Lapsettomuus elämässä epäonnistumista

Hanki elämä. Sellainen kuin itse parhaaksi näet.

Lyhyenä yhteenvetona voisi todeta, että suurin osa lapsia saaneista näyttää kuitenkin pohjimmiltaan ajattelevan, että lapseton elämä on turha.

Vierailija kirjoitti:

Lyhyenä yhteenvetona voisi todeta, että suurin osa lapsia saaneista näyttää kuitenkin pohjimmiltaan ajattelevan, että lapseton elämä on turha.

Näin siksi, että se vahvistaa oman valinnan paremmuutta.

Pohjimmiltaan on kyse siitä, että jonnekin syvälle on jäänyt epävarmuus omasta valinnasta.

Valinnoissaan vahvan ihmisen ei tarvitse vertallla.

Olen itse saanut lapsista elämääni sisältöä enkä oikein mistään muusta, oma elämäni olisi kovin tyhjää ilman heitä. Myönnän, että minun on vaikeaa ymmärtää vapaaehtoisesti lapsettomia, mutta en missään nimessä pidä heitä epäonnistuneina. Ennemminkin päinvastoin: olen kateellinen siitä, että joku saa elämästä täyttymyksen ilman lapsia, kun itse en ole sellaista löytänyt.

Ymmärrän huolesi vanhuudesta ap. Myönnän myös sen, että toivon lasteni antavan elämääni sisältöä myös silloin, kun olen vanha. Siis tietenkin velvoittamatta heitä mihinkään. Tunnen vanhoja ihmisiä, joille myös ne toisella puolella maapalloa asuvat lapset ovat elämän ykkösjuttu, eivät he paljon muusta puhukaan ja koko ajan näyttävät lastenlasten kuvia puhelimesta. Uskon ja toivon, että lapset ovat minulle tärkeitä myös vanhuudessani, olivat he sitten missä ja millaisia vain. Siitä en tietenkään voi olla varma, että välit säilyvät, mutta siihen yritän omalla toiminnallani vaikuttaa niin paljon kuin pystyn.

Vanhat mummelit varsinkin ovat näitä jotka eivät mistään muusta puhukaan kuin lapsista ja lapsenlapsista. Ikään kuin heillä olisi aiheesta joku kilpailu, kuka hehkuttaa eniten. Mietin, miltä lapsettomasta tuntuu näissä keskusteluissa.

Sinä ap varmasti löydät sisältöä elämääsi vanhanakin, kun sinulla on sitä nytkin. Halusin kertoa oman kokemukseni, koska nyt ymmärrän itsekin paremmin, että ihmiset ovat kovin erilaisia eivätkä arvosta samoja asioita. Uskalla olla sitä mitä haluat, muuten vaarana on katkeruus. Nykypäivänä vapaaehtoinen lapsettomuus ymmärretään varmasti jo paremmin kuin vaikka 20 vuotta sitten. Nauti siitä vapaudesta, jos tunnet, että se on sinun ratkaisusi. Olet kaikkea muuta kuin epäonnistunut <3

Lapsen hankkiminen ei sinänsä ole elämässä onnistumista, sen kasvattaminen kunnon kansalaiseksi ehkä jossain määrin. Valitettavasti monet vaan epäonnistuvat tässä. En pidä varsinaisesti lapsettomuutta epäonnistumisena, pikemminkin hillitöntä sikiämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua, miten oma mieli voi aiheuttaa tällaisia paineita siitä, mikä on "oikein" ja mikä epäonnistumista. Minä koin aikoinaan hieman samanlaista painetta kuin ap, vauvakuume ei vain herännyt, vaikka ikää tuli. Lopulta päätimme mieheni kanssa vain antaa lapsen tulla, kun kumpikin kuitenkin oli aina ajatellut lapsia "sitten joskus" hankkivansa.

Mutta lastapa ei kuulunutkaan. Kävimme läpi vuosien hoidot, keskenmenot ja pettymykset. Tuossa vaiheessa olin jo ehtinyt lasta odottaa ja siitä haaveilla niin pitkään että pettymykset olivat todella raastavia. Vihdoin saatuani lapsen, kärsimme sekundäärisestä lapsettomuudesta kun kovasti toivottua sisarusta ei lapselle syntynyt. 

Ruoskin itseäni siitä, että olin niin surullinen ja onneton lapsettomuuden vuoksi. Miksi en voinut nähdä elämää niin kuin lapsettomat ystäväni? Mikä minussa oli vikana, että yhtäkkiä mikään muu asia elämässäni ei tehnyt minua enää onnelliseksi. Yritin kiihkeästi nauttia ystävistä, harrastuksista, etenin uralla, mutta kaikki tuntui merkityksettämältä. Miten heikko ihminen oikein olin, etten päässyt yli tästä?! Miten muut lapsettomat olivat minua viisaampia ja vahvempia ja osasivat olla onnellisia?

Todellisuushan on, että jokaisella on omat tarpeensa ja oma tapansa elää. Jos sitä tapaa ei pääse toteuttamaan, se sattuu ja sen kanssa joutuu kipuilemaan joskus pitkäänkin. Ulkopuolisten mielipiteiden ei siinä tilanteessa pitäisi merkitä mitään, niitä kun on puoleen jos toiseenkin fanaattisuuteen asti. 

"Sekundäärinen lapsettomuus". Oikeasti? Kivan kuuloista varmaan siitä olemassaolevasta lapsesta.

Vähän kuin sanoisi olevansa "sekundäärisesti autoton" kun on vain yksi auto.

Sekundääristä lapsettomuutta voi sitten seurata vielä tertiäärinen lapsettomuus, vaikka saisi toisenkin lapsen.

Asettakaa kysymys toisin päin: Onko lapsen saaminen = elämässä onnistuminen?

Miehillä spruits ja olet onnistunut?

Naisilla jalat auki ja olet onnistunut?

Lapsen saaminen ei tee kenestäkään onnistunutta ihmistä eikä lapsettomuus epäonnistunutta..

On ihmisiä joiden ei pitäisi hankkia tai saada lasta.

Jos olet alkoholisti, narkomaani, kyvytön lopettamaan tupakointia, selvästi empatiakyvytön psykopaatti tai mielenterveyspotilas ÄLÄ TEE LASTA.

Loppujen n. 90% ihmisistä kannattaisi kuitenkin yrittää lapsen hankkimista. Jopa kiireisten urasuuntautuneiden menestyjien. Käytännön ongelmat ratkeavat aina jotenkin.

Ymmärrän hyvin että lapseen ja puolisoon sitoutuminen sekä vastuu voi pelottaa. Pelätään taloudellisia ongelmia ja työtaakkaa. Joku pelkää olevansa huono vanhempi ja siirtävänsä sukunsa traumoja ja ongelmia lapsilleen. Pelätään ettei parisuhde kestä ja että elämä menee pilalle jne. Itsekin pelkäsin.

Lapsen saamisesta on vaikea tehdä järkevää päätöstä kun ei ole tietoa eikä ymmärrystä vaihtoehdosta.

Lapsen tuomaa onnea ja merkitystä elämälle ei voi tajuta ennen kuin sen kokee itse. Raskaus muuttaa aivoja ja tekee uranaisesta hoivaavan äidin. Omalle elämälle tulee tarkoitus ja elämän keskipiste siirtyy itsestä lapseen. Onnen tunne vain kasvaa ja jatkuu vuosikymmeniä lapsen kasvaessa. Vaikka perhe hajoaisi, lapset jäävät ja elämä jatkuu.

Suosittelen tekemään lapsen nuorena ja luomuna jos mahdollistya. Kaikki eivät saa lasta ja jo 30 vuotiaana voi joillekin olla liian myöhäistä. Itse yritimme vuosikausia. Onneksi hoitojen avulla vihdoin onnistui.

Minä ajattelen, että jokaisella naisella on yksi syntymätön lapsi (ei toki konkreettisesti odottelemassa jossain, mutta ajatuksen tasolla). Minulle se olisi ollut lapsi nro 3, ja olen tehnyt kohtalaisen helpon ajatustyön, miksei kolmanteen lapseen olisi voimia ja resursseja.

Ap:n edessä on ajatustyö ensimmäisen lapsen suhteen. Suosittelen käymään ajatustyön läpi, kun kerroit, ettet ole tähän asti asiaa edes juuri miettinyt. Jos olet 36, niin tee pohdinta seuraavan vuoden aikana. Keskustele miehesi kanssa ja kuuntele sisintäsi. Jos pakenet ajatuksia ja jätät tekemättä päätöksen, niin voitkin katua myöhemmin.

P.S. Kike Elomaa on katunut lehdissä lapsettomuusvalintaansa, muita en tiedä.

Itselläni päinvastoin lasta ajatellessa tulee tunne, että se vie kaiken sisällön elämästäni. Harrastukset ja elämä, jotka minulla nyt on, olisivat mahdottomia lapsen kanssa, tai ainakaan en pystyisi niistä nauttimaan samalla tavalla. Pääsisin joskus harvoin enää kiireettömästi harrastuksiin ja kotona en voisi enää rentoutua siten kuinka haluaisin, koska lapsen tarpeita on tyydytettävä jatkuvasti. Minulle on ollut hyvin tärkeää, että voin levätä tai ottaa jopa pienet nokoset silloin kun siltä tuntuu. Lapsen kanssa lepäisin sitten jos lapsi siihen antaa mahdollisuuden. Koti muuttuisi siis ajatuksissani rentoutumis / rauhoittumispaikasta loputtomaksi työleiriksi, josta pääsee vain palkkatöihin pakoon. Mitä ajattelette näistä ajatuksista?

Aika outoa minusta ajatella, että biologisesti elämän ainoa tarkoitus on lisääntyä. Biologisesti ainoa merkitys on geenien jatkuminen eli kun olet lapsesi kasvattanut niin biologisesti olet täysin turha. Samoin biologisesti lapsia alettaisiin tehdä heti kun se on mahdollista, niin paljon kuin mahdollista ja miesten kannattaisi tehdä mahdollisimman monen naisen kanssa. Enkä edes viitsi mennä pidemmälle siinä miten hienoa elämä olisi, jos elettäisiin täysin niin kuin "luonto on tarkoittanut". Ihmisillä on se suuri onni, että me voidaan valita eikä eletä vain vaistojen varassa.

Minusta elämän tarkoitus on elää hyvä elämä. Se voi olla erilainen eri ihmisillä ja mahdollisuudet on toki rajalliset eikä omaa hyvää saisi tavoitella toisten kustannuksella. Joillekkin hyvään elämään kuuluu lapset, joillekkin ei. Itse toivon vain sitä hyvää elämää kaikille rakkaille. Jos minulla olisi lapsia toivoisin sitä myös heille sellaisena kun se heille sopii enkä sitä, että he alkaisivat elää alkukantaisesti vain geenien jatkumisen takia tai olisivat velvollisia minua kohtaan.

Lapset on monimutkainen asia enkä usko hetkeäkään, että he jotka tuomitsevat toisten lapsettomuuden olisivat itse jotenkin autuaita ja ajattelisivat vain lapsiaan. Moni hankkii lapsia koska itse haluaa, miettimättä mitä lapsille voi tarjota ja julistaa miten elämänsä ainoa tarkoitus on lapset. Mutta aika raskasta kenelle tahansa olla jonkun toisen elämän ainoa tarkoitus, eikö? Lapsillekin voi monesti olla parempi, että vanhemmilla on muutakin merkityksellistä elämässä, silloin vanhempien ei tarvitse elää lasten kautta ja vaatia heitä elämään omien toiveidensa mukaan.

En tiedä hankinko lapsia joskus. Minulla on ystäviä jotka avoimesti kertovat, miten elämästä ja rakkaudesta ei ymmärrä mitään ennen lapsia. Aika loukkaavaa minusta. Yhtä hyvin voisin kuvitella, että joku jolla ei ole ollut samanlaista mummoa kuin minulla tai samanlaista koiraa ei ymmärtäisi elämästä tai rakkaudesta. Elämä kasvattaa ilman lapsiakin eikä jotkut kasva henkisesti vaikka olisi mitä. Järjetöntä vertailla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainut järkisyy minkä olen keksinyt puoltamaan lapsen tekoa, on se ettei tarvitsisi vanhana olla yksin. Pelkään ettei minulla ole ketään, joka huolehtii minut laitokseen kun vanhenen enkä pärjää enää kotona. Muuten saan luultavasti elämäni kulumaan hyvin ilman lastakin. Ainakin tähän saakka se ei ole tuottanut ongelmia. Ap

Ainakin nettikeskustelujen perusteella moni on hankkinut lapsia ainakin osaksi tästä syystä. Koska aina sieltä loppukaneettina tulee "entä oletko koskaan ajatellut kuka käy sua katsomassa vanhana?" nämä aivonsa istukan kanssa synnyttäneet on hassuja. Niin kuin jokainen lapsiasiaa pohtinut ei olisi joskus miettinyt tuota.

Mielestäni se on huono syy hankkia lapsia, sillä tavallaan velvoittaa lapsensa asumaan lähellä että voi sitten hoitaa ja käydä katsomassa kun vanhempi on iäkäs ja huonossa kunnossa. Hyvää elämää lapsille tiedossa kun kokee velvollisuutta suunnilleen omaishoitaa pahimmillaan vuosikymmeniä.

Lapset eivät edes käy katsomassa niitä, jotka eivät ole hoitaneet vanhemmuutta hyvin. Älä hanki lapsia, jos et ole valmis panostamaan asiaan kunnolla.

Oma äitini on minulle tärkeä ja vietän mielelläni hänen kanssaan aikaa. Toki ajatus että äitini iässä minulla olisi lapsi, jonka kanssa viettää aikaa, olisi mukava. Mutta en pysty nähdä itseäni vauvan tai pikkulapsen äitinä, joka olisi tietysti väistämätön paha. Ajatus vauvasta sylissäni ja kanniskeltavana tuntuu aivan vieraalta ja se että kotoa lähtiessä olisi aina joku mukana raahattavana. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ainut järkisyy minkä olen keksinyt puoltamaan lapsen tekoa, on se ettei tarvitsisi vanhana olla yksin. Pelkään ettei minulla ole ketään, joka huolehtii minut laitokseen kun vanhenen enkä pärjää enää kotona. Muuten saan luultavasti elämäni kulumaan hyvin ilman lastakin. Ainakin tähän saakka se ei ole tuottanut ongelmia. Ap

Lasten hankinta ei perustu 99% järkisyihin, joten niitä on turha pohtia. Lasten hankinta perustuu usein tunteeseen ja kohtuulliseen kykyyn sietää epävarmuutta ja riskiä. Ethän koskaan voi tietää millaista lapsen kanssa elämä on ennen kuin olet lapsen saanut. Lapsi voi myös syntyä vammaisena. Hyvä kuitenkin, että pohdit asioita, jokaisen tulisi tehdä tietoinen päätös haluaako lapsen vai ei ja miettiä asian eri puolia. Muiden odotuksilla ei tässä päätöksessä pitäisi olla mitään väliä. Eivät muut lastasi hoida vaan sinä hänet joudut tai saat kasvattaa.

Vierailija kirjoitti:

Nyt tulee varmaan alapeukkuja, mutta täällähän tällaisen asian voi myöntää anonyymisti. Julkisesti olen aina sanonut VALA ystävilleni miten hienon päätöksen he ovat tehneet ja että lapsen teko on jokaisen oma valinta eikä määritä ihmisen arvoa jne.

Sisimmäsäni ajattelen kuitenkin, että lisääntyminen on ihmislajin evolutiivinen tehtävä ja tärkein asia ihmiselämän kiertokulussa. Lisääntyminen tekee esim.oman kuolevaisuuden käsittelystä loogisempaa ja helpompaa kun on joku jolle siirtää mantteli ja joku kuka jää sinun muistoasi ylläpitämään. Salaa vähän paheksun ihmisiä, jotka vain hedonistisesti vaihtavat seksikumppaneita ja haluavat tehdä vain itseään kiinnostavia juttuja ilman, että lapsi on siinä heittämässä kapuloita rattaisiin. Toisaalta olen myös ihminen, kuka ei olisi jaksanut lapsetonta elämää loputtomiin. Se oli liikaa makeaa mahan täydeltä ja alkoi lopulta käymään tylsäksi.

Sitten olen huomannut, että melko monet vapaaehtoisesti lapsettomista ystävistäni ovat aika kompleksisia ja itsekkäitä ihmisiä. Tällaisia ominaisuuksia pidän myös vähän rankasti ilmaistuna elämässä epäonnistumisena ja jonkinlaisen olennaisen elämänopin missaamisena.

Joten ap.lle kyllä itse koen jotenkin täyttäneeni tehtäväni täällä maapallolla saatuani lapsen. En sitä kellekkään tällaisena maailmanaikana uskaltaisi myöntää.

Minusta tuo analyysisi kertoo enemmän omasta itsestäsi kuin "ystävistäsi" (Kukapa tarvitsee viholiisia, kun on tuollainen ystävä ...)

En ole kummassakaan ryhmässä, en ole koskaan harrastanut hedonistista elämää ja irtoseksiä, mutta ei myöskään tullut lasta, koska en löytänyt puolisoa ajoissa. Suren lapsettomuutta, olisin todella kovasti halunnut lapsia. Olen silti yrittänyt aina elää koko ajan täyttä elämää, jottei elämä menisi sitku-elämäksi ja lopulta huomaa, että elämä jäi elämättä, kun sitku ei koskaan toteutunutkaan.

Eikö se muuten ole vain lapsen etu jos tuollainen jonkun kommentoijan kuvailema "kompleksinen ja itsekäs" ihminen jättää lisääntymättä?

Ei lapsettomuus olla millään lailla epäonnistumista! Väkeähän maailmassa riittää.

Sen sijaan kun katson lapsettomia, neljääkymppiä lähestyviä sukulaisiani, olen hieman surullinen, koska heiltä jää kokematta asia, mikä tuottaa suurta onnea ja tyydytystä elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsettomuus olla millään lailla epäonnistumista! Väkeähän maailmassa riittää.

Sen sijaan kun katson lapsettomia, neljääkymppiä lähestyviä sukulaisiani, olen hieman surullinen, koska heiltä jää kokematta asia, mikä tuottaa suurta onnea ja tyydytystä elämässä.

Mutta voisiko mitenkään olla mahdollista, että heidän elämäänsä tuovat onnea ja tyydytystä ihan muut asiat kuin lapsi? Vai onko vain tosiasia, että kaikki muu on lasten rinnalla laimeaa vale elämää ja vasta lapsen saatuaan ihminen tietää, että tämä olikin se elämän täyttymys? Olen lukenut, että joku on katunut lapsen saantia, mutta onko ne kirjoitukset jotain surkeita provoja?

Vierailija kirjoitti:

Itselläni päinvastoin lasta ajatellessa tulee tunne, että se vie kaiken sisällön elämästäni. Harrastukset ja elämä, jotka minulla nyt on, olisivat mahdottomia lapsen kanssa, tai ainakaan en pystyisi niistä nauttimaan samalla tavalla. Pääsisin joskus harvoin enää kiireettömästi harrastuksiin ja kotona en voisi enää rentoutua siten kuinka haluaisin, koska lapsen tarpeita on tyydytettävä jatkuvasti. Minulle on ollut hyvin tärkeää, että voin levätä tai ottaa jopa pienet nokoset silloin kun siltä tuntuu. Lapsen kanssa lepäisin sitten jos lapsi siihen antaa mahdollisuuden. Koti muuttuisi siis ajatuksissani rentoutumis / rauhoittumispaikasta loputtomaksi työleiriksi, josta pääsee vain palkkatöihin pakoon. Mitä ajattelette näistä ajatuksista?

Lapset eivät ole ikuisesti vauvoja tai pieniä huolehdittavia. Yleensä lapsella on myös isä, joka hoitaa osansa.

Kiitos vastauksista. Ap