Lue keskustelun säännöt.
Lapsiperhe-elämässä ei ole mitään kadehdittavaa
16.06.2013 |
Tiedän, että monet vanhemmat kadehtivat jotakin osaa lapsettomasta elämäntavastani, esimerkiksi henkilökohtaista vapautta ja omaa aikaa. Minun pitäisi kai olla vastavuoroisesti kateellinen joistakin vanhemmuuteen liittyvistä jutuista. Tosiasiassa en ole tähän päivään mennessä keksinyt yhtään asiaa, joka olisi lapsiperhe-elämässä paremmin kuin omassa lapsettomassa elämässäni.
Kaiken kivan ja mielekkään, mitä lapset tuovat mukanaan, voin saada myös muuta kautta. Ne asiat, jotka ovat lapsen saamisessa ainutlaatuisia, ovat minusta joko yhdentekeviä tai vastenmielisiä. En kaipaa voimakkaita tunnekokemuksia, elämän ääniä taloon, lasten kasvun seuraamista tai ajatusta oman suvun jatkumisesta. Tiedän, mitä elämältä haluan, ja siihen eivät kuulu lapset tai tyypillinen lapsiperheen elämä missään muodossa.
En tarkoita tällä mitään pahaa vanhempia kohtaan. Olen varma, että lasten kanssa eläminen on vaikeine hetkineenkin erittäin antoisaa, jos todella haluaa toteuttaa huoltajan, hoivaajan ja kasvattajan roolia.
Kommentit (165)
Mulla on lapsipuoli ja kaksi omaa lastani ja olen tyytyväinen elämääni, en haluaisi olla kukaan muu tai vaihtaa tätä mihinkään. Aina löytyy joku jolla on enemmän tuohta joka on kauniimpi, joka käy enemmän ulkomailla, joka harrastaa enemmän: mitä sitten? Se on jonkun toisen elämä, minulla on tämä oma tässä nyt ja yritän joka päivä olla kiitollinen että olen minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 00:26"]
[quote author="Vierailija" time="16.06.2013 klo 23:19"]
Minä olin vannoutunut lapseton ihminen. Minä ja mieheni elimme todella menevää ja huoletonta elämää. Olimme onnellisia ja olimme vakaasti päättäneet että lapsia meille ei tule KOSKAAN! Molemmat meistä ahdistui lasten seurassa, enkä edes tykännyt kyläillä paikoissa joissa oli lapsia. Se kaaos, hektisyys, rutiinit jne. tuntui ihan käsittämättömän puuduttavalta. Kaupassa kun lapsi tai pieni vauva itki niin lähinnä tunsin suurta ärtymystä. En oikeastaan ollut ikinä kokenut mitään lämpimiä tunteita yhtäkään lasta kohtaan. Säälin kavereitani, joilla oli lapsia ja heidän elämänsä tuntui pyörivän ainoastaan kotona lasten ympärillä. Olin niin varma, etten tarvitse lapsia mihinkään, kun saan kaiken ja paljon enemmän silloiselta elämäntyyliltäni. Olin vapaa menemään, minulla oli unelmieni työpaikka ja intohimoinen suhde mieheeni.
Kunnes viime kesänä tein positiivisen raskaustestin. Alkushokista selvittyämme, päätimme pitää lapsen. Raskausaika oli kamalaa, voin pahoin, painoni nousi, jouduin jäämään töistä sairaslomalle, joka paikka särki ja tunsin itseni todella rumaksi. En enää viihtynyt muualla kuin kotona, koska voin henkisesti ja fyysisesti pahoin. Silloin ajattelin, että opinkohan minä ikinä rakastamaan tätä lasta. En tuntenut mitään sidettä sisällä kasvavaan lapseeni ja minua ei kiinnostanut ostella tulevalle vauvalle vaatteita tai suunnitella tulevaa nimeä.
Maaliskuussa sain pienen tyttäreni rinnalleni sektion jälkeen ja se oli siinä. Miten paljon voikaan jotain niin tuntematonta rakastaakkaan. En tuntenut oloani vielä äidiksi, mutta tiesin että rakastavani vauvaani. Kunnes vauva joutui ensimmäiseksi yöksi teholle tarkkailuun. Itkin koko yön. Minuun sattui fyysisesti, koska minun tiesin että vauvani paikka oli minun vieressäni. Silloin tajusin, että oikeastaan minulla ei ole mitään väliä, kunhan vauvallani on kaikki hyvin nyt ja ikuisesti. En tiennyt vauvan hoidosta mitään, mutta halusin oppia kaiken ja uhrata mitä vain elämässäni tuon pienen ihmisen takia.
Ei sitä voi lapseton oikeasti kuvitella, miltä se oikeasti tuntuu kun oma sydän on oman ruumiin ulkopuolella.
[/quote]
Kirjoituksesi on oikein sympaattinen, 36. :) Osaat ilmeisen hyvin pukea sanoiksi tuoreeseen äitiyteen liittyvää tunnemyllerrystä. Synnytyksen jälkeen vapautuu paljon oksitosiinia, jonka aikaansaama euforian tunne auttaa äidin ja lapsen kiintymyssuhteen muodostumisessa. Lisääntymisbiologiamme toimii erittäin fiksusti, kun se ei jätä jälkeläisistä huolehtimista pelkän yksilön velvollisuudentunnon varaan. Vaikka kuvaamasi tunteet eivät olekaan mitään sellaista, mitä haluaisin itse kokea, näkökulmasi on hyvin kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. -ap
[/quote]
Hehe, tässä taas pätee ihminen, joka ei tiedä yhtään, mistä puhuu. :) Nämä keskustelut ovat aina tällaisia, lapsettomat esittävät asiantuntijaa asiassa, josta heillä ei mitenkään voi olla kokemusperäistä tietoa (joka on ainoa millä on näissä keskusteluissa merkitystä).
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 01:25"]
Kadun, että mulla on lapsia. Muistelen kyynel silmässä aikaa, jolloin mulla oli työ, harrastuksia, ystäviä, rahaa, oma asunto, omaa aikaa ja oma elämä. Nyt mulla on kolme pentua. Menetin kaiken.
Nyt olen riippuvainen miehen tuloista. Joka aamu toivon, että tämä kaikki olisi vain pahaa unta, ja heräisin omassa sängyssäni, pikku krapulassa korkeintaan todetakseni, että se viimeinen kuppi oli liikaa, kun näin kauhupainajaisia näki.
Kerran nuotiolla yksi kysyi: "mikä olisi hirvein asia tehdä Juhannuksena?" Vastasin; kävellä lastenvaunujen kanssa jossain Helsingissä, Jakomäessä, Puistolassa, Tapanilassa...mitä näitä östra helvettejä nyt on...toteutui.
[/quote]
Nice try, ap.
Se on aina hauskaa, kun ihmiset puhuu asioista, joista ne ei mitään tiedä :) Ei lapseton voi tietää, mitä on olla äiti, tai mitä on oman lapsen rakkaus.
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:07"]
Se on aina hauskaa, kun ihmiset puhuu asioista, joista ne ei mitään tiedä :) Ei lapseton voi tietää, mitä on olla äiti, tai mitä on oman lapsen rakkaus.
[/quote]
Joo, sitten ne perustelee, että onhan mulla kummpilapsia ja siskolla lapsia... :D Sehän onkin aivan sama asia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taas tästä ikuisuusaiheesta saatu väittelyä siitä, kumpi elämä on parempaa ja täydempää, lapseton vai lapsellinen. AP'n kimppuun hyökätään eikä nähdä ollenkaan aloituksen pointtia tai sitten se tarkoituksella ymmärretään väärin.
Minulla on lapsi, sain hänet yli kolmikymppisenä. Oli toivottu ja haluttu lapsi. Mutta kyllähän se sitovuus tuli shokkina, vaikka olin tietysti jotenkin osannut kuvitella, että äitiys on sitovaa ja kestää ikuisesti. Mutta, että se oma-aika katosi totaalisesti. Ennen lasta elin ja näin, matkustelin, tein töitä yms. Eli kokematta ei ole jäänyt mitään.
Nyt viiteen vuoteen en ole käynyt kuin 2 kertaa ulkomailla (ja toinen siitä lapsen kanssa), 2-4 kertaa vuodessa ulkona (elokuvissa, syömässä, drinksuilla tms. kavereiden kanssa). Olen harrastanut kerran viikossa yhden tunnin ohjattua liikuntaa aikuisten seurassa. Kaikki muu tapahtuukin lapsen kanssa tai sitten ei tapahdu ollenkaan. Omaa aikaa on muutama tunti, kun lapsi nukahtaa kello kahdeksan illalla.
Nyt siihen on jo tietysti tottunut, näillä mennään. Mutta olihan se aluksi shokki, ja mietin, että miksi halusin äidiksi ja missä on se nautinto. Nyt on jo nautintoa siitäkin ja tietysti rakastan ja aina rakasti lastani. Mutta ymmärrän kyllä hyvin, jos jonku mielestä tässä ei paljon kadehdittavaa ole eikä äitiyttä halua.
Itse nautin suunnattomasti elämästäni ennen lasta, mutta niin teen nytkin. Nautinnot tulevat vain täysin eri asioista ja joskus niitäkin on joutunut kaivamaan. Ja joskus huomaa, että "tyytyy" paljon vähäisepään kuin ennen. Mutta kaipaan silti lapsettoman ajan huolettomuutta, rauhaa ja vapautta aika usein. Varsinkin tämä nykyinen jatkuva huoli ja pelko liittyen lapsen tulevaisuuteen, turvallisuuteen, mahdollisiin onnettomuuksiin ja tapaturmiin, mahdolliseen kiusaamiseen (kaikki siis kuvitteelisia "mitä jos" -skenaarioita päässäni) on aivan kamalaa.
No joo, sekavaa tekstiä, ehkä joku ymmärsi mun pointin :)
Hyvää kesää vaan kaikille lapsellisille ja lapsettomille tasapuolisesti :)
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:17"]
Taas tästä ikuisuusaiheesta saatu väittelyä siitä, kumpi elämä on parempaa ja täydempää, lapseton vai lapsellinen. AP'n kimppuun hyökätään eikä nähdä ollenkaan aloituksen pointtia tai sitten se tarkoituksella ymmärretään väärin.
Minulla on lapsi, sain hänet yli kolmikymppisenä. Oli toivottu ja haluttu lapsi. Mutta kyllähän se sitovuus tuli shokkina, vaikka olin tietysti jotenkin osannut kuvitella, että äitiys on sitovaa ja kestää ikuisesti. Mutta, että se oma-aika katosi totaalisesti. Ennen lasta elin ja näin, matkustelin, tein töitä yms. Eli kokematta ei ole jäänyt mitään.
Nyt viiteen vuoteen en ole käynyt kuin 2 kertaa ulkomailla (ja toinen siitä lapsen kanssa), 2-4 kertaa vuodessa ulkona (elokuvissa, syömässä, drinksuilla tms. kavereiden kanssa). Olen harrastanut kerran viikossa yhden tunnin ohjattua liikuntaa aikuisten seurassa. Kaikki muu tapahtuukin lapsen kanssa tai sitten ei tapahdu ollenkaan. Omaa aikaa on muutama tunti, kun lapsi nukahtaa kello kahdeksan illalla.
Nyt siihen on jo tietysti tottunut, näillä mennään. Mutta olihan se aluksi shokki, ja mietin, että miksi halusin äidiksi ja missä on se nautinto. Nyt on jo nautintoa siitäkin ja tietysti rakastan ja aina rakasti lastani. Mutta ymmärrän kyllä hyvin, jos jonku mielestä tässä ei paljon kadehdittavaa ole eikä äitiyttä halua.
Itse nautin suunnattomasti elämästäni ennen lasta, mutta niin teen nytkin. Nautinnot tulevat vain täysin eri asioista ja joskus niitäkin on joutunut kaivamaan. Ja joskus huomaa, että "tyytyy" paljon vähäisepään kuin ennen. Mutta kaipaan silti lapsettoman ajan huolettomuutta, rauhaa ja vapautta aika usein. Varsinkin tämä nykyinen jatkuva huoli ja pelko liittyen lapsen tulevaisuuteen, turvallisuuteen, mahdollisiin onnettomuuksiin ja tapaturmiin, mahdolliseen kiusaamiseen (kaikki siis kuvitteelisia "mitä jos" -skenaarioita päässäni) on aivan kamalaa.
No joo, sekavaa tekstiä, ehkä joku ymmärsi mun pointin :)
Hyvää kesää vaan kaikille lapsellisille ja lapsettomille tasapuolisesti :)
[/quote]
Niin, minä olen matkustellut lasten (3kpl) saamisen jälkeenkin useamman kerran vuodessa, nuorin taisi olla 5kk kun ekan kerran reissuun suunnattiin. Kaverit ovat pysyneet, olen päässyt harrastuksiin useamman kerran viikossa jne. En koe että olisin joutunut luopumaan jostain oleellisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:22"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:17"]
Taas tästä ikuisuusaiheesta saatu väittelyä siitä, kumpi elämä on parempaa ja täydempää, lapseton vai lapsellinen. AP'n kimppuun hyökätään eikä nähdä ollenkaan aloituksen pointtia tai sitten se tarkoituksella ymmärretään väärin.
Minulla on lapsi, sain hänet yli kolmikymppisenä. Oli toivottu ja haluttu lapsi. Mutta kyllähän se sitovuus tuli shokkina, vaikka olin tietysti jotenkin osannut kuvitella, että äitiys on sitovaa ja kestää ikuisesti. Mutta, että se oma-aika katosi totaalisesti. Ennen lasta elin ja näin, matkustelin, tein töitä yms. Eli kokematta ei ole jäänyt mitään.
Nyt viiteen vuoteen en ole käynyt kuin 2 kertaa ulkomailla (ja toinen siitä lapsen kanssa), 2-4 kertaa vuodessa ulkona (elokuvissa, syömässä, drinksuilla tms. kavereiden kanssa). Olen harrastanut kerran viikossa yhden tunnin ohjattua liikuntaa aikuisten seurassa. Kaikki muu tapahtuukin lapsen kanssa tai sitten ei tapahdu ollenkaan. Omaa aikaa on muutama tunti, kun lapsi nukahtaa kello kahdeksan illalla.
Nyt siihen on jo tietysti tottunut, näillä mennään. Mutta olihan se aluksi shokki, ja mietin, että miksi halusin äidiksi ja missä on se nautinto. Nyt on jo nautintoa siitäkin ja tietysti rakastan ja aina rakasti lastani. Mutta ymmärrän kyllä hyvin, jos jonku mielestä tässä ei paljon kadehdittavaa ole eikä äitiyttä halua.
Itse nautin suunnattomasti elämästäni ennen lasta, mutta niin teen nytkin. Nautinnot tulevat vain täysin eri asioista ja joskus niitäkin on joutunut kaivamaan. Ja joskus huomaa, että "tyytyy" paljon vähäisepään kuin ennen. Mutta kaipaan silti lapsettoman ajan huolettomuutta, rauhaa ja vapautta aika usein. Varsinkin tämä nykyinen jatkuva huoli ja pelko liittyen lapsen tulevaisuuteen, turvallisuuteen, mahdollisiin onnettomuuksiin ja tapaturmiin, mahdolliseen kiusaamiseen (kaikki siis kuvitteelisia "mitä jos" -skenaarioita päässäni) on aivan kamalaa.
No joo, sekavaa tekstiä, ehkä joku ymmärsi mun pointin :)
Hyvää kesää vaan kaikille lapsellisille ja lapsettomille tasapuolisesti :)
[/quote]
Niin, minä olen matkustellut lasten (3kpl) saamisen jälkeenkin useamman kerran vuodessa, nuorin taisi olla 5kk kun ekan kerran reissuun suunnattiin. Kaverit ovat pysyneet, olen päässyt harrastuksiin useamman kerran viikossa jne. En koe että olisin joutunut luopumaan jostain oleellisesti.
[/quote]
Ihanaa, että olet päässyt matkustelemaan :) Mulla tais nyt jäädä kirjoituksestani hieman faktaa pois, mutta tässä ne nyt sitten: muutin lapsen syntymän aikoihin uudelle paikkakunnalle, erosimme miehen kanssa, vaihdoin työpaikkaa joka oli määräaikainen aluksi ja ei sitten jatkunutkaan vaikka niin aluksi meinasivat. Olen siis ollut määräaikaisissa työsuhteissa ja työttömänä viimeisen 5 vuoden aikan. Nyt olen vihdoin vakituisessa työsuhteessa :) Eli tämä selittää, miksi en ole matkustellut juurikaan ulkomailla. Lapsesta se ei ehkä yksistään niin paljon johdu. Mutta, väitän silti, että lapsen kanssa ei voi matkustella niin vapaasti ja spontaanisti, kuin ilman niitä. Vaikka kuinka rento, sopeutuva, kiltti ja kaikki ruokainen lapsi olisikin, vaatii matkustelu silti jonkilaista suuunnittelua ja "ruutinin" noudattamista. Esim itse voi olla koko päivän syömättä, pärjään 3 tunnin yöunilla ja voin nukkua vaikka lentokentällä. Pieni lapsi ei. Ja kun tulee eskarit ja koulut sekin muuttaa asiaa.
Mutta joo, eipä siitä sen kummempaa.
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:33"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:22"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:17"]
Taas tästä ikuisuusaiheesta saatu väittelyä siitä, kumpi elämä on parempaa ja täydempää, lapseton vai lapsellinen. AP'n kimppuun hyökätään eikä nähdä ollenkaan aloituksen pointtia tai sitten se tarkoituksella ymmärretään väärin.
Minulla on lapsi, sain hänet yli kolmikymppisenä. Oli toivottu ja haluttu lapsi. Mutta kyllähän se sitovuus tuli shokkina, vaikka olin tietysti jotenkin osannut kuvitella, että äitiys on sitovaa ja kestää ikuisesti. Mutta, että se oma-aika katosi totaalisesti. Ennen lasta elin ja näin, matkustelin, tein töitä yms. Eli kokematta ei ole jäänyt mitään.
Nyt viiteen vuoteen en ole käynyt kuin 2 kertaa ulkomailla (ja toinen siitä lapsen kanssa), 2-4 kertaa vuodessa ulkona (elokuvissa, syömässä, drinksuilla tms. kavereiden kanssa). Olen harrastanut kerran viikossa yhden tunnin ohjattua liikuntaa aikuisten seurassa. Kaikki muu tapahtuukin lapsen kanssa tai sitten ei tapahdu ollenkaan. Omaa aikaa on muutama tunti, kun lapsi nukahtaa kello kahdeksan illalla.
Nyt siihen on jo tietysti tottunut, näillä mennään. Mutta olihan se aluksi shokki, ja mietin, että miksi halusin äidiksi ja missä on se nautinto. Nyt on jo nautintoa siitäkin ja tietysti rakastan ja aina rakasti lastani. Mutta ymmärrän kyllä hyvin, jos jonku mielestä tässä ei paljon kadehdittavaa ole eikä äitiyttä halua.
Itse nautin suunnattomasti elämästäni ennen lasta, mutta niin teen nytkin. Nautinnot tulevat vain täysin eri asioista ja joskus niitäkin on joutunut kaivamaan. Ja joskus huomaa, että "tyytyy" paljon vähäisepään kuin ennen. Mutta kaipaan silti lapsettoman ajan huolettomuutta, rauhaa ja vapautta aika usein. Varsinkin tämä nykyinen jatkuva huoli ja pelko liittyen lapsen tulevaisuuteen, turvallisuuteen, mahdollisiin onnettomuuksiin ja tapaturmiin, mahdolliseen kiusaamiseen (kaikki siis kuvitteelisia "mitä jos" -skenaarioita päässäni) on aivan kamalaa.
No joo, sekavaa tekstiä, ehkä joku ymmärsi mun pointin :)
Hyvää kesää vaan kaikille lapsellisille ja lapsettomille tasapuolisesti :)
[/quote]
Niin, minä olen matkustellut lasten (3kpl) saamisen jälkeenkin useamman kerran vuodessa, nuorin taisi olla 5kk kun ekan kerran reissuun suunnattiin. Kaverit ovat pysyneet, olen päässyt harrastuksiin useamman kerran viikossa jne. En koe että olisin joutunut luopumaan jostain oleellisesti.
[/quote]
Ihanaa, että olet päässyt matkustelemaan :) Mulla tais nyt jäädä kirjoituksestani hieman faktaa pois, mutta tässä ne nyt sitten: muutin lapsen syntymän aikoihin uudelle paikkakunnalle, erosimme miehen kanssa, vaihdoin työpaikkaa joka oli määräaikainen aluksi ja ei sitten jatkunutkaan vaikka niin aluksi meinasivat. Olen siis ollut määräaikaisissa työsuhteissa ja työttömänä viimeisen 5 vuoden aikan. Nyt olen vihdoin vakituisessa työsuhteessa :) Eli tämä selittää, miksi en ole matkustellut juurikaan ulkomailla. Lapsesta se ei ehkä yksistään niin paljon johdu. Mutta, väitän silti, että lapsen kanssa ei voi matkustella niin vapaasti ja spontaanisti, kuin ilman niitä. Vaikka kuinka rento, sopeutuva, kiltti ja kaikki ruokainen lapsi olisikin, vaatii matkustelu silti jonkilaista suuunnittelua ja "ruutinin" noudattamista. Esim itse voi olla koko päivän syömättä, pärjään 3 tunnin yöunilla ja voin nukkua vaikka lentokentällä. Pieni lapsi ei. Ja kun tulee eskarit ja koulut sekin muuttaa asiaa.
Mutta joo, eipä siitä sen kummempaa.
[/quote]
Jep, mä en ole koskaan vällittänyt esim. reppureissaamisesta vaan lomien pitää olla hvin suunniteltuja, oli niissä lapsia mukana tai ei. Siksipä en suostuisi lomailemaan nälässä tai nukkumaan lentokentillä edes yksinäni :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:36"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:33"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:22"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:17"]
Taas tästä ikuisuusaiheesta saatu väittelyä siitä, kumpi elämä on parempaa ja täydempää, lapseton vai lapsellinen. AP'n kimppuun hyökätään eikä nähdä ollenkaan aloituksen pointtia tai sitten se tarkoituksella ymmärretään väärin.
Minulla on lapsi, sain hänet yli kolmikymppisenä. Oli toivottu ja haluttu lapsi. Mutta kyllähän se sitovuus tuli shokkina, vaikka olin tietysti jotenkin osannut kuvitella, että äitiys on sitovaa ja kestää ikuisesti. Mutta, että se oma-aika katosi totaalisesti. Ennen lasta elin ja näin, matkustelin, tein töitä yms. Eli kokematta ei ole jäänyt mitään.
Nyt viiteen vuoteen en ole käynyt kuin 2 kertaa ulkomailla (ja toinen siitä lapsen kanssa), 2-4 kertaa vuodessa ulkona (elokuvissa, syömässä, drinksuilla tms. kavereiden kanssa). Olen harrastanut kerran viikossa yhden tunnin ohjattua liikuntaa aikuisten seurassa. Kaikki muu tapahtuukin lapsen kanssa tai sitten ei tapahdu ollenkaan. Omaa aikaa on muutama tunti, kun lapsi nukahtaa kello kahdeksan illalla.
Nyt siihen on jo tietysti tottunut, näillä mennään. Mutta olihan se aluksi shokki, ja mietin, että miksi halusin äidiksi ja missä on se nautinto. Nyt on jo nautintoa siitäkin ja tietysti rakastan ja aina rakasti lastani. Mutta ymmärrän kyllä hyvin, jos jonku mielestä tässä ei paljon kadehdittavaa ole eikä äitiyttä halua.
Itse nautin suunnattomasti elämästäni ennen lasta, mutta niin teen nytkin. Nautinnot tulevat vain täysin eri asioista ja joskus niitäkin on joutunut kaivamaan. Ja joskus huomaa, että "tyytyy" paljon vähäisepään kuin ennen. Mutta kaipaan silti lapsettoman ajan huolettomuutta, rauhaa ja vapautta aika usein. Varsinkin tämä nykyinen jatkuva huoli ja pelko liittyen lapsen tulevaisuuteen, turvallisuuteen, mahdollisiin onnettomuuksiin ja tapaturmiin, mahdolliseen kiusaamiseen (kaikki siis kuvitteelisia "mitä jos" -skenaarioita päässäni) on aivan kamalaa.
No joo, sekavaa tekstiä, ehkä joku ymmärsi mun pointin :)
Hyvää kesää vaan kaikille lapsellisille ja lapsettomille tasapuolisesti :)
[/quote]
Niin, minä olen matkustellut lasten (3kpl) saamisen jälkeenkin useamman kerran vuodessa, nuorin taisi olla 5kk kun ekan kerran reissuun suunnattiin. Kaverit ovat pysyneet, olen päässyt harrastuksiin useamman kerran viikossa jne. En koe että olisin joutunut luopumaan jostain oleellisesti.
[/quote]
Ihanaa, että olet päässyt matkustelemaan :) Mulla tais nyt jäädä kirjoituksestani hieman faktaa pois, mutta tässä ne nyt sitten: muutin lapsen syntymän aikoihin uudelle paikkakunnalle, erosimme miehen kanssa, vaihdoin työpaikkaa joka oli määräaikainen aluksi ja ei sitten jatkunutkaan vaikka niin aluksi meinasivat. Olen siis ollut määräaikaisissa työsuhteissa ja työttömänä viimeisen 5 vuoden aikan. Nyt olen vihdoin vakituisessa työsuhteessa :) Eli tämä selittää, miksi en ole matkustellut juurikaan ulkomailla. Lapsesta se ei ehkä yksistään niin paljon johdu. Mutta, väitän silti, että lapsen kanssa ei voi matkustella niin vapaasti ja spontaanisti, kuin ilman niitä. Vaikka kuinka rento, sopeutuva, kiltti ja kaikki ruokainen lapsi olisikin, vaatii matkustelu silti jonkilaista suuunnittelua ja "ruutinin" noudattamista. Esim itse voi olla koko päivän syömättä, pärjään 3 tunnin yöunilla ja voin nukkua vaikka lentokentällä. Pieni lapsi ei. Ja kun tulee eskarit ja koulut sekin muuttaa asiaa.
Mutta joo, eipä siitä sen kummempaa.
[/quote]
Jep, mä en ole koskaan vällittänyt esim. reppureissaamisesta vaan lomien pitää olla hvin suunniteltuja, oli niissä lapsia mukana tai ei. Siksipä en suostuisi lomailemaan nälässä tai nukkumaan lentokentillä edes yksinäni :)
[/quote]
Joo en minäkään nälässä ole joutunut olla ja vain yhden yön olen nukkunut kentällä ;) Tämä nyt oli vain erittäin äärimminen esimerkki siitä, että lapsellisella ja lapsettomalla matkalla on eronsa. Mutta en ala tästä enempää väittämään ja vääntämään.
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:17"]
Nyt viiteen vuoteen en ole käynyt kuin 2 kertaa ulkomailla (ja toinen siitä lapsen kanssa), 2-4 kertaa vuodessa ulkona (elokuvissa, syömässä, drinksuilla tms. kavereiden kanssa). Olen harrastanut kerran viikossa yhden tunnin ohjattua liikuntaa aikuisten seurassa. Kaikki muu tapahtuukin lapsen kanssa tai sitten ei tapahdu ollenkaan. Omaa aikaa on muutama tunti, kun lapsi nukahtaa kello kahdeksan illalla.
[/quote]
Sinulla on kyllä kovin vähän omaa aikaa. Minulla on kaksi lasta (2v ja 4v) ja esimerkiksi ensi viikolla olen lähdössä ilman lapsia Pariisiin pitkäksi viikonlopuksi miehen kanssa, lapset jäävät mummolaan. Esikoisen syntymän jälkeen olen matkustanut (lasten kanssa tai ilman) ainakin kerran vuodessa, nyt on tulossa kolmas reissu vuoden sisään. Harrastan pari kertaa viikossa (eli sen määrän mitä ennen lapsiakin) ja niin edelleen. Vastaus on toimiva jaettu vanhemmuus sekä tukiverkot. Toki näitä asioita kannattaa miettiä ennen lapsen/lasten hankintaa, ettei tosiaan joudu tilanteeseen, jossa hoitoapua ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eniten näissä keskusteluissa kummeksuttaa se, että miksi kenenkään pitäisi olla kateellinen yhtään mistään? Eikö jokaisen olisi parempi elää omaa elämäänsä, tehdä omaa elämäänsä koskevat päätökset ihan itse ja sitten yrittää elää tyytyväisenä niiden suhteen?
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:41"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:36"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:33"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:22"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:17"]
Taas tästä ikuisuusaiheesta saatu väittelyä siitä, kumpi elämä on parempaa ja täydempää, lapseton vai lapsellinen. AP'n kimppuun hyökätään eikä nähdä ollenkaan aloituksen pointtia tai sitten se tarkoituksella ymmärretään väärin.
Minulla on lapsi, sain hänet yli kolmikymppisenä. Oli toivottu ja haluttu lapsi. Mutta kyllähän se sitovuus tuli shokkina, vaikka olin tietysti jotenkin osannut kuvitella, että äitiys on sitovaa ja kestää ikuisesti. Mutta, että se oma-aika katosi totaalisesti. Ennen lasta elin ja näin, matkustelin, tein töitä yms. Eli kokematta ei ole jäänyt mitään.
Nyt viiteen vuoteen en ole käynyt kuin 2 kertaa ulkomailla (ja toinen siitä lapsen kanssa), 2-4 kertaa vuodessa ulkona (elokuvissa, syömässä, drinksuilla tms. kavereiden kanssa). Olen harrastanut kerran viikossa yhden tunnin ohjattua liikuntaa aikuisten seurassa. Kaikki muu tapahtuukin lapsen kanssa tai sitten ei tapahdu ollenkaan. Omaa aikaa on muutama tunti, kun lapsi nukahtaa kello kahdeksan illalla.
Nyt siihen on jo tietysti tottunut, näillä mennään. Mutta olihan se aluksi shokki, ja mietin, että miksi halusin äidiksi ja missä on se nautinto. Nyt on jo nautintoa siitäkin ja tietysti rakastan ja aina rakasti lastani. Mutta ymmärrän kyllä hyvin, jos jonku mielestä tässä ei paljon kadehdittavaa ole eikä äitiyttä halua.
Itse nautin suunnattomasti elämästäni ennen lasta, mutta niin teen nytkin. Nautinnot tulevat vain täysin eri asioista ja joskus niitäkin on joutunut kaivamaan. Ja joskus huomaa, että "tyytyy" paljon vähäisepään kuin ennen. Mutta kaipaan silti lapsettoman ajan huolettomuutta, rauhaa ja vapautta aika usein. Varsinkin tämä nykyinen jatkuva huoli ja pelko liittyen lapsen tulevaisuuteen, turvallisuuteen, mahdollisiin onnettomuuksiin ja tapaturmiin, mahdolliseen kiusaamiseen (kaikki siis kuvitteelisia "mitä jos" -skenaarioita päässäni) on aivan kamalaa.
No joo, sekavaa tekstiä, ehkä joku ymmärsi mun pointin :)
Hyvää kesää vaan kaikille lapsellisille ja lapsettomille tasapuolisesti :)
[/quote]
Niin, minä olen matkustellut lasten (3kpl) saamisen jälkeenkin useamman kerran vuodessa, nuorin taisi olla 5kk kun ekan kerran reissuun suunnattiin. Kaverit ovat pysyneet, olen päässyt harrastuksiin useamman kerran viikossa jne. En koe että olisin joutunut luopumaan jostain oleellisesti.
[/quote]
Ihanaa, että olet päässyt matkustelemaan :) Mulla tais nyt jäädä kirjoituksestani hieman faktaa pois, mutta tässä ne nyt sitten: muutin lapsen syntymän aikoihin uudelle paikkakunnalle, erosimme miehen kanssa, vaihdoin työpaikkaa joka oli määräaikainen aluksi ja ei sitten jatkunutkaan vaikka niin aluksi meinasivat. Olen siis ollut määräaikaisissa työsuhteissa ja työttömänä viimeisen 5 vuoden aikan. Nyt olen vihdoin vakituisessa työsuhteessa :) Eli tämä selittää, miksi en ole matkustellut juurikaan ulkomailla. Lapsesta se ei ehkä yksistään niin paljon johdu. Mutta, väitän silti, että lapsen kanssa ei voi matkustella niin vapaasti ja spontaanisti, kuin ilman niitä. Vaikka kuinka rento, sopeutuva, kiltti ja kaikki ruokainen lapsi olisikin, vaatii matkustelu silti jonkilaista suuunnittelua ja "ruutinin" noudattamista. Esim itse voi olla koko päivän syömättä, pärjään 3 tunnin yöunilla ja voin nukkua vaikka lentokentällä. Pieni lapsi ei. Ja kun tulee eskarit ja koulut sekin muuttaa asiaa.
Mutta joo, eipä siitä sen kummempaa.
[/quote]
Jep, mä en ole koskaan vällittänyt esim. reppureissaamisesta vaan lomien pitää olla hvin suunniteltuja, oli niissä lapsia mukana tai ei. Siksipä en suostuisi lomailemaan nälässä tai nukkumaan lentokentillä edes yksinäni :)
[/quote]
Joo en minäkään nälässä ole joutunut olla ja vain yhden yön olen nukkunut kentällä ;) Tämä nyt oli vain erittäin äärimminen esimerkki siitä, että lapsellisella ja lapsettomalla matkalla on eronsa. Mutta en ala tästä enempää väittämään ja vääntämään.
[/quote]
Tietysti niillä on eronsa mutta niinhän pitää ollakin. Ei mullekaan olisi "rentoa" majailla jossain lentokentällä ja lasten kanssa ollaan touhuttu lomilla vaikka mitä. Tietysti jos lomalta odottaa allasbaarissa nojailua tai jotain matkaa Intiaan valaistumaan niin noita ei lasten kanssa kannata tehdä, kuka nyt sellaista kaipaakaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, meitä on niin moneen jakoon. Silloin kun olin vielä lapseton ja elämässäni oli kaikkea tuota, niin kaiken sen vapauden keskellä kaipasin kuitenkin kipeästi omaa perhettä. Matkustelin ystävien ja mieheni kanssa, mutta nähdessäni perheitä, huokaisin syvään ja ajattelin että joku päivä matkustelen lasteni kanssa. Urheilin, mutta huokaisin syvään, että joku päivä urheilen ja liikun lasteni kanssa. Tein hyvää ruokaa, mutta huokasin että joku päivä opetan omat lapseni tekemään hyvää ruokaa. Kävin brunsseilla, mutta huokasin, että joku päivä veisin omat lapseni mukaan brunsseille. Sisustin, mutta huokasin että joku päivä sisustaisin myös lasteni huoneita. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Nyt minulla on kaksi ihanaa, pientä lasta. Matkustelemme kun budjetti sen sallii, ja nautin siitä enemmän kuin vuosiin. Käymme brunsseilla. Kolmevuotiaan kanssa on kiva kokata yhdessä. Lastenhuonetta olen päässyt sisustelemaan. Käymme yhdessä uimassa ja pyöräilemässä. Kaikki pyhät (juhannus, joulu, vappu, uusi vuosi jne.) ovat saaneet ainakin mun elämässä uuden merkityksen, positiivisen. En vaihtaisi niitä lapsettomiin juhliin.
Toki kaipaan enemmän omaa aikaa, tottakai. Molemmat lapset ovat hyviä nukkumaan ja ovat olleet terveitä, ei tämä lapsiperhe-elämä ainakaan mulla ole sellaista jatkuvaa kituuttamista, jossa kaipaisin vanhaa aikaa tai odottaisin lasten kasvua kuin kuuta nousevaa. Rankkaa on välillä, ehdottomasti, mutta henkilökohtaisesti olen onnellisempi ja jotenkin enemmän sinut itseni kanssa nyt äitinä kuin silloin lapsettomana.
Ja olen äidiksi tultuani käynyt ulkomailla ilman perhettä, olen päässyt urheilemaan yksin (tosin vain kerta viikkoon), olen saanut juotua kahvin rauhassa. En niin usein kuin ennen, mutta ahhhh, kuinka paljon enemmän arvostankaan noita hetkiä nykyään. Lämpimällä suihkullakin on nykyään suurempi arvo kuin ennen.
Elän elämääni kuten aina toivoin, ja olen onnellinen. Elät elämääsi kuten toivot ja olet tyytyväinen. Win-win. Olemme molemmat onnekkaita kun olemme saaneet valita ja elämä on mennyt tahtomallamme tavalla.
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:41"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:36"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:33"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:22"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:17"]
Taas tästä ikuisuusaiheesta saatu väittelyä siitä, kumpi elämä on parempaa ja täydempää, lapseton vai lapsellinen. AP'n kimppuun hyökätään eikä nähdä ollenkaan aloituksen pointtia tai sitten se tarkoituksella ymmärretään väärin.
Minulla on lapsi, sain hänet yli kolmikymppisenä. Oli toivottu ja haluttu lapsi. Mutta kyllähän se sitovuus tuli shokkina, vaikka olin tietysti jotenkin osannut kuvitella, että äitiys on sitovaa ja kestää ikuisesti. Mutta, että se oma-aika katosi totaalisesti. Ennen lasta elin ja näin, matkustelin, tein töitä yms. Eli kokematta ei ole jäänyt mitään.
Nyt viiteen vuoteen en ole käynyt kuin 2 kertaa ulkomailla (ja toinen siitä lapsen kanssa), 2-4 kertaa vuodessa ulkona (elokuvissa, syömässä, drinksuilla tms. kavereiden kanssa). Olen harrastanut kerran viikossa yhden tunnin ohjattua liikuntaa aikuisten seurassa. Kaikki muu tapahtuukin lapsen kanssa tai sitten ei tapahdu ollenkaan. Omaa aikaa on muutama tunti, kun lapsi nukahtaa kello kahdeksan illalla.
Nyt siihen on jo tietysti tottunut, näillä mennään. Mutta olihan se aluksi shokki, ja mietin, että miksi halusin äidiksi ja missä on se nautinto. Nyt on jo nautintoa siitäkin ja tietysti rakastan ja aina rakasti lastani. Mutta ymmärrän kyllä hyvin, jos jonku mielestä tässä ei paljon kadehdittavaa ole eikä äitiyttä halua.
Itse nautin suunnattomasti elämästäni ennen lasta, mutta niin teen nytkin. Nautinnot tulevat vain täysin eri asioista ja joskus niitäkin on joutunut kaivamaan. Ja joskus huomaa, että "tyytyy" paljon vähäisepään kuin ennen. Mutta kaipaan silti lapsettoman ajan huolettomuutta, rauhaa ja vapautta aika usein. Varsinkin tämä nykyinen jatkuva huoli ja pelko liittyen lapsen tulevaisuuteen, turvallisuuteen, mahdollisiin onnettomuuksiin ja tapaturmiin, mahdolliseen kiusaamiseen (kaikki siis kuvitteelisia "mitä jos" -skenaarioita päässäni) on aivan kamalaa.
No joo, sekavaa tekstiä, ehkä joku ymmärsi mun pointin :)
Hyvää kesää vaan kaikille lapsellisille ja lapsettomille tasapuolisesti :)
[/quote]
Niin, minä olen matkustellut lasten (3kpl) saamisen jälkeenkin useamman kerran vuodessa, nuorin taisi olla 5kk kun ekan kerran reissuun suunnattiin. Kaverit ovat pysyneet, olen päässyt harrastuksiin useamman kerran viikossa jne. En koe että olisin joutunut luopumaan jostain oleellisesti.
[/quote]
Ihanaa, että olet päässyt matkustelemaan :) Mulla tais nyt jäädä kirjoituksestani hieman faktaa pois, mutta tässä ne nyt sitten: muutin lapsen syntymän aikoihin uudelle paikkakunnalle, erosimme miehen kanssa, vaihdoin työpaikkaa joka oli määräaikainen aluksi ja ei sitten jatkunutkaan vaikka niin aluksi meinasivat. Olen siis ollut määräaikaisissa työsuhteissa ja työttömänä viimeisen 5 vuoden aikan. Nyt olen vihdoin vakituisessa työsuhteessa :) Eli tämä selittää, miksi en ole matkustellut juurikaan ulkomailla. Lapsesta se ei ehkä yksistään niin paljon johdu. Mutta, väitän silti, että lapsen kanssa ei voi matkustella niin vapaasti ja spontaanisti, kuin ilman niitä. Vaikka kuinka rento, sopeutuva, kiltti ja kaikki ruokainen lapsi olisikin, vaatii matkustelu silti jonkilaista suuunnittelua ja "ruutinin" noudattamista. Esim itse voi olla koko päivän syömättä, pärjään 3 tunnin yöunilla ja voin nukkua vaikka lentokentällä. Pieni lapsi ei. Ja kun tulee eskarit ja koulut sekin muuttaa asiaa.
Mutta joo, eipä siitä sen kummempaa.
[/quote]
Jep, mä en ole koskaan vällittänyt esim. reppureissaamisesta vaan lomien pitää olla hvin suunniteltuja, oli niissä lapsia mukana tai ei. Siksipä en suostuisi lomailemaan nälässä tai nukkumaan lentokentillä edes yksinäni :)
[/quote]
Joo en minäkään nälässä ole joutunut olla ja vain yhden yön olen nukkunut kentällä ;) Tämä nyt oli vain erittäin äärimminen esimerkki siitä, että lapsellisella ja lapsettomalla matkalla on eronsa. Mutta en ala tästä enempää väittämään ja vääntämään.
[/quote]
Äh, todella turhauttava keskustelu. Ensin väitetään, että joo olen saanut lapsesta pallon jalkaan, en voi mennä ja matkustaa lapsen vuoksi ja sitten kun asioiden oikea laita paljastuu, käy ilmi että nuo asiat johtuvat ihan muusta kuin siitä lapsesta, vaikka niitä alun perin argumenttina käytettiin. Huoh. Muistin taas, miksi en suuremmin näitä nettikeskusteluja harrasta.
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 07:51"]
Miksi ap kuvittelet että perheelliset olisivat kateellisia lapsettomalle?
[/quote]
Osa lapsiperheellisistä ystävistäni on myöntänyt kateutensa joistakin minun elämälleni leimallisista piirteistä kuten noista moneen kertaan mainituista omasta ajasta ja tilasta. Lisäksi vastaavista tuntemuksista voi lukea ihan AV:ltakin: https://www.google.fi/search?q=olen+kateellinen+lapsettomille+site%3Avauva.fi Kyllä tätä kateutta siis esiintyy. Minäkin kadehdin tällaista elämäntapaa, ennen kuin saavutin sen. En kuitenkaan koe, että olisin mitenkään parempi ihminen sen vuoksi, että joku on asioistani kateellinen. Kateus voi olla hyödyllinen tunne, kun se saa meidät tavoittelemaan parempaa. -ap
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:52"]
Elän elämääni kuten aina toivoin, ja olen onnellinen. Elät elämääsi kuten toivot ja olet tyytyväinen. Win-win. Olemme molemmat onnekkaita kun olemme saaneet valita ja elämä on mennyt tahtomallamme tavalla.
[/quote]
En voisi olla enempää samaa mieltä. Onnellisuus ei ole mitään nollasummapeliä. Toisin kuin Tolstoi kirjoitti, kaikki onnelliset perheet ovat onnellisia omalla tavallaan.
Hyvää kesää myös numerolle 68! -ap
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 09:52"]
Ap, meitä on niin moneen jakoon. Silloin kun olin vielä lapseton ja elämässäni oli kaikkea tuota, niin kaiken sen vapauden keskellä kaipasin kuitenkin kipeästi omaa perhettä. Matkustelin ystävien ja mieheni kanssa, mutta nähdessäni perheitä, huokaisin syvään ja ajattelin että joku päivä matkustelen lasteni kanssa. Urheilin, mutta huokaisin syvään, että joku päivä urheilen ja liikun lasteni kanssa. Tein hyvää ruokaa, mutta huokasin että joku päivä opetan omat lapseni tekemään hyvää ruokaa. Kävin brunsseilla, mutta huokasin, että joku päivä veisin omat lapseni mukaan brunsseille. Sisustin, mutta huokasin että joku päivä sisustaisin myös lasteni huoneita. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.[/quote]
Tuo oli minulle ihan uutta. Joillekin kai se hoivavietti ja äidiksi tuleminen on niin sisäänrakennettu, että sen liittää ihan kaikkeen mitä elämässään tekee (jo ennen niitä lapsia). Tuolla tavalla ajattelevalle/elävälle ihmiselle lapsettomuus on varmaan suuri suru ja menetys. Mutta sitten on meitäkin, jotka ovat onnellisia elämäänsä aina vallitsevissa olosuhteissa, eli oli lapsia tai ei. Itse taas en ole koskaan osannut elää "sitku"-elämää, miltä yllä oleva teksti vaikuttaa. En "sitku mulla on lapsia" -elämää, en "sitku olen eläkkeellä" -elämää. Elämä on tässä ja nyt!
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 01:29"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 01:17"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 00:58"]
En tiedä mitä kadehtisin. Harrastan kuntosalia ja valokuvaamista. Piirtämistä silloin kun ehdin. Voin mennä ja tulla ja opiskella ja olla ystävien kanssa. En tiedä mitä lapsiperhe-elämä olisi muuttanut muuta kuin sen, että on säännöllisemmät ruoka-ajat.
[/quote]
Etkö vietä aikaasi lastesi kanssa? Ovatko he päivähoidossa? Kuka vie ja hakee? Etkö osta lapsille vaatteita, leluja, vie harrastuksiin, katso tv:stä lastenohjelmia heidän kanssaan jne, jne? voitko mennä harrastuksiisi, jos miehellä onkin jokin meno samaan aikaan? Pitääkö hankkia lastenvahti?
[/quote]
Vietän aikaa lapseni kanssa. Leikitään, pelataan ja katsotaan vaikka lasten elokuvia. Lapseni on päiväkodissa joskus (kesälomani aikanakin kerran viikossa). Hakee ja tuo se joka ehtii. En kauhesti osta vaatteita, niitä vain tulee jostakin, lisäksi mummit ja kummit osallistuu paljon, hyvä jos itse ehdin kaikkea yleensä ajatellakkaan kun ovat jo hankkineet. Voin mennä harrastuksiini vaikka miehellä olisikin menoa, on meillä muitakin läheisiä sukulaisia, eikä tarvitse erikseen mitään lastenvahtia hommata. Kuinka niin? Tunnen silti itseni ja elämäni vapaaksi, vaikka silloin tällöin olisikin aikatauluja (koulu, lapsen tarha tms).
[/quote]
Eli onhan se lapsiperhe-elämä muuttanut sitä, miten aikaasi vietät. Ei tässä ollut tarkoitus arvostella sitä, onko muutos huonompaa tai parempaa. Tosiasia kuitenkin lienee, että et sinä samalla tavalla aikaasi vietä kuin ennen omia lapsia, ellet sitten ole hoitanut jonkun muun lapsia 24/7. Tosin, ei sinun ole tarvinnut kaikesta luopuakaan lapset saatuasi.
Onko juuri tämä palsta erityisen katkera ja vittumainen verrattuna muihin, ja jos on, onko muuttuja juuri äitiys joka sen aiheuttaa, vai voisiko syynä olla joku muu, esim naisvaltaisuus? Onko esim ap:n oma aloitus jotain ihan muuta kuin vittumainen...? Aloituksen syy?
Moniko isä menisi muistuttamaan "yh-isien palstalle" (joiden joukossa kai oletetaan oikeasti monia katkeria olevan), kuinka hän ei ole yhtään kateellinen heille?
Jos äiti menisi "velan keskustelupalstalle" kirjoittamaan
"Lapsettomien elämässä ei ole mitään kadehdittavaa. En ole tähän päivään mennessä keksinyt yhtään asiaa, joka olisi lapsettoman pariskunnan kodissa paremmin kuin lapsiperheessä. " Syy moiseen aloitukseen olisi...?