Lue keskustelun säännöt.
En rakasta lastani
03.08.2020 |
Olen 38-vuotias nainen, hyvässä avioliitossa ja ihan kivassa työssä. Mies tekee lähes kaikki kotityöt ja hoitaa lasta ainakin sen 50%. Lapsi on nyt 7-vuotias ja ihan hyvä tyyppi, mutta kannan sellaista salaisuutta, että oikeastaan en koe rakkautta tai mitään ylitsevuotavaa kiintymystä lapseeni. Leikkipuistossa joskus katselen kun juosta viilettää kavereidensa kanssa ja kaikki muksut herättävät ihan yhtä paljon hellyyttä ja äidinvaistoja, eli eivät juuri lainkaan. Elämä on ihan hyvää ja lapsi on tasapainoinen, meillä on paljon hellyyttä ja vietetään aikaa yhdessä, mutta koen silti olevani hirveällä tavalla viallinen, sillä missään vaiheessa en ole sydämessäni bondannut lapsen kanssa. Onko nämä vaatimukset ylitsevuotavasta rakkaudesta nykyajalle tyypillistä äitiyden glorifioimista? Onko kenelläkään muulla näin? (Enkä nyt puhu oikeasti mielisairaista tai tunnevammaisista naisista, vaan ihan tavallisista ihmisistä.)
Kommentit (46)
Kuka vaatii ylitsevuotavaa rakkautta? Ja miten niin muka nykyaikana äitiyttä glorifioidaan? Se aika oli joskus kauan sitten esim. 50-luvulla.
Rakkaus on mitä on, ei sille ihminen itse mitään voi. Oletko ap muita ihmisiä kohtaan tuntenut minkälaisia rakkauksia? Vanhempiasi, sisaruksiasi, isovanhempiasi, puolisoasi jne.? Jokainen rakkaus on erilainen, ja jokaisen ihmisen rakkaudet on erilaisia, me olemme yksilöitä, joillakin on rakkautta joka vuotaa yli ihan joka paikkaan ja jotkut rakastaa hiukan hillitymmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä voisin sanoa, näin vastaavan tilanteen tyttärenä, että kyllähän tuo rapauttaa emootionaalisesti todella paljon ja olen terapiassa käsitellyt näitä hylkäämiskokemuksia. Oma maailmankuvani on sellainen, etten edes usko mihinkään äidinrakkauteen, se on minulle julma vitsi.
Ikävä että olet kokenut näin. Tunnen yhä suunnatonta äidinrakkautta 19- Ja 29-vuotiaita, aikuisia lapsiani kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Täällä vähän sama, kauheaa sanoa näin mutta olen tuntenut isompaa rakkautta kaverin vauvaa kohtaa, kuin omaani. Oma lapsi ollut vauvasta lähtien todella itkuinen, taaperona sai järkyttäviä raivokohtauksia ja nyt 5v valittaa jokaisesta asiasta. Ei tarvine erikseen mainita, että nepsy-lapsi kyseessä. Tunnen päivittäin katkeruutta siitä, että hän ei ole "normaali" lapsi. Ja häpeää yleisillä paikoilla. Ajattelin mainita seuraavan kerran neuvolassa haluavani psykologin juttusille, koska en yksinäni selvästikkään keksi ratkaisua, että miten voin rakastaa piirteitä mitä olen vihannut toisissa ihmisissä lapsuudestani lähtien.
Tukiperhe, samaa kokevien perheiden lomat jne voisivat olla sinun juttusi.
Lähisukulainen hyötyi as-poikansa kanssa Mll:n perhetoiminnasta.
Rakkautta on monenlaista ja sitä voi myös osoittaa monella tavalla. Sun ei tarvitse pakahtua rakkaudesta ja ajatella sun lastas joka sekuntti ollaksesi hyvä äiti. Sinä riität.
N31
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vähän sama, kauheaa sanoa näin mutta olen tuntenut isompaa rakkautta kaverin vauvaa kohtaa, kuin omaani. Oma lapsi ollut vauvasta lähtien todella itkuinen, taaperona sai järkyttäviä raivokohtauksia ja nyt 5v valittaa jokaisesta asiasta. Ei tarvine erikseen mainita, että nepsy-lapsi kyseessä. Tunnen päivittäin katkeruutta siitä, että hän ei ole "normaali" lapsi. Ja häpeää yleisillä paikoilla. Ajattelin mainita seuraavan kerran neuvolassa haluavani psykologin juttusille, koska en yksinäni selvästikkään keksi ratkaisua, että miten voin rakastaa piirteitä mitä olen vihannut toisissa ihmisissä lapsuudestani lähtien.
Kannattaa etsiä vertaistukea. On hyvin normaalia että toivoisi erityislapsen olevan terve, elämä heidän kanssaan vaatii sopeutumista, eikä se aina onnistu hetkessä. Itse en edes osaisi kuvitella perheeseen "helppoa lasta", olen aina pitänyt ihmisistä joilla on vahvasti luonnetta...
Voi olla, että vertaistuki voisi olla hyväksi. Yksi ystäväperhe on jonka lapsella jotakuinkin samat ongelmat, mutta äidillä itsellään on myös adhd, joten sietää sen lapsellaankin varmaan siksi osin paremmin. Itse lähinnä raivostun jos joku ennalta arvaamattomasti pyörii ja pomppii näkökentässä vailla jotain järkevää syytä. Joskus luokkakaverini ala-asteella juoksi luokkaa ympäri jotain mölisten, niin tarpeeksi monta kertaa kun hän siitä mun ohi meni niin kamppasin hänet ja hän jäi itkien makaamaan lattialle. Tokaisin hänelle kylmästi, että se oli vahinko ja sitä paitsi luokassa ei saa juosta. Kun ei riitä ymmärrys niin ei vaan riitä, vielä tänäkään päivänä. En toki enää käytä mitään väkivaltaa ketään kohtaan..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä tuntisit jos menettäisit lapsesi?
"Enkä nyt puhu oikeasti mielisairaista tai tunnevammaisista naisista, vaan ihan tavallisista ihmisistä."
Kyllä sinä AP olet tällainen mielisairas tai vähintäänkin tunnevammainen, jos sinulla ei ole tunteita/rakkautta lastasi kohtaan.
Se on fakta.
Tämä ihmiskunta ei olisi jatkunut hetkeäkään, jos kaikilla olisi sama tunnottomus lastaan kohtaan. Äidit olisivat jättäneet lapset heitteille jo heti kättelyssä ja ihmiskunnan jatko tyssännyt tasan siihen.
Kyllä se rakkaus lastaan kohtaan on jo geeneissä. Sinulla sitä ei ole.
Olet poikkeava, epänormaali. Tavallista tuo ei todellakaan ole, jo ihmiskunnan jatkuminen osoittaa sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo voisi olla äitini kirjoittama kirjoitus minusta siinä mielessä, että uskon että hänkin kuvittelee etten tiedä ettei hän rakasta minua. Sellaista asiaa ei kuitenkaan voi omalta lapselta noin vain teeskennellä, sillä lapsen kanssa eletään sitä arkea 24/7. Kyllä se näkyy eleistä, puheista yms. ettei vanhemmalla ole vaikkapa aitoa halua halata, pussata, toivoa sydämensä kyllyydestä lapselle onnea (niin että ihan itkettää ajatuskin siitä että lapsi joutuisi kohtaamaan suurta surua). Tiedän nuo tunteet sillä koen niitä omia lapsia kohtaan, ja olen itse saanut niitä isältäni ja muilta sukulaisilta.
Uskallan siis väittää, että huijaat ainoastaan itseäsi, kun ajattelet ettei tuosta ole vahinkoa lapselle. Kyllä lapseen kuulua kiintyä, ja se kiintymys muuttuu normaalimmaksi totta kai kun lapsi kasvaa. Ei 15-vuotiasta rakasta ihan samalla tavalla kuin 2-vuotiasta, mutta on huolestuttavaa jos sitä 2-vuotiasta ei rakasta niin että välillä tekisi mieli rutistaa syliin ikuisuudeksi.
Kiintymys omaan lapseen perustuu myös kiintymyssuhteeseen. Ehkä et ole itse turvallisesti kiintynyt omaan äitiisi aikanaan?
Ja joo, totta kai tällä palstalla on trendikästä sanoa että ihan normaalia, ei se haittaa, mutta ei se niin mene. Kyllä normaalissa tilanteessa omaa lasta rakastaa huomattavasti enemmän kuin naapurin lasta ja kyllä se lapsi sen huomaa, jos hän on rakkaudessa samalla viivalla kuin naapurin lapsi.
Hirveää lapsesi puolesta. Varmasti vaistoaa sen, lapset ymmärtävät pajon enemmä kuin aikuiset ymmärtävätkän.
Lapsuudessa kaveririlla oli aikoinaa tällainen kylmä äiti ja kaveri kyllä tiesi sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Enkä nyt puhu oikeasti mielisairaista tai tunnevammaisista naisista, vaan ihan tavallisista ihmisistä."
Kyllä sinä AP olet tällainen mielisairas tai vähintäänkin tunnevammainen, jos sinulla ei ole tunteita/rakkautta lastasi kohtaan.
Se on fakta.
Tämä ihmiskunta ei olisi jatkunut hetkeäkään, jos kaikilla olisi sama tunnottomus lastaan kohtaan. Äidit olisivat jättäneet lapset heitteille jo heti kättelyssä ja ihmiskunnan jatko tyssännyt tasan siihen.
Kyllä se rakkaus lastaan kohtaan on jo geeneissä. Sinulla sitä ei ole.
Olet poikkeava, epänormaali. Tavallista tuo ei todellakaan ole, jo ihmiskunnan jatkuminen osoittaa sen.
Tämä.
Jos jokin ei tunnu miltään niin ei ole motivaatiota nähdä vaivaa sen eteen ja se hylätään.
Tämä sopii ihan kaikkeen.
Jos seksi ei tunnu miltään, se hylätään jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vähän sama, kauheaa sanoa näin mutta olen tuntenut isompaa rakkautta kaverin vauvaa kohtaa, kuin omaani. Oma lapsi ollut vauvasta lähtien todella itkuinen, taaperona sai järkyttäviä raivokohtauksia ja nyt 5v valittaa jokaisesta asiasta. Ei tarvine erikseen mainita, että nepsy-lapsi kyseessä. Tunnen päivittäin katkeruutta siitä, että hän ei ole "normaali" lapsi. Ja häpeää yleisillä paikoilla. Ajattelin mainita seuraavan kerran neuvolassa haluavani psykologin juttusille, koska en yksinäni selvästikkään keksi ratkaisua, että miten voin rakastaa piirteitä mitä olen vihannut toisissa ihmisissä lapsuudestani lähtien.
Tukiperhe, samaa kokevien perheiden lomat jne voisivat olla sinun juttusi.
Lähisukulainen hyötyi as-poikansa kanssa Mll:n perhetoiminnasta.
No jokin nepsylasten vanhempien koulutus voisi olla tarpeen. "Kuinka sietää aistiyliherkkänä vanhempana jatkuvaa kuormitusta - näin opettelet aikuisiällä stimmailun jalon taidon" tmv. Oma vapaa-aika ei ole sinänsä tässä ongelmana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyky äitiys on niin teennäistä lässytystä. Pelkkää sanan helinää kulta rakas joka toinen sana. Ei mitään auktoriteettiä kunhan " rakastetaan".
Joku varmasti kuvittelee, että äitini ei ole koskaan rakastanut minua. Hän ei ollut sellainen hössöttävä ja sössöttävä Muumimamma, niinkuin muiden kavereideni äidit. Sanoi että kun synnyin niin ei kokenut mitään tunnekuohua, ei itkenyt ym. mutta rakasti minua kuitenkin. Ei myöskään ikinä leikkinyt kanssani, sillä se ei ollut hänen mukaansa vanhempien hommaa "alentua" lapsen tasolle. Tärkeintä on että lapsi voi luottaa ja hän voi puhua kaikesta ilman hylkäämisen pelkoa. Ihan kuten minä äitini kanssa.
Mieheni äiti soittelee hänelle yhä päivittäin, mulle se olisi painajaista! On kova arvostelemaan minun äitiäni siitä, ettei tämä välitä minusta kun ei soittele mulle kuin kerran kuussa... Ja ollaan sentään jo yli kolmikymppisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hirveää lapsesi puolesta. Varmasti vaistoaa sen, lapset ymmärtävät pajon enemmä kuin aikuiset ymmärtävätkän.
Lapsuudessa kaveririlla oli aikoinaa tällainen kylmä äiti ja kaveri kyllä tiesi sen.
Minulla oli kanssa kaveri jolla äiti oli kylmä eikä rakastanut lapsiaan.
Niitä sisaruksia oli yhteesä kolme. Yksi tappoi itsensä, yksi yrittä tappaa, yksi (kaverini) ei yrittänyt tappaa tietojeni mukaan itseään mutta vaikeaa oli. Tiesi kyllä tasan että äiti on tunnekylmä heitä lapsia kohtaan.
Meille ulkopuolisille kaverin äiti näyttäytyi tavalliselle ja hiljaiselle.
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmeen hylkäämiskokemuksia? Ap ei puhunut mitään hylkäämisestä, vaan sanoi, että on hellyyttä jne.
Höpö. Onhan tuo nyt hylkäämistä tunnetasolla. Ja vielä pahimmasta päästä tunnetasolla.
Hylkäämistä voi olla niin monin tavoin: emotionaalista, fyysistä...
Vierailija kirjoitti:
Täällä vähän sama, kauheaa sanoa näin mutta olen tuntenut isompaa rakkautta kaverin vauvaa kohtaa, kuin omaani. Oma lapsi ollut vauvasta lähtien todella itkuinen, taaperona sai järkyttäviä raivokohtauksia ja nyt 5v valittaa jokaisesta asiasta. Ei tarvine erikseen mainita, että nepsy-lapsi kyseessä. Tunnen päivittäin katkeruutta siitä, että hän ei ole "normaali" lapsi. Ja häpeää yleisillä paikoilla. Ajattelin mainita seuraavan kerran neuvolassa haluavani psykologin juttusille, koska en yksinäni selvästikkään keksi ratkaisua, että miten voin rakastaa piirteitä mitä olen vihannut toisissa ihmisissä lapsuudestani lähtien.
Mullakin nepsy-lapsi eikä esim. häpeäntunne ole poistunut vieläkään, vaikka lapsi onkin jo teini. Vihaan niin montaa juttua hänen käytöksessään, että.
Vertaistukea on hankala saada, koska kaikki järjestöjen julkaisut ym. keskittyvät siihen miten "ihanaa" on olla tämmöisen erityisen vanhempi. No eikä ole!! Ihan perseestä tämä on, enkä edes tunne oikeaa lastani, koska sairaudet tekevät tästä ihan kamalan.
t. kaukana nami-namista meidän arki
Vierailija kirjoitti:
Rakkaus ei ole välttämättä sellaista kuin miksi se kirjoissa esitetään.
Ja vaikka 7-vuotias ei nappaa, niin jossain toisessa iässä sitä voi taas lähentyä.
Voi myös olla että et ole omien vanhempiesi kanssa läheinen, joten mistä yhtäkkiä tähän hätään tempaisisit sen läheisyyden mallin elämääsi?
Rakkautta ei voi käskeä, ja itse asiassa ei se rakkaus ole se millä kasvatetaan pärjääviä ihmisiä, mun nähdäkseni. Sitä voi rakastaa lapsiaan enemmän kuin elämää, mutta silti se perhe-elämä voi mennä täysin käteen.
Tasainen meno antaa lapselle mahdollisuuden kasvaa rauhassa. Se on jo suuri lahja tällaisessa maailmassa.
Onhan tuo nyt sairasta jos 7 vuoteen ei ole "napannut".
Lapsi tuosta kärsii.
Vierailija kirjoitti:
Pelkään, että olisin itse tuollainen äiti, paitsi pahempi. Minussa herättää ihastusta vain eläinten poikaset, niistäkään esim. apinan poikaset ei nappaa yhtään vaan ovat rumia ja vastenmielisiä. Kenties oma jälkeläinen olisi eri juttu, mutta en aio ottaa riskiä, että omakin vauva näyttäisi silmissäni kuvottavalta minikokoiselta keski-ikäiseltä äijältä.
Keski-ikäinen mies; pahin näky. Varmaan seksiä ajatellut lihansyöjäkin.
Vierailija kirjoitti:
"Enkä nyt puhu oikeasti mielisairaista tai tunnevammaisista naisista, vaan ihan tavallisista ihmisistä."
Kyllä sinä AP olet tällainen mielisairas tai vähintäänkin tunnevammainen, jos sinulla ei ole tunteita/rakkautta lastasi kohtaan.
Se on fakta.
Tämä ihmiskunta ei olisi jatkunut hetkeäkään, jos kaikilla olisi sama tunnottomus lastaan kohtaan. Äidit olisivat jättäneet lapset heitteille jo heti kättelyssä ja ihmiskunnan jatko tyssännyt tasan siihen.
Kyllä se rakkaus lastaan kohtaan on jo geeneissä. Sinulla sitä ei ole.
Olet poikkeava, epänormaali. Tavallista tuo ei todellakaan ole, jo ihmiskunnan jatkuminen osoittaa sen.
Tämä
Kannattaa etsiä vertaistukea. On hyvin normaalia että toivoisi erityislapsen olevan terve, elämä heidän kanssaan vaatii sopeutumista, eikä se aina onnistu hetkessä. Itse en edes osaisi kuvitella perheeseen "helppoa lasta", olen aina pitänyt ihmisistä joilla on vahvasti luonnetta...