Yhtä asiaa en ymmärrä masennuksesta. Miksi itsekriittisyyttä ja kielteisyyttä ei kyseenalaisteta?

Faith kirjoitti:

En itse ole masentunut, mutta ymmärtääkseni silloin kun ihminen on masentunut, hän uskoo ajatustensa ja tunteidensa vihdoin vastaavan todellisuutta. Eli masentunut ajattelee "no nyt tiedostan miten asiat oikeasti ovat". Hän varmaan muistaa, miten ei-masentuneena ajatteli ja tunsi, mutta masentuneena hän ajattelee, että se oli hölynpölyä ja toiveajattelua.

En tiedä meneekö se kaikilla masentuneilla noin, mutta tuohon tyyliin jotkut ovat puhuneet nettikeskusteluissa yms.

Sitä sanotaan hengen murskaamiseksi ts. spirit crushing. Toivon menetys kai tarkempi kuvaus olisi.

Mindfulness-harjoitukset auttavat näkemään omia ajatuksia ja tunteita ulkopuolelta sillpin ne eivät pidä niin kokonaisvaltaisesti enää otteessaan. Minulla auttaa myös tunteiden ja rationaalisen ajattelun erottaminen toisistaan. Jos minusta tuntuu että olen täysi paska, niin kysyn itseltäni, minkä verran tunne sanoo tätä asteikolla 1-10 ja minkä verran järki. Hyvin usein huomaan, että tunne on 9 tai 10, mutta järki 1 tai 2. Siitä tiedän, että kannattaa mieluummin uskoa järkeään. :)

Ei vainoharhakaan välttämättä ole harha. Jotkut näkevät tarkemmin.

Minun mielestäni melkein kaikki ihmiset ovat aika surkeita, jos heitä arvostelee esimerkiksi heidän irrationaalisten valintojensa tai omahyväisten luulojensa perusteella. Ympärillä on nähtävillä paljon epäonnistumista; pettämistä, valehtelua, rahan- ja ajantuhlausta, vältettävissä olleita sukuriitoja ym. ym. jne. Ihminen, joka ei ole masentunut ajattelee positiivisesti, mutta toisaalta epäloogisesti: olen hyvä ihminen, koska olin töissä tänään ahkera ja piristin ystävääni. Hän saattaa ignoorata esimerkiksi sellaisen faktan, että kaksikymmenvuotinen avioliitto rysähti juuri hiljattain hänen salaamaansa sivusuhteeseen, ja entinen puoliso melkein menetti mielenterveytensä asian takia. Ihminen pystyy korostamaan niitä positiivisia puoliaan esimerkiksi uskomalla ystävänsä mukavat - ja puolueelliset - sanat, vaikka objektiivisesti tarkastellen hänen kylvämänsä tuho saattaa olla niin suuri, ettei hän millään pysty koskaan korvaamaan hyvyyden teoilla. Uskon, että sitä voitaisiin soveltaa minäkuvaan, kun on tutkittu, että masentunut näkee maailman itseasiassa realistisemmin kuin mieleltään terve. Terve ihminen on vaan liian iloinen uskoakseen todistamaansa näköalaan tai välittääkseen siitä. Voitaisiin melkeinpä väitellä siitä, kumpi on terve ja kumpi sairas. Toinen voi huonosti, koska elää todellisuudessa. Toinen voi hyvin, koska värittää sen mieleisekseen. 

Kyllä toi on yksi osa-alue, miten masennusta voidaan hoitaa. Tunnistamalla ne ajatukset ja sitten kyseenalaistamalla ne tai muokkaamalla niitä. Ei se kokonaan masennusta poista, mutta voi helpottaa hieman. Itselläni ainakin auttoi, kun ajattelin olevani epäonnistunut luuseri, voinkin ajatella, että tämä on minulle taas tosi tavallinen ajatus, eikä ajatukseni ole totta. Voin sitten ajatella, että olen ihan samanlainen ihminen kuin muutkin, enkä erityisen epäonnistunut. Tai että kaikki epäonnistuvat joskus.

Et ymmärrä kokonaisuutta. Ei ole kyse pelkästään ajatuksista vaan myös kehollisesta uupumuksesta. Masennuksen kokeneena vertaan tuota sun ajatusleikkiä siihen, että juokset ittaesi aivan henkihieveriin ja siinä henkihieverissä jossa just just saat tarpeeks happea ja veri maistuu suussa yrität kertoa itsellesi että kyllä sulla on hyvä kunto, kyllä sä pystyt sprintata täysiä! Sitten yrität ja kaadut naamallesi.

Masentunut on sairas. Pahimmillaan olo vain pahenee jos yrittää vielä kertoa itselleen liian aggressiivisesti että hei mitä sä näistä ajatuksista. Se on sama kuin tuo naamalleen kaatuminen.

Itsellä juuri tuo pikkuhiljainen tunteiden tunnistaminen auttoi toipumaan masennuksesta. Vei vuosia ja vaati monta takapakkia, mutta pikkuhiljaa. Ajattelu muuttui siten, että ennen omaksuin masentuneet ajatukset osaksi itseäni, tälläinen olen. Kun sain voimia lisää ja oppia masennuskausista sekä paremmista kausista, pystyin näkemään masennusoireet oireina, ei osana minää. Päätin etten anna sen hallita elämääni, sillä ei ole oikeutta! Tunteet on tunteita ja ne menevät ohi, joskus hieman hitaammin, mutta menevät.

Masennus on edelleen hirveimpiä asioita joita olen kokenut, hyvin satuttavaa ja lannistavaa. Se ruokkii toivottomuutta ja saa siitä voimaa. Omat ajatukset eoivät todella ole omia, ne viedään. Kirjaimellisesti en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelle. Mutta nykyisin ymmärrän, että minulla on oikeus myös suojella itseäni sitä vastaan, pitää huolta itsestäni. Se on vihollinen, ei matkakumppani.

Tsemppiä kaikille sairauden kanssa painiville. En sano, että kyllä se siitä. Sanon että rakastakaa itseänne kykynne mukaan, älkääkä antako masennuksen viedä sitä teiltä. Sillä ei ole oikeutta siihen, piste.

Oma kokemukseni on toistuvien masennusjaksojen jäljiltä se, että vakava masennus ei omalla tahdolla ja ajattelulla parane. Siinähän se koko masennuksen ydin on, että pitää itseään huonona ja aikaansaamattomana.

Masennus on mulla jotain joka liittyy väheksytyksi ja hylätyksi tulemisen kokemuksiin. Lisäksi diagnoosiin kuuluu F60.5 eli vaativa persoonallisuus. Iän myötä tilanne on vain pahentunut, kun ei enää jaksa olla tehokas eikä muistikaan toimi niin hyvin kuin nuorempana.

Terapiassa olen käynyt kahdesti. Ensin kolme ja sitten kaksi vuotta. Lisäksi näiden välissä harvakseltaan psykologin luona käyntejä. Lopputuloksesta vaikea sanoa. Esimerkiksi tunteita en ole oppinut tunnistamaan. On joko surullinen tai enemmän surullinen olo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kun siinä masennuksessa oikeasti uskoo, että on täysin huono ja arvoton ym. Ja siis puhun ihan kokemuksesta. Mulle on ammattilaiset sanoneet, ettei se ole totta vaan mulla on tulevaisuus ja potentiaalia ja blaa blaa. Mutta en vaan usko sitä. Tiedän, että kyse on masennuksesta, mutten pysty muuttamaan ajatuksiani ja tunteitani.[/quote

Voisitko muuttaa tekojasi? Itselläni on ahdistusta ja yksi tärkeimmistä opeista on ollut seuraava: tunteita tai ajatuksia ei voi pakottaa muuttumaan. Tekoihin taas voi vaikuttaa. Esimerkiksi jos pelkää yli kaiken kauppaan menemistä, on lähes mahdotonta lakata pelkäämästä. Ei siis kannata jäädä odottamaan pelon poistumista. Sen sijaan kannattaa mennä sinne kauppaan PELOSTA HUOLIMATTA. Usein kun toimii sen mukaan minkä uskoo oikeaksi, tunteetkin muuttuvat pikku hiljaa perässä.

Tai sitten kokee nolaavansa itsensä siellä kaupassa niin lahjakkaasti, että seuraava kerta tuntuu vielä vaikeammalta.

Mulla suoriutumiseen vaikuttaa paljon sekin, kenen seurassa olen. Jos lähellä oleva ihminen vaikuttaa kriittiseltä, hyvin itsevarmalta ja jotenkin negatiiviselta, unohtelen, sählään, vaikutan tyhmältä.

Jos lähellä olevaa ei jännitä ja olo on rentoutunut, asiat sujuvat paremmin.

Minä kyllä tunnistan, että tämä on taas tätä ja otan käyttöön kaiken oppimani: tiukat rutiinit, jääkaapin oveen kiinnitetyt viikkolistat siitä mitä teen minäkin päivänä: esim: ma pyyhin pölyt olohuoneen pöydiltä, ti käyn kirjastossa, ke käyn ruokakaupassa. Pieniä asioita, mutta sellaisia, jotka motivoivat nousemaan sängystä ja joiden tekeminen antaa tunteen siitä, että olen tehnyt/saavuttanut jotain. Tavoitteet eivät saa olla liian isoja vaan sellaisia, mitkä siinä olotilassa on mahdollista saavuttaa. Sitten vähitellen niitä lisätään, kunnes toimintakyky on normaalilla tasolla.

Vaikeahan niitä on kritisoida, kun ne eivät ole sellaista yksiselitteistä faktaa, vaan ne saavat vahvistusta pienistäkin asioista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kun siinä masennuksessa oikeasti uskoo, että on täysin huono ja arvoton ym. Ja siis puhun ihan kokemuksesta. Mulle on ammattilaiset sanoneet, ettei se ole totta vaan mulla on tulevaisuus ja potentiaalia ja blaa blaa. Mutta en vaan usko sitä. Tiedän, että kyse on masennuksesta, mutten pysty muuttamaan ajatuksiani ja tunteitani.[/quote

Voisitko muuttaa tekojasi? Itselläni on ahdistusta ja yksi tärkeimmistä opeista on ollut seuraava: tunteita tai ajatuksia ei voi pakottaa muuttumaan. Tekoihin taas voi vaikuttaa. Esimerkiksi jos pelkää yli kaiken kauppaan menemistä, on lähes mahdotonta lakata pelkäämästä. Ei siis kannata jäädä odottamaan pelon poistumista. Sen sijaan kannattaa mennä sinne kauppaan PELOSTA HUOLIMATTA. Usein kun toimii sen mukaan minkä uskoo oikeaksi, tunteetkin muuttuvat pikku hiljaa perässä.

Tai sitten kokee nolaavansa itsensä siellä kaupassa niin lahjakkaasti, että seuraava kerta tuntuu vielä vaikeammalta.

Mulla suoriutumiseen vaikuttaa paljon sekin, kenen seurassa olen. Jos lähellä oleva ihminen vaikuttaa kriittiseltä, hyvin itsevarmalta ja jotenkin negatiiviselta, unohtelen, sählään, vaikutan tyhmältä.

Jos lähellä olevaa ei jännitä ja olo on rentoutunut, asiat sujuvat paremmin.

Täähän se ois.

Vierailija kirjoitti:

Et ymmärrä kokonaisuutta. Ei ole kyse pelkästään ajatuksista vaan myös kehollisesta uupumuksesta. Masennuksen kokeneena vertaan tuota sun ajatusleikkiä siihen, että juokset ittaesi aivan henkihieveriin ja siinä henkihieverissä jossa just just saat tarpeeks happea ja veri maistuu suussa yrität kertoa itsellesi että kyllä sulla on hyvä kunto, kyllä sä pystyt sprintata täysiä! Sitten yrität ja kaadut naamallesi.

Masentunut on sairas. Pahimmillaan olo vain pahenee jos yrittää vielä kertoa itselleen liian aggressiivisesti että hei mitä sä näistä ajatuksista. Se on sama kuin tuo naamalleen kaatuminen.

Niin, tämä ei tosiaan yhtään auta asiaa. Jos tuleekin hetki, että ymmärtää omat asiat järjettömiksi, siitä tulee taas uusi epätoivon syöveri, että mikä h*lvetti minua vaivaa, kun en saa edes ajatuksiani kuriin eikä mikään tunnu enää todelliselta. 

hage kirjoitti:

Minä kyllä tunnistan, että tämä on taas tätä ja otan käyttöön kaiken oppimani: tiukat rutiinit, jääkaapin oveen kiinnitetyt viikkolistat siitä mitä teen minäkin päivänä: esim: ma pyyhin pölyt olohuoneen pöydiltä, ti käyn kirjastossa, ke käyn ruokakaupassa. Pieniä asioita, mutta sellaisia, jotka motivoivat nousemaan sängystä ja joiden tekeminen antaa tunteen siitä, että olen tehnyt/saavuttanut jotain. Tavoitteet eivät saa olla liian isoja vaan sellaisia, mitkä siinä olotilassa on mahdollista saavuttaa. Sitten vähitellen niitä lisätään, kunnes toimintakyky on normaalilla tasolla.

Jos masennukseen yhdistyy vaativa persoonallisuushäiriö, tuo on aivan loistava tapa saada itsensä osastolle.

Minulle tärkeintä masennuksesta toipumisessa oli ymmärtää, että olen painanut adrenaliinin voimin koko elämäni ja ihan oikeasti tarvitsen lepoa. Kaikki pahat olot ja ahdistukset oli viime kädessä sitä, että olin aivan liian uupunut, uupunut, uupunut tekemään yhtään mitään mutta yritin vain pakottaa pakottaa pakottaa itseäni koska niinhän hyvät ihmiset tekee ja niin psyk. polilla neuvottiinkin.

Aloin parantua kun annoin itselleni luvan olla tekemättä mitään. Ainoa, mitä tein, oli opetella rentoutumaan. Kuuntelin rentoutusäänitteitä joka päivä noin neljä vuotta.

Nykyään olen melko terve, ja kun MINÄ huomaan, että "tää on taas tätä", pidän lepopäivän tai -viikon, jolloin en tee yhtään mitään. Ei-tekeminen aiheuttaa aina ensin ahdistusta, ja siitä juuri tunnistan että olen taas yrittänyt liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni melkein kaikki ihmiset ovat aika surkeita, jos heitä arvostelee esimerkiksi heidän irrationaalisten valintojensa tai omahyväisten luulojensa perusteella. Ympärillä on nähtävillä paljon epäonnistumista; pettämistä, valehtelua, rahan- ja ajantuhlausta, vältettävissä olleita sukuriitoja ym. ym. jne. Ihminen, joka ei ole masentunut ajattelee positiivisesti, mutta toisaalta epäloogisesti: olen hyvä ihminen, koska olin töissä tänään ahkera ja piristin ystävääni. Hän saattaa ignoorata esimerkiksi sellaisen faktan, että kaksikymmenvuotinen avioliitto rysähti juuri hiljattain hänen salaamaansa sivusuhteeseen, ja entinen puoliso melkein menetti mielenterveytensä asian takia. Ihminen pystyy korostamaan niitä positiivisia puoliaan esimerkiksi uskomalla ystävänsä mukavat - ja puolueelliset - sanat, vaikka objektiivisesti tarkastellen hänen kylvämänsä tuho saattaa olla niin suuri, ettei hän millään pysty koskaan korvaamaan hyvyyden teoilla. Uskon, että sitä voitaisiin soveltaa minäkuvaan, kun on tutkittu, että masentunut näkee maailman itseasiassa realistisemmin kuin mieleltään terve. Terve ihminen on vaan liian iloinen uskoakseen todistamaansa näköalaan tai välittääkseen siitä. Voitaisiin melkeinpä väitellä siitä, kumpi on terve ja kumpi sairas. Toinen voi huonosti, koska elää todellisuudessa. Toinen voi hyvin, koska värittää sen mieleisekseen. 

Olen samaa mieltä. Kuitenkin jos miettii ratkaisukeskeisesti, on rakentavampaa ottaa oppia virheistään, ne kun ovat jo tapahtuneet kuitenkin. Eli ei jää vellomaan virheisiin vaan ottaa niistä vastuun ja pyrkii parempaan.

Moni ei tietenkään vastuuta kykene ottamaan, mutta ei masentuminenkaan tavallaan mitään uutta, tai hyvää muiden kannalta tilanteeseen tuo. Tämä siis abstraktitasoista pohdintaa, en sano että voisi valita masentuuko vai ei. Terveen itsekritiikin ei tarvitse masentaa, jos itsetunto on kunnossa, vaikka se kipeää tekeekin tarkastella omia virheitään. Se vaatii vain nöyryyttä.

Eli vaikka on hyvä nähdä realistisesti, voi itse vaikuttaa siihen, mitä sillä tiedolla tekee.

Vierailija kirjoitti:

Masentuneiden itsekriittisyys vastaa enemmän todellisuutta kuin tavallisen ihmisen näkymätön itsepetos. Tämä on moneen kertaan tutkittu juttu.

Näin minäkin uskon- valitettavasti. Ihmisen mieli on rakennettu sillä tavalla, että ns. tervettä mieltä suojaa jossain määrin valheellinen optimismi ja usko omaan itseen ja omiin mahdollisuuksiin. Masentuneelta tämä valheiden verho on syystä tai toisesta poistunut ja hän näkee itsensä ja ihmiselämän juuri niin raadollisena kuin mitä se todellisuudessa on. Vaikka masennus on kamala tauti ja olotila, niin olen toisaalta kiitollinen kokemuksista joita minulla on ollut sen parissa ja siitä, että pystyn näkemään asiat sellaisina kuin ne tosiasiassa on ilman ”terveen mielen” itsepetosta. Olen sairastanut erilaisia masennuksia vakavan synnytyksen jälkeisen ja lievän masennuksen väliltä ja olen oppinut iloitsemaan hyvin pienistä asioista ja elämään hetkessä, ilman suuria odotuksia minkään suhteen.

Ei se kaikilla saman kaavan mukaan se masennus mene. Itsellä on diagnosoitu keskivaikea masennus. En edes tunne että olisin hirveä ja epäonnistunut sen verran on näyttöä onnistumisista. Vaikeita tapahtumia on elämässäni kyllä ollut. Ei vain kiinnosta yhtään mikään. Kotona tykkään olla. Miksi lähtisin kahvilaan kallista kahvia juomaan, ei vähempää voisi kiinnostaa. Samoin terassille ei kiitos. Ystäviä ei montakaan ole eikä niiden vähienkään kanssa viitsisi mitään tehdä. Ei liioin alkoholi auta tähän alakuloon. Työssä olen käynyt koko työikäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masentuneiden itsekriittisyys vastaa enemmän todellisuutta kuin tavallisen ihmisen näkymätön itsepetos. Tämä on moneen kertaan tutkittu juttu.

Näin minäkin uskon- valitettavasti. Ihmisen mieli on rakennettu sillä tavalla, että ns. tervettä mieltä suojaa jossain määrin valheellinen optimismi ja usko omaan itseen ja omiin mahdollisuuksiin. Masentuneelta tämä valheiden verho on syystä tai toisesta poistunut ja hän näkee itsensä ja ihmiselämän juuri niin raadollisena kuin mitä se todellisuudessa on. Vaikka masennus on kamala tauti ja olotila, niin olen toisaalta kiitollinen kokemuksista joita minulla on ollut sen parissa ja siitä, että pystyn näkemään asiat sellaisina kuin ne tosiasiassa on ilman ”terveen mielen” itsepetosta. Olen sairastanut erilaisia masennuksia vakavan synnytyksen jälkeisen ja lievän masennuksen väliltä ja olen oppinut iloitsemaan hyvin pienistä asioista ja elämään hetkessä, ilman suuria odotuksia minkään suhteen.

Ja täällä vielä yksi, joka ajattelee noin. On mielestäni naurettavaa sanoa, että olet hyvä ja pystyt mihin vain, jos todellisuus on se, että olet vuosikausia epäonnistunut ja mennyt siitä mistä aita on matalin. Tai mitä hyödyttää sanoa, että ansaitsee hyvää ja tulla rakastetuksi, jos on karkottanut kaikki ympäriltään. Mitä hyödyttää olla "hyvä ja rakastettu", jos reaalimaailmassa se ei ilmene millään tavalla? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masentuneiden itsekriittisyys vastaa enemmän todellisuutta kuin tavallisen ihmisen näkymätön itsepetos. Tämä on moneen kertaan tutkittu juttu.

Näin minäkin uskon- valitettavasti. Ihmisen mieli on rakennettu sillä tavalla, että ns. tervettä mieltä suojaa jossain määrin valheellinen optimismi ja usko omaan itseen ja omiin mahdollisuuksiin. Masentuneelta tämä valheiden verho on syystä tai toisesta poistunut ja hän näkee itsensä ja ihmiselämän juuri niin raadollisena kuin mitä se todellisuudessa on. Vaikka masennus on kamala tauti ja olotila, niin olen toisaalta kiitollinen kokemuksista joita minulla on ollut sen parissa ja siitä, että pystyn näkemään asiat sellaisina kuin ne tosiasiassa on ilman ”terveen mielen” itsepetosta. Olen sairastanut erilaisia masennuksia vakavan synnytyksen jälkeisen ja lievän masennuksen väliltä ja olen oppinut iloitsemaan hyvin pienistä asioista ja elämään hetkessä, ilman suuria odotuksia minkään suhteen.

Ja täällä vielä yksi, joka ajattelee noin. On mielestäni naurettavaa sanoa, että olet hyvä ja pystyt mihin vain, jos todellisuus on se, että olet vuosikausia epäonnistunut ja mennyt siitä mistä aita on matalin. Tai mitä hyödyttää sanoa, että ansaitsee hyvää ja tulla rakastetuksi, jos on karkottanut kaikki ympäriltään. Mitä hyödyttää olla "hyvä ja rakastettu", jos reaalimaailmassa se ei ilmene millään tavalla? 

TÄMÄ

Olen pska ihminen, koska jätin sairastuneen puolisoni. Onko se totta, vai negatiivisen ja masentuneen mieleni tuottama harha? En tiedä, mutta ympäristö on antanut ymmärtää, että olen täysi ku*ipää. Vältä tässä nyt sitten negatiivisia ajatuksia itsestäni.