Lue keskustelun säännöt.
Olenko naimisissa narsistin kanssa?
17.08.2013 |
En jaksa nyt kirjoittaa pitkää seikkaperäistä tarinaa (ja meillä on useampi lapsi), vaikka näitä asioita olen todella paljon pohtinut jo pitkään, mutta tässä mieltä kaihertavia yksittäisiä asioita listattuna:
- en uskalla juuri koskaan halata murrosikäistä poikaani mieheni nähden (enkä varsinkaan jos mies pahalla tuulella jo valmiiksi tai jos poika jossain asiassa toiminut hänen mielestään väärin), koska pelkään hänen suuttuvan ja pahimmassa tapauksessa purkavan sitten vihaansa poikaan
- aina pitää olla varpaillaan, onko koti tarpeeksi siisti, kun mies tulee kotiin
- pitää pelata aika paljon ikäänkuin jotain sosiaalisia pelejä, jos jotain toivoo (esimerkiksi että lapset pääsisivät harrastuksiinsa ja hän on kiikun kaakun voiko heitä päästää, jos eivät esim. ole tarpeeksi hyvin siivonneet huoneitaan), ei voi esittää näkemyksiään toiveitaan suoraan
- silloin kun kerron suoraan olevani väsynyt, häntä ei juuri koskaan säälitä, miten jaksan (4 viimeisintä lasta syntynyt 5 vuoden sisällä, esikoinen, joka on nyt murkkuikäinen, ollut aina aika adhd-tyyppi); vaan hän alkaa kertoa, kuinka vähän hän on nukkunut ja etten mitenkään voi olla väsynyt, kun olen nukkunut ainakin puoli tuntia tai kaksi tuntia tai minkä verran milloinkin enemmän. Hänen mielestään. Tosi asiassa olen herännyt monta kertaa yössä pienimpien kanssa, etenkin jos sairastavat. no. siis äitiyteen ei ole tukea juuri tullut
- kerran vuodessa saattaa hoitaa kaikkia lapsia kokonaisen päivän tai jopa lähteä reissuun pariksi päiväksi (ja arvostankin sitä), mutta sillä sitten pitäisi "elää" koko vuosi. Ja muistaa kyllä mainita sitten jos joku kysyy väsymyksestäni, että hänhän juuri oli yksin lasten kanssa matkoilla.
- On vahvasti sitä mieltä, että lasten kuuluu olla kouluikään asti kotihoidossa (periaatteessa olen pitkälti samoilla linjoilla) - mutta riippumatta siitä, mitä minä asiasta ajattelen, jaksan tai toivon
- haukkuu ja moittii minua ja lapsia (etenkin esikoispoikaa) kaikkien kuullen surutta ja ilman mitään hienotunteisuutta
- ei päästä esikoista koskaan kavereiden luokse. Ja jos minä päästän, haukkuu ja moittii minua, miksi päästin, etenkin jos on jotain tupakointia sinä aikana esiintynyt, tai jos epäileekin sellaista. Ja kaverit eivät halua tulla meille, koska meillä on niin rajoitettua. (toisaalta kyllä osaa kavereista ei rajoiteta mitenkään eikä pidetä huolta, joten asia on vähän suhteellinen) Ja lisäksi miehelläni on sellainen maine, että huutaa tai moittii ja pistää kavereitakin töihin. Nämä siis ovat toiselta puolen kolikkoa ihan hyviäkin asioita, siis että jos tulee kylään, voi auttaa tai voi siivota jälkensä leikkien/moponkorjausten jälkeen
- minun mielipiteilläni ja toiveillani ei ole juuri mitään väliä
- lupaa usein hoitaa jotain pitkään retuperällä olevia asioita "sitten kun" tai "syksyllä" tai "talvella" - eikä moniin vuosiin kuitenkaan hoida. Ja sitten kun on yhden asian hoitanut, en saa pyytää seuraavaa, koska minulle "ei mikään riitä".
- jos keskustelemme opettajan kanssa esikoisen koulunkäynnistä, niin sen sijaan, että painopiste olisi koululaisen ongelmissa tai ratkaisujen etsimisessä, alkaakin usein jaarittelemaan, kuinka hänellä ei koskaan ole ollut koulussa ongelmia ja on ollut niin hyvä matematiikassa, liikunnassa, maantiedossa jne. Välillä oikein hävettää, että kehtaakin kehua itseään. Siitä tulikin mieleeni, että ensimmäinen häiritsevä piirre tavatessamme oli nimenomaan tämä itsensä kehuminen. En ymmärrä, miksi annoin asian edetä seurustelun tasolle, kun se ärsytti minua jo ensi hetkistä lähtien.
- murkkuikäistä uhkailee musiikkivehkeiden, puhelimen, autolehtien, milloin minkäkin lopullisella takavarikoimisella, jos ei tottele/tee niinkuin sanotaan
- jatkuvasti moittii huoneiden siivouksesta lapsia, vaikkei anna ostaa näille vaatekaappeja, kirjoituspöytiä jne. ellei jotain vanhastaan ole, ts. säilytystilaa ei ole parhaalla mahdollisella tavalla.
- jos valitan väsymystäni, toteaa vain, että laita lapset tekemään
- jos joku esim. uhmaikäinen kiukuttelee, moittii vieraidenkin kuullen, että "miten sä oikein olet kasvattanut nämä lapset...."
- ei jaksa nousta sohvalta päiväuniltaan, ellen minä keitä kahvia. jos on pyykkien ripustus, lastenhoito, joku oma juttu kesken ja sanon että olen tekemässä sitä, melkein loukkaantuu.
- hermostuu jos kyselen kotiintuloajoista tai siitä missä on
- ei ole vuosiin ostanut hääpäivälahjoja tai järjestänyt hääpäivän viettoa eikä enää edes innostu, vaikka minä järjestäisin. (pääosin olen ne aina muutenkin järjestänyt, lasten hoidon yms. koruja sentään joskus vuosia sitten vielä sain, mutta loppunut on sekin. Ja syypää olen minä: ei hän tiedä millaisista minä tykkään. ja olen sanonut, että kaikki korut mitkä ovat hänestä hienoja, mielelläni pidän
- ei välttämättä tervehdi kotiin tullessaan
- ei useinkaan sano heihei
- ei useinkaan kerro mihin menee tai mitä suunnitelmia on, ennenkuin kysyn, ja usein silloinkiin vain ärtyy ja hermostuu
- jos kritisoin jotain asiaa, alkaa huutamaan (koska tietää, että sillä saa keskustelun loppumaan, koska minä en halua lasten kuulevan huutoa)
Ei nyt väsyneenä näkymmä jaksa edes listaa kirjoittaa fiksusti, en tiedä saiko tästä kukaan mitään kiinni. Mutta jos herätti ajatuksia, kertokaa!
Kommentit (52)
[quote author="Vierailija" time="17.08.2013 klo 01:26"]
Haloo!!! Minulle pomppasi silmille NELJÄ VIIMEISINTÄ LASTA... Tämän on pakko olla shittiä. Ihan huvin vuoksi (kai jotkut uskikset uskookin tän...) AP, onko sinulla aivoja tai omaa elämää??? TOSI huono.
[/quote]
Jos ei minulla olisi aivoja, tuskin miettisin ja pohtisin tässä näitä asioita useammalta kantilta. Kiitos "tuesta", taidat olla mieheni kaveri, yhtä narsistisen empaattiselta kuulostat? Kolme ensimmäistä lapsista kyllä syntyi ihan vapaasta tahdostani ja vauvakuumeen myötä - toki tässäkin syvimpiä vaikuttimia on hyvä pohtia, kaksi viimeistä olivat huonojen ehkäisymenetelmien myötä elämääni ILOKSI TULLEITA! Yhtäkään heistä en antaisi pois! Paitsi silloin kun koen heidänkin elämänsä olevan yhtä kärsimystä, ajoittain toivon, etten olisi lapsia ikinä hankkinut. Onko sinun elämäsi täydellistä ja suunnitelmien mukaan sujuvaa ja harmonista?
ap
Ps. mieheni ei ikinä ole ottanut vastuuta ehkäisyasioista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.08.2013 klo 01:31"]
Hae ensin ITSELLESI apua. SInä olet ONNETON, jota hyväksikäytetään. Suurimmat kärsijät ovat kuitenkin lapset!!! Oletteko uskovaisia? Miehesi narsismi (tuskin) täysin sivu seikka. Pidä huolta lapsistasi!!!
[/quote]
No nyt ne aivot sitten tipahtivat kärryiltä? Miten narsismi ja uskovaisuus liittyvät toisiinsa? Ja miten tähän liittyy asunko Helsingissä vai Rovaniemellä vai vaikka Saksassa? No, ehkä pitäisi mennä välillä nukkumaan.
ap
Todellakin lasten puolesta tosi surullista. Kuinka joku voi olla noin alistuva nainen ja ÄITI? Laittaa miehen ja oman elämänsä ja lasten elämän edelle? Huh!!! Voi noita lapsia. En ole lääkäri, jotta voisin diagnisoida miehesi narsistisuuden (helposti sanottu), mutta sinun osuuden asian hyväksymiseen ja lastesi hyväksikäyttoon on uskomatonta. Siis noin pitkään. Miehesi on täysi IDIOOTTI aviomiehenä huono ISÄ, joka sinun olisi pitänyt jättää ajat sitten!
Tee se edes nyt, että lähdet. Ehkä jotain on pelastettavissa lvarsinkin astesi ja itsesikin osalta.
Minusta miehesi ei kuulosta narsistilta.
Hän kuulostaa sellaiselta, jolla on huono itseluottamus, ehkä on myös vähän masentunut, minkä vuoksi hänellä on kaikenlaista asennevammaa ja kuulostaa vaikealta ihmiseltä. Esimerkiksi sinun väheksymisesi ja sivuuttamisesi on ikävää ja kamalaa, mutta ihan normaali ikäväkin ihminen kykenee siihen, ei tarvitse olla narsisti, jotta voi olla tunnekylmä ja ikävä.
Juuri lasten takia sinun on se mies jätettävä. Ett ehkä sitä huomaa, mutta he kärsivät hiljaisuudessa isänsä epävakaasta ja itsekeskeisestä käytöksestä. Jättämällä miehesi opetat lapsillesi, että kaikkea ei tarvitse kestää, ja että suhteelta voi ja pitää vaatia tasa-arvoisuutta. Hakeudu tosiaan terapiaan. Se auttaa oikeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
narsistipa hyvionkin on miehesi kuvaksesi perusteella
ps itsellänikin on narsisiti miehenä- olen suojannut iotseni ja lapseni- olen luonut oman elämän hänen rinnallaan- oma työ, omat rahat jne ja minä hoidan lapset
toinen vaihtoehto on avioero
Ei sillä ole yhtään mitään väliä, onko mies narsisti vai ei. Tuollainen ihminen on juuri p'iru, olipa diagnoosi mikä tahansa. Sinun kannattaa elää ihan omaa elämääsi ja pelasta edes lapsesi!
Onko esikoinen miehesi oma lapsi, vai mistä syystä hän on niin hankala juuri esikoiselle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa lähinnä keskenkasvuiselta ja itsekkäältä kusipäältä. Näin siis maallikkoarviointina.
24 sanoi juuri oikein: onko sillä loppujen lopuksi merkitystä, että miehesi diagnosoitaisiin narsistiksi? Ymmärtäisitkö hänen käytöstään enemmän diagnoosin jälkeen? Hyväksyisitkö?
Uskoisitko, että hän saisi hoitoa diagnoosiin, jolloin perhe-elämä parantuisi huomattavasti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.08.2013 klo 01:29"]
Mutta tässä on vielä sellainen erikoinen juttu, että ajoittain on todella rakastava isä ja huolissaan lasten tulevaisuudesta. Ja jos meillä joskus riita äityy niin rankaksi, että minä sitten lopulta saan raivarin ja heittelen tavaroitakin, niin sitten etenkiin säälii lapsia ja kerää kaikki lapset viereensä ja murehtivat yhdessä, kuinka ikävää, kun äiti raivoaa noin. (ja lapset eivät tietenkään tiedä sitä pitkällistä ja hiljaisuudessa tapahtunutta laiminlyöntien sarjaa, mikä ehkä on edeltänyt proppujeni menoa)
Ennemminkin odotan, että saisin lapset turvallisesti maailmalle - mikä tosin on epärealistista, koska nämä ovat saaneet niin paljon traumoja sekä riidoistamme että isän moitteista ja tunnekylmyydestä. Hänen äitinsä on muuten harvinaisen tunnekylmä ja kova naiseksi, en ole ikinä nähnyt hänen osoittavan empatiaa tai sääliä ketään kohtaan. Heidän perheensä ongelmat on vieritetty ovelasti miehen syyksi, vaikka todennäköisesti äiti on ohjaillut perheen isän olemaan ankara lapsille, ja sitten esiintynyt hyväntahtoisena puolustajana jne. Tuntuu todella oudolta tarinalta, koska itse olen nähnyt mieheni isän rauhallisena, vetäytyvänä itseään vähättelevänä miehenä, en ankarana tyytymättömänä isänä. Ja anopilta ei koskaan mitään todellista lämpöä ole löytynyt.
ap
ap
[/quote]
Etkö tajua että tuo on osa valtapeliä ja lasten ja sinun manipulointia?! Hän saa sinut näyttämään syylliseltä ihan tarkoituksella.
Tulipa mieleeni oma entinen avioliittoni, kun luin kertomustasi perhe-elämästäsi, ap.
Erityisesti muistan sen, kun tajusin olevani iloinen, kun eksä oli häipynyt jälleen omille teilleen ja sen, kuinka pettynyt olin, kun hän tuli takaisin kotiin. Lasten vuoksi minun olisi pitänyt erota paljon aikaisemmin, mutta en pystynyt siihen, koska olin henkisesti niin lyttyyn lyöty, ennen kuin kävin kokoamassa itseni terapiassa. Olin tosiaankin sairastunut masennukseen avioliittoni aikana ja tarvitsin ammattiapua pystyäkseni irtautumaan avioliitosta.
Mietin minäkin, mikä eksää oikein vaivaa, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä. Vain sillä on väliä, että erosin ja sain elämäni takaisin. Myös lapsilla ja heidän hyvinvoinnillaan on väliä. Neuvoni onkin, että pelastat itsesi lisäksi lapsesi, ap. Eroa niin pian kuin vain voit. Henkinen väkivalta jättää jäljet, ja mitä pitemmäksi aikaa jäät tuohon liittoon, sitä syvemmät vammat saatte kaikki, sekä sinä että lapsesi.
[quote author="Vierailija" time="17.08.2013 klo 01:23"]
Ahdistavan kuuloista. Yksi hullu koittaa tehdä kaikista muistakin hulluja. Teillä ei kai saa elää rennosti, ts. nauttia elämästä? Toivon ap, että todella saisit jotain apua... Luulen,että arkesi rullaisi paremmin ihan ilman tuollaista miestäkin. Lapsetkin rentoutuisi. Luulen, että ukkosi vaan uhkaa sitä sun tätä, mitä tekisi, jos eroaisit. Varmaan näkisi lapsiaankin kerran kuussa tunnin. Ja se varmaan sopisi teillekin. Tee päätös; hae apua heti maanantaina! Voimia..
[/quote]
JOo, todellakin, ei saisi nauttia elämästä, ainakaan ilman häntä. Jos olemme syöneet lasten kanssa vaikka kesäpäivän ratoksi jätskiä, on heti nurisemassa, että muut ovat syöneet jo vaikka kuinka monta ja hän ei yhtään jne. Ja tärkeämpää on että talo näyttää siistiltä (paitsi hänen autonkorjausnurkkansa, joka on kylläkin vallannut puolet pihasta, se on ymmärrettävää ja kuuluu asiaan ja hän siivoaa sen "ensi syksynä") kuin että siellä on onnellisia ja elämästä nauttivia asukkaita.
Pitkään olen tässä roikkunut, kun niin kovin olen odottanut rakkauden elpyvän avioliitossa ja olen kaivannut, että löytyisi vielä romantiikkaa. Nyt alkaa enenevässä määrin miehen poissaollessa ikävän sijaan tulla ilo siitä, että saadaan olla rauhassa ja tehdä asiat tavallamme. Avioerosta ei takuulla tulisi sopuisa, ja pelkään sen traumatisoivan lapsia vielä enemmän kuin tämän nykyisen tilanteen. Mutta en ole enää ollenkaan varma, että kumpi lopulta on pahempi tilanne. Isänkipeitähän nämä meidän lapset ovat, ja pelkään, että menettävät sitten vielä isän kokonaan.
ap