Olenko naimisissa narsistin kanssa?

Vierailija

17.08.2013 | 04:41

En jaksa nyt kirjoittaa pitkää seikkaperäistä tarinaa (ja meillä on useampi lapsi), vaikka näitä asioita olen todella paljon pohtinut jo pitkään, mutta tässä mieltä kaihertavia yksittäisiä asioita listattuna:

- en uskalla juuri koskaan halata murrosikäistä poikaani mieheni nähden (enkä varsinkaan jos mies pahalla tuulella jo valmiiksi tai jos poika jossain asiassa toiminut hänen mielestään väärin), koska pelkään hänen suuttuvan ja pahimmassa tapauksessa purkavan sitten vihaansa poikaan

- aina pitää olla varpaillaan, onko koti tarpeeksi siisti, kun mies tulee kotiin

- pitää pelata aika paljon ikäänkuin jotain sosiaalisia pelejä, jos jotain toivoo (esimerkiksi että lapset pääsisivät harrastuksiinsa ja hän on kiikun kaakun voiko heitä päästää, jos eivät esim. ole tarpeeksi hyvin siivonneet huoneitaan), ei voi esittää näkemyksiään toiveitaan suoraan

- silloin kun kerron suoraan olevani väsynyt, häntä ei juuri koskaan säälitä, miten jaksan (4 viimeisintä lasta syntynyt 5 vuoden sisällä, esikoinen, joka on nyt murkkuikäinen, ollut aina aika adhd-tyyppi); vaan hän alkaa kertoa, kuinka vähän hän on nukkunut ja etten mitenkään voi olla väsynyt, kun olen nukkunut ainakin puoli tuntia tai kaksi tuntia tai minkä verran milloinkin enemmän. Hänen mielestään. Tosi asiassa olen herännyt monta kertaa yössä pienimpien kanssa, etenkin jos sairastavat. no. siis äitiyteen ei ole tukea juuri tullut

- kerran vuodessa saattaa hoitaa kaikkia lapsia kokonaisen päivän tai jopa lähteä reissuun pariksi päiväksi (ja arvostankin sitä), mutta sillä sitten pitäisi "elää" koko vuosi. Ja muistaa kyllä mainita sitten jos joku kysyy väsymyksestäni, että hänhän juuri oli yksin lasten kanssa matkoilla.

- On vahvasti sitä mieltä, että lasten kuuluu olla kouluikään asti kotihoidossa (periaatteessa olen pitkälti samoilla linjoilla) - mutta riippumatta siitä, mitä minä asiasta ajattelen, jaksan tai toivon

- haukkuu ja moittii minua ja lapsia (etenkin esikoispoikaa) kaikkien kuullen surutta ja ilman mitään hienotunteisuutta

- ei päästä esikoista koskaan kavereiden luokse. Ja jos minä päästän, haukkuu ja moittii minua, miksi päästin, etenkin jos on jotain tupakointia sinä aikana esiintynyt, tai jos epäileekin sellaista. Ja kaverit eivät halua tulla meille, koska meillä on niin rajoitettua. (toisaalta kyllä osaa kavereista ei rajoiteta mitenkään eikä pidetä huolta, joten asia on vähän suhteellinen) Ja lisäksi miehelläni on sellainen maine, että huutaa tai moittii ja pistää kavereitakin töihin. Nämä siis ovat toiselta puolen kolikkoa ihan hyviäkin asioita, siis että jos tulee kylään, voi auttaa tai voi siivota jälkensä leikkien/moponkorjausten jälkeen

- minun mielipiteilläni ja toiveillani ei ole juuri mitään väliä

- lupaa usein hoitaa jotain pitkään retuperällä olevia asioita "sitten kun" tai "syksyllä" tai "talvella" - eikä moniin vuosiin kuitenkaan hoida. Ja sitten kun on yhden asian hoitanut, en saa pyytää seuraavaa, koska minulle "ei mikään riitä".

- jos keskustelemme opettajan kanssa esikoisen koulunkäynnistä, niin sen sijaan, että painopiste olisi koululaisen ongelmissa tai ratkaisujen etsimisessä, alkaakin usein jaarittelemaan, kuinka hänellä ei koskaan ole ollut koulussa ongelmia ja on ollut niin hyvä matematiikassa, liikunnassa, maantiedossa jne. Välillä oikein hävettää, että kehtaakin kehua itseään. Siitä tulikin mieleeni, että ensimmäinen häiritsevä piirre tavatessamme oli nimenomaan tämä itsensä kehuminen. En ymmärrä, miksi annoin asian edetä seurustelun tasolle, kun se ärsytti minua jo ensi hetkistä lähtien.

- murkkuikäistä uhkailee musiikkivehkeiden, puhelimen, autolehtien, milloin minkäkin lopullisella takavarikoimisella, jos ei tottele/tee niinkuin sanotaan

- jatkuvasti moittii huoneiden siivouksesta lapsia, vaikkei anna ostaa näille vaatekaappeja, kirjoituspöytiä jne. ellei jotain vanhastaan ole, ts. säilytystilaa ei ole parhaalla mahdollisella tavalla.

- jos valitan väsymystäni, toteaa vain, että laita lapset tekemään

- jos joku esim. uhmaikäinen kiukuttelee, moittii vieraidenkin kuullen, että "miten sä oikein olet kasvattanut nämä lapset...."

- ei jaksa nousta sohvalta päiväuniltaan, ellen minä keitä kahvia. jos on pyykkien ripustus, lastenhoito, joku oma juttu kesken ja sanon että olen tekemässä sitä, melkein loukkaantuu.

- hermostuu jos kyselen kotiintuloajoista tai siitä missä on

- ei ole vuosiin ostanut hääpäivälahjoja tai järjestänyt hääpäivän viettoa eikä enää edes innostu, vaikka minä järjestäisin. (pääosin olen ne aina muutenkin järjestänyt, lasten hoidon yms. koruja sentään joskus vuosia sitten vielä sain, mutta loppunut on sekin. Ja syypää olen minä: ei hän tiedä millaisista minä tykkään. ja olen sanonut, että kaikki korut mitkä ovat hänestä hienoja, mielelläni pidän

- ei välttämättä tervehdi kotiin tullessaan

- ei useinkaan sano heihei

- ei useinkaan kerro mihin menee tai mitä suunnitelmia on, ennenkuin kysyn, ja usein silloinkiin vain ärtyy ja hermostuu

- jos kritisoin jotain asiaa, alkaa huutamaan (koska tietää, että sillä saa keskustelun loppumaan, koska minä en halua lasten kuulevan huutoa)

Ei nyt väsyneenä näkymmä jaksa edes listaa kirjoittaa fiksusti, en tiedä saiko tästä kukaan mitään kiinni. Mutta jos herätti ajatuksia, kertokaa!

Vastaa

Tapahtumat

Olenko naimisissa narsistin kanssa?

Kommentit (52)