Lue keskustelun säännöt.
Miten joku voi laittaa lapsensa vuoroviikkoasumiseen?
Kommentit (333)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://yle.fi/uutiset/3-8470774
Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan vanhempien olisi hyvä ensin itse kokeilla vuoroviikkoasumista. Jos tuntuu, että koskaan ei ole ollut yhtä kivaa kuin koko ajan laukkuja pakatessa, silloin samaa mallia voi ajatella lapsellekin....
– Se on naurettava, ikään kuin mekanistinen tapa lähestyä asiaa, että kun lapsi on puolet ajasta äidillä ja puolet isällä, niin lapsi saa yhtä paljon vanhemmuutta.
Sinkkonen - tuo järjen (ja lapsen) ääni.
No, ihan yhtä hyvin voisi kokeilla sitä, että tapaa jotain perheenjäsentä enää vain 2-4 päivää kuukaudessa. Jos tuntuu että mikään ei ole niin kivaa kuin olla olematta tekemisissä rakastamansa perheenjäsenen kanssa, niin sitten sitä mallia voi ajatella lapsellekin.
Jos lapsi tapaa vaikka isäänsä kerran, pari kuussa, niin eikö siinä joudu pakkaamaan laukut ihan yhtä lailla? Vai meinataanko tässä sitä, että laukkujen pakkaaminen on niin kurjaa, että mieluummin voisi olla näkemättä isäänsä enää ikinä?
Onhan se ihan eri asia elää kahdessa kodissa kuin käydä usein kylässä jossain.
Itse ainakin valitsisin yhden kodin taktiikan itselleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä pyörii yllättävän monta itsekästä eronnutta. Joku kirjoittaa, että vanhemmalle hankalaa, kun "pitää olla oma pesä" ja hankala päästä yhteisessä asunnossa (vanhemmat vuorottelee) uuden elämän alkuun. Niinpä - oma napa lapsia tärkeämpää.
Kyllähän se nyt vaan on niin, että aikuiset ovat perhehierarkiassa ylimpänä ja lapset tulevat sen jälkeen. Elämän siis niin sanotusti suunnittelee vanhemmat ja lapset sopeutuvat siihen. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö lapset olisi tärkeitä ja heidänkin tarpeitaan tulisi huomioida, mutta ei esim. asumista voi suunnitella vain lapsen ehdoilla sen mukaan, että se on lapsen koti ja vanhemmat ovat vain vieraita. Kyllä se vanhempien hyvinvointi heijastuu suoraan niihin lapsiinkin. Jotain rajaa tuohon lasten kaikessa edelle laittamiseen.
Minä taas näkisin, että lapsuus on niin hirmuisen lyhyt aika, että aikuinen voi sen verran panna lapsen tarpeet omiensa edelle ja järjestää ensisijaisesti kodin lapselleen. Sitten myöhemmin ehtii rakentaa monta mieleistään kotia.
-eri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://yle.fi/uutiset/3-8470774
Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan vanhempien olisi hyvä ensin itse kokeilla vuoroviikkoasumista. Jos tuntuu, että koskaan ei ole ollut yhtä kivaa kuin koko ajan laukkuja pakatessa, silloin samaa mallia voi ajatella lapsellekin....
– Se on naurettava, ikään kuin mekanistinen tapa lähestyä asiaa, että kun lapsi on puolet ajasta äidillä ja puolet isällä, niin lapsi saa yhtä paljon vanhemmuutta.
Sinkkonen - tuo järjen (ja lapsen) ääni.
No, ihan yhtä hyvin voisi kokeilla sitä, että tapaa jotain perheenjäsentä enää vain 2-4 päivää kuukaudessa. Jos tuntuu että mikään ei ole niin kivaa kuin olla olematta tekemisissä rakastamansa perheenjäsenen kanssa, niin sitten sitä mallia voi ajatella lapsellekin.
Jos lapsi tapaa vaikka isäänsä kerran, pari kuussa, niin eikö siinä joudu pakkaamaan laukut ihan yhtä lailla? Vai meinataanko tässä sitä, että laukkujen pakkaaminen on niin kurjaa, että mieluummin voisi olla näkemättä isäänsä enää ikinä?
Onhan se ihan eri asia elää kahdessa kodissa kuin käydä usein kylässä jossain.
Itse ainakin valitsisin yhden kodin taktiikan itselleni.
Eli jos sinun pitäisi valita parisuhde sielunkumppanisi kanssa kahdessa kodissa tai elämä sinkkuna (tai parin viikon välein kumppaniasi tavaten) yhdessä kodissa, ottaisit jälkimmäisen?
Siitähän tässä on kysymys, seinät vs. ihmiset.
-eri.
Lapset nauttivat varmaan siitä, että saavat juosta kahden kodin väliä, kun äidin mielestä isi ei tyhjentänyt tarpeeksi useasti tiskikonetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://yle.fi/uutiset/3-8470774
Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan vanhempien olisi hyvä ensin itse kokeilla vuoroviikkoasumista. Jos tuntuu, että koskaan ei ole ollut yhtä kivaa kuin koko ajan laukkuja pakatessa, silloin samaa mallia voi ajatella lapsellekin....
– Se on naurettava, ikään kuin mekanistinen tapa lähestyä asiaa, että kun lapsi on puolet ajasta äidillä ja puolet isällä, niin lapsi saa yhtä paljon vanhemmuutta.
Sinkkonen - tuo järjen (ja lapsen) ääni.
No, ihan yhtä hyvin voisi kokeilla sitä, että tapaa jotain perheenjäsentä enää vain 2-4 päivää kuukaudessa. Jos tuntuu että mikään ei ole niin kivaa kuin olla olematta tekemisissä rakastamansa perheenjäsenen kanssa, niin sitten sitä mallia voi ajatella lapsellekin.
Jos lapsi tapaa vaikka isäänsä kerran, pari kuussa, niin eikö siinä joudu pakkaamaan laukut ihan yhtä lailla? Vai meinataanko tässä sitä, että laukkujen pakkaaminen on niin kurjaa, että mieluummin voisi olla näkemättä isäänsä enää ikinä?
Onhan se ihan eri asia elää kahdessa kodissa kuin käydä usein kylässä jossain.
Itse ainakin valitsisin yhden kodin taktiikan itselleni.Eli jos sinun pitäisi valita parisuhde sielunkumppanisi kanssa kahdessa kodissa tai elämä sinkkuna (tai parin viikon välein kumppaniasi tavaten) yhdessä kodissa, ottaisit jälkimmäisen?
Siitähän tässä on kysymys, seinät vs. ihmiset.
-eri.
Tietysti valitsisin jälkimmäisen, jos voisin siten taata lapsille selkeän kodin. Vertauksesi tosin ontuu, kun parisuhteessahan on kyse lähinnä itsestä ja omasta onnesta. Lapsen asumista pohtiessa kyse tulisi olla lapsesta ja hänen onnellisuudestaan eikä enää itsestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun vanhemmat eroaa niin lapsi joutuu vaihtamaan kotia. Se on fakta mikä ei muuksi muutu. Meillä lapset saa itse vaikuttaa siihen missä asuvat ja miten vaihtavat. He itse ovat valinneet vaihtaa kotia 4 päivän välein. Silloin ei kuulemma tule niin ikävä toista vanhempaa. Aikuiset aina vaan luulee tietävänsä lapsia paremmin mitä ne haluaa (“meidän lapsi ei ikinä haluaisi kahta kotia”). Kuule, ehkä se on just sun lapsi joka haluaisi olla molempien vanhempien kanssa yhtä paljon, vaikka sinä itse kuvittelet että olisit lähivanhempi ja lapsi tapaisi toista vanhempaa vain joka toinen viikko (joka on minunkin mielestäni ihan järkyttävän harvoin).
Vierailija kirjoitti:
Paras vaihtoehto meille. Asutaan lähekkäin, välit exän kanssa on hyvät, ei ole tiukasti pidetty kiinni kalenterista vaan tilanteen mukaan. Lapset on jo teinejä ei haittaa kuulemma yhtään. Koulut ja kaverit silloin aikoinaan pysyi samoina. Ollaan ehkä sikäli oltu hyvässä asemassa, että molemmilla on molemmissa kodeissa omat huoneet ja omat tavarat, ei tarvitse niin paljon kuljettaa edes takaisin. Nyt on isä pysynyt tasavertaisesti kärryillä lasten elämästä ja tekee sitä paitsi parempaa ruokaa kuin minä. Vastuunsa tunteva mies, en epäröinyt hetkeäkään ettei pärjäisi lasten kanssa.
Nämä lapsiltaan hyväksyntää ja validointia kerjäävät itsekkäät erovanhemmat naurattaisi, ellei tietäisi mikä määrä kipua ja surua niiden lasten on täytynyt piilottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä pyörii yllättävän monta itsekästä eronnutta. Joku kirjoittaa, että vanhemmalle hankalaa, kun "pitää olla oma pesä" ja hankala päästä yhteisessä asunnossa (vanhemmat vuorottelee) uuden elämän alkuun. Niinpä - oma napa lapsia tärkeämpää.
Kyllähän se nyt vaan on niin, että aikuiset ovat perhehierarkiassa ylimpänä ja lapset tulevat sen jälkeen. Elämän siis niin sanotusti suunnittelee vanhemmat ja lapset sopeutuvat siihen. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö lapset olisi tärkeitä ja heidänkin tarpeitaan tulisi huomioida, mutta ei esim. asumista voi suunnitella vain lapsen ehdoilla sen mukaan, että se on lapsen koti ja vanhemmat ovat vain vieraita. Kyllä se vanhempien hyvinvointi heijastuu suoraan niihin lapsiinkin. Jotain rajaa tuohon lasten kaikessa edelle laittamiseen.
Minä taas näkisin, että lapsuus on niin hirmuisen lyhyt aika, että aikuinen voi sen verran panna lapsen tarpeet omiensa edelle ja järjestää ensisijaisesti kodin lapselleen. Sitten myöhemmin ehtii rakentaa monta mieleistään kotia.
-eri.
Ehkä niinkin, mutta jos tällainen järjestely on sille vanhemmalle hyvin huono diili, onko siinä mitään järkeä? Ja lyhyt ja lyhyt, riippuu mihin asti tuo lasketaan. 18v? vai riittääkö esiteini-ikä, että vanhempi saa taas päättää kodista?
Vierailija kirjoitti:
Onhan se ihan eri asia elää kahdessa kodissa kuin käydä usein kylässä jossain.
Itse ainakin valitsisin yhden kodin taktiikan itselleni.
Eikö nykyäänkin vuoroviikosta huolimatta lapsella pidä olla yksi vakituinen koti? Voihan siellä toisessa kodissa vaikka olla se pysyvä majapaikka missä suurin osa tavaroista on ja vierailla toisessa kodissa vuoroviikoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paras vaihtoehto meille. Asutaan lähekkäin, välit exän kanssa on hyvät, ei ole tiukasti pidetty kiinni kalenterista vaan tilanteen mukaan. Lapset on jo teinejä ei haittaa kuulemma yhtään. Koulut ja kaverit silloin aikoinaan pysyi samoina. Ollaan ehkä sikäli oltu hyvässä asemassa, että molemmilla on molemmissa kodeissa omat huoneet ja omat tavarat, ei tarvitse niin paljon kuljettaa edes takaisin. Nyt on isä pysynyt tasavertaisesti kärryillä lasten elämästä ja tekee sitä paitsi parempaa ruokaa kuin minä. Vastuunsa tunteva mies, en epäröinyt hetkeäkään ettei pärjäisi lasten kanssa.
Nämä lapsiltaan hyväksyntää ja validointia kerjäävät itsekkäät erovanhemmat naurattaisi, ellei tietäisi mikä määrä kipua ja surua niiden lasten on täytynyt piilottaa.
Eli erolapsi ei mielestäsi voi (eika saa) olla tyytyväinen koskaan, vaan kipu on välttämätöntä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paras vaihtoehto meille. Asutaan lähekkäin, välit exän kanssa on hyvät, ei ole tiukasti pidetty kiinni kalenterista vaan tilanteen mukaan. Lapset on jo teinejä ei haittaa kuulemma yhtään. Koulut ja kaverit silloin aikoinaan pysyi samoina. Ollaan ehkä sikäli oltu hyvässä asemassa, että molemmilla on molemmissa kodeissa omat huoneet ja omat tavarat, ei tarvitse niin paljon kuljettaa edes takaisin. Nyt on isä pysynyt tasavertaisesti kärryillä lasten elämästä ja tekee sitä paitsi parempaa ruokaa kuin minä. Vastuunsa tunteva mies, en epäröinyt hetkeäkään ettei pärjäisi lasten kanssa.
Nämä lapsiltaan hyväksyntää ja validointia kerjäävät itsekkäät erovanhemmat naurattaisi, ellei tietäisi mikä määrä kipua ja surua niiden lasten on täytynyt piilottaa.
Eli erolapsi ei mielestäsi voi (eika saa) olla tyytyväinen koskaan, vaan kipu on välttämätöntä?
Kipu on välttämätöntä kyllä. On tietysti mahdollista, että ero on kokonaisuutena parempi ratkaisu. Tällöin kipua on kuitenkin ollut (sillä lapsella) jo ennen eroa todella paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä pyörii yllättävän monta itsekästä eronnutta. Joku kirjoittaa, että vanhemmalle hankalaa, kun "pitää olla oma pesä" ja hankala päästä yhteisessä asunnossa (vanhemmat vuorottelee) uuden elämän alkuun. Niinpä - oma napa lapsia tärkeämpää.
Kyllähän se nyt vaan on niin, että aikuiset ovat perhehierarkiassa ylimpänä ja lapset tulevat sen jälkeen. Elämän siis niin sanotusti suunnittelee vanhemmat ja lapset sopeutuvat siihen. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö lapset olisi tärkeitä ja heidänkin tarpeitaan tulisi huomioida, mutta ei esim. asumista voi suunnitella vain lapsen ehdoilla sen mukaan, että se on lapsen koti ja vanhemmat ovat vain vieraita. Kyllä se vanhempien hyvinvointi heijastuu suoraan niihin lapsiinkin. Jotain rajaa tuohon lasten kaikessa edelle laittamiseen.
Minä taas näkisin, että lapsuus on niin hirmuisen lyhyt aika, että aikuinen voi sen verran panna lapsen tarpeet omiensa edelle ja järjestää ensisijaisesti kodin lapselleen. Sitten myöhemmin ehtii rakentaa monta mieleistään kotia.
-eri.Ehkä niinkin, mutta jos tällainen järjestely on sille vanhemmalle hyvin huono diili, onko siinä mitään järkeä? Ja lyhyt ja lyhyt, riippuu mihin asti tuo lasketaan. 18v? vai riittääkö esiteini-ikä, että vanhempi saa taas päättää kodista?
Niin, yhtä hyvin voi kysyä, onko siinä järkeä, jos diili on hyvin huono lapselle?
Mitä taas diilin kestoon tulee, niin huoltajuus kestää 18 vuotta, ja kai siinä alkupäässä on jo koetettu kaikenmoista ennen kuin on päädytty eroon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://yle.fi/uutiset/3-8470774
Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan vanhempien olisi hyvä ensin itse kokeilla vuoroviikkoasumista. Jos tuntuu, että koskaan ei ole ollut yhtä kivaa kuin koko ajan laukkuja pakatessa, silloin samaa mallia voi ajatella lapsellekin....
– Se on naurettava, ikään kuin mekanistinen tapa lähestyä asiaa, että kun lapsi on puolet ajasta äidillä ja puolet isällä, niin lapsi saa yhtä paljon vanhemmuutta.
Sinkkonen - tuo järjen (ja lapsen) ääni.
No, ihan yhtä hyvin voisi kokeilla sitä, että tapaa jotain perheenjäsentä enää vain 2-4 päivää kuukaudessa. Jos tuntuu että mikään ei ole niin kivaa kuin olla olematta tekemisissä rakastamansa perheenjäsenen kanssa, niin sitten sitä mallia voi ajatella lapsellekin.
Jos lapsi tapaa vaikka isäänsä kerran, pari kuussa, niin eikö siinä joudu pakkaamaan laukut ihan yhtä lailla? Vai meinataanko tässä sitä, että laukkujen pakkaaminen on niin kurjaa, että mieluummin voisi olla näkemättä isäänsä enää ikinä?
Onhan se ihan eri asia elää kahdessa kodissa kuin käydä usein kylässä jossain.
Itse ainakin valitsisin yhden kodin taktiikan itselleni.Eli jos sinun pitäisi valita parisuhde sielunkumppanisi kanssa kahdessa kodissa tai elämä sinkkuna (tai parin viikon välein kumppaniasi tavaten) yhdessä kodissa, ottaisit jälkimmäisen?
Siitähän tässä on kysymys, seinät vs. ihmiset.
-eri.Tietysti valitsisin jälkimmäisen, jos voisin siten taata lapsille selkeän kodin. Vertauksesi tosin ontuu, kun parisuhteessahan on kyse lähinnä itsestä ja omasta onnesta. Lapsen asumista pohtiessa kyse tulisi olla lapsesta ja hänen onnellisuudestaan eikä enää itsestä.
Minä en kyllä käsitä tätä kaiken oman elämän uhraamista lasten takia. Ei lapset mene rikki, vaikka välillä tehdään ratkaisuja, jotka eivät heitä miellytä ja ole 100% heidän etunsa mukaista. Ei koko elämä kaikesta rakkaudesta huolimatta voi pyöriä vain heidän ympärillään ja mielestäni lastenkin on ihan hyvä ymmärtää se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paras vaihtoehto meille. Asutaan lähekkäin, välit exän kanssa on hyvät, ei ole tiukasti pidetty kiinni kalenterista vaan tilanteen mukaan. Lapset on jo teinejä ei haittaa kuulemma yhtään. Koulut ja kaverit silloin aikoinaan pysyi samoina. Ollaan ehkä sikäli oltu hyvässä asemassa, että molemmilla on molemmissa kodeissa omat huoneet ja omat tavarat, ei tarvitse niin paljon kuljettaa edes takaisin. Nyt on isä pysynyt tasavertaisesti kärryillä lasten elämästä ja tekee sitä paitsi parempaa ruokaa kuin minä. Vastuunsa tunteva mies, en epäröinyt hetkeäkään ettei pärjäisi lasten kanssa.
Nämä lapsiltaan hyväksyntää ja validointia kerjäävät itsekkäät erovanhemmat naurattaisi, ellei tietäisi mikä määrä kipua ja surua niiden lasten on täytynyt piilottaa.
Eli erolapsi ei mielestäsi voi (eika saa) olla tyytyväinen koskaan, vaan kipu on välttämätöntä?
Kipu on välttämätöntä kyllä. On tietysti mahdollista, että ero on kokonaisuutena parempi ratkaisu. Tällöin kipua on kuitenkin ollut (sillä lapsella) jo ennen eroa todella paljon.
Ei kaikki lapset tunne mitään välttämätöntä kipua vamhempien erosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://yle.fi/uutiset/3-8470774
Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan vanhempien olisi hyvä ensin itse kokeilla vuoroviikkoasumista. Jos tuntuu, että koskaan ei ole ollut yhtä kivaa kuin koko ajan laukkuja pakatessa, silloin samaa mallia voi ajatella lapsellekin....
– Se on naurettava, ikään kuin mekanistinen tapa lähestyä asiaa, että kun lapsi on puolet ajasta äidillä ja puolet isällä, niin lapsi saa yhtä paljon vanhemmuutta.
Sinkkonen - tuo järjen (ja lapsen) ääni.
No, ihan yhtä hyvin voisi kokeilla sitä, että tapaa jotain perheenjäsentä enää vain 2-4 päivää kuukaudessa. Jos tuntuu että mikään ei ole niin kivaa kuin olla olematta tekemisissä rakastamansa perheenjäsenen kanssa, niin sitten sitä mallia voi ajatella lapsellekin.
Jos lapsi tapaa vaikka isäänsä kerran, pari kuussa, niin eikö siinä joudu pakkaamaan laukut ihan yhtä lailla? Vai meinataanko tässä sitä, että laukkujen pakkaaminen on niin kurjaa, että mieluummin voisi olla näkemättä isäänsä enää ikinä?
Onhan se ihan eri asia elää kahdessa kodissa kuin käydä usein kylässä jossain.
Itse ainakin valitsisin yhden kodin taktiikan itselleni.Eli jos sinun pitäisi valita parisuhde sielunkumppanisi kanssa kahdessa kodissa tai elämä sinkkuna (tai parin viikon välein kumppaniasi tavaten) yhdessä kodissa, ottaisit jälkimmäisen?
Siitähän tässä on kysymys, seinät vs. ihmiset.
-eri.Tietysti valitsisin jälkimmäisen, jos voisin siten taata lapsille selkeän kodin. Vertauksesi tosin ontuu, kun parisuhteessahan on kyse lähinnä itsestä ja omasta onnesta. Lapsen asumista pohtiessa kyse tulisi olla lapsesta ja hänen onnellisuudestaan eikä enää itsestä.
Mutta jos jokainen meistä pystyy käsi sydämellä sanomaan, että oman onnellisuuden perusta on ihmissuhteissa (sielunkumppanuudessa) eikä kodin seinissä, niin miksi ajattelemme lastemme onnellisuuden olevan seinissä eikä niissä ihmisissä, jotka ovat heille maailman tärkeimmät, eli omissa vanhemmissa?
Ja ajattelemmeko nomadien olevan jotenkin onnettomampia kuin meidän, kun heillä ei ole ollenkaan pysyvää kotia, ainoastaan rakkaat ihmiset ympärillä?
Vierailija kirjoitti:
Niin, yhtä hyvin voi kysyä, onko siinä järkeä, jos diili on hyvin huono lapselle?
Mitä taas diilin kestoon tulee, niin huoltajuus kestää 18 vuotta, ja kai siinä alkupäässä on jo koetettu kaikenmoista ennen kuin on päädytty eroon.
No tietysti voi kysyä, mutta sehän se onkin että onko se vuoroviikko asuminen välttämättä niin huono diili? Niinhän se kestää ja siksi kysyinkin lapsuuden ikärajaa. Jos erotaan lapsen ollessa 5v ja diili kestää 18v asti, ei mielestäni puhuta erityisen lyhyestä ajasta.
Vierailija kirjoitti:
Tietysti valitsisin jälkimmäisen, jos voisin siten taata lapsille selkeän kodin. Vertauksesi tosin ontuu, kun parisuhteessahan on kyse lähinnä itsestä ja omasta onnesta. Lapsen asumista pohtiessa kyse tulisi olla lapsesta ja hänen onnellisuudestaan eikä enää itsestä.
Mutta jos jokainen meistä pystyy käsi sydämellä sanomaan, että oman onnellisuuden perusta on ihmissuhteissa (sielunkumppanuudessa) eikä kodin seinissä, niin miksi ajattelemme lastemme onnellisuuden olevan seinissä eikä niissä ihmisissä, jotka ovat heille maailman tärkeimmät, eli omissa vanhemmissa?
Ja ajattelemmeko nomadien olevan jotenkin onnettomampia kuin meidän, kun heillä ei ole ollenkaan pysyvää kotia, ainoastaan rakkaat ihmiset ympärillä?
Tämä on hyvä pointti. Jotenkin ihmetyttää tämä asenne, että repun pakkaaminen olisi jotenkin isompi asia, kuin etäisyyden ottaminen toiseen vanhempaan. Tuolla aikaisemmin oli hyvä kokemus siitä ettei lapset pitäneet siitä, että vanhemmat vierailivat kodissa vuorollaan. Minä ymmärrän miksi. Sehän saattaa vaikuttaa lapsesta siltiä ettei mikään ole varmaa ja pysyvää, koska vanhemmat eivät oikeasti asu heidän kanssaan. Kyllä perhedynamiikan kannalta mielestäni vaaditaan se että nimenomaan aikuiset ovat kodin kallio ja sitten mielummin lapset kyläilevät siellä, eivätkä vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, yhtä hyvin voi kysyä, onko siinä järkeä, jos diili on hyvin huono lapselle?
Mitä taas diilin kestoon tulee, niin huoltajuus kestää 18 vuotta, ja kai siinä alkupäässä on jo koetettu kaikenmoista ennen kuin on päädytty eroon.
No tietysti voi kysyä, mutta sehän se onkin että onko se vuoroviikko asuminen välttämättä niin huono diili? Niinhän se kestää ja siksi kysyinkin lapsuuden ikärajaa. Jos erotaan lapsen ollessa 5v ja diili kestää 18v asti, ei mielestäni puhuta erityisen lyhyestä ajasta.
Mutta on ihan objektiivinen fakta, että lapsi kokee 13 vuotta pitempänä aikana kuin aikuinen. Siksi aikuisen tulisi joustaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://yle.fi/uutiset/3-8470774
Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan vanhempien olisi hyvä ensin itse kokeilla vuoroviikkoasumista. Jos tuntuu, että koskaan ei ole ollut yhtä kivaa kuin koko ajan laukkuja pakatessa, silloin samaa mallia voi ajatella lapsellekin....
– Se on naurettava, ikään kuin mekanistinen tapa lähestyä asiaa, että kun lapsi on puolet ajasta äidillä ja puolet isällä, niin lapsi saa yhtä paljon vanhemmuutta.
Sinkkonen - tuo järjen (ja lapsen) ääni.
No, ihan yhtä hyvin voisi kokeilla sitä, että tapaa jotain perheenjäsentä enää vain 2-4 päivää kuukaudessa. Jos tuntuu että mikään ei ole niin kivaa kuin olla olematta tekemisissä rakastamansa perheenjäsenen kanssa, niin sitten sitä mallia voi ajatella lapsellekin.
Jos lapsi tapaa vaikka isäänsä kerran, pari kuussa, niin eikö siinä joudu pakkaamaan laukut ihan yhtä lailla? Vai meinataanko tässä sitä, että laukkujen pakkaaminen on niin kurjaa, että mieluummin voisi olla näkemättä isäänsä enää ikinä?
Onhan se ihan eri asia elää kahdessa kodissa kuin käydä usein kylässä jossain.
Itse ainakin valitsisin yhden kodin taktiikan itselleni.Eli jos sinun pitäisi valita parisuhde sielunkumppanisi kanssa kahdessa kodissa tai elämä sinkkuna (tai parin viikon välein kumppaniasi tavaten) yhdessä kodissa, ottaisit jälkimmäisen?
Siitähän tässä on kysymys, seinät vs. ihmiset.
-eri.Tietysti valitsisin jälkimmäisen, jos voisin siten taata lapsille selkeän kodin. Vertauksesi tosin ontuu, kun parisuhteessahan on kyse lähinnä itsestä ja omasta onnesta. Lapsen asumista pohtiessa kyse tulisi olla lapsesta ja hänen onnellisuudestaan eikä enää itsestä.
Minä en kyllä käsitä tätä kaiken oman elämän uhraamista lasten takia. Ei lapset mene rikki, vaikka välillä tehdään ratkaisuja, jotka eivät heitä miellytä ja ole 100% heidän etunsa mukaista. Ei koko elämä kaikesta rakkaudesta huolimatta voi pyöriä vain heidän ympärillään ja mielestäni lastenkin on ihan hyvä ymmärtää se.
Menevätkö aikuiset rikki, jos kaikki ei mene 100% heidän etunsa mukaisesti?
Kyllähän se nyt vaan on niin, että aikuiset ovat perhehierarkiassa ylimpänä ja lapset tulevat sen jälkeen. Elämän siis niin sanotusti suunnittelee vanhemmat ja lapset sopeutuvat siihen. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö lapset olisi tärkeitä ja heidänkin tarpeitaan tulisi huomioida, mutta ei esim. asumista voi suunnitella vain lapsen ehdoilla sen mukaan, että se on lapsen koti ja vanhemmat ovat vain vieraita. Kyllä se vanhempien hyvinvointi heijastuu suoraan niihin lapsiinkin. Jotain rajaa tuohon lasten kaikessa edelle laittamiseen.