Lue keskustelun säännöt.
Onko lapsivuodeaika osastolla niin hirveää kuin kerrotaan?
02.09.2020 |
Erityisesti sinä joka olet ollut synnytyksen/sektion jälkeen huonossa kunnossa: Olen kuullut juttuja, että kuntouttavan työotteen varjolla äitejä kyykytetään osastoilla tavoilla, joita muut pienemmistäkään leikkauksista toipuvat ei kyllä joudu kokemaan. Vaikka meinaa pyörtyä kipuun ja verenhukkaan esim sektion jälkeen, niin ruoka on haettava itse vaikka tarjotin ei pysyisi kädessä, lakanat on jaksettava vaihtaa tai muuten makaat veressä, imetysohjaus on piinaavaa vaikka maito ei ole noussut ym. Pitääkö kauhujutut paikkansa?
Kommentit (533)
Mjahah. Oli näköjään niin hapokkaita mun kokemukset eilisillan modeille että haaviin jäi. Koitanpa nyt vähän pyöristää sanojani. Tapahtui siis Jorvissa 2016 esikoisen kanssa.
Kipulääkettä ei saanut. Olin sinänsä onnekas, että selvisin synnytyksestä melko vähin vaurioin, en uskalla edes ajatella, miten heitteillä olisin ollut sektion jälkeen. Eräs äitikaveri, johon myöhemmin tutustuin ja joka oli ollut sektion jälkeen kanssani Jorvissa samoihin aikoihin, teki lopulta kohtelustaan valituksen Potilasvahinkokeskukselle. Lopputulos: anteeksipyyntö ja kootut selitykset, siinäpä se.
Lisämaitoa ei anelematta saanut, eikä imetysohjausta sitäkään vähää. Sen sijaan vauvalle tungettiin tuttipulloa kitarisoihin ja raukka vain kakoi. Imetys muutenkin takkusi ja sattui jopa enemmän kuin tikkien ompelu; myöhemmin yksityinen lääkäri diagnosoi lapsellani erittäin kireän kielijänteen tämän ollessa 11-kuinen (!!!), eli oli siis jäänyt niin synnärin kuin kaikilta neuvolalääkäreiltäkin huomioimatta. Siitä hetkestä alkoi oma porvariutumiseni, ja nykyään suorin kaikissa lapsen asioissa suoraan yksityiselle.
Imetyksen takkuamisesta huolimatta meidät laitettiin kotiin vaikka lapseni paino oli laskenut 11% (eli todellakin yli sallitun rajan!) ja hän oli keltainen kuin sitruuna. Pari päivän päästä kontrolleihin ja siitä valohoitoon - mutta miksi meidät laitettiin pariksi päiväksi kotiin? Miksemme saaneet olla kaikkia noita päiviä putkeen tarkkailussa tms. ja lähteä vasta sitten, kun kaikki olisi ollut kunnnossa?
Kukaan ei erikseen selostanut ensikertalaiselle äidille yhtikäs mitään, ellei erikseen osannut jostakin spesifistä asiasta kysyä. En voi ymmärtää, että synnyttäneiden osastolla pantataan ihan kaikkea: maitoa, särkylääkettä, tietoa, empatiaa, ja jopa ihan tavallista maalaisjärkeä! Kuten sanoin, mitään imetysohjausta en saanut, ja kun myöhemmin pyysin erästä hoitsua tjsp. opastamaan minua sairaalan rintapumpun käytössä, unohti hän minut kokonaan. (Kiire ei silloin keskellä yötä todellakaan vaikuttanut olevan.) Kun menin häntä huhuilemaan, olikin hän jo lähdössä kotiin. "Ai niin sä! Sori, mun vuoro loppuu nyt", oli vastaus, ja kun näin seuraavan vuoroon tulleen naaman, lannistuin saman tien ja katosin kuin Klonkku luolaansa. Yön pimeydessä huoneessa yksin itkien luin Imetyksen tuen ry:n nettisivuja ja yritin epätoivoisesti ruokkia vauvaani. Luojan kiitos pääsimme seuraavana päivänä kotiin, ja imetyskin onnistui lopulta.
Ruoat... voi hyvää päivää, en edes muista kaikkia niihin liittyviä kommelluksia. Olin onnellinen että mies auttoi kaikessa, huonetoverinani oli nimittäin sellainen vähän hylätyn oloinen äiti jota ei kukaan auttanut eikä tullut katsomaan :/ En tehnyt itseäni tykö, koska hän ei vaikuttanut haluavan seuraa, vaan yritin olla huomaamaton. En siinäkään ihan onnistunut, sillä kaikki sähellys ja synnytys olivat saaneet mahani sekaisin (johtuen ensisijaisesti juuri näistä ruokasekoiluista) niin että minua pieretti ihan. koko. ajan. En ihmettele vaikka olisin kaasuineni hahmona hänen synnäri-horrorstoryssaan :/
Kohtapa onkin toisen lapsen H-hetki käsillä, ja valinta Jorvin ja Naikkarin välillä on kuin pitäisi valita, tuleeko rutto vai kolera. Rukoilen mielessäni että pääsisimme Perhepesähotelliin. Samoin, huolimatta siitä että tännekin on eräs kätilö ystävällisesti ja ymmärtäväisesti kirjoittanut, aion ottaa omat lisämaidot + särkylääkkeet + muut naista vahvemmat itse mukaan. Samoin aion kirjata ylös kaikki hoitotoimenpiteet ja omat pyyntöni ja sen, miten niihin on reagoitu. Enää en suostu pompoteltavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo imetyksenohjaus on jotain ihan käsittämätöntä! Onko edelleen olemassa ajatus, että äiti joko osaa automaattisesti itse, tai hänellä on oma äiti opettamassa sitten kotona?
Itsekin olin lukenut imetystuki ry:n ja monen muun nettisivun kautta jo etukäteen imetyksestä, ja olin lukenut jopa vauvantahtisesta pulloruokinnasta ja hörpyttämisestä. Itsekin yön hiljaisina tunteina itkin ja imetin, ja luin samalla kännykästä että imetys valitettavasti sattuu ensi hetkinä. Facebookissa sain tsemppiviestejä joltain random-tukiäidiltä, muuten olin asian kanssa yksin.
Ei se voi mennä näin, että imetystä pidetään hirveän tärkeänä (ja se on!), mutta siihen ei tueta eikä empaattisesti kannusteta. Se on halveksuntaa jos epäilet että osaatko, se on tiuskimista jos et haluaisi yrittääkään, ja rintojen kipeää kourimista ilman lupaa jos yrität.
Välissä voit lukea jostain isommasta sanomalehdestä uutisen Suomen huonoista imetystilastoista, ja kommenteista voit katsoa, kuinka moni on sitä mieltä että nykyäideistä ei ole mihinkään.
Siitä sitten vaan hyvää matkaa kotiin ja onnea äitiyteen - joka menee pieleen kuitenkin!
Tämä äitien ala-arvoinen kohtelu synnytysosastoilla on olevinaan jonkun sortin tasa-arvoa. 80-luvulla äidit oli sairaalassa viikon, vauvat nukkui vauvalassa ja tuotiin hoitajien toimesta syömään. Ruoat tuotiin sänkyyn ja äidit sai oikeasti levätä.
Sitten 90-luvun lamassa vähennettiin hoitohenkilökuntaa ja keksittiin ettei raskaus ole sairaus. Koska raskaus ja synnytys ei ole enää naisen päätehtävä, niitä ei tarvitse erikseen huomioida eikä antaa mitään painoarvoa niille eikä varsinkaan suoda äideille mitään erityiskohtelua.
"Raskaus ei ole sairaus"-mantraahan hoetaan jo ensimmäisestä neuvolasta ettei nyt yksikään tuleva äiti vaan ala luulla että raskaus oikeuttaisi johonkin erityiskohteluun.
Asenne äitejä kohtaan on yleensä se että raskaus, synnytys ja lapsi pitäisi vaan hoitua tosta noin vaan ohimennen, 9kk jälkeen käydä vaan nopeasti pöräyttämässä vauva ulos, mahdollisimman pienillä kustannuksilla ja siitä mahdollisimman nopeasti taas tuottavaksi veronmaksajaksi.
Omani synnytin suunnitellulla sektiolla ja ainoat hyvät muistot jäi kätilöopiskelijoista. Näytettiin kyllä mistä löytyy lakanat, puhtaat sairaalavaatteet ja ruoka. Ruoan hain sitten aina huoneeseen ja sitä tarjotinta siinä pöydällä sitten mulkoiltiin jos en heti jaksanut palauttaa, muistutettiin myös että se täytyy itse palauttaa.
Paljon oli muutakin ja päällimmäisenä jäi mieleen, ei todellakaan mitkään onnelliset ensihetket, vaan ettei ole edes ihminen eikä mikään elävä, vaan tuottava kone.
Samanlaisia kokemuksia,naikkari ja jorvi 2005-2008. En ollut osannut varautua tylyyn kohteluun koska neuvolassa oltiin niin mukavia. Jollekin hoitajalle ja lääkärille olin punainen vaate nuoren ikäni takia(21). Kun esikoisen 33h synnytyksen jälkeen olin poikki,vauva teholla ja pyysin lääkettä ja joku katsoisi miksi minua sattuu alapäähän tosi paljon,ei reagoitu ollenkaan. 1-2 pv päästä sitten hoitaja huomasi pahan hajun ja kutsui lääkärin joka totesi alapäässä sellaiset ruhjeet,hematoomat ja haavat että kiireesti antibioottia kun mätä haisi jo.
Voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi mutta ketjussa jo asiat sanottu. Mieheni on sanonut että jos miehet synnyttäisivät niin tällaista menoa ei katseltaisi.
Kiitos kun kerrotte rehellisesti kokemuksistanne, hyvistä ja huonoista. Nämä kertomukset ovat vahvistaneet käsitystäni siitä, ettei (ainakaan naisen) kannata lapsia hankkia, ellei niitä todella palavasti halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli normaali synnytys, mutta hoitovirheen takia hemoglobiini laski 65:een eli olin aika heikkona. Käskettiin käymään vessassa suoraan synnytyspöydältä, meinasin pyörtyä ekaa kertaa elämässäni; kai siihen liikkumaan kehoittamisessa oli syynsä... Mutta olin tosiaan niin heikko, että oli vaikeuksia nostaa vauva aina vierelleni imettämään, ja kuntoni meni vielä pahemmaksi kun samassa huoneessa 2 muuta vauvaa eli "triplaherätykset" - pyysin huonetta jossa saisin olla vauvani kanssa kahdestaan, eivät antaneet, koska kuulemma varattu huonokuntoisille... mitäköhän ne huonokuntoiset ovat?
Vauvastani yritettiin ottaa salaa verikoetta, vaikka olin antanut kyselylomakkeeseen kieltävän vastauksen, ja kolmen hoitajan kuunnellessa minua varta vasten kieltänyt verikokeen ottamisen. Kun kävin vain pissalla ja tulin takaisin, osastonhoitaja piteli vauvank jalkaa ja toisessa kädessä piikki, oli antanut vauvalke sokeria!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kehoitan kaikkia luottamaan itseensä ja poistumaan synnäriltä ASAP (onkohan se 6 tuntia plus lääkärintarkastus?), jos vauvan kunto suinkaan sallii. Ja älkää uskoko kaikkea, mitä teille sanotaan - kokemusta on, että hoitajat ja lääkäritkin joskus valehtelevat saadakseen tahtonsa läpi.
Ensin luulin yhden kätilön käytöstä huonoksi, kun tuli työvuoroon ja tsekkasi minut todeten, että käy kahvilla mutta minulta tuli lapsivedet juuri hänen poistuttuaan - ehkä juuri siksi, ettei hän pingottanut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kamalinta osastolla oli persoonallisuushäiriöisen oloinen, virolainen siivooja. Eikö osastoon päästämiselle tehdä mitään persoonallisuustestejä?
Vierailija kirjoitti:
Tämä äitien ala-arvoinen kohtelu synnytysosastoilla on olevinaan jonkun sortin tasa-arvoa. 80-luvulla äidit oli sairaalassa viikon, vauvat nukkui vauvalassa ja tuotiin hoitajien toimesta syömään. Ruoat tuotiin sänkyyn ja äidit sai oikeasti levätä.
Sitten 90-luvun lamassa vähennettiin hoitohenkilökuntaa ja keksittiin ettei raskaus ole sairaus. Koska raskaus ja synnytys ei ole enää naisen päätehtävä, niitä ei tarvitse erikseen huomioida eikä antaa mitään painoarvoa niille eikä varsinkaan suoda äideille mitään erityiskohtelua.
"Raskaus ei ole sairaus"-mantraahan hoetaan jo ensimmäisestä neuvolasta ettei nyt yksikään tuleva äiti vaan ala luulla että raskaus oikeuttaisi johonkin erityiskohteluun.Asenne äitejä kohtaan on yleensä se että raskaus, synnytys ja lapsi pitäisi vaan hoitua tosta noin vaan ohimennen, 9kk jälkeen käydä vaan nopeasti pöräyttämässä vauva ulos, mahdollisimman pienillä kustannuksilla ja siitä mahdollisimman nopeasti taas tuottavaksi veronmaksajaksi.
Omani synnytin suunnitellulla sektiolla ja ainoat hyvät muistot jäi kätilöopiskelijoista. Näytettiin kyllä mistä löytyy lakanat, puhtaat sairaalavaatteet ja ruoka. Ruoan hain sitten aina huoneeseen ja sitä tarjotinta siinä pöydällä sitten mulkoiltiin jos en heti jaksanut palauttaa, muistutettiin myös että se täytyy itse palauttaa.
Paljon oli muutakin ja päällimmäisenä jäi mieleen, ei todellakaan mitkään onnelliset ensihetket, vaan ettei ole edes ihminen eikä mikään elävä, vaan tuottava kone.
Jouduitko kotona tulemaan toimeen kaksin sen vauvasi kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuonna 2011 HUS:lla mua hoidettiin alkuun lähes vuodepotilaana, tehtiin vuodepesutkin. 12 h synnytyksestä siirryin salista lapsivuodeosastolle, jossa ei niin hoitamalla hoidettu mutta huomioitiin kyllä, esim. suihkuun mennessä saatettiin ja varmistettiin etten pyörry (olin pyörtynyt 2 krt salissa kun menin vessaan).
Olin alkuun niin taju kankaalla että vain makasin kun opettivat miestäni hoitamaan vauvaa, ja jouduin sitten myöhemmin keskellä yötä soittamaan kelloa ja pyytämään että näyttävät mulle miten vaippa vaihdetaan. Yökkö vähän kakisteli asiaa mutta näytti kyllä sitten.
Hyvän hoidon ja avun koin saaneeni. Ihania kätilöitä sattui kohdalle. Yksi osasi laittaa akupunktioneulatkin, jotka auttoivat maidonnousuun.
Mikäli itse haluaa imettää, niin kyllä maidon hyvän nousun takaamiseen tarvitaan ne tiheät imut. Ongelma onkin se, että itse on niin väsynyt ja haluaisi välillä nukkuakin. Jos vauvaa pitää lähes koko ajan rinnalla, niin tuskin on itkuinen mutta oma jaksaminen tiukilla. Tiedän kokemuksesta, koska pyysin itkevälle vauvalle lisämaitoa ja imetys ei ole onnistunut kenenkään kolmen kohdalla kuten olin suunnitellut. Olen osittaisimettänyt ja kahden kuukauden kohdalla oma maito on alkanut tyrehtymään. Olen vain valinnut helpomman tien, kun se nykyään on mahdollista.
Tosiaan sektion (minkään leikkauksen) jälkeen pahinta mitä voi tehdä on jäädä sänkyyn makaamaan. Kyllä ihan pienien repeämienkin jälkeen ensimmäiset päivät tuntuvat siltä, kun olisi koko jalkoväli niitattu kiinni. Mutta eihän kipu sinällään ole mikään peruste olla tekemättä jotakin, ellei siitä aiheudu fyysistä haittaa. Tämä tuntuu monelta unohtuvan, että heidän tehtävänsä on saada nopeasti toimintakuntoon ja nähdä, että pärjätään sitten vauvan kanssa siellä kotonakin.
Itse olen kaikki kolme synnyttänyt Hyvinkäällä. Toisessa synnytyksessä viivyteltiin kivunlievitystä ja kätilöllä selkeästi mentaliteetti, että epiduraalia ja spinaalia viivytellään viimeiseen asti. Ymmärrän että hän pelkäsi sen hidastavan synnytystä eikä hän millään kuunnellut kun miehen kanssa yritettiin kertoa, ettei oikeasti vain ole supistusten välissä mitään väliä. Ponnistusvaihe sitten venyi, kun en tuntenut supistuksia, vain yhtäjaksottaista kipua ja vauva oli iso. Eipä siinä mitään virhearvioita sattuu, mutta harmitti ettei jälkikeskustelussa hän mitenkään ymmärtänyt puoltani asiassa.
Miuten Hyvinkäältä vain positiivista, ihanat kätilöt, lääkärit ja hoitohenkilökunta. Ihmettelen että on jouduttu lääkkeitä kerjäämään, kun minulle päinvastoin oikein painottivat ettei kivuissa tarvitse olla vaan pyytää rohkeasti Buranaa ja Panadolia. Lisämaidosta ihan aiheellisesti sanoi että voi haitata imetyksen aloittamista, mutta näinhän se on ja kuuluukin opastaa. Kertoessani ymmärtäväni tämän mutta haluan kuitenkin lisämaidon tuotiin sitä aina pyydettäessä. Aina sai vauvan viedä kansliaan hoitoon. Itse vein kerran pariksi tunniksi jotta sain nukkua ja suihkujen ajaksi. Ruoka tietenkin haettiin itse. En ymmärrä miksei vauvaa voi jättää siksi aikaa kaukaloon huoneeseen (olin ryhmähuoneessa). Lakanat vaihdoin tarvittaessa vaikka kipuja olikin, eiväthän ne kolmen päivän aikana katoa mihinkään, vaan seuraavat kotiin. Sattuu se pissaaminenkin hurjasti, mutta en minä siihenkään pyydä apua, niin miksi sitten ruoan hakuun. Jos oikeasti on huimausvaara, niin kyllä sai soittamalla kätilön kulkuavuksi tai noutamaan ruoan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Missään ei ole niin ankea tunnelma kuin lapsivuodeosastolla. Kukaan ei puhu mitään, äidit laahustaa kalpeina niihin vauvansänkyihin nojaten pitkin käytäviä. Välillä kuuluu vauvan itkua. Hoidossa ei ole ollut moitittavaa, henkilökunta on ollut minun kahden synnytyksen kokemuksella tosi ystävällistä. Toisella kerralla pääsin "perhepesä" - huoneeseen jossa sain olla rauhassa ja mieskin pystyi siellä viettämään aikaa, ekan jälkeen jaoin huoneen toisen äidin kanssa mikä oli aika ikävää. Vauvat itki vuorotellen yöllä, hoitajat kävi siinä vähän väliä katsomassa, enkä osannut rentoutua ollenkaan. Itse olin molempien jälkeen oikein hyvässä kunnossa, ei tuottanut ongelmia hoitaa itseään ja vauvaa siellä osastolla, mutta juttuseuraa olisin kyllä kaivannut. Onneksi pääsin nopeasti kotiin :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä äitien ala-arvoinen kohtelu synnytysosastoilla on olevinaan jonkun sortin tasa-arvoa. 80-luvulla äidit oli sairaalassa viikon, vauvat nukkui vauvalassa ja tuotiin hoitajien toimesta syömään. Ruoat tuotiin sänkyyn ja äidit sai oikeasti levätä.
Sitten 90-luvun lamassa vähennettiin hoitohenkilökuntaa ja keksittiin ettei raskaus ole sairaus. Koska raskaus ja synnytys ei ole enää naisen päätehtävä, niitä ei tarvitse erikseen huomioida eikä antaa mitään painoarvoa niille eikä varsinkaan suoda äideille mitään erityiskohtelua.
"Raskaus ei ole sairaus"-mantraahan hoetaan jo ensimmäisestä neuvolasta ettei nyt yksikään tuleva äiti vaan ala luulla että raskaus oikeuttaisi johonkin erityiskohteluun.Asenne äitejä kohtaan on yleensä se että raskaus, synnytys ja lapsi pitäisi vaan hoitua tosta noin vaan ohimennen, 9kk jälkeen käydä vaan nopeasti pöräyttämässä vauva ulos, mahdollisimman pienillä kustannuksilla ja siitä mahdollisimman nopeasti taas tuottavaksi veronmaksajaksi.
Omani synnytin suunnitellulla sektiolla ja ainoat hyvät muistot jäi kätilöopiskelijoista. Näytettiin kyllä mistä löytyy lakanat, puhtaat sairaalavaatteet ja ruoka. Ruoan hain sitten aina huoneeseen ja sitä tarjotinta siinä pöydällä sitten mulkoiltiin jos en heti jaksanut palauttaa, muistutettiin myös että se täytyy itse palauttaa.
Paljon oli muutakin ja päällimmäisenä jäi mieleen, ei todellakaan mitkään onnelliset ensihetket, vaan ettei ole edes ihminen eikä mikään elävä, vaan tuottava kone.Jouduitko kotona tulemaan toimeen kaksin sen vauvasi kanssa?
Miten tämä liittyy ylläolevaan tekstiin? Kotona on helpompaa. Vauva voi olla pinnasängyssä, sängyssä "pesässä", sitterissä, vaunuissa, kantoliinassa jne.
Toisaalta tähän liittyy myös länsimainen käsitys, että vauvan kanssa kotona on oltava yksin. Joissain toisissa kulttuureissa on normi auttaa naista jolla on pieni vauva. Suomessa ulotetaan pärjäämiskulttuuri kaikkialle. Vauvan kanssa ollaan yksin, ja moni asia joita äiti ehkä haluaisi tehdä, jää siksi tekemättä.
Oma pikkusiskoni saa tammikuussa esikoisensa. En näe mitään syytä olla auttamatta häntä. Voin sylitellä vauvaa, että sisko saa käytyä suihkussa. Voin mennä kävelylle vauvan kanssa, että sisko saa nukkua. Voin tukea imetyksessä, ja voin viedä ruokaa mennessäni. Mikään pakko ei ole, mutta haluan auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kun kerrotte rehellisesti kokemuksistanne, hyvistä ja huonoista. Nämä kertomukset ovat vahvistaneet käsitystäni siitä, ettei (ainakaan naisen) kannata lapsia hankkia, ellei niitä todella palavasti halua.
Pitää myös muistaa, että sanomiset, ihmiset ja kohtelu voidaan kokea huonoksi vaikkei se sitä olisikaan. Olemme niin tottuneet saamaan kaikkea ja olemaan oikeutettuja ja aikuisen tuntuu olevan vaikeaa ottaa vastaan sana "ei". Vaikka perustelut olisivat kuinka hyvät, niin kullaan vaan se etten saa jotain mitä haluan saada ja sitten loukkaannutaan. Tottakai henkilökunnassa riittää monelsi ja on oikeasti sellaista paikkansa näyttämistä ja pinttyneitä tapoja, mutta ei kaikissa. Ei muuta, kun rohkeasti lapsia tekemään ja silmät avoimina synnyttämään.
Vierailija kirjoitti:
Sektion jälkeen nousin ja menin suihkuun heti kun puudutus loppui. Kotiin lähdin seuraavana päivänä.
Ei tarvinnut auttaa ylös, riitti kun neuvottiin systeemi, eli kyljelleen ja toinen jalka lattiaan, sitten toinen ja samalla istumaan. Istuu kunnes lakkaa pyörryttämästä ja sitten lähtee hissuksiin, omaa oloa tarkkaan kuunnellen.
Nopeammin paranee kun käy suihkussa ja liikuskelee, sillä makaaminen rasittaa sydäntä ja laskimoveritulppia syntyy helposti.
Semmoinen kun irtoaa ja menee keuhkoon tai sydämen läpi aivoihin, niin siinähän sitten mahdollisesti loppuikäsi istut pyörätuolissa.
Joko naisten älykkyys tai yleissivistys on kyllä romahtanut parissa vuosikymmenessä, ei voi muuta sanoa.
Mikä alapeukkujen määrä! Tämähän on täysin totta, ei tosiasia siitä miksikään muutu vaikka ei tykkää lukemastaan.
Valitettavasti sektioäideillä on hyvin suuri laskimoveritulpan riski, tämän voi välttää liikkumalla. Mielummin rauhallisesti liikkeelle mahdollisimman nopeasti. Pahimmillaan edessä voi olla pitkä, kuukausien tai jopa loppuelämän kuntoutus. Kaikki eivät palaa synnäriltä vauva kainalossa kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kun kerrotte rehellisesti kokemuksistanne, hyvistä ja huonoista. Nämä kertomukset ovat vahvistaneet käsitystäni siitä, ettei (ainakaan naisen) kannata lapsia hankkia, ellei niitä todella palavasti halua.
Pitää myös muistaa, että sanomiset, ihmiset ja kohtelu voidaan kokea huonoksi vaikkei se sitä olisikaan. Olemme niin tottuneet saamaan kaikkea ja olemaan oikeutettuja ja aikuisen tuntuu olevan vaikeaa ottaa vastaan sana "ei". Vaikka perustelut olisivat kuinka hyvät, niin kullaan vaan se etten saa jotain mitä haluan saada ja sitten loukkaannutaan. Tottakai henkilökunnassa riittää monelsi ja on oikeasti sellaista paikkansa näyttämistä ja pinttyneitä tapoja, mutta ei kaikissa. Ei muuta, kun rohkeasti lapsia tekemään ja silmät avoimina synnyttämään.
Jos Suomessa todella halutaan että lapsia syntyisi enemmän, pitäisi saada edes tällaiset alkeelliset perusasiat kuntoon. Antti Rinteestä ja muista vauvatalkoista haaveilevista päättäjistä voi tuntua vaikealta ottaa vastaan sana ”ei” lisääntymisikäisiltä naisilta. Vaikka perustelut olisivat kuinka hyvät niin kuullaan vaan se etten saa jotain mitä haluan saada ja sitten loukkaannutaan. Ei muuta kuin rohkeasti synnyttäjien asioita parantamaan ja silmät avoimina asenteita muuttamaan.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ihan karmeita monen teistä kokemukset! Toki vointi on monilla ekoina päivinä heikko, sattuu (oli synnytystapa mikä hyvänsä), ei saa nukuttua ja mieli herkillä. Särkylääkkeitä nyt ei voi antaa kuin sen Panadol 1g ja Burana 600mg kolmesti vuorokaudessa, lämpötyynyjä jälkisupistuksiin ja jääsiteitä epparikipuihin tarjoan itse ainakin aina kipulääkkeiden lisäksi. Toki vahvempaakin kipulääkettä on saatavissa lääkärin määräyksellä (sektioäideillä toki jo valmiiksi määrätty tarvittaessa otettavaksi), mutta suurin osa onneksi pärjää näillä "peruskeinoilla". Älkää pliis ottako niitä omia lääkkeitä mukaan. Imetykseen tulisi ensipäivinä saada paljon apua, mutta valitettavasti kiireen vuoksi se helposti saattaa jää vähäiseksi. Itse yritän aina parhaani, ja yleensä vauvan saakin imemään, mutta vasta tuoreena kätilönä kokemusta ei vielä niin paljon ole. Tutkimusten mukaan lisämaitoa saa sairaalassa n. 70% eikä itsellenikään ole tullut eteen tilannetta, jossa maitoa ei olisi annettu (etenkään jos verensokerit laskee jatkuvasti, ilmoitusta tuosta!). Toki imetykseen kannustetaan ja alussa se äidinmaito on parasta, mutta ihan yhtä hyvin korvikevauvatkin kasvaa ja pärjää. Ja jos itselle täysimetys ei ole edes tavoite, kannattaa siitä kertoa sairaalassa (tai jo neuvolassa). Apua ja tukea vauvanhoitoon annetaan niin paljon kuin on tarve (toki enää kymmenettä kertaa vaipanvaihto ei voida ohjata, vaan vanhrmpien pitää myös oppia luottamaan siihen että osaa hoitaa sitä omaa vauvaa), toki joskus kiireen takia (kun ei etsi itse 13 tunnin päivän aikana kertaakaan syömään) ohjaus jää hyvin perusjuttuihin eikä ole aikaa käydä jokaista pientä asiaa läpi ellei se tule puheeksi vanhempien puolelta. Paljon kannustetaan itse tutustumaan siihen naistalo. fi ja imetyksen tuen sivuihin. Valitettavasti joukkoon mahtuu myös aina niitä, joilla motivaatio työhön on hukassa, persoona erikoinen tai kemiat eivät vain kohtaa. En tiedä millaisia muut on, mutta eiköhän suurin osa yritä parhaansa. Onneksi nykyään perhehuoneita on yhä enemmän ja suurin osa ainakin Naistenklinikalla sinne pääsee ja sairaalassaoloaikakin yleensä vain muutamia päiviä. Kannattaa kuitenkin ehkä jo etukäteen asennoitua, ettei siellä osastolla kivaa ole ja ottaa mukaan omia eväitä (tai tilata ruokaa osastolle 😁) ja että kotona se vauvanhoito, imetys ja oma vointikin lähtee sujumaan heti luontevammin ja helpommin ❤️
Tutkimusten mukaan 70% vauvoista tarvitsee lisämaitoa, mutta sen tarjoamista ei ole tutkittu. Todella monen äidin imetyksen alku on hyvin takkuinen, koska vauva ei jaksa imeä nälkänsä takia. Isoäitini äiti kertoi, että hänen saadessaan vauvan alkupäivinä tälle tarjottiin sokerivettä eli ei ne täysimetetyt vauvat viime vuosisadan alussa nälässä joutuneet olemaan maidonnousua odotellessa. Nykyvauvat pidetään nälässä, jotta äiti ymmärtäisi imettää, mutta 90% tuntemistani äideistä aloittaa kotona vastikkeen tarjoamisen pitääkseen lapsen hengissä.
Lisää palkkaa, mutta työn kuormittavuus on täsmälleen sama.
Lisää hoitajia, jolloin kuormittavuus pikkasen helpottaa, mutta palkka pysyy ennallaan.
Jostain syystä tuo toinen vaihtoehto ei koskaan kelpaa.
Ja miksi poliisit ei vaadi lisää koko ajan? Tai pelastushenkilökunta?