Lue keskustelun säännöt.
Lapsettomuus elämässä epäonnistumista
21.08.2020 |
Näettekö ihmiset joilla ei ole lapsia jotenkin elämässä epäonnistuneina? Minulla on muodostunut asiasta henkilökohtainen kriisi. Tunnen valtavaa huonommuutta siitä etten kykene vanhemmuuteen. On hyvä mies ja puitteet ulkopuolisten silmissä kunnossa, mutta itse en koe mitään valmiutta asiaan. Olen yrittänyt järkeillä asiaa ja haluaisin haluta jälkikasvua, mutta aina asian ajattelu saa ahdistumaan. Tuntuu että asia olisi ikään kuin välttämättömyys, joka jokaisen ihmisen täytyy suorittaa, että olisi täyttänyt tehtävänsä. Aiemmin en edes miettinyt asiaa ja koin elämän hyväksi. Iän myötä kuitenkin olen ruvennut tuntemaan itseni jotenkin aivan turhaksi, vaikka elän kunnollista elämää. En ole ollut päivääkään työttömänä ja olen pitkässä parisuhteessa ja olen kaikki asiani hoitanut kunnialla. En tiedä miksi yhtäkkiä tunnen olevani aivan kakkosluokan kansalainen kun en ole osallistunut synnytystalkoisiin. Kertokaa lapsettomat onko teillä ollut vastaavia tuntemuksia ja kuinka olette niistä selvinneet. Ja kuinka te lapsiperheelliset näette lapsettomat. Kaikki sukulaiset, lähinnä vanhempani ja mieheni vanhemmat odottavat lapsenlapsia. Mutta itselle asia tuntuu vieraalta ja epämukavalta. Ymmärrän kyllä täysin toisenkin näkökulman, suurimmalle osalle oma lapsi on suurin ja tärkein juttu elämässä. Haluaisin tuntea samoin, mutta en voi pakottaa tunteitani.
Kommentit (107)
Vierailija kirjoitti:
Task failed succesfully!
Mitähän tuokin tarkottaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ainut järkisyy minkä olen keksinyt puoltamaan lapsen tekoa, on se ettei tarvitsisi vanhana olla yksin. Pelkään ettei minulla ole ketään, joka huolehtii minut laitokseen kun vanhenen enkä pärjää enää kotona. Muuten saan luultavasti elämäni kulumaan hyvin ilman lastakin. Ainakin tähän saakka se ei ole tuottanut ongelmia. Ap
Sitten se lapsi muuttaisi ulkomaille ja toteaisi kylmästi päivälehdessä, että jokaisella on joskus viimeinen kerta kun tavataan (tämä lehdestä). Se oli niin kylmäävää. Lapset kun ovat vapaita hylkäämään vanhempansa milloin vain.
Vierailija kirjoitti:
Tuttavapiirissä oli kolme velapariskuntaa. Ensimmäisessä nainen halusi lapsen - mies ei, pysyivät yhdessä, mutta lapsettomuus oli iso kriisi naiselle. Kahdessa muussa tuli ero ja molempien pariskuntiet miehet löysivät uudet kumppanit, joiden kanssa saatiin myös lapsia.
Minkä ikäisiä nämä tuttavapariskuntasi olivat kun erot tapahtuivat? Kuinka nämä lapsettomat naiset ovat pärjänneet eron jälkeen elämässään?
Itäkeskuksen hunturouvissa on paljon moninkertaisesti elämässä onnistujia, ja he onnistuvat koko ajan lisää kunnes vaihdevuodet kaatavat heidät epäonnistujien luokkaan.
Yhden teini-ikäisen lapsen isänä vastaan omasta näkökulmastani.
Elämä lapsen kera on hyvää ja elämä ilman lasta on hyvää. Molemmissa vaihtoehdoissa on hyvät ja huonot puolensa. Luulen tietäväni, koska elin lapsetonta aikuisuutta varsin pitkään.
Me ihmiset vain olemme taipuvaisia katsomaan sinne aidan toiselle puolelle, jossa ruoho näyttää vihreämmältä.
En näe ketään lapsetonta/lapsellista epäonnistuneena/onnistuneena vain lapsiasian takia.
En odota lapseni huolehtivan minusta, kun olen vanha. Ajattelen, että voisi olla mukavaa, että hän tulisi aikuisena tervehtimään silloin tällöin, mutta sekään ei tunnu erityisen tärkeältä. Toivon, että lapseni voi hyvin nyt ja tulevaisuudessa. Toivon tätä myös muille lapsille ja ihmisille. Lapseni sanoo olevansa nyt onnellinen jne. ja se tuottaa minulle iloa.
Lapsettomana voi säästää selvästi lapsellista enemmän ja mahdollistaa esim. aikaisempi downshifting. Toisaalta rahallisilla resursseilla voi auttaa muita, mikä on paljon jalompaa kuin oman lapsen auttaminen. Auttaminen on itselle antoisaa ja siitä tulee mielestäni paljon enemmän aitoa tarkoitusta elämälle kuin ns. kuluttamisesta.
Minulla on eräs lapseton, äitini ikäinen naistutttava, jota käyn tapaamassa säännöllisesti. Hänellä on esim. entisiä hoitolapsia, jotka pitävät häneen yhteyttä. Hänen elämänsä ei ole yksinäistä tai huonoa, vaikka hän ei ole äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hassua, miten oma mieli voi aiheuttaa tällaisia paineita siitä, mikä on "oikein" ja mikä epäonnistumista. Minä koin aikoinaan hieman samanlaista painetta kuin ap, vauvakuume ei vain herännyt, vaikka ikää tuli. Lopulta päätimme mieheni kanssa vain antaa lapsen tulla, kun kumpikin kuitenkin oli aina ajatellut lapsia "sitten joskus" hankkivansa.
Mutta lastapa ei kuulunutkaan. Kävimme läpi vuosien hoidot, keskenmenot ja pettymykset. Tuossa vaiheessa olin jo ehtinyt lasta odottaa ja siitä haaveilla niin pitkään että pettymykset olivat todella raastavia. Vihdoin saatuani lapsen, kärsimme sekundäärisestä lapsettomuudesta kun kovasti toivottua sisarusta ei lapselle syntynyt.
Ruoskin itseäni siitä, että olin niin surullinen ja onneton lapsettomuuden vuoksi. Miksi en voinut nähdä elämää niin kuin lapsettomat ystäväni? Mikä minussa oli vikana, että yhtäkkiä mikään muu asia elämässäni ei tehnyt minua enää onnelliseksi. Yritin kiihkeästi nauttia ystävistä, harrastuksista, etenin uralla, mutta kaikki tuntui merkityksettämältä. Miten heikko ihminen oikein olin, etten päässyt yli tästä?! Miten muut lapsettomat olivat minua viisaampia ja vahvempia ja osasivat olla onnellisia?
Todellisuushan on, että jokaisella on omat tarpeensa ja oma tapansa elää. Jos sitä tapaa ei pääse toteuttamaan, se sattuu ja sen kanssa joutuu kipuilemaan joskus pitkäänkin. Ulkopuolisten mielipiteiden ei siinä tilanteessa pitäisi merkitä mitään, niitä kun on puoleen jos toiseenkin fanaattisuuteen asti.
"Sekundäärinen lapsettomuus". Oikeasti? Kivan kuuloista varmaan siitä olemassaolevasta lapsesta.
Vähän kuin sanoisi olevansa "sekundäärisesti autoton" kun on vain yksi auto.
Vierailija kirjoitti:
En ole juuri kenellekään edes kertonut, etten ole ikinä halunnut lasta. Parhaat ystävänikään eivät tätä tiedä ja ajattelen, että säälivätköhän hekin salaa minua poloista, joka ei ole "saanut" lasta (kun eivät tiedä etten edes halua). Jotenkin en edes kehtaa asiasta kellekään kertoa. Helpompi antaa ihmisten luulla ettei lasta vain ole tullut. Ap
Sinäpä typerä olet. Ja vielä ihmettelet miksi ihmiset suhtautuu sinuun oudosti. Ilmeisesti sulla ei ole kovin läheisiä ihmissuhteita edes, niin miksi ihmeessä sä välität niiden fiiliksistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttavapiirissä oli kolme velapariskuntaa. Ensimmäisessä nainen halusi lapsen - mies ei, pysyivät yhdessä, mutta lapsettomuus oli iso kriisi naiselle. Kahdessa muussa tuli ero ja molempien pariskuntiet miehet löysivät uudet kumppanit, joiden kanssa saatiin myös lapsia.
Minkä ikäisiä nämä tuttavapariskuntasi olivat kun erot tapahtuivat? Kuinka nämä lapsettomat naiset ovat pärjänneet eron jälkeen elämässään?
Erot tapahtuivat noin 35-38 v. iässä. Eron jälkeen olin tekemisissä vain miesten kanssa, toinen on lapsuuden ystäväni ja toinen sukulainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta pelkään että jos kuitenkin kadun jossain vaiheessa sitä etten tehnyt lapsia. Esim 10 vuoden kuluttua. Siinä on pitkä loppuelämä sitten aikaa katua yksin. Mutta voiko mieli muuttua niin paljon? Onko palstalla elävää esimerkkiä kertomaan siitä että olisi katunut lapsettomaksi jättäytymistä? Ap
Voit katua ihan mitä tahansa elämän valintaa joskus 10 vuoden päästä.
Parempi opetella pikkuisen armollisempi ajatusmaailma. Kas näin: teet elämänvalintasi sen mukaan, mikä siinä tilanteessa näyttää viisaimmalta, sen ymmärryksen pohjalta mikä sinulla on. Jos tulevaisuudessa tulee yksittäinen katumuksen hetki, se jää yksittäiseksi kun ymmärrät että olit eri elämänvaiheessa ja valintasi ansiosta ehdit jo elää monta vuotta tavalla jonka koit sillä ymmärryksellä onnellisimmaksi.
Hyvä olisi myös ymmärtää, että myös lasten hankkimista voi katua. Moni haluaa omista lapsistaan eroon tai laiminlyö heitä koska ei jaksa tai koska vanhemmuus ei olekaan kivaa. Tästä ei niin paljon puhuta verrattuna lapsettomien syyllistämiseen, mutta lastensuojelusta kuultavat tarinat viittaavat siihen että näin päin meneminen on aika arkista. Tietysti voit päätyä lapsen hankintaa myös siksi että hänestä tulee vaarallinen rikollinen josta on pelkkää murhetta maailmalle varhaislapsuuden jälkeen. Kaikkea ja mitä tahansa voi joutua katumaan huonolla tuurilla.
Tottakai voit saada vaikka aivovamman jonka takia persoonallisuutesi muuttuu aivan täysin, mutta sillä logiikalla sinun pitäisi jotenkin elää kaikki mahdolliset vaihtoehdot elämästä ette vaan jäisi mistään paitsi. Mistä tiedät, vaikka hukkaat onnellisimman mahdollisen elämäsi, koska et ole lähtenyt hindulaisluostariin? Et opetellut sukeltamaan vaikka sinusta olisi tullut mieletön vedenalaisen maailman valokuvaaja? Eiköhän ole viisaampaa, että yrität olla itsellesi uskollinen nyt etkä taivu tekemään valtavan isoa elämänratkaisua siksi että koet siihen painetta ja sisäinen laumaeläimesi vähän määkii vastaan.
Päätöstä lapsien hankkimisesta ei oikein voi verrata hindulaisluostariin menemiseen (hinduillahan ei ole luostareita... hehe...) Vakavasti puhuen, biologisten jälkeläisten saaminen nyt on oikeastaan se ainoa syy miksi olemme täällä maapallolla. Kaikki muu on toisarvoista ja siksi on selvää, että juuri tämä lapsiasia on päässämme joissain vaiheessa elämään miltei pakkomielteeksi asti. Siihen pitää saada tietoinen ratkaisu, suuntaan tai toiseen.
Vaikka se syy onkin ilmiselvä, ei se tarkoita, että jokaisen yksilön tulisi toteuttaa tätä syytä. Se lähinnä tarjoaa selityksen sille, miksi tämä asia saa tälläiset mittasuhteet. Ei kansantalouden tukeminen, lääkäreiden puheet lisääntymisterveydestä, ei yhteiskunnan perhemalli tai edes sukulaisten utelut. Vaan se asia on meissä kaikissa sisäänrakennettuna.
Ap löytää varmasti paljon tietoisesti lapsettomia, jotka ovat myöhemmin katuneet päätöstään, mutta myös perheen perustaneita, jotka eivät olleet myöskään lopulta tyytyväisiä päätöksiinsä. Ja sitten on suuri joukko niitä, jotka ajattelevat omien ratkaisujen olevan itselleen juuri oikea.
Itse en osaa edes omassa elämässäni laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Perhe-elämä oli aika toisenlaista, mitä kuvittelin, etenkin lasten nyt lasten aikuistuessa. Paljon siitä on saanut, mutta paljon siihen on joutunut myös laittamaan. Toisaalta suhde puolisoon olisi ollut kaksistaan täysin toisenlainen. En ole suinkaan varma, että se olisi ollut parempi.
Ap:lle ja muille antaisin neuvoksi, että päätöksen tulee todellakin olla oma, eli käytännössä puolison kanssa asiasta pitäisi olla yhtä mieltä. Tässä "ehkä joskus" ei validi vastaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietitkö vielä, haluatko lapsen vai et?
Vai onko sinulle täysin selvää, että et halua lasta, ja nyt ahdistaa vain muiden odotukset?
Mikä estää sanomasta läheisille ääneen, että meille ei tule lasta?
Olet kunnollinen ihminen, et esim ikinä ollut päivääkään työtön? Olet henkisesti 40-luvulta, koko juttu voisi olla boomeriäitini kirjoittama. Ei yhtää oikeasti läheistä ihmistä ja kaikki mietitään sen kautta mitä muut ajattelee.
T välillä työttömänäkin ollut yh, varmaan ihan täysi häpeäpilkku siis?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttavapiirissä oli kolme velapariskuntaa. Ensimmäisessä nainen halusi lapsen - mies ei, pysyivät yhdessä, mutta lapsettomuus oli iso kriisi naiselle. Kahdessa muussa tuli ero ja molempien pariskuntiet miehet löysivät uudet kumppanit, joiden kanssa saatiin myös lapsia.
Tuo on kyllä totta, että toisin kuin AV:lla ei vapaaehtoinen lapsettomuus ole kaikille sisäsyntyinen ja täysin muuttumaton (arvo)valinta. Useimmilla vaikuttaa elämäntilanne. Minulla on lapsia ja seurustelen tällä hetkellä ns. velamiehen kanssa. Hän olisi siis halunnut elää eksänsä kanssa lapsettomana koska ajatteli, ettei eksästä olisi äidiksi, ei jaksaisi hoitaa lapsia hyvin. Eksä halusi lapsia ja he erosivat, eksällä ei vielä ole lapsia. Miehestä ei myöskään olisi ollut eksän lasten isäksi koska hänestä olisi isäksi lapsille, jotka äiti hoitaa ja joita hän hauskuuttaa. Minun kanssani hän haluaisi lapsen, mutta minä taas en halua enempää lapsia vapaaehtoisesti ennen kuin olen saanut vielä kouluikäiset lapseni kunnialla maailmalle, se on heille parhaaksi. Hän on nyt sitten vapaaehtoisesti lapseton kun ei ole löytänyt naista, joka pystyisi ja haluaisi elää hänelle sopivaa perhe-elämää. Mielestäni hyvä, ettei lastensaanti ole kaikille pakkomielle.
Tämä on nyt tosi epämääräistä ajattelua, mutta yritänpä silti. Olen ajatellut, että ei meistä kukaan tee omia valintojaan tyhjiössä. Erakkokin on syntynyt johonkin kulttuuriin ja joidenkin ihmisten keskelle. Suurimmalle osalle ihmisistä toiset ihmiset ovat tärkeitä ja jollain tapaa jaetut kokemukset ja päämäärät. Nekin jotka tekevät valtavirrasta erilaisia ratkaisuja asemoivat itsensä suhteessa valtavirtaan. Ja ovat iloisia, kun löytävät toisen joka onkin samanlainen.
Jollain tapaa ajattelen, että tämä lapsettomuusasia on varsinkin naisille niin vaikea, kun se lopullisen valinnan hetki tulee nykymaailmaassa niin aikaisin.
Nuoruutta jatketaan niin pitkään, että biologinen vanhuus tulee yllätyksenä. Ja siitä alkaa elämänvaihe, josta ei tiedä millaista se on. Ja luulen että ympäristön suhtautumisen muutos tulee nopeasti ja vähän yllättäen osalle. Se elämäntyyli, joka oli muiden silmissä vielä äsken kadehdittavaa, ei olekaan enää sitä. Vaikka ei itse muuttuisi, muut ympärillä muuttuvat.
Luulen että vapaaehtoinen lapsettomuus on helpompaa niille, joille se on aina ollut erittäin vahvasti oma halu, ja joilla on ehkä joitakin muita asioita joille identiteetti vahvasti rakentuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle on näihin päiviin saakka ollutkin täysin selvää, etten lasta tee. Mutta nyt ulkoisten paineiden takia tuntuu siltä, että se olisi pakko tehdä. En ole edes aikaisemmin oikeastaan ajatellut koko asiaa... Ja nyt kun ajattelen, on pelot ja epävarmuus tulevasta saanut mut aivan sekaisin. Ap
Nyt tulee varmaan alapeukkuja, mutta täällähän tällaisen asian voi myöntää anonyymisti. Julkisesti olen aina sanonut VALA ystävilleni miten hienon päätöksen he ovat tehneet ja että lapsen teko on jokaisen oma valinta eikä määritä ihmisen arvoa jne.
Sisimmäsäni ajattelen kuitenkin, että lisääntyminen on ihmislajin evolutiivinen tehtävä ja tärkein asia ihmiselämän kiertokulussa. Lisääntyminen tekee esim.oman kuolevaisuuden käsittelystä loogisempaa ja helpompaa kun on joku jolle siirtää mantteli ja joku kuka jää sinun muistoasi ylläpitämään. Salaa vähän paheksun ihmisiä, jotka vain hedonistisesti vaihtavat seksikumppaneita ja haluavat tehdä vain itseään kiinnostavia juttuja ilman, että lapsi on siinä heittämässä kapuloita rattaisiin. Toisaalta olen myös ihminen, kuka ei olisi jaksanut lapsetonta elämää loputtomiin. Se oli liikaa makeaa mahan täydeltä ja alkoi lopulta käymään tylsäksi.
Sitten olen huomannut, että melko monet vapaaehtoisesti lapsettomista ystävistäni ovat aika kompleksisia ja itsekkäitä ihmisiä. Tällaisia ominaisuuksia pidän myös vähän rankasti ilmaistuna elämässä epäonnistumisena ja jonkinlaisen olennaisen elämänopin missaamisena.
Joten ap.lle kyllä itse koen jotenkin täyttäneeni tehtäväni täällä maapallolla saatuani lapsen. En sitä kellekkään tällaisena maailmanaikana uskaltaisi myöntää.
Olen nro.76. Lisään vielä, että kenenkään ei pidä hankkia lasta väkisin tai muiden painostamana. Syiden täytyy olla oikeat, muuten lapsi kärsii. Eli sanoisin ap.lle, että älä hanki lasta jos se ajatus aiheuttaa sinussa noin vaikeita tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Minulle on näihin päiviin saakka ollutkin täysin selvää, etten lasta tee. Mutta nyt ulkoisten paineiden takia tuntuu siltä, että se olisi pakko tehdä. En ole edes aikaisemmin oikeastaan ajatellut koko asiaa... Ja nyt kun ajattelen, on pelot ja epävarmuus tulevasta saanut mut aivan sekaisin. Ap
Oletko jutellut asiasta miehesi kanssa?
Sinä itse päätät, mitä haluat elämältäsi. Jos et halua niin ole hankkimatta ja adoptoimatta. Ympärilläsi on varmasti lapsia, jotka haluaa extra hoivaa. Lopeta itse säälissä kieriskely, elä omaa elämääsi. T: mummi
Mikä ihmeen psykoosi porukalla on, kun omasta tai toisten lapsettomuudesta tehdään ongelma???
Adoptoikaa, jos on pakko hankkia kersa. Älkää hankkiko, ellette itse halua. Ja ¥itut niistä, jotka tulevat tyrkyttämään teille jotain, mitä ette halua.
Tuttavapiirissä oli kolme velapariskuntaa. Ensimmäisessä nainen halusi lapsen - mies ei, pysyivät yhdessä, mutta lapsettomuus oli iso kriisi naiselle. Kahdessa muussa tuli ero ja molempien pariskuntiet miehet löysivät uudet kumppanit, joiden kanssa saatiin myös lapsia.