Lue keskustelun säännöt.
Olenko naimisissa narsistin kanssa?
17.08.2013 |
En jaksa nyt kirjoittaa pitkää seikkaperäistä tarinaa (ja meillä on useampi lapsi), vaikka näitä asioita olen todella paljon pohtinut jo pitkään, mutta tässä mieltä kaihertavia yksittäisiä asioita listattuna:
- en uskalla juuri koskaan halata murrosikäistä poikaani mieheni nähden (enkä varsinkaan jos mies pahalla tuulella jo valmiiksi tai jos poika jossain asiassa toiminut hänen mielestään väärin), koska pelkään hänen suuttuvan ja pahimmassa tapauksessa purkavan sitten vihaansa poikaan
- aina pitää olla varpaillaan, onko koti tarpeeksi siisti, kun mies tulee kotiin
- pitää pelata aika paljon ikäänkuin jotain sosiaalisia pelejä, jos jotain toivoo (esimerkiksi että lapset pääsisivät harrastuksiinsa ja hän on kiikun kaakun voiko heitä päästää, jos eivät esim. ole tarpeeksi hyvin siivonneet huoneitaan), ei voi esittää näkemyksiään toiveitaan suoraan
- silloin kun kerron suoraan olevani väsynyt, häntä ei juuri koskaan säälitä, miten jaksan (4 viimeisintä lasta syntynyt 5 vuoden sisällä, esikoinen, joka on nyt murkkuikäinen, ollut aina aika adhd-tyyppi); vaan hän alkaa kertoa, kuinka vähän hän on nukkunut ja etten mitenkään voi olla väsynyt, kun olen nukkunut ainakin puoli tuntia tai kaksi tuntia tai minkä verran milloinkin enemmän. Hänen mielestään. Tosi asiassa olen herännyt monta kertaa yössä pienimpien kanssa, etenkin jos sairastavat. no. siis äitiyteen ei ole tukea juuri tullut
- kerran vuodessa saattaa hoitaa kaikkia lapsia kokonaisen päivän tai jopa lähteä reissuun pariksi päiväksi (ja arvostankin sitä), mutta sillä sitten pitäisi "elää" koko vuosi. Ja muistaa kyllä mainita sitten jos joku kysyy väsymyksestäni, että hänhän juuri oli yksin lasten kanssa matkoilla.
- On vahvasti sitä mieltä, että lasten kuuluu olla kouluikään asti kotihoidossa (periaatteessa olen pitkälti samoilla linjoilla) - mutta riippumatta siitä, mitä minä asiasta ajattelen, jaksan tai toivon
- haukkuu ja moittii minua ja lapsia (etenkin esikoispoikaa) kaikkien kuullen surutta ja ilman mitään hienotunteisuutta
- ei päästä esikoista koskaan kavereiden luokse. Ja jos minä päästän, haukkuu ja moittii minua, miksi päästin, etenkin jos on jotain tupakointia sinä aikana esiintynyt, tai jos epäileekin sellaista. Ja kaverit eivät halua tulla meille, koska meillä on niin rajoitettua. (toisaalta kyllä osaa kavereista ei rajoiteta mitenkään eikä pidetä huolta, joten asia on vähän suhteellinen) Ja lisäksi miehelläni on sellainen maine, että huutaa tai moittii ja pistää kavereitakin töihin. Nämä siis ovat toiselta puolen kolikkoa ihan hyviäkin asioita, siis että jos tulee kylään, voi auttaa tai voi siivota jälkensä leikkien/moponkorjausten jälkeen
- minun mielipiteilläni ja toiveillani ei ole juuri mitään väliä
- lupaa usein hoitaa jotain pitkään retuperällä olevia asioita "sitten kun" tai "syksyllä" tai "talvella" - eikä moniin vuosiin kuitenkaan hoida. Ja sitten kun on yhden asian hoitanut, en saa pyytää seuraavaa, koska minulle "ei mikään riitä".
- jos keskustelemme opettajan kanssa esikoisen koulunkäynnistä, niin sen sijaan, että painopiste olisi koululaisen ongelmissa tai ratkaisujen etsimisessä, alkaakin usein jaarittelemaan, kuinka hänellä ei koskaan ole ollut koulussa ongelmia ja on ollut niin hyvä matematiikassa, liikunnassa, maantiedossa jne. Välillä oikein hävettää, että kehtaakin kehua itseään. Siitä tulikin mieleeni, että ensimmäinen häiritsevä piirre tavatessamme oli nimenomaan tämä itsensä kehuminen. En ymmärrä, miksi annoin asian edetä seurustelun tasolle, kun se ärsytti minua jo ensi hetkistä lähtien.
- murkkuikäistä uhkailee musiikkivehkeiden, puhelimen, autolehtien, milloin minkäkin lopullisella takavarikoimisella, jos ei tottele/tee niinkuin sanotaan
- jatkuvasti moittii huoneiden siivouksesta lapsia, vaikkei anna ostaa näille vaatekaappeja, kirjoituspöytiä jne. ellei jotain vanhastaan ole, ts. säilytystilaa ei ole parhaalla mahdollisella tavalla.
- jos valitan väsymystäni, toteaa vain, että laita lapset tekemään
- jos joku esim. uhmaikäinen kiukuttelee, moittii vieraidenkin kuullen, että "miten sä oikein olet kasvattanut nämä lapset...."
- ei jaksa nousta sohvalta päiväuniltaan, ellen minä keitä kahvia. jos on pyykkien ripustus, lastenhoito, joku oma juttu kesken ja sanon että olen tekemässä sitä, melkein loukkaantuu.
- hermostuu jos kyselen kotiintuloajoista tai siitä missä on
- ei ole vuosiin ostanut hääpäivälahjoja tai järjestänyt hääpäivän viettoa eikä enää edes innostu, vaikka minä järjestäisin. (pääosin olen ne aina muutenkin järjestänyt, lasten hoidon yms. koruja sentään joskus vuosia sitten vielä sain, mutta loppunut on sekin. Ja syypää olen minä: ei hän tiedä millaisista minä tykkään. ja olen sanonut, että kaikki korut mitkä ovat hänestä hienoja, mielelläni pidän
- ei välttämättä tervehdi kotiin tullessaan
- ei useinkaan sano heihei
- ei useinkaan kerro mihin menee tai mitä suunnitelmia on, ennenkuin kysyn, ja usein silloinkiin vain ärtyy ja hermostuu
- jos kritisoin jotain asiaa, alkaa huutamaan (koska tietää, että sillä saa keskustelun loppumaan, koska minä en halua lasten kuulevan huutoa)
Ei nyt väsyneenä näkymmä jaksa edes listaa kirjoittaa fiksusti, en tiedä saiko tästä kukaan mitään kiinni. Mutta jos herätti ajatuksia, kertokaa!
Kommentit (52)
[quote author="Vierailija" time="17.08.2013 klo 10:44"]
Ei sillä ole yhtään mitään väliä, onko mies narsisti vai ei. Tuollainen ihminen on juuri p'iru, olipa diagnoosi mikä tahansa. Sinun kannattaa elää ihan omaa elämääsi ja pelasta edes lapsesi!
Onko esikoinen miehesi oma lapsi, vai mistä syystä hän on niin hankala juuri esikoiselle?
[/quote]
Luultavasti olet oikeassa. On oma lapsi, ja poika, luulen että siinä syy. Erittäin surullista.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.08.2013 klo 13:02"]
24 sanoi juuri oikein: onko sillä loppujen lopuksi merkitystä, että miehesi diagnosoitaisiin narsistiksi? Ymmärtäisitkö hänen käytöstään enemmän diagnoosin jälkeen? Hyväksyisitkö?
Uskoisitko, että hän saisi hoitoa diagnoosiin, jolloin perhe-elämä parantuisi huomattavasti?
[/quote]
No en ainakaan hyväksyisi. Ehkä hyväksyisin ennemmin hänet "toivottomana tapauksena" ja lakkaisin odottamasta, että elämämme muuttuu hänen aloitteestaan. Ja pohdin nyt kyllä jo muutenkin todenteolla, mitä toimenpiteitä tämä edellyttää nyt minulta, kun alkavat silmät avautua - ehkä ihan liian myöhään. Tai sitten ajattelen miehestäni huippu-huippu-negatiivisesti ja osaan kertoa tässä nyt vain hänen huonot puolensa. Valitettavasti tätä nykyä ei juuri hyviä tule mieleen. Ehkä se, että on ollut sentäs uskollinen. Jos nyt enää uskon siihenkään.
ap
Kauanko olette olleet yhdessä? Mitkä oli ne syyt joiden vuoksi menit naimisiin, etkö silloin epäillyt mitään? Oletko saanut pitää ystävyyssuhteesi, eli onko sinulla ketään kelle puhua? Todella ahdistavan kuuloista elämää elätte, olen pahoillani puolestanne :(
Sinua pidetään aivottomana sen vuoksi, että annat miehen kiduttaa lapsiasi henkisesti! En kertakaikkiaan ymmärrä, miten voit äitinä sallia tuon. Lapsesi eivät kestä tuota menoa sairastumatta.
Lähde mahdollisimman nopeasti, kuitenkin niin, että olet ensin hakenut lähtemiseen apua mielenterveys- ja sosiaalipalveluista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä jollain tavalla jopa psykopaatti, mikä ei ole valitettavasti kovin harvinaista miesten keskuudessa :( Toivon että en liiottelisi, mutta olen toiminut kohta 3 vuosikymmentä mt-sairaanhoitajana, ja miehissä tosiaan on näitä sosio/psykopaatteja huomattavasti enemmän kuin naisissa. Johtuneeko siitä että monet pojat on kasvatettu jalustalle nostaen.
En lukenut kuin kolme ensimmäistä kohtaa, ja ei voi muuta sanoa kuin että nainen, miksi olet päästänyt tilanteen tuohon? Miksi et ole eronnut? Totta tiedät, että lapset kun tuosta aikuistuvat, eivät he inhoa vain isäänsä, vaan yhtä lailla "sallitsijaa", eli sinua. Ja sen vihan kyllä ansaitset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.08.2013 klo 00:06"]
En lukenut kuin kolme ensimmäistä kohtaa, ja ei voi muuta sanoa kuin että nainen, miksi olet päästänyt tilanteen tuohon? Miksi et ole eronnut? Totta tiedät, että lapset kun tuosta aikuistuvat, eivät he inhoa vain isäänsä, vaan yhtä lailla "sallitsijaa", eli sinua. Ja sen vihan kyllä ansaitset.
[/quote]Näin ne miehet vapautetaan kaikesta aiheuttamastaan pahasta :) Miesten käytöshäiriöt on aina vaan naisten syytä koska 'katselevat käytöshäiriöisiä miehiä' ja jos eivät katsele, niin ovat kylmiä ja itsekkäitä naisia jotka aiheuttavat käytöksellään miesten syrjäytymisen.
Äitini on samanlainen kuin miehesi. En tiedä onko hän narsisti mutta helvetin rasittava ihminen joka tapauksessa. Pärjään kuitenkin hänen kanssaan ihan hienosti koska a) En usko mihinkään mitä hän sanoo. Tarkistan useammasta lähteestä pitääkö hänen juttunsa paikkaansa. b) En ota käskyjä vastaan vaan teen oman pääni mukaan. Pidän myös huolen siitä etten ikinä joudu tilanteeseen jossa olisin riippuvainen hänestä jotenkin. c) En kerro mitään omia asioitani koska ne lähtevät vääristeltyinä leviämään. Suljen hänet ulos. d) Jos hän sanoo jotain ilkeää, annan samalla mitalla takaisin. Tästä on tullut niin refeksi ettei minulle tule siitä edes huonoa omaatuntoa. Jos hän sanoo esim. vaikka, että "Taisi mennä ilta baarissa kun on noin silmät turvoksissa" (Ei mennyt ilta baarissa minkä hän tietää vallan hyvin), niin vastaan siihen, että "Sulla on naamasta päätellen mennyt baarissa viimeiset parikymmentä vuotta".
Eli on mahdollista elää tälläisen kanssa mutta en suosittele. Varsinkin lapsesi tulevat pitämään sinua pohjimmiltasi samanlaisena kuin miestäsi. Muutenhan olisit jättänyt hänet. Joten tässä ei nyt ole kysymys sinusta ja miehestäsi vaan siitä millainen ihminen olet lapsillesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä diagnoosin antaminen miehelle auttaa? Ei ketään. Hän ei koskaan tee sillä mitään.
Kaikki sympatiani ap:lle, elämä on varmasti helvettiä, mutta silläkö hän sitten jaksaa että mies on todettu narsistiksi ja siksi oikeutettu / saamaan vapautuksen holtittomasta käytöksestään??
Ap:n täytyy vain löytää jostakin ne voimat ja lopettaa miehen ylivalta. Narsku on oikeasti heikko, jos on todellinen narsku!
Mistä sitä tietää, vaikka ap toisaalta itse ruokkii miehen sairasta käytöstä omalla onnettomalla elämällään? EI TARKOITTAA EITÄ, eikä lapsia tarvitse suojella aivan kaikelta!
Ne sanat kuullaan parhaiten, joita ei koskaan sanota! Lapsia ei pysty huijaamaan missään, ei edes noin heikko ( muka vahva) uhrautuva äiti, jos alistuu tuollaiselle käytökselle!
Ja voi olla että mies on vain yksinkertaisesti äärimmäisen itsekeskeinen, saanut kaiken helpolla ja nyt luulee olevansa jotakin erityistä -tuskin on edes lukiota käynyt -perusduunari joka kärsii Napoleon syndroomasta!????
[quote author="Vierailija" time="17.08.2013 klo 23:33"]
Ehkä jollain tavalla jopa psykopaatti, mikä ei ole valitettavasti kovin harvinaista miesten keskuudessa :( Toivon että en liiottelisi, mutta olen toiminut kohta 3 vuosikymmentä mt-sairaanhoitajana, ja miehissä tosiaan on näitä sosio/psykopaatteja huomattavasti enemmän kuin naisissa. Johtuneeko siitä että monet pojat on kasvatettu jalustalle nostaen.
[/quote]
Lisää päänhämmennystä, mieheni nimenomaan tuntuu pelkäävän, että nostan pojan jalustalle. Hän itse lienee ollut myös äitinsä jalustalle nostama nuoruudessaan. Olen näitä asioita miettinyt myös siltä kantilta, että sortuuko äiti nostamaan pojan jalustalle siinä vaiheessa, jos huomaa isän olevan liian vaativa, ankara tai kriittinen? Vai lähteekö ongelma liikkeelle siitä, että äiti paapoo poikaa, ja isältä tulee sitten ylilyövä vastareaktio? Eivät nämä aina niin helppoja ja mustavalkoisia asioita ole.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei, miehesi ei todellakaan kuulosta narsistilta, psykopaatilta, pirulta... Sen sijaan kuulostaa siltä, että olette molemmat liitossanne hyvin väsyneitä, tyytymättömiä ja turhautuneita. Tykkään myös ajatella, etteivät kaikki perheemme ongelmat johdu vain yhdestä perheenjäsenestä.
Teitä on (tai ainakin pitäisi olla) kaksi aikuista perheessä. Aikuiset pystyvät neuvottelemaan sopimuksia, ja pitämään ne.
Päivittäisistä ja viikottaisista kotitöistä on ihan kohtuullisella vaivalla tehtävissä suunnitelma, jossa sitten myös pysytään. Teillä on suurperhe, ja sellaisen pyörittäminen ilman tuollaista suunnitelmaa on takuuvarma tapa saada elämään paljon stressiä ja kinaa. Joka perheessä tarvitaan lasten kotityöpanosta, mutta erityisesti tämä korostuu isossa perheessä. Miehesi ehdotus lasten "työllistämisestä" on siten mielestäni mainio. Suunnitelmassa on myös se hyvä puoli, että kun siinä pysytään, on kotityöt joskus myös "tehty loppuun". Lopun päivää voi sitten keskittyä hyvällä omallatunnolla muihin juttuihin. Lapsilla on myös oikeus tietää, mitä heiltä odotetaan. Sovitte selvästi, mitkä jutut on tehtävä, jotta oma huone on riittävän siisti.
Kotitöiden ohella toinen yleisimmistä riidanaiheista on rahankäyttö. Tuumatkaa järkevän kokoinen talousbudjetti, jonka voitte joka viikko hyvällä omallatunnolla käyttää ruokaan ja taloustavaroihin. Jos talousbudjetista jää jotain yli, sen voi säästää johonkin isompaan hankintaan kuten huonekaluun. Isossa perheessä, jossa toinen vanhemmista on vielä kotona, rahankäyttö on useimmiten tarkkaan tuumattava ja isommat ostokset suunniteltava. Rahankäytöstä sinunkin on oltava perillä eikä vain vaatia, että miehesi ostaa sitä ja tätä.
Äläkä vastaa tähän viestiin, että et suostu yrittämään koska miehesi ei kuitenkaan suostu. :) Koeta ajatella ja käyttäytyä rakentavasti. Vikojen kaivamalla kaivaminen miehestäsi ei ole sitä. Vaatekaappien ostamattomuus ja toistuva heihein sanomattomuus eivät ole persoonallisuushäiriön piirteitä. Mitäs jos miehesi puhuu totta sanoessaan, ettei osaa ostaa sinulle mieluisia lahjoja? Eikös ne narsistit ole omasta mielestään kaikkien asioiden erikoisasiantuntijoita, joten eikö miehesi kommentti ole pikemminkin "anti-narsistista"?
Olet tässä ketjussa ilmaissut epäileväsi, että narsisteja ovat miehesi, äitisi ja yksi ketjun kommentoijista. Anoppisi taas kerrot olevan erittäin tunnekylmä ja monella muotoa psyykkisesti sairas. Lisäksi kaikki lapsesi nimeät miehesi vuoksi traumatisoituneiksi, ja kerrot toivovasi pääseväsi lapsistasi eroon saamalla heidät maailmalle. Näetkö itse tässä ajatusmaailmassasi mitään outoa tai epätavallista?
Jos tuntuu, ettet pysty saamaan muutosta perheessäsi alulle, kannattaa todellakin hakea siihen ammattiapua.
[quote author="Vierailija" time="18.08.2013 klo 00:33"]
Mitä diagnoosin antaminen miehelle auttaa? Ei ketään. Hän ei koskaan tee sillä mitään.
Kaikki sympatiani ap:lle, elämä on varmasti helvettiä, mutta silläkö hän sitten jaksaa että mies on todettu narsistiksi ja siksi oikeutettu / saamaan vapautuksen holtittomasta käytöksestään??
Ap:n täytyy vain löytää jostakin ne voimat ja lopettaa miehen ylivalta. Narsku on oikeasti heikko, jos on todellinen narsku!
Mistä sitä tietää, vaikka ap toisaalta itse ruokkii miehen sairasta käytöstä omalla onnettomalla elämällään? EI TARKOITTAA EITÄ, eikä lapsia tarvitse suojella aivan kaikelta!
[/quote]
Tässä olikin paljon hyviä pointteja, kiitos. Ei tosiaan narsisti-einarsisti-jahkaaminen kauhean pitkälle auta, jotain oivalluksia varmasti synnyttää. Miehen sekä omaa vastuuntuntoa todella tässä pitää herätellä ja omani kyllä on mielestäni herännytkin, koska näitä asioita tässä nyt pohdin.
Mitä tarkoitat sillä, ettei lapsia tarvitse suojella aivan kaikelta?
Entä miten käytännössä "lopetetaan narsistin ylivalta"?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaulun käteen ja menoksi!
Eikun ihan oikeasti sanot suorat sanat, että et aio olla enää kynnysmattona, selkärankaa nainen. Näytä miehelle kaapin paikka!
Hei! Miehessäsi on paljon narsistin piirteitä. Olen ammatti ihminen ja näin sen heti kirjoituksestasi.sinun tulisi mennä mtt.hen puhumaan kaikki mitä olet kokenut ja miten miehesi käyttäytyy. sinun täytyisi lasten kanssa mennä perheneuvolaan ja lasten täytyisi osallistua keskusteluun.kun ammatti ihminen on antanut lausunnon sosiaalitoimistoon, sinulta ei viedä lapsia vaan katsotaan että olet välittänuyt sekä omasta voinnistasi että lasten,kun eroat. Jos tuollainen tieto lasten kohtelusta menisi sosiaalityöntekijän tietoon,lapsille järjestettäisiin apua, tai otettaisiin huostaan mikäli avohuollon tukitoimenpiteet eivät riittäisi. Tuo kuulosti narsismilta juurikin,kaikki kohdat täyttyivät,mitä vaaditaan tuohon diagnoosiin.ei ole masentunut ihminen vaan narsistinen persoonallisuus häiriö.ja toki muutakin voi olla ohessa.olen lukenut psykologiaa,sosiaalipsykaa sekä kehityspsykaa,myös lääketiedettä.uskallan siksikin puhua suorasanaisesti. Toivon sinun ottavan itsesi parhaaksi yhteyttä ammattiauttajiin niin saat voimia itsellesi ja tukea kun sitä sinulla ei nähtävästi ole juuri ympärilläsi. Olet tärkeä!
Jatkan vielä,että siis mikäli et eroa ja tilanne pysyy tuollaisena, niin siinätapauksessa jopa huostaanotto voi olla mahdollinen jos ilmenee lasten pahoinvointia.jos eroat,et menetä lapsiasi.
Olipa miehesi narsisti tai ei, niin sinä ja lapset tarvitsette ehdottomasti apua.
Kaverini, joka oli naimisissa narsistin kanssa, hoiti homman hienosti olemalla yhteydessä sosiaaliviranomaisiin miehen tietämättä. Heiltä hän sai tukea, tietoa ja konkreettista apua. Sosiaalityöntekijöiltä hän sai hyviä neuvoja miten hoitaa ero ja siihen liittyvät asiat. Ystäväni hankki itselleen ja lapsilleen asunnon valmiiksi ja valmisteli muutenkin kaiken kotoa lähtemisen miehen tietämättä. Ystäväni lapsineen muutti kodista sitten sopivalla hetkellä ja vaikka vaikeuksiakin on ollut, niin ystäväni on NIIN ONNELLINEN nykyisestä tilanteesta ja henkisestä vapaudesta.
Suosittelen sinua ottamaan yhteytta sosiaaliviranomaisiin heti maanantaina ja aloitat oman paranemisprosessin siitä. Valitettavasti en usko tilanteesi paranevan tuossa avioliitossa vaan ainoa HYVÄ vaihtoehto on ero. Vaikka miehesi uhkaileekin viemällä lapsesi, niin en siihen hetkeäkään usko, jos hoidat asiat hyvin sosiaaliviranomaisten kanssa ja kerrot heille kaiken.
Tarvitset tulevassa eroprosessissa tukiverkostoa, toivottavasti sinulta löytyy sellaista. Ja jos nyt tuntuu ettei löydy, niin kun kerrot tilanteestasi jollekkin "mahdolliselle ystävälle" olen varma, että auttaa sinua. Minä ainakin olisin auttanut ystävääni enemmänkin jos vain olisin tiennyt hänen avioliittohelvetistään. Hän kun ei ollut uskaltanut kertoa siitä muille kun omalle perheelleen. Narsistille tyypillistä on kasvojen menettämisen pelko, eli melkein pahinta mitä voi olla on jos muut saavat tietää hänen toimistaan.
Toivon PALJON VOIMIA sinulle, sillä niitä tulet tarvitsemaan, mutta hae ehdottomasti apua itsellesi ja lapsille. Lastesi lapsuus kuulostaa sellaiselta, että jos he saavat rauhallisen kodin, jossa heitä ei moitita eikä heidän tarvitse pelätä, tulee tekemään heille ihmeitä, ja sinulle myös.
Helpoksi en tätä vaihtoehtoa sano, mutta olen varma, että se pitemmän päälle kannattaa.
kiltti ap, mies on todennäköisesti jo vaurioittanut esikoistanne aika tavalla. varmaan muitakin lapsia. minusta sinun pitää nyt ehdottomasti mennä juttelemaan heti mt-toimistoon, psykiatrian kriisipolille tai ehkä varmimmin ja nopeimmin avun saisit turvakodin kautta. olen aivan varma, että tuollainen elämä traumatisoi lapsia paljon enemmän kuin riitaisa ero.
olen itse joutunut eroamaan persoonallisuushäiriöisestä miehestä. ero oli rankka, mutta lopulta kaikille helpotus. lasten elämä on vihdoin muuttunut onnellisemmaksi eikä meidän tarvitse olla enää varpaillamme kotonamme,
ja mitä tuohon rakastavuuteen tulee: mies manipuloi lapsia ja sinua. ehkä rakastaakin ja varmaan uskoo siihen ainakin itse. mutta oikean, vanhemman rakkauden kanssa tuollaisella käytöksellä ei ole mitään tekemistä!
btw, minunkin ex-mieheni äiti on todella viileä, etäinen, kylmäkin. ei julma, ei ilkeä, mutta heti tutustuessamme ihmettelin, miten viileä ja etäinen hän on jopa omille lapsilleen ( ja nyt myös lapsenlapsilleen).
Jos teidän AV-mammojen höpinöitä uskoo, niin kaikki exät ovat sitten narsisteja. Tieteen mukaan näitä on vain muutama %.
[quote author="Vierailija" time="17.08.2013 klo 09:34"]
narsistipa hyvionkin on miehesi kuvaksesi perusteella
ps itsellänikin on narsisiti miehenä- olen suojannut iotseni ja lapseni- olen luonut oman elämän hänen rinnallaan- oma työ, omat rahat jne ja minä hoidan lapset
toinen vaihtoehto on avioero
[/quote]
Kiva kuulla että on vaihtoehto avioerollekin, sillä tiedän että se traumatisoi lapsia hurjasti myös. Tiedä sitten kumpi enemmän, jääminen vai lähteminen. Kodinmenetyskin olisi iso juttu lapsille.
Pystytkö kertomaan, miten olet luonut oman elämän ja saanut turvattua lapsia? Pikkuhiljaa? Onko miehesi pannut/koittanut panna vastaan kovastikin? Onko vaatinut paljon taitoa?