Naiset jotka soittelee joka päivä äidilleen?

Voi, voisinpa soittaa äidilleni... Vieläkin harmittaa äidin viimeinen puhelu, kun hän olisi halunnut jutella ja itse en ehtinyt.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2013 klo 10:34"]

[quote author="Vierailija" time="30.09.2013 klo 10:30"]

Ihan normaalia, joillakin on läheiset välit äitinsä kanssa.

[/quote]

Tällaista naista kannattaa miehen juosta karkuun niin kovaa kuin pystyy. Kaikki lomat pitää viettää siellä naisen äidin luona, vain naisen äiti on tarpeeksi hyvä hoitamaan lapsia, naisen äiti on aina oikeassa ja sen pitää aina saada tulla lomilla pitkäksi aikaa kylään... Ja jos asutaan tarpeeksi lähellä, niin totta kai siellä myös vietetään käytännössä kaikki viikonloput. Ja miehen on pakko tulla mukaan, koska vain tulemalla naisen vanhempien luo, todistaa rakkautensa ja sitoutumisensa naista kohtaan.

Hyh, ku nousee niskavillat pystyyn, muutaman tuollaisen naisen tavannut ja kuullut vielä useammasta. Aivan kammoja.

[/quote]

Juu tälläiseen minäkin olen törmännyt. Tytär 35-v on ainut lapsi ja hänellä 3 lasta. Äiti käy joka päivä,määrää kaikesta aviomies on lähinnä statistin roolissa ja maksujen hoitajana kun äiskä ja iskä häärää tyttären perheessä. Ja tyttären mielestä se on ok muttei aivomiehen.

Minun mies soittelee usein äidilleen. :)

Oma äitini asuu lähellä niin kynnys tavata on matala. Minusta on vaan mukavaa kun voimme kahvitella usein ja hänellä on läheiset suhteet myös omiin lapsiini. ♥

Mutta mitä taas ajattelen omia lapsiani niin tähtään siihen että kun he muuttavat aikanaan omilleen niin olemme läheisiä ja näemme/soitamme. Minusta se on kamalan surullista jos soittaa voi vaan jos on asiaa ja nähdään vain juhlapäivinä tai on tarvetta saada vaikka rahaa.

Se että on itsenäinen ei liity mitenkään siihen miten usein näkee vanhempiaan. Vaikka asuisi samassa osoitteessa niin lapsi voi olla itsenäinen.

Joo, on tosi outoa... kuulehan ap, tiedätkös mikä OIKEASTI on teiniä? Toisten elämäntyylin äimistely.

Minulla on 79-vuotias äiti, jolla diagnosoitiin viime keväänä alzheimer. Soittelen hänelle päivittäin tarkistussoiton aamupäivisin, että onhan hän ottanut lääkkeet ja hoitanut normaalit aamutoimet. Sisko käy (koska asuu parin korttelin päässä) iltaisin. Näillä mennään nyt, kohta tarvitaan hoitokotia varmaan, mutta toistaiseksi pärjää näin.

En soittele ihan päivittäin äidilleni, mutta kieltämättä tarvitsen sitä henkistä tukea, taloudellista apua ja lastenhoitoapua jota häneltä saan (paljon). Meillä on tässä naislinjassa asiat hoidettu näin jo sata vuotta: en näe syytä muuttaa tätä tyyliä vaikka joku päättäisi asiaa paheksua koska nykyiset mallit esittävät että tukea haetaan omilta ystäviltä ja vanhemmat ovat lähinnä jonkunlainen haudonta-alusta johon ei saa enää täysi-ikäisenä tukeutua.

Ystävälläni oli sattumoisin vielä tätäkin läheisempi suhde äitiinsä. Hävettää etten sanonut suoraan kun yhteiset tuttumme päivittelivät heidän tapaansa olla yhteydessä juurikin päivittäin: ystäväni äiti sitten kuoli, ja vaikka suru oli suuri, ei ystäväni suinkaan mennyt palasiksi vaan saattoi jatkaa omaa aikuista elämäänsä koska ainakaan ei jäänyt selvittämättömiä asioita jotka olisivat harmittaneet.

Toisaalta esimerkiksi mieheni taas ei koskaan saanut kunnolla puhuttua isänsä kanssa asioista ennen kuin äkkikuolema vei isän. Hän oli aikuinen isän kuollessa, mutta myöntää itsekin että toivoo että olisi ehtinyt selvittää isän kanssa asioita jotka nyt jäivät selvittämättä.

Kukin taaplaa tyylillään, jos kovasti harmittaa jonkun muun tyyli olla ja elää, on useimmiten silloin paras hetki keskittyä siihen ihan omaan hiihtoon vaan.

Äiti on vanha, sairas ja yksinäin ja asuu useamman sadan kilometrin päässä. Ei halua muuttaa ja ja meille ei sieltäpäin löydy töitä joten soitellaan sitten. Samalla tulee tarkistettua ettei äidille ole sattunut mitään.

Mun ajatukset menee yksiin nro 19 kanssa. Soittelen usein vanhemmilleni, koska pidän heistä ja haluan tietää että heillä kaikki ok. Asun eri paikkakunnalla emmekä näe kuin ehkä kerran kuukaudessa, siksikin on kiva kuulla heidän arjestaan. Heillä myös terveysjuttuja, joista haluan pysyä ajantasalla. Elän itsenäistä perheellisen elämää, mutta haluan myös pitää tiiviisti yhteyttä vanhempiini, niin kauan kuin he vielä ovat olemassa.Olen aikoinani kapinoinut nuo nuoruuden kapinat omia vanhempia vastaan, joten mitkään kasvukipuilut ja epäkypsyydet eivät enää vaikuta väleihin. Itse asiassa uskon, että on hyvä että olen teini-iässä ja nuorena aikuisena ottanut oman tilani ja kantani asioihin ja suhteessa vanhempiini, niin ei tarvitse enää lähes nelikymppisenä hakea tuollaisia rajoja. Tässä iässä osaa jo arvostaa hyviä vanhempia ja ymmärtää ettei meidän kenenkään aika täällä ole ikuista.

Mun äiti soittelee tai mä soitan. Minä näen ystäviäni harvoin ja ei niitä voi koko ajan vaivata kaveripuutteessa puhelimeen, joten eläköitynyt äitini, yksinäinen hänkin, on hyvä höpötysseura. Ei tosiaan tuppaudu meidän asioihin tai tunkeile täällä. Ja mä ainakin sanon ihan suoraan, etten ehdi puhua, jos teen jotain muuta sillä hetkellä. Enemmän puhutaan diipadaapaa päivän uutisista ja semmoisista.

Äitini asuu yksin.Soittelemme,vaikkei olisi asiaa.Käyn myös kerran/pari viikossa kylässä lastenlapsien kanssa.

No olipa typerä alotus tämäkin. :D

Spekuloidaan toisten mielenterveyttä puhelinsoittojen perusteella, no minä ja mutsi ollaan ihan mielisairaita molemmat :) mun äiti on ihan paras tyyppi, ollaan aina käyty konserteissa, ostoksilla, teattereissa joskus jopa siiderillä juoruilemassa ja soitellaan melkein joka päivä. Isän kanssa käydään lätkämatseissa ja huvipuiatoissa lasten kanssa. Välimatkaa on 250km, harmittaa eniten etteivät näe lapsenlapsiaan niin paljon kun haluaisi.

Onko ap:lla mielessä muitakin ihmisiä joiden kanssa yhteydenoton pitäisi olla säänneltyä? Saako parhaan kaverinsa kanssa jutella puhelimessa joka toinen päivä, vaikka luonnolliselta tuntuisi laittaa viestiä tai pirauttaa silloin kun mieleen tulee (joka voi olla vaikka kerran viikossa tai sitten kaksi kertaa päivässä, vaihdellen)? Mites miehelle/puolisolle, saako soittaa töihin kun on tärkeää asiaa vai onko sekin riippuvuutta?

Enemmän olen tavannut näitä miehiä jotka soittelee äitinsä kanssa joka päivä ja näkee vanhempiaan viikoittain jopa useampaan kertaan. Aikuisia miehiä. Yli kolmekymppisiä. Minusta se on outoa, ei voi mitään. Koska usein siinä on taustalla se että yleensä äiti ei halua laskea irti pojastaan ja tulee ongelmia parisuhteessa. Valitettavasti näin.

Läheiset välit äidin kanssa ei mielestäni vaikuta ihmisen itsenäistymiseen mitenkään. Aloituksen perusteella jos parisuhteessa olevat soittelee päivittäin keskenään, eivät hekään ole itsenäisiä.

Ap on vaan kateellinen kun yrittää tälläisestä asiasta löytää jotain huonoa!

[quote author="Vierailija" time="30.09.2013 klo 10:29"]

Voisinpa soittaa. Äiti on ollut kuolleena jo  reilu 13v.

[/quote]

Tismalleen näin. Oletkohan siskoni? ;)

Äiti on ollut kuoleena jo 5 vuotta ja on ikävä meidän puheluita. Soitettiin päivittäin ihan turhistakin jutuista ja aina oli joku, jolle sai soittaa. Äidin kuoleman jälkeen oli muutama tilanne, kun olin niin innoissaan jostain, että meinasin soittaa äidille ja sitten, kun kännykkä oli kädessä, muistin ettei häntä enää ole. Näin muutaman kuukauden jopa kuoleman jälkeen unia, missä soitin äidilleni, välillä hän vastasi puhelimeen ja välillä ei.

Kyllä liian tiivis yhteydenpito vanhempiin voi olla ongelma,oma mieheni ramppasi alvariinsa äidillään ties millä asialla mikä oli pois multa ja lapsilta.soittelu kai aika viatonta,mutta jos kiitää ostamaan äidilleen sitä tai tätä usein vaikka tällä mieskin ja ovat terveitä ja autokin on

Soitan äidilleni melkein joka päivä lyhyitä puheluita, juttelen vähän mitä hänelle ja isälle kuuluu, hän kysyy mitä minulle ja lapsille kuuluu. Kertoilen että käytiin tässä kaupassa ja meinataan kohta laittaa ruokaa, poika on nukkunut pitkät päiväunet ja vauvaa suututtaa kun ei osaa vieläkään edetä kunnolla itse. Se on meille sellaista välittämistä, vähän puolin ja toisin pidetään huoli. Vanhempani ovat yli 70v ja minä haluan heille tunteen että heistä välitetään, ja haluan myös itse rupatella vähän. 

En näe tässä mitään outoa, en ole riippuvainen enkä ramppaa äidillä sen kummemmin. Mutta rakastan kyllä vanhempiani.

Kun muutin 19-vuotiaana kotoa useamman sadan kilsan päähän omilleni, äitini soitteli varmaan kerran pari viikossa. Joskus harvemminkin. Se oli selkeästi aikaa, jolloin halusin keskittyä tulemaan toimeen omillani, tai no, yhdessä puolisoni kanssa, ja halusin pitää välimatkaa vanhempiini. Muutama vuosi sitten kun esikoisemme syntyi, äitini alkoi (jo raskausaikana) soitella paljon useammin. Lapsen ensimmäisen vuoden aikana äitini soitteli päivittäin, mikä tavallaan alkoi tuntua jo hiukan rasittavalta, kun ei yhdessä päivässä välttämättä ehtinyt tapahtua hirveästi mitään mistä olisi voinut kertoa. No, onneksi lapsen kasvettua soittelu on taas vähentynyt pariin kertaan viikossa. Minusta on ihan kiva että hän soittelee, mutta se päivittäinen soittelu alkoi tosiaan olla vähän liikaa.

Ei mulla ja mun äidillä riitä joka päiväksi puhumista, ja FB:ssä näkee kuulumisia, laitan juttuja lapsista. Hyvät välit on aina ollut, mutta ei mulla ole mitään kauheaa tarvetta jutella just äidin kanssa, vaikka olisin yksinäinen. Mun vanhemmat asuu 170km päässä, joten ei nähdäkään montaa kertaa vuodessa. Mies taas käy äitinsä luona lähes päivittäin, äitinsä on jo 84v, ja enemmän tai vähemmän huonossa kunnossa nykyään, mies kyllä on käynyt äitinsä luona aina, ja selitys on ollut äidin ikä ja kunto. Se aika on meidän parisuhteelta ja perhe-elämältä pois. Kerran mulla meni hermo, kun äitemuori oikein kehuskeli kun oltiin kylässä miehen veljen luona, että kuinka minun mieheni käy aina äitinsä luona ja siinä syödään vähän iltapalaa ym. Kyllä se mun mies saa syötyä iltapalansa ihan omassa kotonaan, omien lapsiensa kanssa. Mies aina sanoo että hän ei halua mitään siellä syödä, mutta äiti tietysti aina tyrkyttää kaikkea mahdollista, ja että hän käy vaan pikaisesti, no kuitenkin koko ilta siinä menee kun mies käy "pikaisesti" kävelylenkillä ja äitinsä luona. Minä olen sitten lasten kanssa illatkin yksin kun iltavillit on pahimmillaan. Anopin ja miehen käytös saa mut ajattelemaan anopista rumasti, ja se ei tunnu kivalta.