Nainen: kuinka korkealla on oma hoikkuus prioriteeteissäsi?

En haluaisi missään nimessä olla hoikka! Minulle hoikkuus tarkoittaa alipainoista tai normaalipainon alarajalla olevaa, ja sellainen en halua olla.

Onneksi mies rakastaa mun jokaista kiloa niin ei tarvi miettiä tuommoisia turhuuksia.

t. 123kg

Näin reilu viisikymppisenä hoikkuus alkaa olla ”viimeinen ase” miesten keskuudessa. Juna on muun suhteen mennyt jo, rypistyvä naama ja keho ei kiihota/haluta ketään, ja miehet etsivät kumppania eri ikäluokasta. Pysykää tosi laihoina naiset - pyydän! Kilpailu on niin kovaa että hoikkuus on ainoa keino!

Hmm onpa hankala kysymys. Pidän hoikkuutani itsestäänselvyytenä, enkä siksi ehkä arvosta tätä niin paljoa. Ehkä jos tästä alan lihoamaan, kuten yleensä vanhetessa käy, näen, kuinka tärkeänä asiaa pidän. Nyt en ole yrittänyt sen enempää pysyä hoikkana, mutta näin on vain käynyt. Luulen, että joudun tulevina vuosina alkaa kiinnittämään ruokavalioon huomiota. 

Myönnän että aika korkealla. Olen hoikka ja nätti nainen. Minulla on hyvä olla vartalossani, se on terve ja liikunnallinen. Vaatteet ei kiristä, voin pukea lähes mitä haluan päälle ja näytän hyvältä. Toki perheeni, lapseni, ystäväni, työni jne menee edelle mutta kyll se hoikkuus tulee heti terveyden perässä arvoasteikossa. En kokosi olevani kovin terve ylipainoisena.

Hyvä ruoka menee kyllä hoikkuuden ohi. Samoin tykkään, että on lihaksia, ettei ainakaan niiden puuttuessa kuole/sairastu/loukkaannu. Olisin sanonut max sijalla 10, mutta joku jo täällä ehti ensin.

Priorisoin monta muuta asiaa hoikkuuden edelle, mutta täytyy myöntää etten halua olla lihava. Johtuu sekä terveydellisistä että ulkonäöllisistä seikoista.

Olen ollut aina hoikka tai normaalipainoinen ilman että sen eteen on tarvinnut ponnistella, joten minulla on jonkinlainen hoikan identiteetti, enkä voi kuvitella itseäni ylipainoisena.

En kuitenkaan ole valmis mihinkään tiukkaan diettiin tai treeniohjelmaan, lähinnä hieman katson mitä syön, ja liikun jonkin verran. Tärkeimmät asiat elämässä ovat aivan muualla kuin ulkonäössä.

Vierailija kirjoitti:

Näin reilu viisikymppisenä hoikkuus alkaa olla ”viimeinen ase” miesten keskuudessa. Juna on muun suhteen mennyt jo, rypistyvä naama ja keho ei kiihota/haluta ketään, ja miehet etsivät kumppania eri ikäluokasta. Pysykää tosi laihoina naiset - pyydän! Kilpailu on niin kovaa että hoikkuus on ainoa keino!

Otan osaa. Ihan koko elämääsi. Se on _turha_.

Ei mielellään hoikka - vaan hyväkroppainen.. :) Mulle hoikkuus ei nimittäin tarkoita = hyväkroppasta. :D Mutta toikaan ei oo niin kovin korkealla, koska satun olee nii hiton hyvännäkönen :DDD

Terveys on tärkeää, ei hoikkuus.

Minulla on laihan identiteetti ja haluan olla tosi laiha. Se on jonkinsorttinen ongelma, josta olen kuullut jopa miehiltä; en voi treffeillä/seurustellessa syödä normaalisti ja rennosti ravintolassakaan, koska en halua lihoa. Olen myös aika neuroottinen jokapäiväisistä kävelymääristä. Haluan käsivarsien ja lantion luiden erottuvan selkeästi.

Ikää 47.

Vierailija kirjoitti:

Näin reilu viisikymppisenä hoikkuus alkaa olla ”viimeinen ase” miesten keskuudessa. Juna on muun suhteen mennyt jo, rypistyvä naama ja keho ei kiihota/haluta ketään, ja miehet etsivät kumppania eri ikäluokasta. Pysykää tosi laihoina naiset - pyydän! Kilpailu on niin kovaa että hoikkuus on ainoa keino!

Pöh pöh pöh.

On se kyllä tärkeää. Voin kokonaisvaltaisesti niin paljon paremmin kun olen kokoa S, kuin kokoa M tai L. Nämä kaikki on koettu. On parempi fiilis itsestä, parempi fiilis fyysisesti, jaksan enemmän, nukun paremmin jne. Tuntuu että jopa iho ja hiukset näyttää paremmalta, johtuu varmaan siis terveemmästä ruokavaliosta :D

Niin ja oon nro 69 ja mulla EI ole hoikan ihmisen identiteettiä, se varmaan vaikuttaa tähän, joskus ollu hoikka, eikä olo tunnu niin "omalta" eikä hyvältäkään.

Sanoisin että kohtalaisen korkealla, jopa niinkin paljon että se on laskenut elämänlaatua kun koen etten normaalipainoisena (jota olen koko aikuisikäni ollut) ole tarpeeksi hoikka, ajattelen asiaa päivittäin, mutta tavoite painoindeksini olisi jotain 17,5 (nykyinen 19) ja sen ylläpitäminen on ehkä liian iso uhraus. Mutta en voi olla tyytyväinen itseeni, kun koen että on ylimääräistä rasvaa väärissä paikoissa ja että asialle pitäisi tehdä jotain.

Tosi korkealla kun vihdoin pääsin normaalipainoon/hoikaksi. Asia pyörii koko ajan mielessä. Saanko syödä, kuinka paljon, koska, koska sitten seuraavan kerran. Lasken kaloreita, pidän tarkkaa ruokapäiväkirjaa. Kyttään itseäni peilistä, puristelen ja arvioin onko jossain lisää. Pelkään, etten mahdu enää juuri uusimiini pienempiin vaatteisiin ja pohdin, onko vyö kireämpi kuin viimeksi. Toisaalta odotan, että minulle tulee asiaa esim. Lääkäriin, jossa ensimmäistä kertaa minun ei tarvitse pelätä läskikommentteja.

Laihduttuani olen saanut uskomattoman määrän kehuja ja hehkutusta. Tuntuu, että työkaverit arvostavat minua enemmän kuin ennen. Aiemmin olin siis pohjasakkaa ilmeisesti. En tahdo enää koskaan menettää tätä laihan etuoikeutta, nyt kun huomaan miten ilmeistä se on joka asiassa. Elän nälässä päivittäin, se on selvä.

En todellakaan haluaisi, että laihuus on se asia jonka kautta arvotan itseni, saati että se on ykkösprioriteettini ainakin siihen kuluvan märehtimisen perusteella. Olen sentään pian keski-ikäinen suurperheen ja erityislasten äiti ja korkeakoulutuksen omaava, vaativassa työssä. En tiedä, onko enemmän naurettavaa vai surullista että prioriteettini on tämä.

Vierailija kirjoitti:

Tosi korkealla kun vihdoin pääsin normaalipainoon/hoikaksi. Asia pyörii koko ajan mielessä. Saanko syödä, kuinka paljon, koska, koska sitten seuraavan kerran. Lasken kaloreita, pidän tarkkaa ruokapäiväkirjaa. Kyttään itseäni peilistä, puristelen ja arvioin onko jossain lisää. Pelkään, etten mahdu enää juuri uusimiini pienempiin vaatteisiin ja pohdin, onko vyö kireämpi kuin viimeksi. Toisaalta odotan, että minulle tulee asiaa esim. Lääkäriin, jossa ensimmäistä kertaa minun ei tarvitse pelätä läskikommentteja.

Laihduttuani olen saanut uskomattoman määrän kehuja ja hehkutusta. Tuntuu, että työkaverit arvostavat minua enemmän kuin ennen. Aiemmin olin siis pohjasakkaa ilmeisesti. En tahdo enää koskaan menettää tätä laihan etuoikeutta, nyt kun huomaan miten ilmeistä se on joka asiassa. Elän nälässä päivittäin, se on selvä.

En todellakaan haluaisi, että laihuus on se asia jonka kautta arvotan itseni, saati että se on ykkösprioriteettini ainakin siihen kuluvan märehtimisen perusteella. Olen sentään pian keski-ikäinen suurperheen ja erityislasten äiti ja korkeakoulutuksen omaava, vaativassa työssä. En tiedä, onko enemmän naurettavaa vai surullista että prioriteettini on tämä.

Et sinä ole naurettava tai surullinen, maailma ja yhteiskunta on, se odottaa meiltä tuollaisia arvoja - arvottaa meidät noin. Joku kirjoittikin tuolla ylempänä hyvin; ”elämme pinnallisessa maailmassa”. Niin me teemme, elämme narsistista ja pinnallista illuusiota.

Olen siro ranskatar. 159cm. 50kg. Ikää melkein 50v. Olen aina ollut hoikka. Kiitos hyvien geenien. Tärkeintä elämässäni on terveys ja rakkaus.

Mulle on erittäin tärkeää olla hoikka. Onneksi se onnistuu ilman suurempia ponnisteluja ja nautin hyvästä ruuasta ja juomasta. Tykkään liikkua ja pyöräilen ja kävelen auton/julkisten sijaan. N35. 

Vierailija kirjoitti:

Näin reilu viisikymppisenä hoikkuus alkaa olla ”viimeinen ase” miesten keskuudessa. Juna on muun suhteen mennyt jo, rypistyvä naama ja keho ei kiihota/haluta ketään, ja miehet etsivät kumppania eri ikäluokasta. Pysykää tosi laihoina naiset - pyydän! Kilpailu on niin kovaa että hoikkuus on ainoa keino!

Ei kiinnosta mitkään kilpailut vaan ällöttää läskit jotka ahneesti, ilman itsehillintää syövät mielettömästi.

Normaalipainossa on helppo pysyä.

N56