Mikä on elämäsi suurin murhe just nyt?

Elli esimerkki kirjoitti:

Lapsettomuus.

En voi saada lapsia ilman IVF. Onnistuminen epävarmaa. Haluaisin lapsen rakastamani miehen kanssa, en yksin.

Se että rakastuisin mieheen, joka haluaa lapsia ja olisi valmis hoitoihin, tuntuu epätodennäköiseltä.

Arvostan kuitenkin hyvän parisuhteen korkeammalle kuin sen että hankkisin lapsen.

Vaikeita juttuja.

Jospa kuitenkin hankkisit lapsen, kun vielä voit.

Miehiä voi tulla ja mennä elämäsi aikana mutta äidin ja lapsen suhde pysyy.

Omistusasunto homeessa, ja oma terveys. Paljon tsemppiä jokaiselle ketjuun laittaneelle. ❤️ Kaikilla meillä taitaa olla omat ristimme kannettavana..

Korona (jos itse sairastun omasta toiminnasta huolimatta, niin ei voi mitään kunhan en tartuta sitä, mutta pelkään sukulaisteni saavan sen kotipaikkakunnallaan missä tilanne on nyt paha.. :( ), oman määräaikaisen työn pysyminen (pelkään koronan pilaavan, teen asiakaspalvelutyötä ja keväällä korona vei lupaavan sijaisuuden) ja oma jaksaminen. Silti nämä ovat pieniä verrattuna joidenkin huoliin täällä. Vertailu ei kuitenkaan kannata, koska kuitenkin kaikilla menee tavalla tai toisella huonosti. Eri tavalla ehkä kuin toisella, mutta huonosti kuitenkin tai siihen suuntaan. Jokainen murhe on terveyttä kuluttava, riippuu yksilöstä. Kaikille voimia <3 

Puolison muistisairaus, oma uupumus ja masennus. Se, etten jaksa tukea paria ystävääni, joilla menee vielä huonommin. Tunnen itseni surkeaksi ystäväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Korona. Kuolen siihen, jos saan tartunnan. Olen ylipainoinen, sairastan astmaa, verenpainetautia ja refluksitautia. Pelkästään Nexium-lääkitys on tappava, jos korona iskee. Miten lapsilleni käy?

Juuri tämän takia ihmiset jotka vain pystytte käyttäkää maskeja ja pitäkää huolta käsihygieniasta. Emme halua tartuttaa muita. Pitää suojata varsinkin niitä jotka ovat riskiryhmää. Mullakin riskiryhmään kuuluva mies ja teen töitä riskiryhmään kuuluvien ihmisten lähellä. Pelkäsin keväällä että vien taudin kotiin tai töihin, tein kaikkeni ettei näin käynyt ja kesää kohden saikin rauhan siitä kun tartunnat laskivat. Nyt sama stressi alkaa pukkaamaan taas päälle.

Tee parhaasi eli pese ja desinfioi käsiä, pidä turvavälit, vältä ihmisjoukkoja ja jos et voi välttää, käytä maskia.

Tällä tietoa ei voi enempää tehdä. Jos kaikki tekisivät samoin, saataisiin koronatartunnan riski pidettyä pienenä.

Loppujen lopuksi Suomi on hyvin turvallinen paikka koronan kannalta. Täällä on keskimäärin hyvin koulutettu väestö, joka ymmärtää koronarajoitukset ja niiden merkityksen. Meillä on myös tarjolla joka puolella maata korkeatasoista terveydenhoitoa pienituloisillekin.

Keskity siihen, miten voit itse vaikuttaa tartuntariskiin, ja keskity kaikkeen siihen hyvään, mitä meidän maassamme on. Älä anna turhaan huolten painaa mieltäsi. Turha sureminen ei auta.

Vierailija kirjoitti:

Minä joka odotan vauvaa niin vastaan eli vauvalla on todettu perinnöllinen sairaus joka haittaa elämää, ei kuitenkaan etene, mutta ”normaali” hän ei ole. Meillä isompia lapsia ja ei voitu aavistaa, että meillä olikin geeneissä jotain kun ovat terveitä.

Meillä myös kyseessä periytyvä sairaus. Kauniita ajatuksia jokaiseen päivään. T: se,joka kysyi millaisesta sairaudesta kyse

Olemme halunneet lasta pidemmän aikaa, mutta nyt viime kuukaudet mies on ollut etäinen, eikä läheisyyttä ole ollut missään muodossa. Työhuolia ainakin miehellä on, kun olemme jutelleet asiasta.

Surettaa, että menee hukkaan jälleen taas yksi ovulaatio kun ei edes anneta mahdollisuutta. Ja ylipäätään läheisyyden puute surettaa.

Äidin syöpä ja se kuinka näen vanhempieni vanhenevan. En uskalla muuttaa tai rakentaa omaa elämää vaikka haluaisin koska pelkään menettäväni heidät. Olen yksinäinen yh vaikka on lapsia. Siskoni on minulle tärkeä mutta kun hän löysi miehen niin olen vuosia roikkunut siinä toivossa että tehtäisiin kaikkea kivaa vielä yhdessä, alan luovuttaa koska hän ei koskaan ehdi. Veljeni melkein kuoli viime vuonna (sydänkohtaus) mutta luojan kiitos selvisi hengissä. Ex mieheni makaa haudassa, kuoli nuorena (itsemurha) ja surin niin paljon että lopetin opinnot kesken ja nyt olen hakenut useisiin työpaikkoihin mutta mihinkään en pääse , aina on valittu jo joku muu. Olen surullinen. Ystäviä ei ole koska ei ole ollut voimia ottaa yhteyttä/ en kehtaa tuoda kotiin kun on niin köyhää. Arght..

Tsemppiä kaikille joilla "oikeat huolet" itseeni verrattuna, kuten vakavat sairaudet. Itsellä tällä hetkellä työhuolet ja oma painonnousu/väsymys

Ainiin ja kaipaan läheisyyttä, edes halausta! Ainoat rentoutumispaikat on jos käyn hierojalla, kasvohoidossa tai jalkahoidossa ja maksan siitä että joku edes hipaisee 😪

Terveys. En voi hyvin, mutta vaikea päästä tutkimuksiin. Työterveyshuolto ei kata oikeasti mitään. Terveyskeskuksen kiireetön ajanvaraus Koronan takia jumissa. Yhden käynnin kävin maaliskuussa yksityisellä, josta lasku 84€ ja toteamus, että tarvitaan tarkempia tutkimuksia. Olisin päässyt erikoislääkärille alle 2 viikossa, mutta ei kukkaro kestä.

Vierailija kirjoitti:

Odotan sairasta lasta, tulevaisuus pelottaa❤️

Voimia ❤️

Ruikulitauti. Tätä ketjua kun lukee niin alkaa tuntua että ei siis murheita oikesti ole. Voimia teille, joilla pahempia huolia.

Vierailija kirjoitti:

Toimimaton suhde, kipuilu että erotako vai ei, yhdessä kymmenen vuotta.....

Mulla sama, tsemppiä! Olen lähellä eropäätöksen tekemistä...

Vierailija kirjoitti:

Oma syöpäni ei niinkään, enää ole se pahin asia. Lapset huolettaa niin että sydän särkyy. Oma elin aikani alkaa olla vähissä, en tiedä näenkö kevättä enää. Lapset ovat niin surullisia ja huolissaan minusta ja tulevaisuudesta. Tokaluokkalainen tulee koulusta,kaverilta tai kaupasta hiipien sisään ja kuulostelee olenko missä kunnossa. On huonompia ja parempia päiviä. Huonona päivänä lapset tuo vesilasia, luettavaa, vilttiä, tyynyä jne. Heiltä ei todellakaan pyydetä palveluksia ja kannustetaan elämään omaa normaalia arkea, leikkiä ja naurua kuten lasten arkeen kuuluu. Heidän kasvoiltaan näkyy jatkuva huoli isän voinnista. Ja rakas vaimoni tekee kaikkensa perheen eteen. On siisti koti. On ruokaa. Hän käy työssä. Hän huolehtii. Hän auttaa. Hoitaa lasten asiat. Käy vanhemmillani (83 ja 86v) auttamassa pakollisissa asioissa. Hän ei valita. Hän jaksaa iloita pienistä asioista. Häntä rakastan todella. Hänelle toivoisin niin paljon parempaa nyt ja sitten kun minua ei ole. Uskon ja toivon parantuvani vielä ja samalla tiedän kuolevani tähän sairauteen.

Oletpa hieno ihminen. Olet ansainnut kaiken tuon rakkauden ja huolenpidon. Tuot muille toivoa tuolla kiitollisuudella. Se kaikki jää elämään läheisten sydämiin ja valaisee murheisina aikoina kun kaipaus on kova. ❤️

Rahattomuus. Raha ei riitä oikein edes pakollisiin menoihin saati mihinkään muuhun esim. hyvinvointiin, hemmotteluun, hammaslääkäri jne.

Krooninen rahattomuus on kauheaa ja helpotusta ei ole näkyvissä.

Syön erittäin yksinkertaisesti ja yritän venyttää penniä niin pitkälle kuin mahdollista.

En ole kertonut oikeaa tilannettani kenellekään häpeän.

Ja hävettää käydä kaupassa jos kassa tai muut huomaavat.

Varmasti pikkuhiljaa kaikki huomaavat ennemmin tai myöhemmin.

Tykkään työstäni ja olen hyvä siinä, mutta se on alkanut tuntua raskaalta, koska minua syrjitään, ehkä iän vuoksi. 2-3 vuotta pitäisi vielä jaksaa, mutta tunnen oloni ulkopuoliseksi, kun nuoremmat vouhottavat talonrakentamisistaan ja kesämökeistään. Toisaalta käy vähän sääliksikin, kun eivät ymmärrä, mihin loputtomaan kurimukseen astuvat vapaaehtoisesti.

Lähes päivittäiset itsetuhoiset ajatukset, joka johtuu omasta terveydestä, yksinäisyydestä, ihmissuhteiden haasteista ja muutenkin epävakaasta elämästäni. Jokainen päivä on selviytymistä ja olen vielä alle kolmekymppinen. On myös velkaa ja rahahuolia.

Viikon päästä olisi psykologin aika, jonka sain työterveyden kautta. Jos vaan saisi pidettyä päänsä kasassa sinne saakka. :(

 Se, että tajusin erään läheisen ihmisen olevan oikeasti paha. Siis ei mitenkään ajattelematon tms. vaan oikeasti paha.

Vierailija kirjoitti:

Huono työpaikka joka on viemässä terveyden. Narsistiesimies tekee tahallaan elämästäni helvetin. Normaalioloissa vaihtaisin työpaikkaa ja lähtisin ovet paukkuen mutta kiitos koronan ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Tiedän moni sanoo minulle ole onnellinen että sinulla on työ tässä tilanteessa, mutta onko se työ mielenterveyden menettämisen arvoista? Sitä puntaroin joka päivä.

Pakko vastata että etsi mitä tahansa korvaavaa työtä tai opiskelua ja lähde. Ei ole sen arvoista. Tee suunnitelma ja toteuta se mahdollisimman pian.