Lue keskustelun säännöt.
En rakasta lastani
03.08.2020 |
Olen 38-vuotias nainen, hyvässä avioliitossa ja ihan kivassa työssä. Mies tekee lähes kaikki kotityöt ja hoitaa lasta ainakin sen 50%. Lapsi on nyt 7-vuotias ja ihan hyvä tyyppi, mutta kannan sellaista salaisuutta, että oikeastaan en koe rakkautta tai mitään ylitsevuotavaa kiintymystä lapseeni. Leikkipuistossa joskus katselen kun juosta viilettää kavereidensa kanssa ja kaikki muksut herättävät ihan yhtä paljon hellyyttä ja äidinvaistoja, eli eivät juuri lainkaan. Elämä on ihan hyvää ja lapsi on tasapainoinen, meillä on paljon hellyyttä ja vietetään aikaa yhdessä, mutta koen silti olevani hirveällä tavalla viallinen, sillä missään vaiheessa en ole sydämessäni bondannut lapsen kanssa. Onko nämä vaatimukset ylitsevuotavasta rakkaudesta nykyajalle tyypillistä äitiyden glorifioimista? Onko kenelläkään muulla näin? (Enkä nyt puhu oikeasti mielisairaista tai tunnevammaisista naisista, vaan ihan tavallisista ihmisistä.)
Kommentit (46)
Mitä ihmeen hylkäämiskokemuksia? Ap ei puhunut mitään hylkäämisestä, vaan sanoi, että on hellyyttä jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä tämmöstä aina joskus sattuu. Ja eihän sille mitään voi. Mutta hyvä jos yrität olla mahdollisimman hyvä äiti. Kyllähän kasvatusperheissäkin kasvaa ihan tasapainoisia lapsia vaikka se yletön äidinrakkaus puuttuu.
Etsisin jotain kirjoja aiheesta.
Lapsi on syytön tuohon. Hän on kuitenkin sinun lapsesi. Voit silti kohdella häntä kunnioittavasti ja asiallisesti ja olla käytännöllinen vaikkei tunnetta olisikaan.
Sinä et vain tunne niin kuin naistenlehdet ja höpöhöpö kirjallisuus käskee tuntea. Olet ihan hyvä äiti. Naisille kasataan paljon paineita miten kuuluu tuntea oikein. Sinä ehkä löydät lapseesi yhteyden vanhemmalla iällä, ehkä silloin kun hän saa omia lapsia tai sitten et ikinä, mutta niin kauan kun kohtelet häntä hyvin. Se on ihan ok.
Pelkään, että olisin itse tuollainen äiti, paitsi pahempi. Minussa herättää ihastusta vain eläinten poikaset, niistäkään esim. apinan poikaset ei nappaa yhtään vaan ovat rumia ja vastenmielisiä. Kenties oma jälkeläinen olisi eri juttu, mutta en aio ottaa riskiä, että omakin vauva näyttäisi silmissäni kuvottavalta minikokoiselta keski-ikäiseltä äijältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmeen hylkäämiskokemuksia? Ap ei puhunut mitään hylkäämisestä, vaan sanoi, että on hellyyttä jne.
Minä en myöskään sanonut olevani ap:n lapsi, olen muutaman vuosikymmenen hänen lastaan vanhempi. Joten olen pahoillani jos luulit minun puhuvan ap:n perheestä ja luulit minua hänen tyttärekseen. Näin ei ole, minä kerroin vain siitä lapsen näkövinkkelistä miltä tuntuu elää kun vanhemmat eivät välitä. Enkä minä myöskään ap:ta tai vanhempiani syytä, tunnetta ei voi pakottaa. Siitä huolimatta tämä on tehnyt tuhoa minussa.
Mielestäni kaikki on okei niin kauan kuin muut lapset eivät mene omasi edelle. Sitten jos niin kävisi niin mielestäni olisi aika paska juttu :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täysin vieras ajatus. Ehkä se bondaaminen onnistuu kun lapsi on isompi? Ihmissuhteita voi kehittää kun niihin panostaa.
Kuulostaa tuo kieltämättä erikoiselta, etenkin jos lapsen kanssa ei ole ollut isoja haasteita tms. Meillä hyvin haastava nepsylapsi mutta silti rakastan häntä enemmän kuin omaa elämää. Mikään maailmassa ei ole minulle niin tärkeää kuin että tuo oma lapsi voi hyvin. Minulla itselläni takana traumaattinen lapsuus, silti oma haastava lapsi herättää erittäin voimakkaita rakkauden, hellyyden ja suojelunhalun tunteita vaikka luulin että en lasta koskaan edes halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi teit lapsen? Itsekäs akka.
Pitäisikö muka etukäteen tietää, mitä tuntee lastaan kohtaan, ennen kuin se on edes pantu alulle?
Kasvatusperheissä kuulemma puuttuu äidinrakkaus.
Lähtisin siitä että kun ihminen on esim lapsettomuuden trauman kautta, sen hyvin käsiteltyään, ryhtynyt myöhemmin sijaisäidiksi niin saaden 20v odottamansa ja jo 20v rakastamansa vauvan syliinsä, niin siitä ei kyllä puutu yhtään mitään. Näin siis itse.
Voisinpa kertoa tositapauksia mitä nämä oikeat siis synnyttäjä-äidit lapsilleen pahimmillaan tekevät. Joten älkää yleistäkö. Ihminen todellakin voi rakastaa tai olla rakastamatta eikä rakkaudella ja synnytyksellä ole lopulta yhtään mitään tekoa tuossa.
Ap, yrität varmasti parhaasi. Kuulostaa ikävältä mutta hyvältä että uskallat ajatella totuuden vaikka se sattuu. En seuraavalla siis syytä sinua.
Suosittelen psykoterapiaa jotta pääsisit kiinni siihen, miksi et rakasta. Sillä että kohtelet hyvin pelastat paljon mutta luulen että puuttumatta asiaan kasvatat omastasi vastaavan vanhemman. Jne.
Kaikki ei ole kunnossa mutta sinä et ole tehnyt mitään väärin etkä ole ketään huonompi. Mieti vanhempiasi. Katso myös tarkkaan se psykoterapeutin taustayhteisö ja henkilökin :) Voimaa ja valoa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kasvatusperheissä kuulemma puuttuu äidinrakkaus.
Lähtisin siitä että kun ihminen on esim lapsettomuuden trauman kautta, sen hyvin käsiteltyään, ryhtynyt myöhemmin sijaisäidiksi niin saaden 20v odottamansa ja jo 20v rakastamansa vauvan syliinsä, niin siitä ei kyllä puutu yhtään mitään. Näin siis itse.
Voisinpa kertoa tositapauksia mitä nämä oikeat siis synnyttäjä-äidit lapsilleen pahimmillaan tekevät. Joten älkää yleistäkö. Ihminen todellakin voi rakastaa tai olla rakastamatta eikä rakkaudella ja synnytyksellä ole lopulta yhtään mitään tekoa tuossa.
Ap, yrität varmasti parhaasi. Kuulostaa ikävältä mutta hyvältä että uskallat ajatella totuuden vaikka se sattuu. En seuraavalla siis syytä sinua.
Suosittelen psykoterapiaa jotta pääsisit kiinni siihen, miksi et rakasta. Sillä että kohtelet hyvin pelastat paljon mutta luulen että puuttumatta asiaan kasvatat omastasi vastaavan vanhemman. Jne.
Kaikki ei ole kunnossa mutta sinä et ole tehnyt mitään väärin etkä ole ketään huonompi. Mieti vanhempiasi. Katso myös tarkkaan se psykoterapeutin taustayhteisö ja henkilökin :) Voimaa ja valoa!
Ei rakkauden tai muun tunteen puutteeseen tarvita syytä. Siihen, että rakastaa, tarvitaan syy.
Sitä paitsi kiintymystä voi olla, vaikka se ei olisikaan niin voimakasta, että rakastaisi.
Vierailija kirjoitti:
Kasvatusperheissä kuulemma puuttuu äidinrakkaus.
Lähtisin siitä että kun ihminen on esim lapsettomuuden trauman kautta, sen hyvin käsiteltyään, ryhtynyt myöhemmin sijaisäidiksi niin saaden 20v odottamansa ja jo 20v rakastamansa vauvan syliinsä, niin siitä ei kyllä puutu yhtään mitään. Näin siis itse.
Voisinpa kertoa tositapauksia mitä nämä oikeat siis synnyttäjä-äidit lapsilleen pahimmillaan tekevät. Joten älkää yleistäkö. Ihminen todellakin voi rakastaa tai olla rakastamatta eikä rakkaudella ja synnytyksellä ole lopulta yhtään mitään tekoa tuossa.
Ap, yrität varmasti parhaasi. Kuulostaa ikävältä mutta hyvältä että uskallat ajatella totuuden vaikka se sattuu. En seuraavalla siis syytä sinua.
Suosittelen psykoterapiaa jotta pääsisit kiinni siihen, miksi et rakasta. Sillä että kohtelet hyvin pelastat paljon mutta luulen että puuttumatta asiaan kasvatat omastasi vastaavan vanhemman. Jne.
Kaikki ei ole kunnossa mutta sinä et ole tehnyt mitään väärin etkä ole ketään huonompi. Mieti vanhempiasi. Katso myös tarkkaan se psykoterapeutin taustayhteisö ja henkilökin :) Voimaa ja valoa!
Olen se joka mainitsi kasvatusperheet. En sanonut että niistä puuttuu rakkaus kokonaan. Arvasin kyllä että joku vetää kommentistani herneet kun en laittanut "yletöntä äidinrakkautta" lainausmerkkeihin niin että hitaampikin mieli tajuaa mitä sanon.
Rakkaus ei ole välttämättä sellaista kuin miksi se kirjoissa esitetään.
Ja vaikka 7-vuotias ei nappaa, niin jossain toisessa iässä sitä voi taas lähentyä.
Voi myös olla että et ole omien vanhempiesi kanssa läheinen, joten mistä yhtäkkiä tähän hätään tempaisisit sen läheisyyden mallin elämääsi?
Rakkautta ei voi käskeä, ja itse asiassa ei se rakkaus ole se millä kasvatetaan pärjääviä ihmisiä, mun nähdäkseni. Sitä voi rakastaa lapsiaan enemmän kuin elämää, mutta silti se perhe-elämä voi mennä täysin käteen.
Tasainen meno antaa lapselle mahdollisuuden kasvaa rauhassa. Se on jo suuri lahja tällaisessa maailmassa.
Rakastatko, ap, miestäsi? Vai onko kyky tuntea rakkautta muutoinkin outo tunne? Oletko varma, ettei se mitä tunnet (hellyys?) kuitenkin ole rakkautta?
Täällä vähän sama, kauheaa sanoa näin mutta olen tuntenut isompaa rakkautta kaverin vauvaa kohtaa, kuin omaani. Oma lapsi ollut vauvasta lähtien todella itkuinen, taaperona sai järkyttäviä raivokohtauksia ja nyt 5v valittaa jokaisesta asiasta. Ei tarvine erikseen mainita, että nepsy-lapsi kyseessä. Tunnen päivittäin katkeruutta siitä, että hän ei ole "normaali" lapsi. Ja häpeää yleisillä paikoilla. Ajattelin mainita seuraavan kerran neuvolassa haluavani psykologin juttusille, koska en yksinäni selvästikkään keksi ratkaisua, että miten voin rakastaa piirteitä mitä olen vihannut toisissa ihmisissä lapsuudestani lähtien.
Kyllä sinä häntä rakastat, kaikki kertomasi paljastaa sen, lapsi saa hellyyttä ja huolenpitoa, jokainen lapsi on arvokas, on erittäin inhimillistä pitää myös muista kuin omista lapsista.
Minä voisin sanoa, näin vastaavan tilanteen tyttärenä, että kyllähän tuo rapauttaa emootionaalisesti todella paljon ja olen terapiassa käsitellyt näitä hylkäämiskokemuksia. Oma maailmankuvani on sellainen, etten edes usko mihinkään äidinrakkauteen, se on minulle julma vitsi.