Lue keskustelun säännöt.
Millenniaalien burnout
23.08.2020 |
https://yle.fi/uutiset/3-11499486
Miksi tämä juttu herättää kommentoijissa eli suurissa ikäluokissa niin paljon peppukipua? Hyvä, että Eeva puhuu tästä ja tunnustaa itsekin olleensa luomassa tätä täydellisen pöhinän kulttuuria. Itse olen vasta 29 ja palanut myös 3 kertaa loppuun. Ekan kerran lukiossa, sitten yliopistossa ja lopuksi työelämässä. Koko elämä on ollut ikäluokalleni pelkkää suorittamista ja pelkoa tulevaisuudesta.
Opintojen aikana työssä käyminen ei edes sovi kaikille, se ei sopinut minullekaan. Sainhan minä sieltä verkostoja jotka avittivat sitten vakituisen työn saamiseen, mutta oliko se sen arvoista? Kun paloin loppuun siellä vakityössäkin: esimies vaati aivan älyttömiä, enkä uskaltanut kyseenalaistaa. Firman Whatsapp lauloi viikonloppuisin ja lomalla ja aina piti olla tavoitettavissa. Perjantain afterworkit olivat liki pakollisia ja työyhteisöä piti kutsua toiseksi perheeksi. Lopulta en jaksanut ja otin loparit, karenssista huolimatta. Nyt mietin miten tästä etenen ja säästöillä yritän selvitä.
Kommentit (564)
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuossa ylen artikkelissakin yksi kommentoija osuu asian ytimeen, vaikka kommentti onkin ehkä vähän turhan kärjistävä:
”Jutun julmuus onkin siinä, että Kolu on osaltaan ollut mukana luomassa kuvastoa, jonka on myöhemmin havainnut haitalliseksi. Sitä mielikuvaa, ettei riitä että kaikki elämässä on ihanaa, vaan sen täytyisi olla sitä ihan itsestään, yrittämättä, vähän kuin vahingossa. Siitä kaikesta vain keveästi raportoidaan muille siinä sivussa, kun oma aika "oikeasti" käytetään tiedostavaan itsensä kehittämiseen. Omia saavutuksia (esim. juuri harrastusten saralla, joiden tulee olla kehittäviä, mitattavia ja edistyviä) yhtä aikaa nostetaan esille ja toisaalta vähätellään, sillä niiden eteen tehty työ painetaan piiloon. Tuli juostua maraton, remontoitua rintamamiestalo lattiasta kattoon, julkaistua lastenkirja - hups! Ja kaikki tämä sillä aikaa kun etenin urallani, kasvatin lapset, pidin parisuhteeni vireänä ja ihan vain keskityin olemaan onnellinen lueskellessani tietokirjallisuutta patiolla roseviinilasi kädessä!”
Minäkin olen joskus aikoinani katsonut Eevan somekuvia ja blogia ja kokenut huonommuudentunnetta, todellakin. Välillä ihan huomaamattakin. Ironista ajatella että kuvien ottaja ja postaaja Eeva siellä itse ei pääse itkultaan maasta ylös...
Somesta on tullut huono tapa, ajanviettoväline kun ei oikein tiedä mitä muuta tekisi, mutta siitä saattaa joskus jäädä todella paha maku suuhun. Sitä luulee ottavansa inspiraatiota mutta oikeasti ottaakin vain paineita, joskus enemmän joskus vähemmän. Kodista, työstä, ystävistä, kaikesta.Asiaan liittyy toki muutakin, kuten työmarkkinoiden muutos ja bla bla. Mutta niitä ovatkin aiemmat vastaajat jo käsitelleet.
Tämä. Olen seurannut tuota Kolua. On muka oppivinaan virheistään, lopettaa blogia ja hetken päästä aloittaa uudestaan, yhtä feikkin vaikka yrittää muka burn outin tuomaa "syvyyttä" kauniisiin kuviinsa saada. Miksi hyvät älykkäät nuorehkot naiset yleensä seuraatte näitä ja muodostatte ne tavoitetasonne niiden perusteella?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työmyyrä kirjoitti:
Kertokaahan, mikä nykyisestä opiskelija- ja työelämästä tekee verrattuna takavuosiin? 80-luvulla oli vielä paljon aputöitä, eikä työtahti aina ollut kovin kummoinen. 90-luvun lama kuitenkin vei monet helpot konttorihommat. Eihän työ raksalla tai kaupan kassalla ole kummoisesti muuttunut 40 vuodessa.
Minä luulen, että vika on nuorten odotuksissa. Nyt työhön asetetaan paljon enemmän toiveita. Pitäisi olla mukavaa, hyvä palkka ja arvostusta. Ihan kuin sellaista olisi ennenkään ollut.
Hmmm yritän vastata jotain...
- en näe sitä mitenkään huonona asiana, että millenialeilla on toiveita (kunhan ei mennä mihinkään överi-elämyshakuisuuteen). Täysin ok odottaa arvostusta ja asiallisia työoloja. Minusta on surullista, että joku on ollut 30 vuotta tyytymätön työpaikkaansa. Millenialille se on uskomatonta, hän olisi nostanut kytkintä jo aikaa sitten.
- olisi mielenkiintoista tietää, miten ihmiset aiemmin pärjäsivät "paremmin" niissä töissä, jotka "ei ennenkään olleet mukavia". Voiko kaikki olla kiinni millenialien asenteesta, vaikea uskoa.Et voi ymmärtää millaista elämä oli ennen, ei siinä mitään.
Joku muistaa kuinka hedelmät saapuivat kauppoihin. Siis asiaa mainostettiin, nyt saa taas appelsiineja.
Kun itse olin tenava, jossain oli Clock, Burger King, ja Carols. Maaseudulla ei näistä tiedetty mitään. Mäkkäri tuli vasta joskus 84 tms.
Mitä luulet että matkailu on ollut? Datsunilla tai linja-autolla johonkin itikoiden syötäväksi oli parasta mitä oli tarjolla "rahvaalle"
Nyt itkette jos ette pääse kerran vuodessa kaukomaille.
Hitto, kaksi tv-kanavaa. Valitkaa siitä.
Tuo on kummallinen vertailutyyli, ihan kuin elämä olisi ollut jotenkin raskaampaa vähemmillä vaihtoehdoilla. Olitko surullinen kun et saanut appelsiineja? Tuskin. Nykyisin taas kaiken (tiedon ja materian) saatavilla oleminen kuormittaa entisestään. Sitten yritetään syödä superhedelmäsmoothieita, jotta jaksetaan.
Lomailemaan toki pääsee, jos ehtii. Määräaikaisissa töissä ei paljon lomaa heru kun sijaistat muiden lomia, tai sitä ei kehtaa pitää, jotta saa seuraavaa pätkää. Jos olisikin aikaa, täytyy syyllistyä lentomatkailun ilmastovaikutuksista. No, rahaa kyllä jää säästöön, kun shoppailla tai lomailla ei jaksa. Appelsiineja voi sitten ostaa niilläkin rahoilla, jotta saa vähän vitamiineja, joilla jaksaa huomiseen.
Onhan se raskasta, kun on niin paljon mistä valita, mutta kaikkea ei kuitenkaan voi saada :(
Niin, ja varsinkin kun naapurin Millasta tuli lääkäri ja minusta pelkkä hoitsu (AMK)
Hitto, sukupolvi tai kaksi aikaisemmin te olisitte kotiäitejä, jos hyvä tuuri kävi.
Musta te milleniaalit olette vähän herkkiksiä ja vaatimukset ahdistavat vähän turhan helposti.
Mä olen syntynyt 70-luvun lopulla ja olen nyt hieman alle 45-vuotias. En milleniaali, mutta en ikäloppukaan, vahvasti työelämässä mukana.
Ihan ne samat tulostavoitteet, järjestelmä- ja organisaatiomuutokset, suoritusmittarit, vaatimukset strategisten kompetenssien kasvattamisesta, johtamiskulttuurit, Teamsit, meilit ja puhelut, jne. koskee meitäkin eikä vaan milleniaaleja. Ei meitä kohdella työelämässä mitenkään teitä lempeämmin, päinvastoin pitää taistella asemastaan, kun nuoria suihkii ohi edestä ja takaa.
En mä silti mitenkään koe, että tässä olisi mitenkään burn outin partaalla tai että työelämä olisi yksi hengissä selvitymisen taistelu. Ei työelämä helppoa ole, mutta miksi te ajattelette, että se on teille jotenkin kohtuuttomampaa kuin mulle siinä ihan samassa organisaatiossa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuossa ylen artikkelissakin yksi kommentoija osuu asian ytimeen, vaikka kommentti onkin ehkä vähän turhan kärjistävä:
”Jutun julmuus onkin siinä, että Kolu on osaltaan ollut mukana luomassa kuvastoa, jonka on myöhemmin havainnut haitalliseksi. Sitä mielikuvaa, ettei riitä että kaikki elämässä on ihanaa, vaan sen täytyisi olla sitä ihan itsestään, yrittämättä, vähän kuin vahingossa. Siitä kaikesta vain keveästi raportoidaan muille siinä sivussa, kun oma aika "oikeasti" käytetään tiedostavaan itsensä kehittämiseen. Omia saavutuksia (esim. juuri harrastusten saralla, joiden tulee olla kehittäviä, mitattavia ja edistyviä) yhtä aikaa nostetaan esille ja toisaalta vähätellään, sillä niiden eteen tehty työ painetaan piiloon. Tuli juostua maraton, remontoitua rintamamiestalo lattiasta kattoon, julkaistua lastenkirja - hups! Ja kaikki tämä sillä aikaa kun etenin urallani, kasvatin lapset, pidin parisuhteeni vireänä ja ihan vain keskityin olemaan onnellinen lueskellessani tietokirjallisuutta patiolla roseviinilasi kädessä!”
Minäkin olen joskus aikoinani katsonut Eevan somekuvia ja blogia ja kokenut huonommuudentunnetta, todellakin. Välillä ihan huomaamattakin. Ironista ajatella että kuvien ottaja ja postaaja Eeva siellä itse ei pääse itkultaan maasta ylös...
Somesta on tullut huono tapa, ajanviettoväline kun ei oikein tiedä mitä muuta tekisi, mutta siitä saattaa joskus jäädä todella paha maku suuhun. Sitä luulee ottavansa inspiraatiota mutta oikeasti ottaakin vain paineita, joskus enemmän joskus vähemmän. Kodista, työstä, ystävistä, kaikesta.Asiaan liittyy toki muutakin, kuten työmarkkinoiden muutos ja bla bla. Mutta niitä ovatkin aiemmat vastaajat jo käsitelleet.
Tämä. Olen seurannut tuota Kolua. On muka oppivinaan virheistään, lopettaa blogia ja hetken päästä aloittaa uudestaan, yhtä feikkin vaikka yrittää muka burn outin tuomaa "syvyyttä" kauniisiin kuviinsa saada. Miksi hyvät älykkäät nuorehkot naiset yleensä seuraatte näitä ja muodostatte ne tavoitetasonne niiden perusteella?
Alkuperäinen kommentoija vastaa :)
Kysymyksesi on todella hyvä.
Luulen että itse ajauduin nuorempana lukemaan blogeja (myöh. instaa) kun oli ns. tyhjää aikaa, epävarmuutta siitä mitä pitäisi tehdä, ehkä yksinäisyyttäkin. Muistelen että ensimmäiseen ”tyyliblogiin” päädyin kun googlailin tietoja eri opiskelualoista. Jotenkin sitä vain huomaamattaan ajautuu ajattelemaan että näyttääpä hienolta kaikki. Että tuolla joku todella elää elämäänsä. Ja sitä sisältöä kun vain riittää ja riittää.
Tavallaan näin jälkikäteen käy melkein sääliksi se nuorempi itse joka ajautui lukemaan noita, kun oma suunta oli haussa ja mieli oli vähän maassa.
Työmyyrä kirjoitti:
Kertokaahan, mikä nykyisestä opiskelija- ja työelämästä tekee verrattuna takavuosiin? 80-luvulla oli vielä paljon aputöitä, eikä työtahti aina ollut kovin kummoinen. 90-luvun lama kuitenkin vei monet helpot konttorihommat. Eihän työ raksalla tai kaupan kassalla ole kummoisesti muuttunut 40 vuodessa.
Minä luulen, että vika on nuorten odotuksissa. Nyt työhön asetetaan paljon enemmän toiveita. Pitäisi olla mukavaa, hyvä palkka ja arvostusta. Ihan kuin sellaista olisi ennenkään ollut.
Ai raksa ei ole muuttunut? Salli mun nauraa.. On säädöstä säädöksen perään. Ennen pena painoi raksalla shortsit, t-paita ja tennarit jalassa nyt pitää olla painavat turvakengät, pitkät housut, monilla työmailla jo pitkähihainen paita, kypärä jossa remmi, suojalasit jne. Jo pelkästään nuo tekee helteillä työskentelystä helvettiä. Ja nuo ovat pieniä muutoksia.
Joka viikko seurataan tr mittauksella kuinka työmaalla on toimittu.
Kiire on aivan uskomaton, kilpailu on kovaa.. Jne jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen purettiin hammasta yhteen ja mentiin etiäpäin kuin mummo lumessa, vaikka oli 90-luvun lama, 2000-luvun Nokian musertuminen, 2010-pankkikiriisi. Ja takuulla ennen on ollut paljon enemmän kaikenlaista häirintää ja psykopaattipomoja. Milleniaalit vaan sallii itsensä oireilla aikaisemmin ja helpommin kuin aiemmat sukupolvet, mikä on ehkä hyväkin. Mutta olosuhteet eivät ole muuttuneet haastavammiksi, pikemminkin päinvastoin, työn epävarmuus on ollut kanssamme 90-luvulta asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työmyyrä kirjoitti:
Kertokaahan, mikä nykyisestä opiskelija- ja työelämästä tekee verrattuna takavuosiin? 80-luvulla oli vielä paljon aputöitä, eikä työtahti aina ollut kovin kummoinen. 90-luvun lama kuitenkin vei monet helpot konttorihommat. Eihän työ raksalla tai kaupan kassalla ole kummoisesti muuttunut 40 vuodessa.
Minä luulen, että vika on nuorten odotuksissa. Nyt työhön asetetaan paljon enemmän toiveita. Pitäisi olla mukavaa, hyvä palkka ja arvostusta. Ihan kuin sellaista olisi ennenkään ollut.
Hmmm yritän vastata jotain...
- en näe sitä mitenkään huonona asiana, että millenialeilla on toiveita (kunhan ei mennä mihinkään överi-elämyshakuisuuteen). Täysin ok odottaa arvostusta ja asiallisia työoloja. Minusta on surullista, että joku on ollut 30 vuotta tyytymätön työpaikkaansa. Millenialille se on uskomatonta, hän olisi nostanut kytkintä jo aikaa sitten.
- olisi mielenkiintoista tietää, miten ihmiset aiemmin pärjäsivät "paremmin" niissä töissä, jotka "ei ennenkään olleet mukavia". Voiko kaikki olla kiinni millenialien asenteesta, vaikea uskoa.Et voi ymmärtää millaista elämä oli ennen, ei siinä mitään.
Joku muistaa kuinka hedelmät saapuivat kauppoihin. Siis asiaa mainostettiin, nyt saa taas appelsiineja.
Kun itse olin tenava, jossain oli Clock, Burger King, ja Carols. Maaseudulla ei näistä tiedetty mitään. Mäkkäri tuli vasta joskus 84 tms.
Mitä luulet että matkailu on ollut? Datsunilla tai linja-autolla johonkin itikoiden syötäväksi oli parasta mitä oli tarjolla "rahvaalle"
Nyt itkette jos ette pääse kerran vuodessa kaukomaille.
Hitto, kaksi tv-kanavaa. Valitkaa siitä.
Miten tämä liittyy nyt siihen että ostovoima on ajettu niin alhaiseksi ettei edes koronan takia voi jäädä kahdeksi viikoksi pois töistä, kun ei jää säästöjä.
Ilman säästöjä ei ole varaa jäädä pois töistä tai mennä terveyskeskukseen jonka pitäisi olla ilmanen, mutta lähetetään aina lasku perässä kuitenkin.
Eli ei tuo liity mihinkään että televisiokanavia on enemmän ja että sen takia palkat on myös niin kehnot että työtä tehdessä saa vain muutaman huntin enemmän kuin jos olisi tukien varassa.
Työelämässä on myös minimimiehitys ja ylitöihin pakotetaan jäämään. Ylitöistä ei saa myöskään ylityökorvauksia ja hyvä jos vessassa saa käydä työajalla.
Meininki on ihan sairas nykyään kotimaan työkultuurissa.
On se jännä kun nyt ei saa mennä kipeänä töihin, mutta ennen koronaa sitä jopa vaadittiin ja se oli sitä joustavuutta että kuumeessa ja nuhayskässä tuli duuniin.
Arvatkaa mitä minä mietin nyt korona-aikaan.
Ajattelen että pitäisikö tässä burnoutissa vaan vetää samalla linjalla ja uhrata terveys työelämälle.
Toivottavasti korona tappaa kesken työpäivän ja että saisin sen.
Loppuisi tämä orjuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleen, että tämän päivän ongelma taitaa olla ylikouluttautuminen? Jalkojenhoidostakin on nykyään amk-tutkinto. Itse olen milleniaali ja amispohjalla. En ole joutunut tekemään pätkää, olen tästä kiitollinen.
Kuten tässäkin ketjussa jo sanoin, naisille pitää saada järkättyä korkeakoulututkinto kaikesta. Amikset on säälittäviä.
-amis
Millenniaalit on eka sukupolvi jonka koulutustaso on laskussa. Koulutetuimmaksi sukupolveksi on jäämässä 70-luvulla syntyneet.
Koulutuslinjoja oli varmasti vähemmän. Ammattikorkeakoulua ei tainnut edes tuolloin olla? Jotkut luulee olevansa akateemisia amk-pohjalla ja sitten ihmetellään kun ei ole valmistumisen jälkeen tarjolla johtajan paikkaa.
Ensimmäiset ammattikorkeakoulut aloittivat virallisesti 1996, vaikka tätä ennen oli ollut jotain kokeiluja jo. Tällöin monia entisiä opistoja muutettiin ammattikorkeakouluiksi.
Itsellä on opiskeluun 1990-luvulla ja 2010-luvulla sen verran kosketustuspintaa, että aloitin tiedekorkeakouluopinnot 1995 ja hankin muutama vuosi sitten AMK-tutkinnon alalta, jolla olen nyt kuitenkin työuran vuosituhannen vaihteesta tehnyt. Voin oikeasti listata aika montakin asiaa, joiden takia parikymppisen opiskelijan elämä oli viime vuosituhannella vähemmän stressaavaa kuin nuorilla nykyään, vaikka varsinkin 1995-96 lama todellakin vielä painoi monilla opiskelupaikkakunnilla.
Tässä sitä listaa:
- Korkeakoulujen pääsykokeissa oli täysin erilainen pistepainotus kuin nyt. Itse esim. traumatisoiduin lukion matematiikanopetuksesta niin, etten kirjoittanut koko ainetta. Äidinkielen ja reaalin arvosanat kuitenkin olivat niin hyvät, että pääsin osittain niiden ansiosta ensiyrittämällä lukemaan hyvin suosittua alaa.
- Mitään "ensikertailaispisteitä" ei pääsykokeissa jaettu. Omaa vuosikurssiani pidettiin poikkeuksellisena, koska puolet aloittajista pääsi sisälle suoraan lukiosta, yleensä vain 1/4 oli keltanokkia, usein osuus jäi jopa tämän alle. Monet lukivat toista tutkintoa.
- Opiskeluaikaa ei ollut rajattu, vain opintotuen enimmäisaika. Jollain "pakkokursseilla" istuikin muuten jo valmistuneita kahdeksannen tai yhdeksännen vuoden opiskelijoita, jotka työelämä oli muuten vienyt jo ennen valmistumista, ja jotka olivat vihdoin "hakemassa paperit ulos".
- Tiedekorkeakouluissa annettiin opiskeluoikeus suoraan ylempään korkeakoulututkintoon, "kandille" tehtiin siinä sivussa, usein niin, että esim. pääaineopinnot olivat syventäviä myöten jo lähes koossa, kun alettiin täyttää sivuaineiden opintoviikkoja. Monet kokeilivat 3-4 sivuainetta, joista sitten valitsivat sopivimmat. Itsellä on kavereita, jotka suorittivat 200-220 opintoviikkoa, kun FM:in tutkintoon riitti 160.
- Mitään pakollisia alan harjoitteluja ei tiedekorkeakouluissa ollut useimmilla aloilla. Niillä aloilla, joissa harjoittelu oli pakollista, kuten lääketieteellisessä, oikeustieteellisessä ja aineopettajankoulutuksissa jo aloituspaikat oli mitoitettu niin, että paikan saantoa ei pitänyt erikseen stressata. Monet saivat jalan oven väliin omalle alalle esim. sellaisten avustajatoimeksiantojen kautta, jotka tuskin nykyään harjoitteluna läpi menisivät, koska työ tehtiin itsenäisesti, eikä sitä ollut harjoittelun muotoon paalutettu.
- Vuokratyön tarjoamisen ehtoja helpotettiin laman jälkeen. Tämä oli ikävää osa-aikatyötä vakituisesti tehneille, mutta monille opiskelijoille aukesi tämän myötä uusia työmahdollisuuksia.
- Netti kyllä löi itsensä läpi 1990-luvun lopulla, mutta aluksi se helpotti työnhakua, koska avoimet paikat löytyivät muualtakin kuin työkkärin seinältä, ja Word-pohjalle tehdyn cv:n pystyi lähettämään postin sijasta sähköpostilla. LinkedIn-profiiliin, hakusanoihin tai videohakemuksiin ei tarvinnut panostaa
Tässä siis on sellaisia asiota, jotka siis ihan konkreettisesti, eivätkä vain kokemustasolla, olivat vähemmän stressaavia meidän 1970-luvulla syntyneiden pääasiassa opiskellessa. Toki lama vei opiskelun ohella tehtävät ns. "kunnon työt" ja ihan pahimpaan myös korkeakoulutettujen ensimmäiset työpaikat. Mutta jo 1990-luvun puolivälin jälkeen elettiin ei vain nousu- vaan kiitokautta, jona esim. Nokia rekrysi jopa humanisteja ennen valmistumista.
Vierailija kirjoitti:
Olen hyvin pitkälle samaa mieltä. Ja blogit ja some ovat antaneet aivan epärealistisen kuvan siitä, mikä on normaalia. Olen iloinen, että olen ollut nuori ennen kuin tämä yleistyi, koska omassa ikäluokassani (35-vuotiaat) ei tällaista ilmiötä näy...
Eikös tässä juuri puhu nämä kolmevitoset mille naalit, esimerkiksi bloggaaja Eeva Kolu 34v, jonka kirjoitelmista tämä koko keskustelu alkoi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse milleniaalisukupolven edustajana omalla kohdallani ratkaisen ongelman tekemällä vapaaehtoisesti pelkkää osa-aikatyötä ja downshiftaamalla. Saan näinkin kivan vuokra-asunnon kehyskunnasta, uudehkon auton ja kivan elintason. Bonuksena jää vapaa-aikaa se 3-4 päivää viikosta, töitä voi tehdä enemmän sitten jos rahaa johonkin tarvitsee.
Tästä, jos jostakin suuret ikäluokat ovat käärmeissään, kun downshiftaaminen on maanpetturuuteen verrattava rikos, josta tulisi tuomita kuolemaan. Kun ei sitä tällä tavalla tuoteta verorahoja kapitalismin rattaista, joilla näiden possujen eläkkeet maksetaan.
Outo väite. Sinun elintapasi on lähempänä suurten ikäluokkien elämää, eli elät vaatimattomammin. Sinulle tämä tosin on vapaaehtoinen valinta ja vähän kuin leikkiä. Mutta silti saat 3-4 päivän työviikolla hyvän elintason, paremman kuin vanhempasi. Tässä hieman mietittävää niille jotka tekevät täyttä työviikkoa ja poraavat kun eivät ikinä yllä samaan kuin vanhempansa koska kaikki rahat menevät muutamaan vuosittaiseen kaukomatkaan ja säännöllisiin kaupunkilomaviikonloppuihin Keski-Euroopassa..
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti sanoi suoraan että jos olisi -89 tiennyt minkälaiseksi elämä tulee muuttumaan 2000-luvulla, ei olisi tehnyt minua. Sanoo että sydän särkyy kun katsoo minun taisteluani raskaan työelämän ja mielenterveysongelmien kanssa. Tiedostaa sen, että meidän nuorten elämä tulee menemään yhä huonompaan suuntaan. Mm. eläkkeet jäävät haaveeksi.
juuri tästä syystä en tee enempää lapsia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen omassa työssäni kohdannut näitä reilu parikymppisiä, jotka tekevät vain kaikkein tarpeellisimman ilman kunnianhimoa tai halua kehittyä työssään. Multitaskaamisesta on tullut kirosana, voidaan keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Esim. jos odotellaan asiakkaan soittoa ei todellakaan voi tehdä muuta sitä odotellessa. Mutta KOKO AJAN RÄPLÄTÄÄN SITÄ KÄNNYKKÄÄ. Kun pyydän tekemään työn, on vastaus aina ensin, no katotaan jos mä ehdin. Argh!
Vierailija kirjoitti:
Olen omassa työssäni kohdannut näitä reilu parikymppisiä, jotka tekevät vain kaikkein tarpeellisimman ilman kunnianhimoa tai halua kehittyä työssään. Multitaskaamisesta on tullut kirosana, voidaan keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Esim. jos odotellaan asiakkaan soittoa ei todellakaan voi tehdä muuta sitä odotellessa. Mutta KOKO AJAN RÄPLÄTÄÄN SITÄ KÄNNYKKÄÄ. Kun pyydän tekemään työn, on vastaus aina ensin, no katotaan jos mä ehdin. Argh!
Jos tekee jotain randompaskaa työtä, niin mitä kunnianhimoa tai kehittymistä siinä oikeasti tarvitsee tehdä? Nykyään kaikkien pitäisi olla jotain koodausvelhoja ja asiakasrajapintaninjoja, vaikka oikeasti tekee jotain ihan perustoimistohommaa. Mä olen töissä taloushallinnossa eikä se kiinnosta mua pätkääkään. Teen töitä omassa tahdissa ja stressaamatta. Yritän toki saada kaiken valmiiksi ajallaan ja tilikauden vaihtuessa saatan tehdä vähän pidempää päivää, että saan kaiken tehtyä, mutta en todellakaan ota siitä mitään stressiä. Voin mennä jonnekin työnantajan tarjoamalle taloushallintokurssille, mutta en kyllä nää, että tästä mulle koskaan mikään loistokas ura tulisi.
Toki yritän näyttää ahkeralta töissä enkä räplää kännyä koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää kyllä nuori, jolla ei ole kunnianhimoa yrittää tehdä jotain kunnianhimoista tai ole tavoitteita. Siis voi ne olla harrastuspuolellakin, mutta sellainen, että vaan ollaan ja elellään nuorena ihmisenä tuntuu todella oudolta. Miten siinä saa kannuksensa ja omanarvontuntonsa?
Näen tuon milleniaalien ongelman niin, että sitä kunnianhimoa on liikaakin. Haluttaisiin yltää vaikka mihin, mutta itsestä riippumattomista syistä ei saavuteta tavoitteita.
Suurin ongelma on työnantajien asettamat vaatimukset. Toiseksi suurin ongelma median ja ympäristön syöttämät mielikuvat siitä, mitä kaikkea pitäisi olla ja omistaa "ennen kuin täytät 25".
Ihan kaikkia ikäluokkia koskeva ongelma on tämä helv***linen elämisen kalleus Suomessa.
Jos tekee jotain randompaskaa työtä, niin mitä kunnianhimoa tai kehittymistä siinä oikeasti tarvitsee tehdä? Nykyään kaikkien pitäisi olla jotain koodausvelhoja ja asiakasrajapintaninjoja, vaikka oikeasti tekee jotain ihan perustoimistohommaa. Mä olen töissä taloushallinnossa eikä se kiinnosta mua pätkääkään. Teen töitä omassa tahdissa ja stressaamatta. Yritän toki saada kaiken valmiiksi ajallaan ja tilikauden vaihtuessa saatan tehdä vähän pidempää päivää, että saan kaiken tehtyä, mutta en todellakaan ota siitä mitään stressiä. Voin mennä jonnekin työnantajan tarjoamalle taloushallintokurssille, mutta en kyllä nää, että tästä mulle koskaan mikään loistokas ura tulisi.
Toki yritän näyttää ahkeralta töissä enkä räplää kännyä koko ajan.[/quote]
Juuri tätä tarkoitin. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi kuinka paljon aiheutat kollegoillesi lisätyötä tuolla asenteella ”ei kiinnosta mua pätkääkään”. Jos olisit motivoituneempi, olisit helpompi työkaveri ja vähemmän työllistävä muille.
Vierailija kirjoitti:
Jos tekee jotain randompaskaa työtä, niin mitä kunnianhimoa tai kehittymistä siinä oikeasti tarvitsee tehdä? Nykyään kaikkien pitäisi olla jotain koodausvelhoja ja asiakasrajapintaninjoja, vaikka oikeasti tekee jotain ihan perustoimistohommaa. Mä olen töissä taloushallinnossa eikä se kiinnosta mua pätkääkään. Teen töitä omassa tahdissa ja stressaamatta. Yritän toki saada kaiken valmiiksi ajallaan ja tilikauden vaihtuessa saatan tehdä vähän pidempää päivää, että saan kaiken tehtyä, mutta en todellakaan ota siitä mitään stressiä. Voin mennä jonnekin työnantajan tarjoamalle taloushallintokurssille, mutta en kyllä nää, että tästä mulle koskaan mikään loistokas ura tulisi.
Toki yritän näyttää ahkeralta töissä enkä räplää kännyä koko ajan.
Juuri tätä tarkoitin. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi kuinka paljon aiheutat kollegoillesi lisätyötä tuolla asenteella ”ei kiinnosta mua pätkääkään”. Jos olisit motivoituneempi, olisit helpompi työkaveri ja vähemmän työllistävä muille.
Tsot tsot. Et voi vetää tuollaisia johtopäätöksiä siitä, miten hyvin kritisoimasi ihminen työnsä tekee.
Älä projisoi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuossa ylen artikkelissakin yksi kommentoija osuu asian ytimeen, vaikka kommentti onkin ehkä vähän turhan kärjistävä:
”Jutun julmuus onkin siinä, että Kolu on osaltaan ollut mukana luomassa kuvastoa, jonka on myöhemmin havainnut haitalliseksi. Sitä mielikuvaa, ettei riitä että kaikki elämässä on ihanaa, vaan sen täytyisi olla sitä ihan itsestään, yrittämättä, vähän kuin vahingossa. Siitä kaikesta vain keveästi raportoidaan muille siinä sivussa, kun oma aika "oikeasti" käytetään tiedostavaan itsensä kehittämiseen. Omia saavutuksia (esim. juuri harrastusten saralla, joiden tulee olla kehittäviä, mitattavia ja edistyviä) yhtä aikaa nostetaan esille ja toisaalta vähätellään, sillä niiden eteen tehty työ painetaan piiloon. Tuli juostua maraton, remontoitua rintamamiestalo lattiasta kattoon, julkaistua lastenkirja - hups! Ja kaikki tämä sillä aikaa kun etenin urallani, kasvatin lapset, pidin parisuhteeni vireänä ja ihan vain keskityin olemaan onnellinen lueskellessani tietokirjallisuutta patiolla roseviinilasi kädessä!”
Minäkin olen joskus aikoinani katsonut Eevan somekuvia ja blogia ja kokenut huonommuudentunnetta, todellakin. Välillä ihan huomaamattakin. Ironista ajatella että kuvien ottaja ja postaaja Eeva siellä itse ei pääse itkultaan maasta ylös...
Somesta on tullut huono tapa, ajanviettoväline kun ei oikein tiedä mitä muuta tekisi, mutta siitä saattaa joskus jäädä todella paha maku suuhun. Sitä luulee ottavansa inspiraatiota mutta oikeasti ottaakin vain paineita, joskus enemmän joskus vähemmän. Kodista, työstä, ystävistä, kaikesta.Asiaan liittyy toki muutakin, kuten työmarkkinoiden muutos ja bla bla. Mutta niitä ovatkin aiemmat vastaajat jo käsitelleet.
Tämä. Olen seurannut tuota Kolua. On muka oppivinaan virheistään, lopettaa blogia ja hetken päästä aloittaa uudestaan, yhtä feikkin vaikka yrittää muka burn outin tuomaa "syvyyttä" kauniisiin kuviinsa saada. Miksi hyvät älykkäät nuorehkot naiset yleensä seuraatte näitä ja muodostatte ne tavoitetasonne niiden perusteella?
Alkuperäinen kommentoija vastaa :)
Kysymyksesi on todella hyvä.
Luulen että itse ajauduin nuorempana lukemaan blogeja (myöh. instaa) kun oli ns. tyhjää aikaa, epävarmuutta siitä mitä pitäisi tehdä, ehkä yksinäisyyttäkin. Muistelen että ensimmäiseen ”tyyliblogiin” päädyin kun googlailin tietoja eri opiskelualoista. Jotenkin sitä vain huomaamattaan ajautuu ajattelemaan että näyttääpä hienolta kaikki. Että tuolla joku todella elää elämäänsä. Ja sitä sisältöä kun vain riittää ja riittää.Tavallaan näin jälkikäteen käy melkein sääliksi se nuorempi itse joka ajautui lukemaan noita, kun oma suunta oli haussa ja mieli oli vähän maassa.
Tämä se varmaan on se erottava sukupolvikokemus. Olen 44, minulla ei ole instaa enkä seuraa mitään blogeja. Elämäni on mahtavaa; mukava perhe, ihanat harrastukset ja tapeeksi kiva ja motivoiva työ. Tässä järjestyksessä. Ei tarvitse miettiä
mitä muut ajattelee tai kadehtia kenenkään tuntemattoman elämää.
Tässä kiteytyy koko milleniaalien ongelma. Pitää olla korkeasti koulutettu ollakseen kiinnostunut siitä mitä tekee. Kaikki perusduuni on randompaskaa johon ei haluta alentua. Haetaan vuosi toisensa jälkeen kouluun, johon otetaan tyyliin 50 koko maasta. Töitä ei voi tehdä koska pitää taas vuosi lukea seuraavan vuoden pääsykokeisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuossa ylen artikkelissakin yksi kommentoija osuu asian ytimeen, vaikka kommentti onkin ehkä vähän turhan kärjistävä:
”Jutun julmuus onkin siinä, että Kolu on osaltaan ollut mukana luomassa kuvastoa, jonka on myöhemmin havainnut haitalliseksi. Sitä mielikuvaa, ettei riitä että kaikki elämässä on ihanaa, vaan sen täytyisi olla sitä ihan itsestään, yrittämättä, vähän kuin vahingossa. Siitä kaikesta vain keveästi raportoidaan muille siinä sivussa, kun oma aika "oikeasti" käytetään tiedostavaan itsensä kehittämiseen. Omia saavutuksia (esim. juuri harrastusten saralla, joiden tulee olla kehittäviä, mitattavia ja edistyviä) yhtä aikaa nostetaan esille ja toisaalta vähätellään, sillä niiden eteen tehty työ painetaan piiloon. Tuli juostua maraton, remontoitua rintamamiestalo lattiasta kattoon, julkaistua lastenkirja - hups! Ja kaikki tämä sillä aikaa kun etenin urallani, kasvatin lapset, pidin parisuhteeni vireänä ja ihan vain keskityin olemaan onnellinen lueskellessani tietokirjallisuutta patiolla roseviinilasi kädessä!”
Minäkin olen joskus aikoinani katsonut Eevan somekuvia ja blogia ja kokenut huonommuudentunnetta, todellakin. Välillä ihan huomaamattakin. Ironista ajatella että kuvien ottaja ja postaaja Eeva siellä itse ei pääse itkultaan maasta ylös...
Somesta on tullut huono tapa, ajanviettoväline kun ei oikein tiedä mitä muuta tekisi, mutta siitä saattaa joskus jäädä todella paha maku suuhun. Sitä luulee ottavansa inspiraatiota mutta oikeasti ottaakin vain paineita, joskus enemmän joskus vähemmän. Kodista, työstä, ystävistä, kaikesta.Asiaan liittyy toki muutakin, kuten työmarkkinoiden muutos ja bla bla. Mutta niitä ovatkin aiemmat vastaajat jo käsitelleet.
Tämä. Olen seurannut tuota Kolua. On muka oppivinaan virheistään, lopettaa blogia ja hetken päästä aloittaa uudestaan, yhtä feikkin vaikka yrittää muka burn outin tuomaa "syvyyttä" kauniisiin kuviinsa saada. Miksi hyvät älykkäät nuorehkot naiset yleensä seuraatte näitä ja muodostatte ne tavoitetasonne niiden perusteella?
Alkuperäinen kommentoija vastaa :)
Kysymyksesi on todella hyvä.
Luulen että itse ajauduin nuorempana lukemaan blogeja (myöh. instaa) kun oli ns. tyhjää aikaa, epävarmuutta siitä mitä pitäisi tehdä, ehkä yksinäisyyttäkin. Muistelen että ensimmäiseen ”tyyliblogiin” päädyin kun googlailin tietoja eri opiskelualoista. Jotenkin sitä vain huomaamattaan ajautuu ajattelemaan että näyttääpä hienolta kaikki. Että tuolla joku todella elää elämäänsä. Ja sitä sisältöä kun vain riittää ja riittää.Tavallaan näin jälkikäteen käy melkein sääliksi se nuorempi itse joka ajautui lukemaan noita, kun oma suunta oli haussa ja mieli oli vähän maassa.
Tämä se varmaan on se erottava sukupolvikokemus. Olen 44, minulla ei ole instaa enkä seuraa mitään blogeja. Elämäni on mahtavaa; mukava perhe, ihanat harrastukset ja tapeeksi kiva ja motivoiva työ. Tässä järjestyksessä. Ei tarvitse miettiä
mitä muut ajattelee tai kadehtia kenenkään tuntemattoman elämää.
Sano vielä, että myös omakotitalo, vakityö ja autot pihassa ja varaa matkustaa? Sinulla on aika paljon mistä milleniaalit voi vain haaveilla. Huomaa, ettet tajua sitä todellisuutta missä moni milleniaali elää. Vaikka olisi kuinka kouluttautunut ja olisi työkokemusta niin monikaan ei saavuta noita asioita mitä sinulla on. Jatkuva epävarmuus syö todella. Terveisin kolmekymppinen milleniaali jolla juuri taas yksi pätkätyö loppumassa eikä uutta näköpiirissä vaikka minulla on maisterintutkinto ja työkokemusta. Asun myös vuokralla eikä minulla ole autoa.
Tunnusta tosiasiat ja koita olla vetämättä itseäsi kiikkuun.
Ja tosiasian tunnustaminen on sama kuin tupakoinnin lopettaminen. Sitä voi puhua ja uhota että nyt se paska jää, kunnes oikeasti toteaa että se oli siinä.