Miksei kukaan sanonut että avioliitossa yhdessä asuminen voi ahdistaa näin paljon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä yritin joskus nuorempana pariinkin otteeseen yhdessäasumista, mutta ei stana, ei ole mun hommaa. Ärsyynnyn parissa viikossa oikein vttumaiseksi ihmiseksi, jota ärsyttää siinä toisessa puoliskossa kaikki. Ja varsinkin jos huomasin vähänkään sellaista passuuttamista tai sen yrittämistä. Ei sovi mulle yhtään. Mä en myöskään halua koko ajan olla raportoimassa, mitä teen ja missä ja milloin. 

Nyt aikuisiällä olen ollut pitkässä suhteessa, jossa molemmilla on omat asunnot ja se on toiminut hyvin, koska kumpikin olemme hyvin itsenäisiä. Lomilla olemme sitten tiiviimmin yhdessä kesämökillä tai Espanjan huvilalla tai sitten hotelleissa, minne nyt sitten olemmekin matkustaneet. Nyt olen alkanut ajatella (koronan myötä), että mitä jos hankkisi itselle ja vain itselle läheltä siirtolapuutarhamökin. Kun ei ole kaipuuta hulppeisiin puitteisiin, mulle riittää oma rauha ja vaatimaton mökki. Jos pottua kasvattaisi.

Tuo on ihan helvettiä. Pitäisi olla koko ajan joku suunnitelma ja tieto missä on ja miten pitkän lenkin meinasi juosta ja missä päin. Koko ajan pitää olla vastailemassa TÄYSIN turhiin ja typeriin kysymyksiin ja jatkuvassa hälytystilassa elää.

Oma keho, omat ajatukset ja mikään ei ole enää omaa.

Ei voi hengittää ja tukehtuu. Toinen vaan ei ymmärrä, koska saa itse energiansa imemällä sen toisesta.

Just tämä, en voi ikinä muuttaa miesystävän kanssa yhteen. Kun ollaan samassa asunnossa, hän höpöttää koko ajan jotain. Itse haluan joskus viettää koko päivän ajattelematta ketään muuta, edes itseäni. Ihan vain puuhata jotain tai olla puuhaamatta, tehdä mitä mieleen juolahtaa. Olla sanomatta sanaakaan kenellekään koko päivänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettekö asuneet yhdessä ennen naimisiin menoa?

Seurustelun aikana minulla oli oma asunto, mutta vietin 90% ajasta miehen luona eli periaatteessa asuin miehen silloisessa lukaalissa.

Ja sitä seurustelua kesti kuinka pitkään, puoli vuotta? Vuoden?

No, toivottavasti joku muu, jolla on kiire muuttaa yhteen, ottaa opikseen.

Alla kaksi vuotta kunnes mies kosi ja mentiin naimisiin. Ei hätiköity naimisiin menon kanssa.

Avauksesta saa kyllä ihan toisenlaisen käsityksen eli tuli hätiköityä pahasti, koska nyt ahdistaa näin paljon.

En tiedä onko tämä häiden jälkeistä stressiä mutta ahdistaa jatkuva yhdessä olo ja asuminen suuressa talossa kahdestaan kun pienempäänkin olisi mahduttu. Mies halusi ison talon ja onhan tämä kaunis. En ole tottunut ettei ole paikkaa olla yksin.

Eikö siinä suuressa talossa ole sinulle yhtä omaa huonetta. Ei kannata erota, vaan järjestää asiat niin, että saat omaa tilaa. Etsi joku hyvä harrastus tai mene kirjastoon lukemaan. Minä lähden kaupungille, kun ahistaa.

Kun kumppani huutelee, että tuletko kahville, näitkö mitä lehdessä oli, mennäänkö lenkille, mitä haluat kaupasta, laitanko saunan päälle. Hän on läsnä koko ajan, hänet täytyy huomata. Vähintään hän kysyy, meneekö sulla vielä kauan, tuletko kuudelta syömään, laittaa whatsappia.

Eikä kaupungilla pysty koko päivää olemaan, oma kirjahylly ja ompelukone ei ole siellä, ei voi ottaa päiväunia yms yms.

Meillä on mieheni kanssa omat huoneet omakotitalossa. Saa nukkua hyvin rauhassa. Mieheni kun kuorsaa ja nukkuu levottomasti. Muutenkin on kivaa, että on oma vetäytymispaikka. Samoin mieheni mielestä.

Yhdessäolo on rentoa ja juttelemme ja vietämme silti paljon aikaa yhdessäkin. Meille tekee hyvää, että "saa ilmaa". On omat työt, harrastukset ja huoneet. Mutta on meillä paljon yhteistäkin puuhaa esim mökillä. Yhdessä oltu 15v niin kyllä siinä ajassa on ehtinyt viettää paljon aikaa yhdessä vaikka omat huoneet onkin.

Jotkut taas haluavat olla koko ajan kuin paita ja peppu. Se ei sopisi meille, vaan näin on ihanaa. Täysi luottamus, rauha, ei ahdistusta, ei pakkososiaalisuutta. Kivaa yhdessäoloa sitten kun sillä päällä ollaan.

Ap:llä on ehkä enemmän nyt kyse häähumun jälkeisestä "krapulasta" ja uuden elämäntilanteen tuomasta ahdistuksesta. Oman tilan ja ajan tarve kun teillä olisi helposti tehtävissä jos niin haluat.

Ei sen takia erota tarvitse, että opettelee elämään omaa elämää juttele ja toteuta omia ja mies voi olla myös kotoa välillä pois. Rakennatte omanlaisen kokonaisuutenne.

Mietin aikoinaan mikä ihme minua ahdistaa perhe-elämässä, sillä kaikki oli hyvin . Rakastin miestäni, lapsiani ja kotiani, mutta minun piti aika ajoin päästä vain pois jonnekin.

Olen minimalisti ja perheessä tarvittava tavarapaljous sekä hälinä  sai usein voimaan pahoin (henkisesti)

Lapset kasvoivat ja muuttivat pois ja jäimme mieheni kanssa kaksin. Viimein tajusin että se oli ollut koko ajan taustalla, yksin olemisen kaipuu. Vain olla omien ajatusteni kanssa omassa tilassa, jossa kaikki vain on  ilman toisen energiaa ja mielentiloja.

Kerroin etten enää halua olla naimisissa. Ei riitaa erossa. Tiedän hänen rakastavan vielä, mutta minulla tunne muuttui ystävyydeksi.

Muutin omaan asuntoon. Kaikki on nyt juuri sitä mitä olen aina kaivannut. Olen mielestäni sen ansainnut. Lasten kanssa hyvät välit, sekä exään. Hänelläkin hyvä oma elämä nyt.

En ole käyttänyt sormuksia näin korona-aikaan lainkaan arkisin, korkeintaan juhlissa(joita on ollut hyvin harvoin). Yöksi olen useimmiten ottanut pois jo ennen koronaa. Outoa tuo miehen suuttuminen sormusten riisumisesta. Samoin tuon yhden haukkuminen sormusten käyttämättömyydestä! Nyt korona-aikaan sormusten alle jää pöpöt helposti. Sairaalassa ei kai sormuksia käytetä lainkaan?

Olemme sitoutuneet kyllä. Ymmärrän perheen tavarapaljoudesta jotain. Nyt ollaan miehen kanssa kahdestaan ja kummallakin on harrastuksensa. Hän on jo eläkkeellä.

Toivoisin, että ap tulisi kertomaan miten sujuu. Onko miehen kanssa puhuminen auttanut?

Jokainen ihminen tarvitsee oman huoneen.