Lue keskustelun säännöt.
Miten ikääntyminen on muuttanut sinua?
Itse huomaan etten osaa enää rauhoittua esimerkiksi katsomaan leffaa. Ajatus harhailee ja ei pysty eläytymään ja keskittymään. Ennen olin tässä todella taitava. Tähän saattaa liittyä lapsiperhearki joka yhtä hullunmyllyä aamusta iltaan mutta silti antoisaa. Mutta ei onnistu enää edes yksinäisinä iltoina leffoihin eläytyminen.
En pidä enää elokuvista tai tv ohjelmista mihin liittyy väkivaltaa.
Olen ollut innokas matkailija, enää se ei kiinnosta niin paljoa.
Vaikka nukun hyvin, olen väsynyt kun herään.
En enää jaksa valvoa myöhään ja yöelämään en jaksa lähteä edes yhtä kertaa vuodessa. Arvostan unta ja lepoa.
Seksihimot jotka ovat olleet aina kovat, ovat hiipuneet.
En välitä enää sotkusta ympärilläni. Aikaisemmin stressaannuin sotkusta ja rakastin järjestystä.
En kestä enää kuumuutta jota ennen rakastin. 16 ja aurinko on hyvä.
En jaksa enää liian sosiaalista elämää. Ennen oli aina ihmisiä ympärillä. Nyt viihdyn myös yksin.
Entä sinä?
Kommentit (308)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 52 vuotias ja viimeiset kolme vuotta ovat olleet todella rankkoja. Sain kasvaimen kohtuun ja lihoin 50kg. Kasvain ja kohtu poistettiin, samaten munasarjat ja munatorvet. Kohtu kasvaimineen oli kaksi kiloinen ja kasvanut minuun kiinni. Iso leikkaus josta en tervehtynyt. Seurasi toinen leikkaus. Hormoonikorvaushoito ei sopinut, onneksi kyseisten laastarien myynti apteekista loppui ja sain Lenzetto nimistä hormoonikorvausjuttua tilalle. Paino tippuu nopeaa tahtia ja alan taas pikku hiljaa tunnistaa itseni peilistäkin. Kävelen päivittäin ja joogaan. Olen jättänyt jo vuosia sitten alkoholin kokonaan ja kaikki maitotuotteet, punaisen lihan ja viljatuotteet. En juurikaan jaksa meikata ja katson kauhunsekaisella ihmetyksellä nuorempia naisia joilla on irtoripset ja kynnet ja tatuoidut kulmat ja olen salaa kiitollinen että olen jo 52-vuotias, niin ei tarviikkaan. Kun olin isokokoisempi muutuin näkymättömäksi muulle maailmalle ja nyt huomaan esim kaupassa tai lenkillä viipyileviä katseita, taas. Sekä miesten että naisten, katseiden sisältö vain on hieman erilainen. Ja mietin itsekseni että kyllä ihmiset ovat pinnallisia, enkä oikein osaa päättää olenko loukkaantunut vai huvittunut ympäristössä tapahtuneesta muutoksesta minun muuttuneeseen olemukseen.
Mielenkiintoista! Näytät selvinneen myrskystä hyvin. Tsemppiä!
Kiitos!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En enää usko kaikenlaiseen hölynpölyyn, mihin nuorempana. Minulla on ollut kauteni: olen käynyt ennustajalla, voimaa tuovissa energiahoidoissa, syönyt kaiken maailman lisäravinteita. Femisoijaa söin viilin kanssa ehkä 5 vuotta ja kun jätin sen pois, ei tapahtunut mitään ikävää. Ehkä kukkaroon jäi enemmän rahaa. Viimeisimpänä oli villitys VitaePro, johon haksahdin ja huomasin, että ei ole minuun mitään vaikutusta. Suututti niin kovat lupaukset ja oma sinisilmäisyys, että laitoin kyseisestä tuotteesta muutaman katkeran viestin. Kalliit kasvovoiteet olen vaihtanut perusrasvoihin.
Hölynpölyyn uskomisen lopettanut jatkaa... Syytin pms-oireita oman turvonneen ja ärtyneen oloni syyksi vuosikymmeniä. Nyt kun ei ole enää menkkojakaan, krooniset pms-oireet vaivaavat yhä. Olen päätellyt, että tuskin on alun perinkään ollut pms-oireista johtuvaa se ajoittainen ärtyisyys ja turvotus, joka iskee. Sokeri ei sovi minulle yhtään, siitä ainakin olen huomannut tulevani ensin hilpeäksi ja sitten ärtyisäksi. Se myös vetää mahan toiminnan sekaisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan näitä muutoksia. Minulle tuli ero, kun olin 46 v. Jäin kolmen lapsen kanssa, nuorin silloin 8 v . ja vanhin 15 v. Lasten isä muutti niin kauas, ettei mikään yhteishuoltajuus ollut mahdollinen. Ymmärrän häntä nyt, kun nuorinkin lapsista muuttaa pois kotoa. Hän sai silloin hyvän mahdollisuuden elämässä: uusi alku ja uusi, hyvä työpaikka.
Eron jälkeiset vuodet ovat opettaneet eniten minusta itsestäni. Meillähän meni näin, että lasten isä lupasi lapsille, että nämä saavat harrastaa, mitä haluavat ja hän maksaa kaikki kulut. Yhden tai kaksi talvea kestin sitä kuljetusrumbaa ja sitten löysin oman ääneni. Ei ole pakko jaksaa sitä, että käy päivät töissä ja kuljettaa iltaisin yksin yhtä lasta kolmena iltana viikossa korikseen, toista soittotunneille ja tanssiin ja kolmatta ties mihin uimakouluun, luistelukouluun ja voimisteluun. Mikään harrastus ei ollut alle 4 km päässä meidän kodista, joten kaikki illat meni suunnitellessa, kenet pitää viedä tai hakea ja missä välissä laittaa ruokaa ja hoitaa kotityöt. Minä opin itsestäni, että yli oman jaksamisen ei voi mennä, vaikka kuinka haluaisin ja lasten isä haluaisi, että lapset saavat harrastaa.
Olen myös eron jälkeen tehnyt ajoittain osa-aikatyötä, pyytänyt saada tehdä 80% työaikaa siten, että työpäivä on ollut lyhyempi. Onneksi työnantaja on ollut joustava. Sekin on ollut perheen hyväksi, vaikka rahasta on ollut välillä pulaa. Nämä lyhyemmät työpäivät ovat olleet jaksoittaisesta, esim. syyskuusta joulukuun loppuun ja sitten (rahan takia) taas 100% työaika. Jotenkin on oppinut ajattelemaan, että mikään ei ole tärkeämpää kuin oma jaksaminen, kun on vastuussa myös lapsistaan.
Muutama vuosi sitten äitini ( nyt yli 80v.) halvaantui ja minä hänen pyynnöstään kävin siivoamassa ja jakamassa lääkkeet ja apteekissa ja muilla asioilla kerran viikossa. Sitten tuli stoppi. Ilmoitin siskolleni, joka asuu kauempana, että joko hän alkaa käydä kerran viikossa auttamassa tai sitten äiti ostaa apua. Se oli ihan käsittämättömän vaikea asia siskoni ymmärtää, miksen minä voi auttaa, kun lapsetkin ovat jo niin isoja. Esikoinen oli tuolloin armeijassa ja sen jälkeen töissä, ja siskoni yritti painostaa, että voihan iso mies siivota meillä kotona kotilomilla ja laittaa ruuat. Ei voi. Kotilomat armeijasta saa olla lomaa. Äidilleni se oli lopulta ihan ok, että minä käyn hänen luonaan kylässä kerran viikossa, mutta se yhteinen aika käytetään kahvitteluun, eikä siihen, että juoksen apteekissa, jaan viikoksi lääkkeet, siivoan ja ripustan pyykkiä. Hän ei ole mennyt vararikkoon, vaikka ostaa avut. Hän on myös motivoitunut yrittämään itse enemmän, kun ei tytär hoida. Pyykkiä ripustelee telineelle, ei tietenkään lakanoita, mutta muuta pyykkiä ja vaatekaapit pitää järjestyksessä.
Terve itsekkyys, omasta jaksamisesta huolehtiminen ja lempeys itseään kohtaan, niitä olen oppinut kuluneiden 7 vuoden aikana ja muuttunut ihmisenä.
Minua kiinnostaa, että loppuiko niiltä lapsilta kokonaan kaikki harrastukset sitten kun väsyit hoitamaan yksin taksin virkaa? Miten lapset/nuoret suhtautui?
Meidän perheessä on loppuneet kaikki harrastusmenot maaliskuussa Koronan takia ja nyt kun harrastukset taas alkaisi, miettii itse, miten paljon enemmän on jäänyt vapaa-aikaa iltoihin, kun ei ole vientiä harrastuksiin. Viime talvi erityisesti oli rankka, kun tiistaille sattumalta osui muskari, show-tanssi ja parkour. Mieheni on joka toinen viikko iltavuoroissa, joten joka toinen tiistai oli minulla kiinni harrastuskuljetuksissa. Tuli monta kertaa mieleen, onko tässä enää mitään järkeä: viedä yksi lapsi keskustaan muskariin klo 17, samalla reissulla toinen show-tanssiin klo 17.30, hakea se eka lapsi muskarista klo 17.45, hakea kotoa parkourin menevä lapsi että ehtii klo 18.30 ja hakea se toinen lapsi show-tanssista klo 18.30 ja vielä tehdä yksi hakureissu, kun parkour päättyy klo 19.30. Mikrossa jotain Saarioisten pitsaa ehti välillä lämmitellä eikä mitään muuta. Meillä lapset haluavat harrastaa, mutta äiti on vähän väsynyt.
Jep. Meillä oli tuo sama vaihe v. 2010-2017. Ainaista harrastuksiin viemistä. Emmekä asu maalla vaan ihan omakotitalolähiössä. Keskustaan matkaa 3,5 km ja viimeinen bussi keskustasta lähti klo 19, joten se ei ollut kulkemiseen vaihtoehto. Lapset eivät uskaltaneet pimeällä kulkea yksin tuota matkaa, enkä minä halunnut pakottaa. Pojan futis oli 4 kertaa viikossa tekonurmella, jonne meiltä matkaa 5 km. Kesät hän kulki pyörällä, mutta lokakuusta huhtikuulle kuljetettiin autolla monta kertaa viikossa.
Minä sanoisin, että kenenkään ei ole pakko jaksaa, mutta tuo on myös arvovalinta. Esim. jos oma poikani ei olisi treenannut futista, niin mitä hän olisi tehnyt? Pelannut illat koneella sisällä?
Kyllä sen jotenkin jaksoi, kun meitä oli 2 vanhempaa vuorottelemassa kuskauksissa. Yksinhuoltajalla tietty ihan eri tilanne.
Enemmän ryppyjä, vähemmän meikkiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elän enemmän hetkessä ilman levottomuutta ja haikailua. Pystyn nauttimaan olostani siellä missä kulloinkin olen ja siitä mitä kulloinkin teen. Nautin tunnelmista, maisemista, tiloista, aistimuksista. Lähteminen on entistä vaikeampaa, on se sitten esimerkiksi vaikka kotoa mökille lähtemistä tai mökiltä kotiin lähtemistä. Haluan kuitenkin edelleen matkustaa, nähdä ja kokea uusia asioita ja osaan nauttia pienistä turismiin liittyvistä asioista joita ennen ylenkatsoin ja olen hankaluuksien kohdatessa kärsivällisempi.
Muutos on todella positiivinen. On hassua, että se johtuu luultavasti hormonitoiminnan hiipumisesta ja ajattelun hidastumisesta. Ei enää jaksa eikä halua spekuloida ja miettiä, missä kaikkialla voisi olla mukavampaa kuin tässä ja nyt.
Nytkin itse asiassa nautin siitä että sormet liikkuvat vilkkaasti ja notkeasti kivalla näppäimistöllä ja pystyn kirjoittamaan ja julkaisemaan ihan mitä haluan. On se vaan hullua mutta ihan mukavaa.
Itse odotan vielä omaa aikuistumistani, 35v ja kolme lasta ja edelleen olen sama kakara kuin ennenkin. Vitsit ovat kuivia ja mustia tai sitten jotain vessahuumoria, käännän kaiken elämässä läskiksi sovin hyvin miesten seuraan, mutta kaikki naispuoliset kaverini ovat aikuistuneet ja huomaan, että kuilu välillämme kasvaa. Enää ei käydä keikoilla eikä katsota leffoja tai sarjoja, paitsi jotain mikä on todella in. Ei enää käydä oikeastaan missään. Käsityöt ovat alkaneet kiinnostaa kaikkia näemmä.
Ja sitten minä, joka pelaan videopelejä ja baariin mennessä juhlin aamukahdeksaan. Huomaan viihtyväni parikymppisten naisten kanssa, heillä on vielä hyvää energiaa, vaikka he olisivatkin äitejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ikääntyminen on aiheuttanut sen, että olen tullut vanhaksi! Kävelyvauhti on hidastunut, vaikka edelleen kävelen nuorempien ohi lenkillä. En kestä valvomista, juopottelua, tyhjänpäiväistä ulkoisten asioiden vatvomista, rahan perässä juoksua, liian pitkiä leffoja, liian kuumaa ilmaa ja turhaa matkailua. Tykkään kyllä edelleen kokata uusia ruokia, saunoa ja jumpata.
Olet kyllä täysin mummoutunut. Varo vaan ettei tule ennenaikaista dementiaa..
Vierailija kirjoitti:
Hölynpölyyn uskomisen lopettanut jatkaa... Syytin pms-oireita oman turvonneen ja ärtyneen oloni syyksi vuosikymmeniä. Nyt kun ei ole enää menkkojakaan, krooniset pms-oireet vaivaavat yhä. Olen päätellyt, että tuskin on alun perinkään ollut pms-oireista johtuvaa se ajoittainen ärtyisyys ja turvotus, joka iskee. Sokeri ei sovi minulle yhtään, siitä ainakin olen huomannut tulevani ensin hilpeäksi ja sitten ärtyisäksi. Se myös vetää mahan toiminnan sekaisin.
Niinhän se on, mutta ei sitä moni muukaan usko:-D
Kun nyt sen tiedät, keskity mukavampaan aikaan ja sopivaan liikuntaan. Täällä en ole nähnyt keskustelua siitä, mut vilkaise tuonne:
https://keskustelu.kaksplus.fi/threads/tanssimisesta-kieltaeytyminen.24…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen skeptinen, enkä usko enää ihmisten hyvyyteen. Nähnyt, että suurin osa ihmisistä on itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja selkäänpuukottajia.
En usko enää parempaan tulevaisuuteen.
Olen 69-vuotias. Pidän itseäni nuorekkaana ja tyttömäisenä. Pukeudun rennosti ja kivasti. Huolehdin ulkonäöstäni ja meikkaan kevyesti aina kun lähden ulos. Olen mielestäni enemmän itseni näköinen nyt kuin töissä ollessani, vähemmän tätimäinen. Liikun paljon, tanssin, kävelen, pelaan tennistä.
Mutta: hidastunut olen. Olen aina ollut nopea liikkeissäni, fyysisessä mielessä. Nykyisin lähes kaikki toimii hitaammin, kotona kävelen itseni perässä sulkemassa ovia ja sammuttamassa unohtuneita valoja. Muisti on huonontunut, nimiä ja termejä saa välillä kaivella pitkäänkin.
Sukujuuret ovat alkaneet kiinnostaa.
Seksikin sujuu, minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, niin se menee. Kerrat ovat harventuneet, johtuu kummastakin osapuolesta, loistavia apuja onneksi on tarvittaessa saatavilla.
Tämä rauhallisuus ja hitaus eivät ole pelkästään huono asia, perspektiiviä asioihin on ihan eri lailla kuin nuorena. Ei tarvitse jokaisiin kissanristiäisiin osallistua, kotona on kiva olla.
Niin kauan kuin pystyn, aion kuitenkin jatkaa kaikkien rakastamieni asioiden tekemistä, matkustaa, jos nyt joskus vielä jonnekin pääsis, opiskella, liikkua, nauttia ystävien kanssa seurustelusta, olla lapsilleni mahdollisimman kiva äiti ja auttaa lähimmäisiäni, missä voin ja osaan.
Kremppoja ja sairauksia on ollut ollut ja on, itsellä ja puolisolla, vakaviakin juttuja, joista on selvitty. Asenne ratkaisee paljon. Luopumistahan tämä elämä on, koko ajan jotain poistuu elämästä, se vaan tuntuu luonnolliselta ja siihen sopeutuu, kun se tapahtuu vähitellen. Aina jotain tulee tilallekin. Elämä opettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa enää pestä ison OK-talon ikkunoita, tänään totesin tuon tai no ehkä yks ikkuna pv:ssä, siinäkin on jo ihan tarpeeksi hommaa (eivät kyllä ole helpoimmasta päästä avaamisen, pesemisen suhteen).
Siis aamut, jos aina olen ollutkin aamulla hitaasti käyntiin lähtevä, niin nyt menee helposti 2 h ja ylikin, että pääsee liikkeelle.
En käsitä miten uloslähtö voi olla niin pitkissä kantimissa: Missä avaimet? Missä silmälasit ja mitkä silmälasit? Ei, en mä tätä puekaan päälle, vaan tuon. Missä koira? Onko se etu- vai takapihalla, mistä ovesta mä heivaan sen mukaan helpoiten? Missä koiran fleksi? Ai niin, roskapussi piti viedä, ai niin vienpä pahvit, muovit, lehdet samalla. Aurinkolasit unohtu. Onko ne sisällä ja missä laukussa, autossa vai missä? Joo, ois sen käsidesinkin voinut ottaa mukaan, jos käyn kaupassa vai käynkö sittenkään? Olikohan meillä maitoa, pitää tarkistaa? Voi prkle otin väärän auton avaimet, meen taas sisään ja ulos, prkele aurinkolasit jäi sisälle. Ei mutta, pakko juoda vettä, ei jaksa vetää lenkkiä muuten, no nyt pissattaa....pikkuhiljaa hiki valuu norona selkää pitkin ja väsymys ja raivo valtaa alaa, haluttaisi jättää koko aamulenkki väliin.
Ei mulla ennen tällaista ollut tai sitten oli, en vaan muista, läheiset varmaan muistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa lässyttää joka ikisestä pikkuasiasta.Olen mieluummin hiljaa,että rauha säilyy...
Rinnat kasvoivat 40-vuotiaana. Jännällä odotan muita erikoisia ajankohtia.
Olen kasvanut valtavasti sekä ihmisenä ja inhimillisenä toimijana että työyhteisön jäsenenä.
En enää pidä parisuhteen puuttumista kovinkaan vaikeana asiana. Seksihalut on edelleen, mutta "puutteeseen" liittynyt ahdistus hävinnyt. Viihdyn yksin enkä oikein noteeraa muita lainkaan.
Tykkään ruumiillisesta työstä vapaa-aikana, mitä nuorempana en olisi voinut kuvitellakaan. Ennen ahmin kauhuelokuvia, nykyisin jotenkin jo niitä varon, mikä on tavallaan hassua.
Musiikkimaku ei ole vaihtunut, vaan olen jumittanut vanhoihin. Kirjoja tulee luettua vähemmän, koska ei ehdi.
Olen tyytyväisempi ja henkisesti sekä fyysisesti vahvempi kuin 20v sitten. Rahaa on riittävästi. Tietysti silti, jos valita saisin, olisin ennemmin se 27v kuin 47v mies. Elämä olisi voinut mennä ihan toisellakin tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luovutin. Yli 35v naisella ei tee mitään. Paskaa vaan edessä.
-35v -Ihan varmasti on luvassa sitä itteään tuolla asenteella.
Suoraan sanoen minua välillä sieppaa lukea näitä "Oon X ikäinen, ei tämmösellä tee enää mitään, kaikki on ihan paskaa tästä eteenpäin" -marinoita. Lakatkaa laittamasta niin paljon painoarvoa joillekin yleisille odotuksille tai "kilttien palstailijoiden" kriteereille siitä, minkä ikäinen nainen on kelvollinen ja mitä hänellä on elämältä lupa odottaa. Te olette yksilöllisiä ihmisiä siinä missä muutkin, ette massatuotteita, joilla on parasta ennen -päiväys.
Sen ymmärrän, että esim. läheisten sairastuminen ja kuolema sekä oma fyysinen jaksaminen huolettavat enkä näitä murheita halua missään nimessä vähätellä. Ne ovat raskaita ja ahdistavia asioita käsitellä kenelle tahansa. Mutta tämä vähän niin kuin tapavalittamiselta kuulostava "v-u tämmönen kolmekymppinen akka on pelkkää ongelmajätettä" ei monesti herätä kuulijassa sympatiaa vaan ärtymystä. Aikuinen ihminen osaa rakentaa itsetuntonsa ja minäkuvansa muiden asioiden kuin ulkopuolelta tulevien, yleensä täysin keskenään ristiriidassa olevien ja mahdottomien odotusten varaan. Jos joku ei teitä hyväksy tuon ikäisenä tai muuten omana itsenänne, niin hän suksikoot kuuseen ja etsikööt mieluisampaa seuraa.
t. toinen 35 vee
Mitä jos tuntuu siltä? Ja media ja koko maailma kertoo että olet ongelmajätettä, koska et ole enää nuori?
-Se elämä ohi 35 v-
Melko samoin kuin aloituksessa, ja nuttura on kiristynyt. Henkistä ja fyysistä vaivaa pirusti.