Lue keskustelun säännöt.
Lastenhankinta arveluttaa - ajatuksia vanhemmilta ja (vapaaehtoisesti) lapsettomilta?
Epäilyksen peikko
20.08.2020 |
Vanhemmat: Mistä tiesit, että haluat tulla vanhemmaksi? Haaveilitko vanhemmuudesta ja lapsista jo kauan ennen hankintaa? Koska päätit tulla vanhemmaksi? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Vapaaehtoisesti lapsettomat: Koska tunsit, että vanhemmuus ei ole sinulle? Puuttuiko sinulta lapsihaaveet ja -haaveilut tai vaikka hoivavietti? Koska päätit, että et hanki lapsia? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Olen 23-vuotias (nais)opiskelija. Viime aikoina on tullut mietittyä paljon omaa suhtatumistani vanhemmuteen (eritoten äitiyteen), lapsiin ja niiden hankintaan. Aloin pohtia vapaaehtoista lapsettomuutta itsekseni lukioikäisenä - ennen sitä ajatukseni oli lähinnä, että lasten hankinta on vain väistämätön asia elämässä joka täytyy jossakin kohtaa hoitaa "pois alta", koska niin vain kuuluu tehdä.
En ole koskaan erityisemmin haaveillut lapsista, ja huomaan ajattelevani lastenhankintaa vain lähinnä teknisten asioiden kautta; miten pitäisin suomen kielen ja kulttuurikokemuksen vahvana esimerkiksi ulkomailla asuessa, millaisia nimiä valitsisin ja mitä asioita lasten hankinta väistämättä vaikeuttaisi. En ole varma tiedänkö edes miltä tuntuu kaivata äitiyttä tai lapsia, koska en liitä omien lasten hankintaan hyviä tai helliä tunteita, lähinnä pelkoa ja ahdistusta. Kun taas sitten haaveilen, ovat päiväuneni lähinnä uralähtöisiä. Olen siinä mielessä hyvin onnekas, että olen löytänyt intohimoni ja menen läpi vaikka harmaan kiven voidakseni toteuttaa koulutukseen ja työelämään liittyviä unelmia.
Minulla on nuorempien sisarusteni kanssa paljon ikäeroa, joten he ovat molemmat vielä aika pieniä lapsia (päiväkoti- ja alakouluikäinen). Rakastan heitä hurjan paljon, ja on aivan ihana nähdä miten he kasvavat ja kehittyvät. Vaikka en usein heitä näe, osaan hassutella ja olla heidän kanssaan. Huomaan kuitenkin myös väsyväni hyvin nopeasti, ja tuntuu jopa että joka kerta kun näen heitä, epäilys omasta lastenhankinnasta vain kasvaa. Minulta löytyy hoivaviettiä heille (varmaankin juuri tuon sisarussuhteen takia), mutta muiden lapsien kanssa juttu onkin vähän kinkkisempi. Lapset eivät yleisesti ottaen ole mielestäni erityisen "söpöjä", ja yleensä vain lähinnä ärsyynnyn vieraiden lapsien läsnäolosta (en tietenkään mainitse tätä ääneen, ei se ole lasten vika).
Minulla on myös muutamia ominaisuuksia, jotka pistävät lastenharkinnan arveluttamaan entisestään. Olen aina ollut kotielämässä stressiherkempi kuin esim. muut sisarukseni ja muutenkin herkkä ylimääräiselle metelille (huuto, liikenne yms.). Vaikkakin tiedostan tämän ja olen tehnyt paljon työtä ylimääräisen "napsahtelun" eliminoimiseksi, pelkään että vanhemmuuden väsymys toisi tämän puolen minusta esiin ja lapseni joutuisivat kärsimään siitä (sen enempää tähän paneutumatta: oma lapsuudenkotini oli kaikin puolin hyvin problemaattinen ja epävakaa mm. päihdeongelmineen, ja en halua pistää ketään siihen samaan tilanteeseen ja ympäristöön jossa minun piti kasvaa). Tämänhetkinen epävarmuus maailmantilanteesta ja tulevasta globaalista talouskriisistä ei myöskään varsinaisesti helpota.
Haluaisinkin nyt kuulla teidän kokemuksia ja ajatuksia liittyen tähän ja ylläoleviin kysymyksiin. Olisi myös tosi kiva kuulla eri sukupolvien edustajien näkemyksiä ja suhdetta omaan lapsenhankintaan tai hankkimatta jättämiseen. Tiedän että kysymykseni on lähinnä suunnattu vanhemmille ja veloille, mutta myös lapsettomien ajatukset ovat totta kai tervetulleita.
Kommentit (364)
Ap voi itse valita, haluaako viettää päivänsä mahdollisesti metelissä hulivin heilahdellessa ympäriinsä, vai sittenkin valitsemassaan seurassa tai halutessaan jopa ihanan hiljaisessa yksinäisyydessä tehden ihan mitä itseä sattuu huvittamaan, menettämättä yöunia ja stressaamatta siitä missä se kallisarvoinen jälkikasvu milloinkin luuhaa (vrt. pieni lapsi/teini).
Mulle valinta on aika selvä, se varmasti paistaa ylläolevasta tekstistä kyllä läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Vähän samasta syystä kuin "hankitaan" puoliso. Miksi kukaan haluaa puolison? Miksi kukaan haluaa asua ja elää saman katon alla toisen kanssa? Miksi kukaan haluaa rakastaa ja olla rakastettu?
Samasta syystä se lapsikin useimmiten "hankitaan".
Mutta ne ovat kaksi eri asiaa. Puolisolla ei ole vaihtoehtona olla kärsimättä kuolemaa. Hän ei myöskään tule vastaamaan seurauksista, joita nykyiset aikuiset elintasollaan aiheuttavat.
Niinhän mekin koko ajan maksamme kovaa hintaa siitä miten vanhempamme ja isovanhempamme elivät. :) Hehän tätä maapalloa ovat olleet tuhoamassa pidempään, käyttäneet muovia holtittomasti, levittäneet lapsilleen myrkyllistä auringonrasvaa tms jotka nykypäivänä luokiteltu haitallisiksi, jääneet nuorina eläkkeelle, jne. Nyt maksamme kovaa hintaa siitä. Itse olen vasta 30v ja elänyt jo kolme lamaa. Silti elämä on elämisen arvoista ja uskon sen olevan lapsellanikin, vaikka helpolla sekään sukupolvi ei tule pääsemään. Ihminen sopeutuu muuttuviin tilanteisiin onneksi.
Tämän päivän nopeiten tehoava teko ympäristön puolesta on jättää äänestämättä vehreää puoluetta, joka pakottaa meidät polttamaan hiiltä, mikä on ilmastotuhon juurisyy.
Vierailija kirjoitti:
Vakituinen kumppanini (25) on paljon parempi lasten kanssa ja näyttää keltaista valoa lastenhankinnalle, mutta ei aktiivisesti haaveile siitä (työskentelee nuorten kanssa ja on hyvä työssään, muutenkin paljon parempi ihan pientenkin lasten kanssa kuin minä). Asiasta on tietysti keskusteltu ja olen alusta saakka sanonut, että jos missään kohtaa alkaa kaivata lapsia ja minä en, niin en voi vaatia häntä jäämään lapsettomaan tai lastenhankinnan kannalta epävarmaan suhteeseen.
- AP
Kumppani näyttää keltaista valoa lastenhankinnalle. Mutta ei aktiivisesti haaveile siitä.
Ei ristus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vakituinen kumppanini (25) on paljon parempi lasten kanssa ja näyttää keltaista valoa lastenhankinnalle, mutta ei aktiivisesti haaveile siitä (työskentelee nuorten kanssa ja on hyvä työssään, muutenkin paljon parempi ihan pientenkin lasten kanssa kuin minä). Asiasta on tietysti keskusteltu ja olen alusta saakka sanonut, että jos missään kohtaa alkaa kaivata lapsia ja minä en, niin en voi vaatia häntä jäämään lapsettomaan tai lastenhankinnan kannalta epävarmaan suhteeseen.
- AP
Kumppani näyttää keltaista valoa lastenhankinnalle. Mutta ei aktiivisesti haaveile siitä.
Ei ristus.
= Ehkä joskus ehkä jonkun toisen kanssa
Minä toivon että kun parisuhteeseen on kumppani valittu, se on valittu ihan vain itsenään eikä potentiaalisena lisääntymiskoneena.
Itse olen jo 11 vuotiaasta asti ajatellut etten halua lapsia. Tosin ihan pikkutyttönäkään en leikkinyt nukeilla, korkeintaan riisuin niiltä vaatteet ja laittelin pehmoeläimille, joita työntelin rattaissa.
Tarvitsen paljon unta ja omaa rauhaa. Stressaannun metelistä ja olen muutenkin herkkäuninen, jo muutama huonosti nukuttu yö iskee päälle pahimmillaan parin päivän migreenin. En kykenisi selviämään läpi pikkulapsivaihetta. Paitsi ehkä jos lapsi eläisi isänsä kanssa jossain toisessa talossa.
Mies tahtoisi lapsia, mutta vain koska "niin kuuluu tehdä". Olen sanonut että jos kaipuu käy ylivoimaiseksi niin saa etsiä halukkaan naisen. Ei kyllä olisi millään lailla valmis isäksi, luulee että hänen elonsa jatkuisi samanlaisena ja lapsen äiti hoitaisi kaiken (heräillyt, lääkärit, sairastamiset, harrastukset, leikit, ruokinnat..) . Voi sitä parkaa joka tuon kanssa lisääntyisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoisille lapsettomille ollaan kateellisia kun huomataan että ne ovat onnellisempia eikä ne lapset ovat tuoneet yhtään mitään sen parempaa tai kummempaa onnea kuiteskaan. Päinvastoin parisuhde on mennyt riekaleiseksi ja elämä on yhtä taistelua tyhjästä ja loppujen lopuksi suurin elää yksin loppuiän ilman parisuhdetta eikä ole muuta kuin lapset ja lapsen lapset joilla sitten enää rehvastella. Ja saa elättää niitä lapsiaan lopunikää jos eivät menesty elämässä ja jatkavat toimeentulotuella elämistä.
Juuri näin. Lisäksi vapaaehtoinen lapseton uhkaa lapsia synnyttäneen naisen parisuhdetta: pelkäävät, että varastavat miehen.
Naiset jotka eivät halua lapsia ovat luonteeltaan maskuliinisempia ja myös tutkitusti maskuliinisemman näköisiä/rumia. Joku poikkeus saattaa olla, mutta hän ei varmasti kirjoita tätä sontaa AV:lla eli se et ole sinä eikä kukaan joka kommenttejasi peukuttaa :'D
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 52-vuotias vapaaehtoisesti lapseton. Lopullisen päätöksen tein 30-vuotiaana, kun sain sterilisaation. En ole koskaan halunnut lapsia, mutta alle kolmekymppisenä kävin läpi vaiheen, jossa mietin perinpohjin vaihtoehtoni, mitä plussaa ja miinusta lapsissa olisi, ja pohdin asiaa myös kumppanini kanssa. Asian läpikäyminen, listojen tekeminen, ja ihan konkreettisten juttujen miettiminen korostivat vain sitä, että lapsiperheen elämäntapa ei ole se mitä itselleni haluan. En ole kertaakaan katunut päätöstäni.
Ei lapsettomuutta voi "päättää". Absolutistiksi voi alkaa, kun on juonut vuosia ja tietää mitä juominen on. Silloin on kokenut asian. Lapsettomuus ei ole päätös, joka perustuu tietoon ja kokemukseen, jossa tietää mitä on olla Isä tai Äiti. En ala syyttämään ihmisiä lapsettomuuden päättämisestä, mutta mitä siinä oikeastaan päättää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoisille lapsettomille ollaan kateellisia kun huomataan että ne ovat onnellisempia eikä ne lapset ovat tuoneet yhtään mitään sen parempaa tai kummempaa onnea kuiteskaan. Päinvastoin parisuhde on mennyt riekaleiseksi ja elämä on yhtä taistelua tyhjästä ja loppujen lopuksi suurin elää yksin loppuiän ilman parisuhdetta eikä ole muuta kuin lapset ja lapsen lapset joilla sitten enää rehvastella. Ja saa elättää niitä lapsiaan lopunikää jos eivät menesty elämässä ja jatkavat toimeentulotuella elämistä.
Juuri näin. Lisäksi vapaaehtoinen lapseton uhkaa lapsia synnyttäneen naisen parisuhdetta: pelkäävät, että varastavat miehen.
Naiset jotka eivät halua lapsia ovat luonteeltaan maskuliinisempia ja myös tutkitusti maskuliinisemman näköisiä/rumia. Joku poikkeus saattaa olla, mutta hän ei varmasti kirjoita tätä sontaa AV:lla eli se et ole sinä eikä kukaan joka kommenttejasi peukuttaa :'D
:D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulevaisuusko teitä pelottaa noin paljon, että unelmat pitää laittaa sen takia sivuun? Itse otan joka ikinen päivä riskin kuolla ihan vain astumalla kotoa ulos. Kotiinkin on moni kuollut. Jopa nukkuessaan. Silti en pelkää herätä, hypätä auton rattiin, tehdä asioita, olla ja elää omannäköistä elämääni. Pelko ei määrittele sitä kuka olen tai miksi haluan tulla.
Jos haluan lapsen, teen sen toteuttaakseni unelmani. En jätä toteuttamatta tätä unelmaa vain sen takia, että tulevaisuudessa saattaa tapahtua ikäviä asioita.
Tiesitkö, että se lapsi on ihan erillinen ihminen, eikä tupsahda tähän maailmaan toteuttamaan sinun unelmiasi. Entäs se lapsi, mikä hänen unelmansa mahtaa olla?
Mikä sinun unelmasi oli kun synnyit entä mikä se on nyt? Lapseni voi hyvin, kiitos vain. Unelmani oli kokea äidinrakkaus ja se toteutui jo heti synnytyksessä. En elä elämääni lapsen kautta, jos sitä vihjaat.
Mikä oikeus vain meillä nyt olemassaolevilla ihmisillä on elää ja kokea elämä? Miksi se pitää kieltää syntymättömiltä lapsiltamme?
Eli et käytä mitään ehkäisyä ja harrastat miehesi kanssa seksiä aina kun se on mahdollista? Every sperm is sacred?
En laske siittiöitä ja munasoluja lapsiksi.
No mikä se sitten on tämä "syntymätön lapsi" jota tässä niin kovasti säälitellään? Ilmeisesti se on hormoonihuuruisten mammojen mielestä kuitenkin joku olemassa oleva ja jopa tunteva olento, kun on niin surullinen kun ei ole päässyt syntymään, niin millä olemisen tasolla hän siis on? Ja miksi vain meillä lapsettomilla ihmisillä on näitä syntymättömiä olemassa olevia lapsia jossakin itkemässä? Kun ei kerran lapsia tehneetkään ole jokaiselle lapselle antaneet mahdollisuutta tulla ihan fyysisestikkin oleviksi?
En puhu mistään siittiöistä. Vaan ajatuksesta hankkiako vai eikö lapsi. Jos päättää jättää hankkimatta lapsen vain sen takia, että ei itse tiedä haluaako se kyseinen lapsi tähän maailmaan enää, niin se lapsi jää syntymättä tähän maailmaan. Ihmettelen vain, mitä niin kamalaa on tulossa, että kukaan ei halua elää täällä esimerkiksi 20 vuoden päästä? Tai mikä oletus, että tulevilla lapsilla ei voisi olla elämäniloa ja onnellista elämää?
Eli lapsi muuttuu mielestäsi olemassaolevaksi ihmiseksi pelkästään sillä, että joku miettii, että tekisikö lapsen? Nämä taitaa nyt olla jotain henkimaailman juttuja/uskonnollisia juttuja, joita en muutenkaan ymmärrä.
No ainakaan minun vuokseni ei ole tällainen olematon lapsi pahoittanut mieltänsä, kun en ole koskaan edes harkinnut, että tekisinkö lapsia. Mutta voi sitä siivekästä sateenkaaren väristä tiikeriparkaa :( Nyt se on jossain murheissaan.
En edelleenkään puhu mistään MIELIKUVITUSLAPSISTA! Vaan lasten lukumäärästä!
Voit tehdä kaksi pizzaa, mutta teitkin vain yhden. No missä se toinen pizza on? Ei missään, koska sitä ei ole olemassa! Mutta olisi voinut olla, jos olisit tehnyt sen.
Tuo ei silti tarkoita, että tekemätön pizza leijuu näkymättömänä jossain henkimaailmoissa. Haloo nyt.
Et sinä esitäkkään pitsasta tällaisia lauseita "Mikä oikeus vain meillä nyt olemassaolevilla ihmisillä on elää ja kokea elämä? Miksi se pitää kieltää syntymättömiltä lapsiltamme?", että mikä oikeus meillä on olla ja elää ja kokea elämä, mutta se toinen pitsa jäi nyt sitten syntymättä koska julmasti ja laiskuuttamme estämme sitä olemasta olemassa?
Jos toinen pitsa jää tekemättä, toteat vaan että, no nyt sitten syömme tätä yhtä pitsaa, joka on olemassa.
No kun tuntuu ettei tänne saisi tehdä lapsia. Kuin se olisi kiellettyä. Kysyin miksi se on kiellettyä? Mikä etuoikeus meillä on elää elämä, mutta emme saa antaa mahdollisen jälkikasvumme sitä kokea? Haluan vain syyn, miksi lapsen tekeminen tähän maailmaan nostattaa niin paljon negatiivisia tunteita.
Olet varmaan kuullut sanonnan:"sitä en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään". No, minulle elämä ei ole etuoikeus vaan asia jota en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään.
Jos hankkisin lapsen, olisi olemassa riski, että lapsi kokisi asioita mitä minä olen kokenut ja joita en siis toivoisi pahimman vihamiehenikään kokevan. Onneksi olkoon siis sinulle kun voit kokea elämän etuoikeutena. Minä en voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan halunnut lapsia. Joo, kirjoitin joskus ala-asteella ystäväkirjaan, että isona minusta tulee äiti, mutta tarkoitin sillä, että minusta tulisi kuin oma äitini (tätäkään en kyllä enää halua!). Mutta koskaan minulla ei ole ollut haaveita, ajatuksia, toiveita tai unelmia omasta lapsesta. Mitään mielenkiintoa ei yksinkertaisesti ole. Olen toki leikkinyt ajatuksella, mutta aina päädyn ehdottoman kielteiseen vastaukseen - ei, en halua lasta.
Sinun kannattaa kysyä itseltäsi, kumpaa haluat mielummin katua - lasten saamista, vai lapsettomuutta? Toisessa kärsit vain sinä, toisessa myös lapsesi.
Vierailija kirjoitti:
Huolimatta näistä asioista mitä itselleen haluaa ja lapsella hankkii, miksei koskaan ajatella sen lapsen näkökulmaa? Hänen tehtävänään on keksiä teknologia, jolla saadaan siivottua sinun jälkesi ja jotenkin jäädyttää ikirouta uudelleen ja kasvattaa Amazoniin sademetsää, kohdata maapallo jota kansoittaa kymmeniä (satoja?) miljardeja ihmisiä korkealla elintasolla. Kohdata lisääntyvä terrorismin ja ydinsodan uhka, terroristien ja muiden mielenvikaisten kloonaaminen, kuivuus, tulvat ja tuhoeläinten ja tartuntatautien leviäminen myös entisiin hyvinvointivaltioihin. Töiden menettäminen tekoälylle. Kohdata kuolema ja sitä edeltävä kärsimys.
Mietin vain miten kellään on sydäntä tehdä niin rakastamalleen ihmiselle.
Lisääntyminen jos mikä on luonnollista. Toki teemme sitä ajattelevina ihmisinä kohtuudella, eikä niin paljon kuin hedelmällisyyttä riittää. Olisi silti sääli, jos kaltaisesi ajattelevat ihmiset jättäisivät kokonaan jatkamatta sukuaaan ja jäljelle jäisi pelkästään ajattelemattomia. Kun ei vielä ollut kai tarkoitus ajaa ihmiskuntaa kokonaan alas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoisille lapsettomille ollaan kateellisia kun huomataan että ne ovat onnellisempia eikä ne lapset ovat tuoneet yhtään mitään sen parempaa tai kummempaa onnea kuiteskaan. Päinvastoin parisuhde on mennyt riekaleiseksi ja elämä on yhtä taistelua tyhjästä ja loppujen lopuksi suurin elää yksin loppuiän ilman parisuhdetta eikä ole muuta kuin lapset ja lapsen lapset joilla sitten enää rehvastella. Ja saa elättää niitä lapsiaan lopunikää jos eivät menesty elämässä ja jatkavat toimeentulotuella elämistä.
Juuri näin. Lisäksi vapaaehtoinen lapseton uhkaa lapsia synnyttäneen naisen parisuhdetta: pelkäävät, että varastavat miehen.
Naiset jotka eivät halua lapsia ovat luonteeltaan maskuliinisempia ja myös tutkitusti maskuliinisemman näköisiä/rumia. Joku poikkeus saattaa olla, mutta hän ei varmasti kirjoita tätä sontaa AV:lla eli se et ole sinä eikä kukaan joka kommenttejasi peukuttaa :'D
Lisääntyminen perustuu omien geeniensä parempana pitämiseen. Ei voi sanoa että muut olisivat samaa mieltä niistä, varsinkin kun katsoo minkä näköiset emakot niitä lapsikatraita Prismassa vetävät perässään :DD
Tilastollisesti myös vähänkoulutetut sikiävät eniten, sekä Suomessa että muualla maailmassa (jos kukaan nyt muijan älykkyydestä on edes kiinnostunut). Huomaa myös kommenttien tasosta täällä mihin ryhmään kukakin kuuluu.
Minä en koskaan pohtinut haluanko lapsia vai en. Oli vain sellainen ajatus, että haluan naimisiin ja lapsia sitten joskus. Kun tapasin mieheni, oli jotenkin alusta asti selvää, että haluan lapsia juuri tämän ihmisen kanssa. Olimme 29 ja 31 kun tapasimme ja melko nopeasti selvisi, että tässä se nyt on. Molemmilla oli halu perustaa perhe joten sen ensimmäisen yhdessäolovuoden aikana mentiin naimisiin, minä tulin raskaaksi ja ostettiin yhteinen perheasunto, jonne muutettiin miehen poikamiesboksista. Oikean ihmisen kanssa sopivassa elämäntilanteessa se vauhti ei tuntunut edes kovalta.
En silti etukäteen pystynyt näkemään itseäni minään hoivaajatyyppinä. Mutta tässä onneksi hormonit auttavat äitiä olemaan äiti. Alkuun tuntui vaikealta sekin, että joutui elämään vauvan tarpeiden mukaan. Mutta jos on kolmekymppiseksi elänyt itsekästä elämää, niin ehkä on jo aikakin ottaa myös toisia huomioon?
Kun äitiyttä miettii, kannattaa myös tiedostaa että se pikkulapsiaika on varsin lyhyt. Vaikka oma lapsi (meille tuli lopulta vain yksi) on rakas, niin onhan se hiekkalaatikon reunalla istuminen puuduttavan tylsää. Jotkut nauttivat niistä ensimmäisistä vuosista suunnattomasti ja haluavat aina vaan lisää vauvoja. Minä koin olevani parempi vähän sellaisena isomman lapsen äitinä. Muistan sen hetken kun lapseni oli viisivuotias ja oltiin käyty ostoksilla ja sen jälkeen mentiin lounaalle ja tajusin, että hei, mä olen tässä tyttären kanssa lounaalla ja voidaan käydä jo ihan mielenkiintoisia keskusteluja!
Tyttäremme täyttää pian 20 ja ne alkuvuodet ovat muisto vain. Ja vielä tässä on sellaiset 30 vuotta jäljellä aikuisen lapsen vanhemmuutta. Vaikka hänellä on jo oma elämä (asuu omillaan puolisonsa kanssa), niin kyllä me viestitellään usein ja pääsee tässä vieläkin neuvomaan monessa asiassa. Myös niissä asioissa, joissa niitä neuvoja ei olla kovin halukkaita ottamaan vastaan. Tytär päätyi samalle alalle kuin isänsä ja heillä on myös ammatillisia keskusteluita. Nyt korona-aikaan on nähty aiempaa enemmän, kun hankittiin mökki (osin) etätöitä varten ja tytär & vävy ovat myös käyttäneet sitä työskentelyyn ja vapaa-ajan viettoon.
Minä ja mies ollaan molemmat introvertteja ja tytär myös. Meille sanottiin jo synnytyssairaalassa, että onpa rauhallinen lapsi. Ja niin on ollut. Yksi lapsi ei pysty tappelemaan sisarusten kanssa ja ekalta luokalta löytyneen sielunsiskon kanssa yhteiselämä on ollut harmonista. Tuo tyttären bestis on meillekin melkein kuin perheenjäsen, on kulkenut mukana mökki ja lomareissuilla ja yhdelle ulkomaanmatkallekin otettiin hänet mukaan. Yhden lapsen kanssa on ollut aika leppoisaa ja kun lapsi on viihtynyt myös omissa oloissaan (etenkin sen jälkeen kun sai tietokoneen ja oppi lukemaan), niin on sitä omaakin aikaa ollut ihan kivasti. Kun miettii haluaako lapsia, niin on hyvä tajuta ettei niitä lapsia tarvitse olla monikossa. Yhdenkin kanssa pystyy kokemaan vanhemmuuden ilot ja surut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen herkkä äänille, stressiherkkyyskään ei helpota. Normi elämän mölyt ja stressit siedän, mutta en halua hankkia lasta vielä lisäksi siihen soppaan. Mulla oli hankaluuksia sietää mölyä jopa omassa lapsuudenperheessäni. Sisarusten lapsista tykkään, mutta siihen se jääkin. Leikin lapsena nukeilla hoivaleikkejä, mutta olen silti aika pienestä lapsesta saakka oivaltanut, että äidiksi en halua. Tätinä on hauska ja ihana olla, äidin rooli tuntuu vieraalta. Ehkä vanhempana rouvana voisin toimia sijaisvanhempana lapselle, joka tarvitsee kotia ja turvaa. T. N26
Onneksi ap olet vielä nuori. Sinun ei tarvitse tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen vielä 10-15 vuoteen, jos ei tunnu siltä. Toki biologisesti lapsen saanti on helpompaa nuorempana, mutta jos henkisesti ei ole valmis niin parempi odottaa. Nyt voi keskittyä rauhassa niihin juttuihin, joista itse tykkäät ja hankkia koulutus ja mukava työpaikka, jos päädyt lapsia haluamaan niin on helpompaa jos on ns. puitteet kunnossa. Vaikka ei sekään välttämätöntä ole, pienet lapset pärjää lopulta aika vähällä materialla.
Itse kaipaan paljon omaa rauhaa, en erityisemmin tykkää muiden lapsista tai ole luonteva lasten kanssa ja ne omatkin ajaa välillä hulluuden partaalle, mutta kyllä ne omat rakkaat lapset ovat silti parasta elämässä. Meteliä on pakko opetella sietämään, mutta onneksi nykyään on vastamelukuulokkeita joilla paeta hetkeksi omaan maailmaan :D
Minulle vauvakuume iski kunnolla juurikin 23-vuotiaana, otettiin silloin koiranpentu ja mentiin naimisiin mieheni kanssa. Esikoinen syntyi kun olin 25-vuotias. Mutta olin kyllä ihan nuorimmasta päästä kaikissa äitiporukoissa, suurin osa esikoisen äideistä oli n. 2-5 vuotta minua vanhempia.
Minä olen aina tiennyt haluavani äidiksi, mutta mielestäni lapsilla pitää olla osallistuva isäkin. Isälläni oli viikonloppujuopon ongelmaa, mutta selvinpäin hän oli hyvä isä, luki satuja, vei ongelle ja elokuviin, yritti jotain ruokaakin tehdä. Raitistui sittemmin.
Olen luonteeltani introvertti, ja tarvitsen paljon omaa aikaa ja rauhaa, mutta ymmärsin kyllä että lapsen kanssa se on alussa kortilla ja sen oma ajan aika tulee sitten myöhemmin. Kaikkea ei voi elämässä saada, ja joskus pitää tinkiä.
Ikää alkoi tulla ja mietin mielessäni, että jos tekisin lapsen yksin jonkun baarihoidon kanssa, mutta en halunnut sellaista tehdä tieten tahtoen. Lapsella on oikeus mielestäni edes tietää isänsä.
Tapasin sen oikean 28-vuotiaana ja se oli siinä sitten, mies ehdotti lastentekoa puolen vuoden seurustelun jälkeen ja naimisiinkin menimme vähän yli vuoden päästä tapaamisesta. Kyllä, pikkuvauva-aika on raskasta, mutta siitä mennään vain läpi ja sitten se helpottaa. Meillä sitä helpotti että mies todella oli ja on osallistuva isä, ja niitä lapsia sitten tuli kolme melko nopeasti. Se oli rankkaa aikaa, mutta kyllä siinä iloa oli, kuten vauvan eka hymy jne. Ja keskenmenojakin oli, 4. lapsemme eli kuopus syntyi monien kyyneleiden jälkeen 42-vuotiaana ja sen jälkeen en enää ole tullut raskaaksi.
On hyvä että pohdit, varsinkin omia voimavarojasi. Mutta jos tulet siihen tulokseen, että haluat lapsia, pitää muistaa että niitä ei tule kuin apteekin hyllyltä. Kumppanina on hyvä olla hyvä mies, joka haluaa lapsia ja osallistua siihen, mitä siitä siittämisestä seuraa.
En ole koskaan lastentekoa katunut. Elämäni olisi paljon tylsempää ilman lapsiani. Olen nauranut paljon enemmän ja pohtinut elämää paljon enemmän. On mukavaa kun lukiolainen tulee kainaloon selittämään asioitaan. Silloin tiedän olleeni hyvä äiti. Täydellinen tuskin olen ollut, kyllä on tullut kilareitakin saatua. Se on inhimillistä. Olin tarpeeksi kauan sinkku ja lapseton.
Elämme nyt vaihetta, että vanhin lapsi on armeijassa ja muuttanee kotoa pian, ja seuraava on abivuotta elävä. Terveys on hyvä ja virtaa riittää. Ja iltatähti on vielä ilonamme. Mutta kun katselen taaksepäin, toivoisin joskus voivani kääntää kelloa ja palata siihen aikaan, kun isommat olivat pieniä. Tulee pikkuinen haikeus kun sitä muistelee....
Itse en ymmärrä, mitä se "lapset rajoittaa vapautta" lopulta on. En koe lasteni olleen elämässäni rajoitus, matkustaminen ei ainakaan itselleni ollut mikään kynnyskysymys. Pääseehän sitä reissuun jos haluaa, matkat tehtiin lasten ehdoilla. Nyt kun reissuun lähtee jatkossa enää yksi lapsi, niin hiukan vapaammin voi valita minne mennään, sitten kun korona-rajoitukset poistuu.
Serkkuni elää Britanniassa lastensa kanssa, siellä on yhteiskunnan taholta aika erilaista olla äiti......kyllä Suomi on äideille hyvä maa.
N49v.
Itselleni oli aina selvää, että haluan lapsia koska ajattelin että se on niin iso asia elämässä että itseäni harmittaa jos se jää kokematta. Kuitenkaan minulla ei ollut koskaan vauvakuumetta, eikä minkäänlaista "äidinvaistoa" muiden lapsia kohtaan. Lapset olivat ennen omia lapsia söpöjä ja ihan kivoja, mutta olin ylipäätään tosi vähän tekemisissä lasten kanssa ennen omia, enkä mitenkään hakeutunut minnekään missä lapsia olisi. Eli ennen omia lapsia ei äitiyteen itselläni liittynyt mitään suuria tunteita eikä se ollut mikään suurin päämäärä elämässä. Pystyin hyvin kuvittelemaan itselleni onnellisen elämän myös ilman lapsia. Tapasin kuitenkin miehen, jonka kanssa sain toivomani lapset, äitiys syntyi lasten myötä ja nyt en tietenkään voisi kuvitella elämääni ilman lapsiani. Enkä ole koskaan katunut että heidät sain. Tämä siis omana kokemuksena siitä, ettei ennen omia lapsia tarvitse olla mitään äiti-identiteettiä tai valtavaa rakkautta muiden lapsia kohtaan, vaan se syntyy kyllä omien lasten myötä. Mutta kysymykseesi äitiyden hankalista tunteista (stressiherkkyys ym.): niitä kyllä riittää. Negatiivisia tunteita tulee päivittäin omaan äitiyteen ja lapsiin liittyen. Positiiviset asiat ja tunteet peittoavat kyllä negatiiviset 95-5, mutta kyllä niitä negatiivisia tunteita silti riittää joka päivään. Tunnetta siitä etten ole paras mahdollinen äiti, vääriä valintoja, lasten riitelyä, uhmaikää.. Lapsille tulee myös hermostuttua päivittäin vaikka haluaisin olla lempeä äiti. Väsymys ei auta asiaa kun yöt ovat huonoja. Kyllä elämäni olisi tasaisempaa ja yksinkertaisempaa ilman lapsia. Koeta kuvitella elämäsi lasten kanssa ja ilman, kumpi houkuttaa enemmän? Äläkä mieti vauva-aikaa sillä se on lyhyt, vaan noin 20 vuotta vauvasta kotoa lähtöön ja siitäkin pidemmälle. Olet kuitenkin vielä tosi nuori ja jos sinulla ei ole nimenomaan haaveena saada lapsia hyvin nuorena, niin sinuna odottaisin rauhassa muutaman vuoden ja miettisin sitten uudelleen fiiliksiä. Varsinkin jos haaveesi tällä hetkellä liittyvät vahvasti uraan, niin keskittyisin sinuna nyt siihen. Tietysti aikaraja lasten suhteen tulee joskus vastaan, mutta sinulla on kuitenkin vielä aikaa pohtia asiaa!
Vierailija kirjoitti:
Onneksi ap olet vielä nuori. Sinun ei tarvitse tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen vielä 10-15 vuoteen, jos ei tunnu siltä. Toki biologisesti lapsen saanti on helpompaa nuorempana, mutta jos henkisesti ei ole valmis niin parempi odottaa. Nyt voi keskittyä rauhassa niihin juttuihin, joista itse tykkäät ja hankkia koulutus ja mukava työpaikka, jos päädyt lapsia haluamaan niin on helpompaa jos on ns. puitteet kunnossa. Vaikka ei sekään välttämätöntä ole, pienet lapset pärjää lopulta aika vähällä materialla.
Itse kaipaan paljon omaa rauhaa, en erityisemmin tykkää muiden lapsista tai ole luonteva lasten kanssa ja ne omatkin ajaa välillä hulluuden partaalle, mutta kyllä ne omat rakkaat lapset ovat silti parasta elämässä. Meteliä on pakko opetella sietämään, mutta onneksi nykyään on vastamelukuulokkeita joilla paeta hetkeksi omaan maailmaan :D
Minulle vauvakuume iski kunnolla juurikin 23-vuotiaana, otettiin silloin koiranpentu ja mentiin naimisiin mieheni kanssa. Esikoinen syntyi kun olin 25-vuotias. Mutta olin kyllä ihan nuorimmasta päästä kaikissa äitiporukoissa, suurin osa esikoisen äideistä oli n. 2-5 vuotta minua vanhempia.
Ja siis jatkoksi tähän: meidän lapset ovat nyt iältään 2- ja 5-vuotiaat. He ovat päiväkodissa, minä ja mies kokopäivätöissä. Elämme siis keskellä ruuhkavuosiarkea, joka keskittyy lähinnä koti-työpaikka-ruokakauppa-välille tällä hetkellä, mutta onhan tämä kaikessa raskaudessaan ja intensiivisyydessään aika ihanaa aikaa. 5v tytär alkaa olla jo niin iso, että sen kanssa voi oikeasti jutella ja tehdä kaikkea kivaa, kuopus on meidän ilopilleri jonka nauru ja hassuttelu tarttuu meihin kaikkiin. Minulla on osallistuva puoliso, ilman sitä tämä olisi todella paljon rankempaa. Nyt voin luottaa siihen, että jos itse ei jaksa niin toinen ottaa vastuun. Omille harrastuksille ei ole paljon tilaa, mutta toisaalta ei mene kuin muutama vuosi niin lapset voi jättää hetkeksi keskenään kotiin ja lähteä vaikkapa lenkille :)
Teen hyvin samanlaista pohdintaa kuin ap ja olen tehnyt tässä vuosien aikana. Paitsi, että olen jo kolmekymppinen. Olen ollut suhteessa mieheeni 6 vuotta. Hän on lapsirakas ja haluaa perheen. Itsekin olen kallistunut sille kannalle, että haluan myös perheen. Ei minulla ole ikinä mitään vauvakuumetta ollut enkä muutenkaan ole mikään tyypillinen äitihahmo, mutta olen ajatellut, että haluan kokea lapset ja perhe-elämän myös. Toisaalta vieläkin välillä hirvittää se, että koska olen paljon omaa tilaa ja aikaa vaativa ihminen ja kuormitun herkästi niin miten jaksan. Nyt lapsen hankinta ei edes tunnu ajankohtaiselta, kun ollaan kummatkin jäämässä työttömiksi miehen kanssa. Aikaa ei ole loputtomiin minulla, joten hieman alkanut ahdistaa, kun ei ole vieläkään puitteet kunnossa mitä joskus ajatteli, että tämän ikäisenä jo olisi talo, vakituiset työt ja muut. Mutta ei vaan ole yrityksestä ja korkeakoulututkinnosta ja työkokemuksesta huolimatta. Että näinkin voi käydä. :(
Olen mies ja minulla ei ole lapsia, tai no tuskin tulee koskaan olemaan koska minä en yksinkertaisesti ole kiinnostunut niiden hoitamisesta ja en halua jättäytyä esimerkiksi työelämästä pois. Nautin vapaudesta ja siitä kun saan päättä asioistani itse, en matkustele enkä juurikaan käytä alkoholia. Lapsia voisin pistää alulle kunhan minun ei tarvitse puuttua niihin lapsiin. Olen 28 vuotias tavismies.