En rakasta lastani

Olen huomannut, että ensimmäiseen lapseen ei syntynyt samanlaista suhdetta kuin toiseen. Epäilen syyn olleen siinä että esikoinen oli koliikkivauva, enkä nukkunut ensimmäiseen kolmeen kuukauteen oikeastaan yhtään. Elin sellaisessa sumussa, jossa koitin vain selviytyä

Päivästä toiseen. Toinen syy on luultavasti se, että näen tässä lapsessa kaikki ne samat piirteet, jotka on myös minussa itsessäni ne ärsyttävimmät.

Toinen lapsi taas oli ihan erilainen, nukkui ja söi ja oli oikein aurinkoinen luonteeltaan, sanomattakin selvää että kiintymyssuhde muodostui vähän eri tavalla. Tiedostan tämän itsekin että ”suosin” toista lasta enemmän ja sallin hänelle esimerkiksi enemmän syliä kuin toiselle. En siis pidä juurikaan fyysisesta kosketuksesta ja lapsen sylissä pitäminekin oli esikoisen kohdalla hankalaa (paitsi vauvana). Koin sen jotenkin ahdistavaksi.

Koitan pyrkiä koko ajan siihen, että muistan huomioida myös esikoista. Ja koen siitä myös henkistä tuskaa että tunnen näin, koska onhan se nyt väärin että vanhempi jotenkin suosisi toista. Molempia tietenkin rakastan enkä uskoisi selviäväni jos lapsen/-t menettäisin. Onneksi isä on ottanut taas enemmän huomioon tämän esikoisen, johtuen varmaan sitten myös luonteesta. Hänellä taas menee asiat ristiin enemmän kuopuksen kanssa.

Mutta sosiaalinen media luo vanhemmille paljon painetta, minkälainen pitää olla vanhempana. Uskon kuitenkin että jokainen vanhempi pyrkii huolehtimaan elämän perusasiat kohdalleen oman lapsen kohdalla ja olemaan myös tasapuolinen mahdollisimman paljon. Lapset kyllä huomaavat herkästi, jos rakkaus ja välittäminen on teennäistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen hylkäämiskokemuksia? Ap ei puhunut mitään hylkäämisestä, vaan sanoi, että on hellyyttä jne. 

Minä en myöskään sanonut olevani ap:n lapsi, olen muutaman vuosikymmenen hänen lastaan vanhempi. Joten olen pahoillani jos luulit minun puhuvan ap:n perheestä ja luulit minua hänen tyttärekseen. Näin ei ole, minä kerroin vain siitä lapsen näkövinkkelistä miltä tuntuu elää kun vanhemmat eivät välitä. Enkä minä myöskään ap:ta tai vanhempiani syytä, tunnetta ei voi pakottaa. Siitä huolimatta tämä on tehnyt tuhoa minussa.

Kyllä ymmärsimme, ettet ole ap:n lapsi. Mutta itse kirjoitit: "näin vastaavan tilanteen tyttärenä", vaikka tilanteesi mitä ilmeisimmin oli aivan erilainen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveää lapsesi puolesta. Varmasti vaistoaa sen, lapset ymmärtävät pajon enemmä kuin aikuiset ymmärtävätkän.

Lapsuudessa kaveririlla oli aikoinaa tällainen kylmä äiti ja kaveri kyllä tiesi sen.

Minulla oli kanssa kaveri jolla äiti oli kylmä eikä rakastanut lapsiaan.

Niitä sisaruksia oli yhteesä kolme. Yksi tappoi itsensä, yksi yrittä tappaa, yksi (kaverini) ei yrittänyt tappaa tietojeni mukaan itseään mutta vaikeaa oli. Tiesi kyllä tasan että äiti on tunnekylmä heitä lapsia kohtaan.

Meille ulkopuolisille kaverin äiti näyttäytyi tavalliselle ja hiljaiselle. 

Tiedän kanssa erään, jonka vanhemmat olivat tällaisia lapsiaan rakastamattomia. Lapset kanssa tiesivät tämän.

Äiti oli vieraille hiljainen ja etäinen ja isä taas hiljainen sekä vihainen. Isällä oloi sellaista hiljaista raivoa sisällä, joka oikein huokui siitä.

Jotenkin epärealistista, että jokainen vanhempi kokisi sellaista ylitsepursuavaa rakkautta lasta kohtaan. Tämä ei vielä tee ketään häiriintyneeksi tai tunnekylmäksi. Onhan se äidinrakkaudesta luotu mielikuva melkoisen ruusunpunainen.

Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkään, että olisin itse tuollainen äiti, paitsi pahempi. Minussa herättää ihastusta vain eläinten poikaset, niistäkään esim. apinan poikaset ei nappaa yhtään vaan ovat rumia ja vastenmielisiä. Kenties oma jälkeläinen olisi eri juttu, mutta en aio ottaa riskiä, että omakin vauva näyttäisi silmissäni kuvottavalta minikokoiselta keski-ikäiseltä äijältä.

Keski-ikäinen mies; pahin näky. Varmaan seksiä ajatellut lihansyöjäkin.

Pahoittelut jos tuli trauma :D Mutta harvan mielestä kai kalju, punakka ja pönäkkä, rimpularaajainen, hampaaton, housuun kuseva ja ölisevä juoppo (joiden tavoin pikkuvauvat lähinnä käyttäytyvät) on söpö ja liikkis.

Voisitko yrittää tietoisesti luoda välillenne hetkiä, joissa olette yhdessä jonkin molemmille mieluisan asian äärellä, esimerkiksi palapelin kokoaminen, pelaaminen, metsälenkki jne., ja näissä kahdenkeskisissä hetkissä annat lapsellesi ensin rakkaudellista "palautetta" eli rakkautta sanallisessa muodossa "oletpa taitava, tiesitpä hyvin, olipa hyvä idea, autoit hienosti, kiitos."? Tee lapsesi lempiruokaa, ja sano, että ajattelit häntä, ja siksi teit.

Nimittäin näkisin, että rakkaus on kaksisuuntainen tie. Ehkä varhaisvaiheessa vaikeudet vauva-aikana tai muutoin ovat vaikuttaneet kiintymykseesi, jolloin käy niin, että myös lapsi aistii etäisen kiintymyksen, ja ei heijasta rakkautta takaisin. Vauva hymyilee, kun sitä hellii, ja tuo hymy synnyttää äidissä lisää rakkautta ja kiintymystä. Kun synnytät lapsellesi rakastetuksi tulemisen tunteen, hän heijastaa samaa rakkautta takaisin ja tämä vahvistaa kiintymystäsi ja kykyäsi rakastaa.

Siinä, miten kiintymystä osoitamme, me ihmiset olemme erilaisia. Itse tunnen helliä tunteita ihan vaan ohikulkevia lapsia kohtaan. Mutta vaikket kokisi niin, tai halailisi ja suukottelisi joka välissä, olet varmasti ihan hyvä äiti. Se, että tietoisesti opettelee osoittamaan rakkautta, on vain hyvä lisä siihen.