Yhtä asiaa en ymmärrä masennuksesta. Miksi itsekriittisyyttä ja kielteisyyttä ei kyseenalaisteta?

Olin vaikeasti masentunut parikymppisenä, elämä tuntui olevan ohi ja suunnittelin tosissani itsaria. Nyt naurattaa, mutta masentuneen mieli on sairas, eikä kykene näkemään valoa.

Mitä väliä on millään, kun ulkomailta tulee elätettävää sakkia koko ajan?

Miksi pitäisi miettiä omia asioitaan, koska pääsee sitä ilmaisellakin kaistalla eteen päin.

Jos ei pääsisi, tulisi sota.

En ole koskaan ollut kohtuuttoman itsekriittinen, vaikka olen ollut masentunut useita kertoja. Aina masennustestissä rasti kohtaan, etten tunne näin ollenkaan. Päinvastoin, luotan itseeni ja kykyihini. Elämä vaan joskus on rankkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kun siinä masennuksessa oikeasti uskoo, että on täysin huono ja arvoton ym. Ja siis puhun ihan kokemuksesta. Mulle on ammattilaiset sanoneet, ettei se ole totta vaan mulla on tulevaisuus ja potentiaalia ja blaa blaa. Mutta en vaan usko sitä. Tiedän, että kyse on masennuksesta, mutten pysty muuttamaan ajatuksiani ja tunteitani.[/quote

Voisitko muuttaa tekojasi? Itselläni on ahdistusta ja yksi tärkeimmistä opeista on ollut seuraava: tunteita tai ajatuksia ei voi pakottaa muuttumaan. Tekoihin taas voi vaikuttaa. Esimerkiksi jos pelkää yli kaiken kauppaan menemistä, on lähes mahdotonta lakata pelkäämästä. Ei siis kannata jäädä odottamaan pelon poistumista. Sen sijaan kannattaa mennä sinne kauppaan PELOSTA HUOLIMATTA. Usein kun toimii sen mukaan minkä uskoo oikeaksi, tunteetkin muuttuvat pikku hiljaa perässä.

Terve ihminen voi vaan tehdä sen pelottavan asian ja todeta että jes, selvisin, ei ollutkaan niin kamalaa ja seuraava kerta on sitten helpompi.

Kun masentunut ja ahdistunut pakottaa itsensä tekemään ahdistavaa asiaa, sillä on stressihormonit tapissa ihan eri tavalla kuin terveenä. Ehkä se selviää asiasta,  mutta keho ja mieli ovat oppineet: "Tämä oli aivan hirveä kokemus ja melkein KUALTIIN ja ENSI KERRALLA KUALLAAN VARMASTI."

Oikeastaan vähän sama kuin jos kouluttaa kovaa tai pehmeää koiraa. Kovan koirat voit opettaa uimaan sillä että heität sen jorpakkoon ja koira toteaa että kas, osaan uida ja tämähän onkin lystiä. Pehmeän koiran kun heität jorpakkoon, se oppii pelkäämään vettä ja yleistämään pelkonsa suurin piirtein vesikuppiakin koskevaksi ja mahdollisesti yleistää pelon myös kaikkeen muuhunkin tilanteessa mukana olevaan. Pehmeää koiraa pitää pikkuhiljaa totuttaa niin, että se pysyy koko ajan täysin rentoutuneena. Tämä on erittäin hidasta, ja jos yhtään yrittää kiirehtiä, otetaan takapakkia kovasti.

Masentuneen aivot toimii kuten pehmeän koiran. Pitäisi pyrkiä totuttamaan niihin vaikeisiin asioihin stressittömyyden kautta, ei sillä "täysiä päälle ja paareilla pois" -asenteella, mitä Suomessa niin rakastatetaan.

Kyse on myös odotusten kertautumisesta: jos negatiiviset odotukset ovat kertautuneet pitkään, kuten masennuksessa on käynyt, jokainen kielteinen kokemus pahentaa tilannetta ja yksittäiset hyvät kokemukset eivät auta pätkääkään. Tarvittaisiin monta, monta stressitöntä myönteistä kokemusta putkeen, että tilanne alkaisi korjaantua. Valitettavasti meidän järjestelmä toimii niin, että masentunut saa kielteistä kokemusta kielteisen perään ja vielä hyvin tärkeissä, eli stressaavissa asioissa: sairaspäivärahaa tai kuntoutustukea myönnetään tipoittain, lääkäri- tai hoitaja-aikoja ei saa ja niitä perutaan tämän tuosta jne.

Tuota negatiivisten odotusten kertautumista ei voi ymmärtää, ellei sitä ole koskaan kokenut. Kun terveellä hyvinvoivalla ihmisellä on kertautuneet positiiviset kokemukset: hänelle on sattunut yleisesti ottaen enemmän positiivisia kuin negatiivisia asioita, joten satunnaiset hyvinkin kielteiset tapahtuvat eivät horjuta "perusonnellisuuden" tasoa. Silloin on varaa haastaa itsensä ja kokeilla benjihyppyä vaikka pelkää korkeita paikkoja.

No, masentunut nimenomaan kokee masennuksensa johtuvan siitä, että on paska ja epäonnistunut ihminen; ei päin vastoin.

Useimmiten vielä ei edes usko olevaansa mitenkään kliinisesti masentunut. Elämä nyt vaan on paskaa ja itse on huono ja kelvoton, eikä siihen mikään auta. Tai että muilla menee oikeasti huonommin ja ansaitsevat apua, toisin kuin itse. Tämä siis ennen kuin hakee apua, siihen saattaa mennä vuosikausia, että rypee omassa pahassa olossaan ennen kuin ymmärtää edes ajatella että kyseessä voisi olla sairaus.

Ja hoidonkin aikana ja sen jälkeenkin tulee niitä romahduksia, että vaikka olisi päässyt jo pitkälle oman itsetuntonsa rakentamisessa, palaakin takaisin alkuasetelmaan. Hirveän vaikea sairaus joka kehittyy salakavalasti ja kietoo koko psyykkeen ja ihmisen persoonankin pimeään verkkoonsa.

Siis kertakaikkiaan wow, kiitos ihan jokaiselle vastaajalle tässä ketjussa, olen niin samaa mieltä kaikesta! Mulla on nyt toistuvan vaikean masennuksen parempi vaihe menossa, näen maailman vähän kauniimpana ja positiivisempana, mutta se ei ole itsestäni kiinni kyllä mitenkään, onneksi näin vaan kävi 6 vuoden jälkeen, nautin tästä niin kauan kuin sitä kestää, koska selvää on, etten hallitse aivojani mitenkään.

Tosi tosi hienosti sanoitettu kaikki, tunteen ja ajattelun syvyydestä ohi minkään sanojen, siihen kuinka tajuaa olevansa karmivan realistinen vailla mitään harhakuvitelmia elämästä ja itsestään, siihen kuinka näkökulma on kuitenkin tosi tosi kapea jne.

Kyllä masentunut tietää miten asiat voisivat olla, mutta se tieto ei auta eikä muuta mitään.

Elämä on halveksua itseään

ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta

ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko

ja ilmassa lentävät kultaiset linnut

ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.

Edith Södergran.

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että et ymmärrä montaakaan asiaa masennuksesta.

Jep.

Vaikuttaa siltä, että aloittajalle on esimerkiksi turha puhua plasebo/nosebo-efekteistä, tai siitä että aivot voivat tosiaan synnyttää kiputiloja ilman että niihin on mitään ulkoista syytä. Voihan asioita tunnistaa masennuksen tuottamiksi, mutta koska esim oma aivokemia on aikalailla vastaan, ei tällainen yksittäinen "paranna vaan itsesi" -tyyppinen juttu kyllä paljoa auta. Ikävä kyllä, olishan se kivaa kun masennuksesta pääsis eroon vaan päättämällä että en mä tätä enää jaksa. 

Up

Kyllä ne kyseenalaistetaan, tietenkin. Masennuksen hoidon olennainen osa on opetella uusia ajattelutapoja. On olemassa vaikka millä mitalla erilaisia ajatus- ja keskittymisharjoituksia, joilla haitallisista ajatuskuvioista pyritään pääsemään eroon. Ne vaan eivät tietenkään häviä tuosta vain, sormia napsauttamalla yhden kokeilukerran jälkeen, vaan nämä harjoitukset tulisi saada osaksi arkea ja ajattelua ihan pysyvästi. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ne kyseenalaistetaan, tietenkin. Masennuksen hoidon olennainen osa on opetella uusia ajattelutapoja. On olemassa vaikka millä mitalla erilaisia ajatus- ja keskittymisharjoituksia, joilla haitallisista ajatuskuvioista pyritään pääsemään eroon. Ne vaan eivät tietenkään häviä tuosta vain, sormia napsauttamalla yhden kokeilukerran jälkeen, vaan nämä harjoitukset tulisi saada osaksi arkea ja ajattelua ihan pysyvästi. 

Tämä vain todistaa, että ap on oikeassa.

Omasta mielestä kaikessa negatiivisessa ja masennuksessa on kyse tiedostamattomuudesta ja tietämättömyydestä.

Samaistaa itseään joihinkin asioihin missä ei onnistunut tms. ja on jatkuvasti oman egonsa ruoskittavana.

Kuitenkin jokainen itseään tutkimalla voi löytää niitä omia asioita ja vahvuuksia, joissa kehittyä ja joiden tekemisestä nauttii ja lopulta olla tyytyväinen itseensä, etenkin jos ei todellisuudessa ole paha ihminen ja tee toisille tai itseään kohtaan pahaa/väärin.

Jos ei pahaa tee, niin ei ole mitään hävettävää.

Suurin osa ihmisistä on valitettavasti hyvin typeriä ja itsekkäitä ja jokaisen ihmisen mielensisällön/kehityksen tason huomaat heidän käytöksestään.

Typerästi käyttäytyvät ihmiset voi unohtaa saman tien pois elämästään ja todellakin yksin on parempi, kuin hyväksyä itselleen jotain "kavereita" tai pahimmillaan puolisoa, joka kuitenkin vain tuottaa sinulle pahan olon, vaikka mitä teet.

Kyllä maailmassa on heränneitä ja ihaniakin ihmisiä, tosin ehkä harvassa, mutta kehittymällä itse sellaiseksi, tulet niitä ennemmin tai myöhemmin löytämään rinnallesi! :)

 

Maailma on kaunis paikka, mutta me kehittyvät ja moraalittomat ihmiset teemme vain tämän hiukan hankalaksi toisillemme. Mutta kyllä tosiaan tietoiseen elämäänkin pääsee käsiksi, jos uskaltaa kokea täysillä ne masennukset ja ahdistukset ja kahlata läpi traumojen, vaikka se  vuosia veisikin aikaa.

Tietoinen, sydäntietoinen elämä on sen arvoista! <3

Mulla on sitä ongelmaa että olen oikeasti aika tyhmä ja paska tyyppi.

Hei kaikki kenen mielestä ajatuksiaan ja tunteitaan voi tuosta vain päättää tahdonvoimalla!

Voisitteko nyt todistaa asian ja vaikka päättää, että nyt alatte uskomaan joulupukkiin/yksisarviseen/tai saunatonttuun?

Voisitteko tuosta vaan nyt päättämällä päättää, että alatte haluamaan juoda kylmääparsakaalimehua tai kaurapuuroa maksamakkaran ja vanilijajäätelön kera?

Kokeilkaa vaikka yhden viikon ajan tosissanne ja jos onnistutte niin tulkaa toki kertomaan.

Jos ette onnistu, niin lakatkaa ihmettelemästä masentuneiden mitään mielentiloja!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kun siinä masennuksessa oikeasti uskoo, että on täysin huono ja arvoton ym. Ja siis puhun ihan kokemuksesta. Mulle on ammattilaiset sanoneet, ettei se ole totta vaan mulla on tulevaisuus ja potentiaalia ja blaa blaa. Mutta en vaan usko sitä. Tiedän, että kyse on masennuksesta, mutten pysty muuttamaan ajatuksiani ja tunteitani.[/quote

Voisitko muuttaa tekojasi? Itselläni on ahdistusta ja yksi tärkeimmistä opeista on ollut seuraava: tunteita tai ajatuksia ei voi pakottaa muuttumaan. Tekoihin taas voi vaikuttaa. Esimerkiksi jos pelkää yli kaiken kauppaan menemistä, on lähes mahdotonta lakata pelkäämästä. Ei siis kannata jäädä odottamaan pelon poistumista. Sen sijaan kannattaa mennä sinne kauppaan PELOSTA HUOLIMATTA. Usein kun toimii sen mukaan minkä uskoo oikeaksi, tunteetkin muuttuvat pikku hiljaa perässä.

Terve ihminen voi vaan tehdä sen pelottavan asian ja todeta että jes, selvisin, ei ollutkaan niin kamalaa ja seuraava kerta on sitten helpompi.

Kun masentunut ja ahdistunut pakottaa itsensä tekemään ahdistavaa asiaa, sillä on stressihormonit tapissa ihan eri tavalla kuin terveenä. Ehkä se selviää asiasta,  mutta keho ja mieli ovat oppineet: "Tämä oli aivan hirveä kokemus ja melkein KUALTIIN ja ENSI KERRALLA KUALLAAN VARMASTI."

.

Noh, minulla nimenomaan on vaikea ahdistuneisuushäiriö! Ja olen eri mieltä. Jos jättää pelottavan asian kerta toisensa jälkeen tekemättä, vahvistaa mielensä ja kehonsa kokemusta asian vaarallisuudesta. Sitä enemmän se pelottaa seuraavalla kerralla. Jos taas menee pelkoaan päin, se tuntuu tietenkin aluksi kamalalta, mutta vähitellen pelko lievenee kun huomaa, että elossa ollaan edelleen ja selvittiin.

Kaikista parasta tällaista on harjoitella pienin askelin ja/tai terapeutin kanssa, mutta periaate on joka tapauksessa tämä.

T. Se kauppaan menosta kirjoittanut

Vierailija kirjoitti:

Hei kaikki kenen mielestä ajatuksiaan ja tunteitaan voi tuosta vain päättää tahdonvoimalla!

Voisitteko nyt todistaa asian ja vaikka päättää, että nyt alatte uskomaan joulupukkiin/yksisarviseen/tai saunatonttuun?

Voisitteko tuosta vaan nyt päättämällä päättää, että alatte haluamaan juoda kylmääparsakaalimehua tai kaurapuuroa maksamakkaran ja vanilijajäätelön kera?

Kokeilkaa vaikka yhden viikon ajan tosissanne ja jos onnistutte niin tulkaa toki kertomaan.

Jos ette onnistu, niin lakatkaa ihmettelemästä masentuneiden mitään mielentiloja!

Olet ymmärtänyt väärin. Ajatuksiaan ei tarvitse (eikä voi) päättää tahdonvoimalla. Riittää, että kyseenalaistaa ne ja muistuttaa itseään toisestakin näkökulmasta.

Olen elänyt vuosia puolison kanssa, joka on suoraan sanottuna ratsastanut masennusdiagnoosillaan komeasti. Masennuskortin hän vetää esiin juuri silloin, kun siitä on hänelle hyötyä ja hän haluaa saada myötätuntoa. Mutta silloin, kun hän haluaa päteä ja olla ilkeä minulle, ei masennuksesta ole tietoakaan, vaan ollaan kovin älykkäitä ja pystyviä ja minä olen pieni ja tyhmä maan matonen.

Molemmilla on korkeakoulututkinto, niin että varsinainen tyhmyys ei ole kyseessä puolin eikä toisin.

Heippa sinä ahdistuneisuushäiriöinen kauppaan menijä. Ahdistuneisuushäiriö on täysin eri asia kuin masennus, niillä on jopa eri diagnoosinumerot ja nimi ! Et siis oikein voi verrata omia ahdistus ja paniikkihäiriökokemuksiasi ja niistä selviytymistä masennuksesta kärsivään, yhtä vähän kuin vaikka astmaatikko neuvoisi munuaispotilasta. Molemmat sisäelimiä joo mutta keuhkoissa ja munuaisissa aika iso ero....

Ne kaikenlaiset ahdistuksenhallintakurssit ja mindfulnesit (kun tuntuu että kohtaus on tulossa vaikka bussissa, juo tabascoa) ajatuksen katkaisuineen toimivat ehkä just teille, mutta masentuneen koko tila on täysin toinen ja paljon monimutkaisempi. En tiedä yhtäkään masentunutta, joka olisi kokenut hyötyneensä näistä ahdistuksen hallinta vinkeistä, , koska samanlaiset asiat eivät o!e ongelma eikä mekanismi ole sama.

Vierailija kirjoitti:

Hei kaikki kenen mielestä ajatuksiaan ja tunteitaan voi tuosta vain päättää tahdonvoimalla!

Voisitteko nyt todistaa asian ja vaikka päättää, että nyt alatte uskomaan joulupukkiin/yksisarviseen/tai saunatonttuun?

Voisitteko tuosta vaan nyt päättämällä päättää, että alatte haluamaan juoda kylmääparsakaalimehua tai kaurapuuroa maksamakkaran ja vanilijajäätelön kera?

Kokeilkaa vaikka yhden viikon ajan tosissanne ja jos onnistutte niin tulkaa toki kertomaan.

Jos ette onnistu, niin lakatkaa ihmettelemästä masentuneiden mitään mielentiloja!

En usko, että asia on ihan noin yksinkertainen. Ennemminkin niin, että juo sitä parsakaalimehua maksamakkaran kanssa, vaikkei halua ja saa siitä itseään pitämään, koska se on hyväksi (rautaa ja vitamiineja). Sitten kun huomaa olon tästä kohenevan, ei se olekaan ehkä niin vastenmielistä. Ehkä siihen jopa tottuu, vaikkei olisi ikänä uskonut.

Uskon asia on tavallaan myös, teen nyt niitä asioita, koska toivon tilanteen siitä paranevan joskus, vaikkei se nyt mielessäni todennäköiseltä vaikutakaan. Pakko uskoa, vaikka todennäköisyys mielen kirkastumisesta on nollan tasoa masentuneen mielessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni melkein kaikki ihmiset ovat aika surkeita, jos heitä arvostelee esimerkiksi heidän irrationaalisten valintojensa tai omahyväisten luulojensa perusteella. Ympärillä on nähtävillä paljon epäonnistumista; pettämistä, valehtelua, rahan- ja ajantuhlausta, vältettävissä olleita sukuriitoja ym. ym. jne. Ihminen, joka ei ole masentunut ajattelee positiivisesti, mutta toisaalta epäloogisesti: olen hyvä ihminen, koska olin töissä tänään ahkera ja piristin ystävääni. Hän saattaa ignoorata esimerkiksi sellaisen faktan, että kaksikymmenvuotinen avioliitto rysähti juuri hiljattain hänen salaamaansa sivusuhteeseen, ja entinen puoliso melkein menetti mielenterveytensä asian takia. Ihminen pystyy korostamaan niitä positiivisia puoliaan esimerkiksi uskomalla ystävänsä mukavat - ja puolueelliset - sanat, vaikka objektiivisesti tarkastellen hänen kylvämänsä tuho saattaa olla niin suuri, ettei hän millään pysty koskaan korvaamaan hyvyyden teoilla. Uskon, että sitä voitaisiin soveltaa minäkuvaan, kun on tutkittu, että masentunut näkee maailman itseasiassa realistisemmin kuin mieleltään terve. Terve ihminen on vaan liian iloinen uskoakseen todistamaansa näköalaan tai välittääkseen siitä. Voitaisiin melkeinpä väitellä siitä, kumpi on terve ja kumpi sairas. Toinen voi huonosti, koska elää todellisuudessa. Toinen voi hyvin, koska värittää sen mieleisekseen. 

Olen samaa mieltä. Kuitenkin jos miettii ratkaisukeskeisesti, on rakentavampaa ottaa oppia virheistään, ne kun ovat jo tapahtuneet kuitenkin. Eli ei jää vellomaan virheisiin vaan ottaa niistä vastuun ja pyrkii parempaan.

Moni ei tietenkään vastuuta kykene ottamaan, mutta ei masentuminenkaan tavallaan mitään uutta, tai hyvää muiden kannalta tilanteeseen tuo. Tämä siis abstraktitasoista pohdintaa, en sano että voisi valita masentuuko vai ei. Terveen itsekritiikin ei tarvitse masentaa, jos itsetunto on kunnossa, vaikka se kipeää tekeekin tarkastella omia virheitään. Se vaatii vain nöyryyttä.

Eli vaikka on hyvä nähdä realistisesti, voi itse vaikuttaa siihen, mitä sillä tiedolla tekee.

Kyllä, on useimmiten järkevämpää uskoa hyvää sekä itsestään että muista oman mielenterveyden ja yleisen hyvinvoinnin kannalta. Ei sellaisessa yhteiskunnassakaan toimi mikään, jossa kaikki vaan epäilevät toisiaan. Sehän onkin vänkä se ristiriita, että totuudellisempaa olisi uskoa siihen mitä näkee, mutta rakentavampaa uskoa vähän todellisuutta miellyttävämpään todellisuuteen.

Eipä ole mitkään mindfulnessit masennukseeni tehonneet. On myös muun muassa joogattu, juostu ja zumbattu. Koko kesän olen tehnyt pitkiä pyörälenkkejä. Pystyn kovaa itsekuria käyttäen toimimaan ja hoitamaan monia asioita. Silti olo on jotain sellaista, mitä ei monelle pysty mitenkään kuvailemaan.