Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miesystävän lapsuudenperhe ei jostain syystä pidä minusta
17.08.2020 |
Ollaan nelikymppinen pariskunta, yhdessä pari vuotta. Miehellä aiempi avioliitto takana, minulle tämä on ensimmäinen pidempi ja vakava suhde. Tiedän, että olen parisuhteessa miehen, en hänen lapsuudenperheensä kanssa mutta silti tuntuu pahalta kun en vaan pääse tuohon porukkaan mukaan vaikka alunperin olisin halunnut. Miehen lapsuudenperhe on siis iso, paljon siskoja, veljiä, serkkuja, tätejä ja setiä. Ovat läheisiä keskenään ja viihtyvät yhdessä, ei vaan verisukulaiset vaan myös avioliiton kautta sukuun tulleet ihmiset. Jo ihan seurustelun alkuvaiheessa tykkäsin tavasta, jolla miesystävä kuvaili lapsuudenperhettään: tuntui ihanan lämminhenkisiltä ja läheisiltä, yhteisiä sukujuhlia, sunnuntailounaita jne. Itse tulen alkoholistiperheestä, jolla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja ja miehen lapsuudenperhe ja suku on aika lailla sellainen, mistä lapsena haaveilin.
Monin tavoin on tullut selväksi, että miehen suku suhtautuu minuun varauksella. On mm. sanottu, että "ettei kai te nyt sentään mene naimisiin" ja "harkitse nyt vielä" (tämä siis sanottu miehelle). Minua ei erityisesti ikinä kutsuta mihinkään suvun tapaamisiin, joihin muiden puolisot tai kumppanit kutsutaan. Mies joutuu erikseen varmistamaan, että olenhan tervetullut. Minulle ei puhuta normaalisti, eikä katsota silmiin. Kun mies esitteli minut ekaa kertaa aiemman liittonsa lapsille, miehen äiti, siskot ja veljet olivat olleet kiukkuisia.
En millään tajua, mikä minussa on sellaista miksi miehen sukulaiset eivät pidä minusta. Olen ihan tavallinen akateemisesti koulutettu, työssä käyvä normaali ja fiksu nainen. On kavereita sekä töistä että vapaa-ajalta, joten pitäisi olla ihan ok sosiaaliset taidot. Esim. uusiin työyhteisöihin olen aina solahtanut sisään sujuvasti. En tupakoi, en käytä päihteitä, en kiroile tai puhu alatyylisesti, en pukeudu mitenkään hutsahtavasti, normaali ulkonäkö, esim. ei mitään naamalävistyksiä. En harrasta mitään ääri "ismejä" tai hörhöilyjä. Joku silti kuitenkin minussa tökkii. Onko kenelläkään muulla kokemuksia tai ajatuksia, mistä voisi olla kyse?
Kommentit (172)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ne todellisuudessa niin kivoja ihmisiä, jos eivät hyväksy että elämä menee eteenpäin ja sinä olet nyt miehen uusi puoliso. Jos mies on ollut sinulle rehellinen eikä ole esitellyt jo liutaa uusiAi a naisystäviä. Kannattaa kuitenkin antaa heille aikaa sulatella asiaa vielä. Kutsukaa te sukulaisia kylään luoksenne, vaikka pienempää porukkaa kerrallaan niin on helpompi tutustua!
Hyvä pointti sinulla tuo, että ovatko ne todellisuudessa niin kivoja ihmisiä jos eivät hyväksy minua porukkaan. Olen tässä alkanut kyseenalaistaa ihan omaa persoonaani ja "mukavuuttani" kun olen pallotellut tätä asiaa mielessäni.
Se on tosin valitettavasti tullut selväksi, että miehen suku ei näe minua puolisona tai edes kumppanina. Minuun viitataan miehen sukulaisten toimesta yleisesti termillä "kaveri", mitä muistan viimeksi käytettävän teiniaikoina silloin kun viitattiin kumppaniin.
ap
No tuo nyt on ihan sananvalinta; meidänkin perhepiirissä kaikkien tyttö- ja poikaystävät ovat "kavereita" siihen asti kunnes niistä tulee puolisoita. Tyttö- tai poikaystävästä tuntuu vähän nololta puhua, kun kyseessä on aikuiset ihmiset. Ja kun mukana on lapsia, on tämä kaveri-sana myös riittävän sitouttamaton - emme halua hämmentää sukumme lapsia sedän vaihtuvilla vaimoilla.
Sinulla ei kertomasi mukaan ole kokemusta kovin pitkistä suhteista. Ehkä nyt vaadit uvulta liian paljon liian pian, ettehän ilmeisesti vielä edes asu yhdessä.
Kyllä minusta "kumppani" olisi oikeampi sana kuin kaveri. Miehelläni on paljon kavereita, niin miehiä kuin naisia. En ole yksi heistä, vaan kumppani ja toivottavasti tuleva puoliso.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ne todellisuudessa niin kivoja ihmisiä, jos eivät hyväksy että elämä menee eteenpäin ja sinä olet nyt miehen uusi puoliso. Jos mies on ollut sinulle rehellinen eikä ole esitellyt jo liutaa uusia naisystäviä. Kannattaa kuitenkin antaa heille aikaa sulatella asiaa vielä. Kutsukaa te sukulaisia kylään luoksenne, vaikka pienempää porukkaa kerrallaan niin on helpompi tutustua!
Hyvä pointti sinulla tuo, että ovatko ne todellisuudessa niin kivoja ihmisiä jos eivät hyväksy minua porukkaan. Olen tässä alkanut kyseenalaistaa ihan omaa persoonaani ja "mukavuuttani" kun olen pallotellut tätä asiaa mielessäni.
Se on tosin valitettavasti tullut selväksi, että miehen suku ei näe minua puolisona tai edes kumppanina. Minuun viitataan miehen sukulaisten toimesta yleisesti termillä "kaveri", mitä muistan viimeksi käytettävän teiniaikoina silloin kun viitattiin kumppaniin.
ap
Älä nyt pahastu, mutta kun ihminen tulee keski-ikään, niin sitten hänestä tulee taas "kaveri", ja kaikki kyllä tietävät, että kyse on seurustelukumppanista.
Olitko syy avioeroon? Jos olit, siinä sulle vastaus.
Miten on mahdollista, että sinulla nelikymppisenä tämä on vasta ensimmäinen vakava suhde? Siinä vastaus.
Vierailija kirjoitti:
Olitko syy avioeroon? Jos olit, siinä sulle vastaus.
Avioerosta oli yli kolme vuotta ennen kuin tapasimme.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saat sen mistä luovut. Lakkaa yrittämästä kuulua porukkaan. Mene omille reissuullesi kun miehellä perhetapaaminen.
Mulla oli sama tilanne miehen ns vanhojen ystäväperheiden kanssa.
En mennyt jos ei oltu kutsuttu niin aloinkin lopulta olla toivottu ja kiinnostava. Viisi vuotta tosin kesti. Valitettavasti vain se kriittinen aika uusiin tuttavuuksiin sitten meni itseltäni ohi ja huomasin etten enää itse jaksa olla kiinnostunut niistä ihmisistä, ne omat uudet yhteiset tuttavat olivat jo tulleet täyttämään tilan.
Vierailija kirjoitti:
Miten on mahdollista, että sinulla nelikymppisenä tämä on vasta ensimmäinen vakava suhde? Siinä vastaus.
Miksi se ei olisi mahdollista? Lapsuudenkodissani oli alkoholismia, väkivaltaa, epävarmuutta. Ei siltä pohjalta ollut mikään maailman helpoin homma muodostaa vakavaa parisuhdetta, etenkin kun pelkäsin valitsevani huonosti ja päätyväni yhteen juopon/väkivaltaisen/epävakaan tms. miehen kanssa. Lisäksi osa johtuu ihan sattumasta, keneen sattuu tapaamaan missäkin ikävaiheessa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ne todellisuudessa niin kivoja ihmisiä, jos eivät hyväksy että elämä menee eteenpäin ja sinä olet nyt miehen uusi puoliso. Jos mies on ollut sinulle rehellinen eikä ole esitellyt jo liutaa uusiAi a naisystäviä. Kannattaa kuitenkin antaa heille aikaa sulatella asiaa vielä. Kutsukaa te sukulaisia kylään luoksenne, vaikka pienempää porukkaa kerrallaan niin on helpompi tutustua!
Hyvä pointti sinulla tuo, että ovatko ne todellisuudessa niin kivoja ihmisiä jos eivät hyväksy minua porukkaan. Olen tässä alkanut kyseenalaistaa ihan omaa persoonaani ja "mukavuuttani" kun olen pallotellut tätä asiaa mielessäni.
Se on tosin valitettavasti tullut selväksi, että miehen suku ei näe minua puolisona tai edes kumppanina. Minuun viitataan miehen sukulaisten toimesta yleisesti termillä "kaveri", mitä muistan viimeksi käytettävän teiniaikoina silloin kun viitattiin kumppaniin.
ap
No tuo nyt on ihan sananvalinta; meidänkin perhepiirissä kaikkien tyttö- ja poikaystävät ovat "kavereita" siihen asti kunnes niistä tulee puolisoita. Tyttö- tai poikaystävästä tuntuu vähän nololta puhua, kun kyseessä on aikuiset ihmiset. Ja kun mukana on lapsia, on tämä kaveri-sana myös riittävän sitouttamaton - emme halua hämmentää sukumme lapsia sedän vaihtuvilla vaimoilla.
Sinulla ei kertomasi mukaan ole kokemusta kovin pitkistä suhteista. Ehkä nyt vaadit uvulta liian paljon liian pian, ettehän ilmeisesti vielä edes asu yhdessä.
Kyllä minusta "kumppani" olisi oikeampi sana kuin kaveri. Miehelläni on paljon kavereita, niin miehiä kuin naisia. En ole yksi heistä, vaan kumppani ja toivottavasti tuleva puoliso.
ap
Kumppanista tulee mieleen petikumppani eli henkilö, johon ei olla sitoutumassa, vaikka sama sänky jaetaan. Tavallaan hyötysuhde tavalla tai toisella.
Ehkä suku pitää sinua jonain onnen onkijana, tai ehkä syynä miehen ja lasten äidin eroon. Tai sitten suku ei oikeasti ole kovin mukava. Tai sitten sinä et ole... aika vaikea sanoa, kun ei tiedä tapauksesta.
Toisaalta taustalla voi olla joku älytön väärti käsitys tai juoru, varsinkin jos asutte kaikki samalla paikkakunnalla. Tyyliin joku on joskus luullut nähneesi sinut/ kuullut jonkun nähneen sinut varastamassa/lyömässä lasta/ juoksemassa nakuna puistossa/ kääntämässä töissä... mitä näitä nyt on
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saat sen mistä luovut. Lakkaa yrittämästä kuulua porukkaan. Mene omille reissuullesi kun miehellä perhetapaaminen.
Mulla oli sama tilanne miehen ns vanhojen ystäväperheiden kanssa.
En mennyt jos ei oltu kutsuttu niin aloinkin lopulta olla toivottu ja kiinnostava. Viisi vuotta tosin kesti. Valitettavasti vain se kriittinen aika uusiin tuttavuuksiin sitten meni itseltäni ohi ja huomasin etten enää itse jaksa olla kiinnostunut niistä ihmisistä, ne omat uudet yhteiset tuttavat olivat jo tulleet täyttämään tilan.
Jotenkin en nyt usko, että sinusta tuli toivottu ja kiinnostava. Kavereista tuntui kurjalta, kun väkisin erotit miehen vanhoista ystävistä, joista osan hän oli tuntenut lapsuudesta asti. Usein ns. kakkosvaimo tekee tuon eli mies pitää saada irti kaikesta vanhasta.
älä missään nimessä keskustele asiaa miehesi kanssa halki, kysele palstan ennustajaeukoilta asiaa. ei helvetti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni veli meni hiljattain uudelleen naimisiin, nelikymppisenä, parin vuoden seurustelun jälkeen.
Me mieheni kanssa olemme olleet tosi iloisia että veli löysin uuden onnen ja siitä että naisystävä, nykyinen vaimo, on tosi kiva ihminen.
MUTTA, tajusin vasta häiden jälkeisenä päivänä anoppilassa että anoppi ja appi olivatkin pahoilla mielin tästä avioliitosta ja ilmeisesti ihan vaan sen edellisen avioeron takia. Että kun kerran on menty naimisiin niin siinä olisi pitänyt pysyä. Ja uudet häät oli nyt muistutus epäonnistumisesta ja pettymyksestä.
Voisitko sinäkin AP olla ikävä muistutus avioeron aikanaan aiheuttamasta pahasta mielestä?
Ap, hieman ohi aiheen mutta itsekin alkoholistiperheen lapsena ymmärrän hyvin kaipuusi isoon ja läheiseen perheeseen. Itse olen mieheni kautta saanut sellaisen ainakin jossain määrin, ja tämä ihana perheyhteisö on itse asiassa yksi asioista jotka ovat auttaneet vaikeina aikoina pysymään parisuhteessa. Mutta. Puolison mukava perhe kannattaa ajatella bonuksena jonka joskus saa, joskus ei. Ei kannata ladata toiveita tai odotuksia heitä kohtaan. Suhteesi heihin muodostuu ajan myötä jonkinlaiseksi, ja voit itse vaikuttaa siihen vain rajallisesti. Tärkeintä on että suhde puolisoosi on hyvä ja antoisa. :) etenkään jos teillä ei ole toiveissa lapsia. Yritän tässä sanoa, että oma lapsuudenperheesi on se, jota kohtaan voit hyvällä syyllä kokea pettymystä siitä että he eivät vastanneet odotuksiasi. Miehesi perhettä kohtaan sellaista ei kannata tuntea. Tsemppiä. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki perheytyminen vaatii aikaa, nuorenakin mutta varsinkin tuossa iässä. Kaksi vuotta, asutaan erillään, olisihan se nyt oudompi juttu jos siellä mukkana menisit ja kaikki tuntisi sut kuin siskonsa ja serkkunsa ja sen sedän vaimon joka on tunnettu viisitoista vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Mieheni veli meni hiljattain uudelleen naimisiin, nelikymppisenä, parin vuoden seurustelun jälkeen.
Me mieheni kanssa olemme olleet tosi iloisia että veli löysin uuden onnen ja siitä että naisystävä, nykyinen vaimo, on tosi kiva ihminen.MUTTA, tajusin vasta häiden jälkeisenä päivänä anoppilassa että anoppi ja appi olivatkin pahoilla mielin tästä avioliitosta ja ilmeisesti ihan vaan sen edellisen avioeron takia. Että kun kerran on menty naimisiin niin siinä olisi pitänyt pysyä. Ja uudet häät oli nyt muistutus epäonnistumisesta ja pettymyksestä.
Voisitko sinäkin AP olla ikävä muistutus avioeron aikanaan aiheuttamasta pahasta mielestä?
Mielenkiintoinen näkökulma, joka ei ole tullut aiemmin mieleeni. Itseasiassa miehen entinen avioliitto oli hyvän alun jälkeen riitaisia ja käsittääkseni avioero oli ollut "ruma". Sittemmin lasten takia välit ovat nyt korrektit miehellä ja ex-puolisollaan. Ex-vaimo ja mieheni äiti ovat tekemisissä paljon miesten lasten asioiden tiimoilta ja heidän välinsä ovat hyvät, sen tiedän varmasti.
ap
Vierailija kirjoitti:
Siis jos miehen eksä roikkuu yhä noissa piireissä, niin siinähän se syy on. Ovat siis kunnioittavia häntä kohtaan ja jättävät siksi uuden naikkosen kutsumatta. Ehkä eksä on jopa esittänyt tällaisen toivomuksen?
Asiasta olen samaa mieltä, sukulaisten nihkeys johtuu exästä, mutta en voinut yläpeukuttaa kun nimitellään ap:tä naikkoseksi. Aika ikävää tuokin.
Vierailija kirjoitti:
Ap, hieman ohi aiheen mutta itsekin alkoholistiperheen lapsena ymmärrän hyvin kaipuusi isoon ja läheiseen perheeseen. Itse olen mieheni kautta saanut sellaisen ainakin jossain määrin, ja tämä ihana perheyhteisö on itse asiassa yksi asioista jotka ovat auttaneet vaikeina aikoina pysymään parisuhteessa. Mutta. Puolison mukava perhe kannattaa ajatella bonuksena jonka joskus saa, joskus ei. Ei kannata ladata toiveita tai odotuksia heitä kohtaan. Suhteesi heihin muodostuu ajan myötä jonkinlaiseksi, ja voit itse vaikuttaa siihen vain rajallisesti. Tärkeintä on että suhde puolisoosi on hyvä ja antoisa. :) etenkään jos teillä ei ole toiveissa lapsia. Yritän tässä sanoa, että oma lapsuudenperheesi on se, jota kohtaan voit hyvällä syyllä kokea pettymystä siitä että he eivät vastanneet odotuksiasi. Miehesi perhettä kohtaan sellaista ei kannata tuntea. Tsemppiä. <3
Kiitos! :) Viestisi on täyttä asiaa! Varmaan jo jotenkin alitajuisesti aloin laittamaan miehen lapsuudenperheeseen jonkinlaisia odotuksia ja toiveita jo silloin kun mies vasta kertoi heistä, ennen kuin olin tavannut ensimmäistäkään perheenjäsentä. Hehän eivät sinänsä ole minulle mitään velkaa tunnetasolla.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saat sen mistä luovut. Lakkaa yrittämästä kuulua porukkaan. Mene omille reissuullesi kun miehellä perhetapaaminen.
Mulla oli sama tilanne miehen ns vanhojen ystäväperheiden kanssa.
En mennyt jos ei oltu kutsuttu niin aloinkin lopulta olla toivottu ja kiinnostava. Viisi vuotta tosin kesti. Valitettavasti vain se kriittinen aika uusiin tuttavuuksiin sitten meni itseltäni ohi ja huomasin etten enää itse jaksa olla kiinnostunut niistä ihmisistä, ne omat uudet yhteiset tuttavat olivat jo tulleet täyttämään tilan.Jotenkin en nyt usko, että sinusta tuli toivottu ja kiinnostava. Kavereista tuntui kurjalta, kun väkisin erotit miehen vanhoista ystävistä, joista osan hän oli tuntenut lapsuudesta asti. Usein ns. kakkosvaimo tekee tuon eli mies pitää saada irti kaikesta vanhasta.
Vaikka sitten noin jos haluat.
Alue: Aihe vapaa
No tuo nyt on ihan sananvalinta; meidänkin perhepiirissä kaikkien tyttö- ja poikaystävät ovat "kavereita" siihen asti kunnes niistä tulee puolisoita. Tyttö- tai poikaystävästä tuntuu vähän nololta puhua, kun kyseessä on aikuiset ihmiset. Ja kun mukana on lapsia, on tämä kaveri-sana myös riittävän sitouttamaton - emme halua hämmentää sukumme lapsia sedän vaihtuvilla vaimoilla.
Sinulla ei kertomasi mukaan ole kokemusta kovin pitkistä suhteista. Ehkä nyt vaadit uvulta liian paljon liian pian, ettehän ilmeisesti vielä edes asu yhdessä.