Lapsiperhe-elämässä ei ole mitään kadehdittavaa

Totuus on se, että mun elämä olis aika yksinäistä ilman lapsia. Rahaa ei olisi matkustella kuitenkaan koska olen suurimman osan elämääni ollut työtön tai jossain pienipalkkaisessa työssä, esim. yrittäjänä. Tietysti olen ensimmäisen lapsen jo nuorena hankkinut täysin itsekkäistä syistä, koska minä halusin oman lapsen, toisen lapsen halusin lähinnä aviomieheni takia, jolla ei ollut lapsia kun aloimme seurustella. Jos näitä nuorimmaisia ei olisi, voisin viettää enemmän aikaa miehen kanssa kahdestaan kun vanhin on jo muuttanut kotoa, luulen että ei se yhteinen aika kuitenkaan olisi mitenkään hohdokasta, mies ei ole romanttinen luonne, aika tylsiä ollaan molemmat, tykätään olla kotona. Minä teen puutarhahommia mieluiten, sitä lapset ei estä. Siivoamista inhoan, ja sitä toki olisi vähemmän jos olisimme miehen kanssa kahdestaan. Yksinoloa kaipaan eniten, olen sellainen että haluan joskus olla yksin rauhassa, mutta toisaalta en haluaisi olla yksinäinen. Pian lapset on sen ikäisiä että alkavat mennä omia menojaan, ja sitten saan taas olla yksin niin paljon kuin haluan, ehkä enemmänkin kuin haluaisin.

Minulla ei ole lapsia, mutta niitä kovasti haluaisin. Olen toki vielä suhteellisen nuorikin 25-vuotta. Avomies haluaa elää vielä juurkin tuota huoletonta elämää ilman lapsia ja noh minä olisin jo valmis ottamaan vastuun lapsesta. 

Niin ja tosiaan itse koen tällä hetkellä paljonkin kateutta kun näen nuoria pariskuntia lasten kanssa. Minun mielestä tässä minun elämässä ei ainakaan ole mitään kadehdittavaa. AJattelen jotenkin, että sitten jos saan lapsen / lapsia elämästä tulee värikkäämpää ja sitten vihdoin elämällä on jokin tarkoitus ja sisältöä. 

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 12:54"]

Tässä asetetaan vastakkain parisuhteessa elävän, lapsettoman, elämäänsä tyytyväisen naisen elämä ja sitten kaoottisessa pikkulapsiperheessä elävän naisen elämä. Tosiasiahan on, että niitä lapsettomia - vapaaehtoisestikin sellaisia - on monenlaisia. Osa on menettänyt parisuhteensa siinä 40+-vuotiaana, kun mies on tullut katumapäälle ja alkanut hankkia lapsia. Talous saattaa olla kuralla, kun on itse sairastunut. Omat vanhemmat ovat kuolleet, ja eletään aika yksinäistä elämää, kun sillä laajalla ystäväperheellä on ne yllätyslapset juuri 40-vuotiaana hankittuina tai muuten viettävät menevää elämää parisuhteissaan. Tiedän kaksi vähän alle 50-vuotiasta naista, jotka ovat katkeria, kadehtivia ja yksinäisiä. Tunsin heidät myös 30+-vuotiaina viettämässä ihanaa ja turvattua parisuhde-elämää vapauksineen ja matkusteluineen.

Tietenkään nämä kaksi esimerkkiä ei kerro mitään kaikista vapaaehtoisesti lapsettomista, niin kuin ne pikkulapsikokemukset eivät kerro kaikista lapsiperheistä. On valtavan paljon lapsiperheitä, jotka nauttivat elämästään ihan niin kuin on vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka nauttivat elämästään. Ap:n on helppo todeta, että ei kadehdi lapsiperheitä, kun on tällä hetkellä parisuhteessa ja onnellinen. Mitä jos mies jättää? Mitä jos menetät työsi? Vieläkö tuntuu, että lapsettomuus on ykkösarvo sinulle?

On helppoa todeta, ettei kadehdi, jos elämässä on moni asia kunnossa. Silloin voi väittää, että se johtuu siitä, kun on valinnut lapsettoman elämäntavan. Mutta jos oletkin yllättäen yksin, onko se elämä sitten enää niin ihanaa. Tuntuuko silloin siltä, että olisipa edes ne lapset olemassa, niin ei tarvitsisi elää tätä elämää ihan kokonaan yksin?

Minä vietin mieheni kanssa lapsetonta elämää aika pitkään. Meillä oli parisuhde ja talous kunnossa ja elämä kaikin puolin mallillaan. Vähän jopa pelkäsin lasten hankkimista, kun mietin, keikutettaisiinko tässä sitä onnellisuutta. Mutta tiesin, etten olisi ollut tyytyväinen valintaani, jos minulla ei olisikaan kumppania tai taloudellista turvallisuutta, työpaikkaa, samanhenkisiä ystäviä. Kun ystäväpiiriimme alkoi syntyä vauvoja 30+-vuotiaasta alkaen, tajusin, että nämä ihmiset eivät pysyisi samanlaisina, koska elämäntilanteet erottaisivat. Olin tyytyväinen elämääni juuri sillä hetkellä mutta en, kun katsoin tulevaisuuteen. Tajusin, että ottaisin mieluummin riskin parisuhteeni puolesta, jos kuitenkin minulla voisi olla 10 vuoden päästä lapsia. Koin, että 10 vuoden päästä samanlainen elämä olisi tyhjää, ei olisi menty eteenpäin vaan jämähdetty paikoilleen. En halunnut samanlaista elämää loppuelämäkseni.

Se on mielestäni tässä se ydin. Olet, ap, nyt tyytyväinen valintaasi ja on upeaa, jos et murehdi huomista. Mutta en usko, että olet tyytyväinen elämääsi 10 vuoden päästä, jos se pysyy samanlaisena. Jos teet uraa, uppoudut erilaisiin projekteihin vapaa-aikanasi ja kehityt ihmisenä, olet varmaan tyytyväinen, mutta jos jatkat samanlaista elämää kuin nyt, olet pysäyttänyt itsesi pelosta tuntematonta kohtaan etkä todella ole onnellinen.

Et siis oikeastaan voi sanoa olevasi onnellinen lapsettomuudesta ennen kuin se valinnanmahdollisuus on ohi ja olet elänyt erilaisissa elämäntilanteissa. Sitten vasta voit tietää, oliko se valinta oikea vai ei. Nyt valintasi johtuu tasan siitä, että sinulla on hyvä parisuhde. Ilman sitä voisit olla hyvin toista mieltä.

[/quote]

Ding, ding, ding.

Hyvin moni ap:n aloituksen asioista perustuu siihen, että hänellä on kunnossa oleva parisuhde ja heitä on kaksi tienaamassa ja ylläpitämässä tiettyä elintasoa. Ympärillä on ehkä samassa elämäntilanteessa olevia pariskuntaystäviä. Ei silloin välttämättä kaipaakaan muuta kuin sitä status quoa. Ja helposti ehkä tullee ajatelleeksi, että niin kauan kuin ei hankita lapsia, niin se status quo säilyy. Mutta ihmiset ympärillä menevät eteenpäin, ehkä myös se mieskin.

Minullakin on hyvä ystävä, joka eli vastaavanlaista elämää, aina painottaen sitä, että on vapaaehtoisesti lapseton ja että se lapsettomuus on mahdollistanut sen tyylisen elämän. Kunnes mies lähti ja jätti. Keskustakaksio vaihtui vuokrayksiöön,ystävät ympärillä menivät naimisiin ja perheellistyivät, hänellä on kuulemma enää kaksi kaveria, joilla ei ole joko parisuhdetta tai lapsia. Hän on katkeroitunut ja yksinäinen, tuen häntä sen minkä pystyn.

Ei näin tietenkään tarvitse mennä, ja toivon todella ettei ap:lla menekään. Eikä lapsia missään nimessä pidä tehdä vain "varuiksi", mutta aika paljon sitä tulee laskettua sen yhden kortin varaan: sen parisuhteen.  

Ap:n elämä kuulostaa nautittavalta, mutta jos on parisuhde ja talous kunnossa, ei ne lapset sitä yhtäkkiä sen huonommaksi tee. Päinvastoin, voivat jopa rikastuttaa sitä.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 12:54"]

Tässä asetetaan vastakkain parisuhteessa elävän, lapsettoman, elämäänsä tyytyväisen naisen elämä ja sitten kaoottisessa pikkulapsiperheessä elävän naisen elämä. Tosiasiahan on, että niitä lapsettomia - vapaaehtoisestikin sellaisia - on monenlaisia. Osa on menettänyt parisuhteensa siinä 40+-vuotiaana, kun mies on tullut katumapäälle ja alkanut hankkia lapsia. Talous saattaa olla kuralla, kun on itse sairastunut. Omat vanhemmat ovat kuolleet, ja eletään aika yksinäistä elämää, kun sillä laajalla ystäväperheellä on ne yllätyslapset juuri 40-vuotiaana hankittuina tai muuten viettävät menevää elämää parisuhteissaan. Tiedän kaksi vähän alle 50-vuotiasta naista, jotka ovat katkeria, kadehtivia ja yksinäisiä. Tunsin heidät myös 30+-vuotiaina viettämässä ihanaa ja turvattua parisuhde-elämää vapauksineen ja matkusteluineen.

Tietenkään nämä kaksi esimerkkiä ei kerro mitään kaikista vapaaehtoisesti lapsettomista, niin kuin ne pikkulapsikokemukset eivät kerro kaikista lapsiperheistä. On valtavan paljon lapsiperheitä, jotka nauttivat elämästään ihan niin kuin on vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka nauttivat elämästään. Ap:n on helppo todeta, että ei kadehdi lapsiperheitä, kun on tällä hetkellä parisuhteessa ja onnellinen. Mitä jos mies jättää? Mitä jos menetät työsi? Vieläkö tuntuu, että lapsettomuus on ykkösarvo sinulle?

On helppoa todeta, ettei kadehdi, jos elämässä on moni asia kunnossa. Silloin voi väittää, että se johtuu siitä, kun on valinnut lapsettoman elämäntavan. Mutta jos oletkin yllättäen yksin, onko se elämä sitten enää niin ihanaa. Tuntuuko silloin siltä, että olisipa edes ne lapset olemassa, niin ei tarvitsisi elää tätä elämää ihan kokonaan yksin?

Minä vietin mieheni kanssa lapsetonta elämää aika pitkään. Meillä oli parisuhde ja talous kunnossa ja elämä kaikin puolin mallillaan. Vähän jopa pelkäsin lasten hankkimista, kun mietin, keikutettaisiinko tässä sitä onnellisuutta. Mutta tiesin, etten olisi ollut tyytyväinen valintaani, jos minulla ei olisikaan kumppania tai taloudellista turvallisuutta, työpaikkaa, samanhenkisiä ystäviä. Kun ystäväpiiriimme alkoi syntyä vauvoja 30+-vuotiaasta alkaen, tajusin, että nämä ihmiset eivät pysyisi samanlaisina, koska elämäntilanteet erottaisivat. Olin tyytyväinen elämääni juuri sillä hetkellä mutta en, kun katsoin tulevaisuuteen. Tajusin, että ottaisin mieluummin riskin parisuhteeni puolesta, jos kuitenkin minulla voisi olla 10 vuoden päästä lapsia. Koin, että 10 vuoden päästä samanlainen elämä olisi tyhjää, ei olisi menty eteenpäin vaan jämähdetty paikoilleen. En halunnut samanlaista elämää loppuelämäkseni.

Se on mielestäni tässä se ydin. Olet, ap, nyt tyytyväinen valintaasi ja on upeaa, jos et murehdi huomista. Mutta en usko, että olet tyytyväinen elämääsi 10 vuoden päästä, jos se pysyy samanlaisena. Jos teet uraa, uppoudut erilaisiin projekteihin vapaa-aikanasi ja kehityt ihmisenä, olet varmaan tyytyväinen, mutta jos jatkat samanlaista elämää kuin nyt, olet pysäyttänyt itsesi pelosta tuntematonta kohtaan etkä todella ole onnellinen.

Et siis oikeastaan voi sanoa olevasi onnellinen lapsettomuudesta ennen kuin se valinnanmahdollisuus on ohi ja olet elänyt erilaisissa elämäntilanteissa. Sitten vasta voit tietää, oliko se valinta oikea vai ei. Nyt valintasi johtuu tasan siitä, että sinulla on hyvä parisuhde. Ilman sitä voisit olla hyvin toista mieltä.

[/quote]

Ding, ding, ding.

Hyvin moni ap:n aloituksen asioista perustuu siihen, että hänellä on kunnossa oleva parisuhde ja heitä on kaksi tienaamassa ja ylläpitämässä tiettyä elintasoa. Ympärillä on ehkä samassa elämäntilanteessa olevia pariskuntaystäviä. Ei silloin välttämättä kaipaakaan muuta kuin sitä status quoa. Ja helposti ehkä tullee ajatelleeksi, että niin kauan kuin ei hankita lapsia, niin se status quo säilyy. Mutta ihmiset ympärillä menevät eteenpäin, ehkä myös se mieskin.

Minullakin on hyvä ystävä, joka eli vastaavanlaista elämää, aina painottaen sitä, että on vapaaehtoisesti lapseton ja että se lapsettomuus on mahdollistanut sen tyylisen elämän. Kunnes mies lähti ja jätti. Keskustakaksio vaihtui vuokrayksiöön,ystävät ympärillä menivät naimisiin ja perheellistyivät, hänellä on kuulemma enää kaksi kaveria, joilla ei ole joko parisuhdetta tai lapsia. Hän on katkeroitunut ja yksinäinen, tuen häntä sen minkä pystyn.

Ei näin tietenkään tarvitse mennä, ja toivon todella ettei ap:lla menekään. Eikä lapsia missään nimessä pidä tehdä vain "varuiksi", mutta aika paljon sitä tulee laskettua sen yhden kortin varaan: sen parisuhteen.  

Ap:n elämä kuulostaa nautittavalta, mutta jos on parisuhde ja talous kunnossa, ei ne lapset sitä yhtäkkiä sen huonommaksi tee. Päinvastoin, voivat jopa rikastuttaa sitä.

Tiedän, että monet vanhemmat kadehtivat jotakin osaa lapsettomasta elämäntavastani, esimerkiksi henkilökohtaista vapautta ja omaa aikaa. Minun pitäisi kai olla vastavuoroisesti kateellinen joistakin vanhemmuuteen liittyvistä jutuista.

-> Ei sinun tarvitse olla vastavuoroisesti kateellinen.

Kaiken kivan ja mielekkään, mitä lapset tuovat mukanaan, voin saada myös muuta kautta.

-> Mitä mielestäsi on kivaa lapsiperhe-elämssä? Mitkä kautta saat sen?

Ne asiat, jotka ovat lapsen saamisessa ainutlaatuisia, ovat minusta joko yhdentekeviä tai vastenmielisiä. En kaipaa voimakkaita tunnekokemuksia, elämän ääniä taloon, lasten kasvun seuraamista tai ajatusta oman suvun jatkumisesta. Tiedän, mitä elämältä haluan, ja siihen eivät kuulu lapset tai tyypillinen lapsiperheen elämä missään muodossa.

-> Mitä haluat elämältä? Minkä ikäinen olet?

-> Oletko parisuhteessa? Kuinka kaun olet ollut parisuhteessa?

En tarkoita tällä mitään pahaa vanhempia kohtaan. Olen varma, että lasten kanssa eläminen on vaikeine hetkineenkin erittäin antoisaa, jos todella haluaa toteuttaa huoltajan, hoivaajan ja kasvattajan roolia.

-> Mitä rollia sinä haluat elämässäsi toteuttaa?

Mä en ymmärrä mitä lapseton elämä mulle tarjoaisi enemmän kuin tämä nykyinen? Rahaa olisi ehkä enemmän käytössä mutta sitä on hyvin käytössä nytkin, joten sitäkään en kaipaa. En usko että olisin lapsettomana nykyistä onnellisempi vaikka kuinka saisin istua kahviloissa ja kierrellä kauppoja.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 13:17"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 12:54"]

Tässä asetetaan vastakkain parisuhteessa elävän, lapsettoman, elämäänsä tyytyväisen naisen elämä ja sitten kaoottisessa pikkulapsiperheessä elävän naisen elämä. Tosiasiahan on, että niitä lapsettomia - vapaaehtoisestikin sellaisia - on monenlaisia. Osa on menettänyt parisuhteensa siinä 40+-vuotiaana, kun mies on tullut katumapäälle ja alkanut hankkia lapsia. Talous saattaa olla kuralla, kun on itse sairastunut. Omat vanhemmat ovat kuolleet, ja eletään aika yksinäistä elämää, kun sillä laajalla ystäväperheellä on ne yllätyslapset juuri 40-vuotiaana hankittuina tai muuten viettävät menevää elämää parisuhteissaan. Tiedän kaksi vähän alle 50-vuotiasta naista, jotka ovat katkeria, kadehtivia ja yksinäisiä. Tunsin heidät myös 30+-vuotiaina viettämässä ihanaa ja turvattua parisuhde-elämää vapauksineen ja matkusteluineen.

Tietenkään nämä kaksi esimerkkiä ei kerro mitään kaikista vapaaehtoisesti lapsettomista, niin kuin ne pikkulapsikokemukset eivät kerro kaikista lapsiperheistä. On valtavan paljon lapsiperheitä, jotka nauttivat elämästään ihan niin kuin on vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka nauttivat elämästään. Ap:n on helppo todeta, että ei kadehdi lapsiperheitä, kun on tällä hetkellä parisuhteessa ja onnellinen. Mitä jos mies jättää? Mitä jos menetät työsi? Vieläkö tuntuu, että lapsettomuus on ykkösarvo sinulle?

On helppoa todeta, ettei kadehdi, jos elämässä on moni asia kunnossa. Silloin voi väittää, että se johtuu siitä, kun on valinnut lapsettoman elämäntavan. Mutta jos oletkin yllättäen yksin, onko se elämä sitten enää niin ihanaa. Tuntuuko silloin siltä, että olisipa edes ne lapset olemassa, niin ei tarvitsisi elää tätä elämää ihan kokonaan yksin?

Minä vietin mieheni kanssa lapsetonta elämää aika pitkään. Meillä oli parisuhde ja talous kunnossa ja elämä kaikin puolin mallillaan. Vähän jopa pelkäsin lasten hankkimista, kun mietin, keikutettaisiinko tässä sitä onnellisuutta. Mutta tiesin, etten olisi ollut tyytyväinen valintaani, jos minulla ei olisikaan kumppania tai taloudellista turvallisuutta, työpaikkaa, samanhenkisiä ystäviä. Kun ystäväpiiriimme alkoi syntyä vauvoja 30+-vuotiaasta alkaen, tajusin, että nämä ihmiset eivät pysyisi samanlaisina, koska elämäntilanteet erottaisivat. Olin tyytyväinen elämääni juuri sillä hetkellä mutta en, kun katsoin tulevaisuuteen. Tajusin, että ottaisin mieluummin riskin parisuhteeni puolesta, jos kuitenkin minulla voisi olla 10 vuoden päästä lapsia. Koin, että 10 vuoden päästä samanlainen elämä olisi tyhjää, ei olisi menty eteenpäin vaan jämähdetty paikoilleen. En halunnut samanlaista elämää loppuelämäkseni.

Se on mielestäni tässä se ydin. Olet, ap, nyt tyytyväinen valintaasi ja on upeaa, jos et murehdi huomista. Mutta en usko, että olet tyytyväinen elämääsi 10 vuoden päästä, jos se pysyy samanlaisena. Jos teet uraa, uppoudut erilaisiin projekteihin vapaa-aikanasi ja kehityt ihmisenä, olet varmaan tyytyväinen, mutta jos jatkat samanlaista elämää kuin nyt, olet pysäyttänyt itsesi pelosta tuntematonta kohtaan etkä todella ole onnellinen.

Et siis oikeastaan voi sanoa olevasi onnellinen lapsettomuudesta ennen kuin se valinnanmahdollisuus on ohi ja olet elänyt erilaisissa elämäntilanteissa. Sitten vasta voit tietää, oliko se valinta oikea vai ei. Nyt valintasi johtuu tasan siitä, että sinulla on hyvä parisuhde. Ilman sitä voisit olla hyvin toista mieltä.

[/quote]

Ding, ding, ding.

Hyvin moni ap:n aloituksen asioista perustuu siihen, että hänellä on kunnossa oleva parisuhde ja heitä on kaksi tienaamassa ja ylläpitämässä tiettyä elintasoa. Ympärillä on ehkä samassa elämäntilanteessa olevia pariskuntaystäviä. Ei silloin välttämättä kaipaakaan muuta kuin sitä status quoa. Ja helposti ehkä tullee ajatelleeksi, että niin kauan kuin ei hankita lapsia, niin se status quo säilyy. Mutta ihmiset ympärillä menevät eteenpäin, ehkä myös se mieskin.

Minullakin on hyvä ystävä, joka eli vastaavanlaista elämää, aina painottaen sitä, että on vapaaehtoisesti lapseton ja että se lapsettomuus on mahdollistanut sen tyylisen elämän. Kunnes mies lähti ja jätti. Keskustakaksio vaihtui vuokrayksiöön,ystävät ympärillä menivät naimisiin ja perheellistyivät, hänellä on kuulemma enää kaksi kaveria, joilla ei ole joko parisuhdetta tai lapsia. Hän on katkeroitunut ja yksinäinen, tuen häntä sen minkä pystyn.

Ei näin tietenkään tarvitse mennä, ja toivon todella ettei ap:lla menekään. Eikä lapsia missään nimessä pidä tehdä vain "varuiksi", mutta aika paljon sitä tulee laskettua sen yhden kortin varaan: sen parisuhteen.  

Ap:n elämä kuulostaa nautittavalta, mutta jos on parisuhde ja talous kunnossa, ei ne lapset sitä yhtäkkiä sen huonommaksi tee. Päinvastoin, voivat jopa rikastuttaa sitä.

[/quote]

Aina voi löytää uuden parisuhteen, oli sitten lapsellinen tai lapseton. Ja se parisuhde voi kariutua, vaikka olisi lapsiakin. Ei koskaan kannata laskea parisuhteen jatkumisen varaan, myöskään silloin kun haluaa lapsia. Silloinkin kannattaa kysyä itseltään, olisiko valmis elämään yksinhuoltajana, jos tulee ero tai toinen vanhemmista menehtyy tai ei muuten kykene huolehtimaan yhteisistä lapsista.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 13:19"]

Tiedän, että monet vanhemmat kadehtivat jotakin osaa lapsettomasta elämäntavastani, esimerkiksi henkilökohtaista vapautta ja omaa aikaa. Minun pitäisi kai olla vastavuoroisesti kateellinen joistakin vanhemmuuteen liittyvistä jutuista.

-> Ei sinun tarvitse olla vastavuoroisesti kateellinen.

Kaiken kivan ja mielekkään, mitä lapset tuovat mukanaan, voin saada myös muuta kautta.

-> Mitä mielestäsi on kivaa lapsiperhe-elämssä? Mitkä kautta saat sen?

Ne asiat, jotka ovat lapsen saamisessa ainutlaatuisia, ovat minusta joko yhdentekeviä tai vastenmielisiä. En kaipaa voimakkaita tunnekokemuksia, elämän ääniä taloon, lasten kasvun seuraamista tai ajatusta oman suvun jatkumisesta. Tiedän, mitä elämältä haluan, ja siihen eivät kuulu lapset tai tyypillinen lapsiperheen elämä missään muodossa.

-> Mitä haluat elämältä? Minkä ikäinen olet?

-> Oletko parisuhteessa? Kuinka kaun olet ollut parisuhteessa?

En tarkoita tällä mitään pahaa vanhempia kohtaan. Olen varma, että lasten kanssa eläminen on vaikeine hetkineenkin erittäin antoisaa, jos todella haluaa toteuttaa huoltajan, hoivaajan ja kasvattajan roolia.

-> Mitä rollia sinä haluat elämässäsi toteuttaa?

[/quote]

MIten sinä voit saada kaiken laspen tuoman jotain muuta kautta? Voit toki saada siitä kalpean aavistuksen mutta omaa lasta ja sen tuomaa elämää et voi kokea mitään muuta kautta, tämä nyt vaan on fakta. Jos olet tyytyväinen omaan päätökseesi niin miksi sun pitää sitä täällä vielä pyöritellä?

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 12:22"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 12:16"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 12:03"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 11:35"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 10:35"] Millaista iloa ja onnea toisesta huolehtiminen ja ANTAMINEN tuo. Vaihteeksi ei ole aina ja koko elämän vuosikymmenien ajan se SAAVA osapuoli.[/quote]

Etkö itse huomaa kuinka ristiriitainen kommenttisi on? Sinähän nimenomaan kerrot SAAVASI iloa ja onnea kun annat, eli perimmiltään sinunkin toimintasi on vain ja ainoastaan lähtöisin siitä ajatuksesta että haluat itsellesi hyvää. Siinä vain sivutuotteena joku muukin (lapsi) on saavana osapuolena. Se ei silti poista sitä faktaa, että sinä annat KOSKA saat siitä itsellesi hyvän mielen ja tarpeellisuuden tunteen. Mikäli et saisi lapsen hoitamisesta minkäänlaista mielihyvää, et sitä todennäköisesti tekisi. Jokaikinen ihmisen teko on pohjimmiltaan itsekäs.

[/quote]

MOT: kaikki mitä ihminen tekee tähtää hänen omaan hyvinvointiinsa, oli se sitten mielihyvää, sosiaalista statusta, oman elämän tekemistä merkitykselliseksi tai mitä tahansa. Se, että päätöksestä saattaa seurata jollekulle muullekin hyvää, ei millään lailla vähennä tekojen pohjimmaista itsekkyyttä. 

[/quote]

Okei, jos rakastaminen ja toisista huolehtiminen on itsekkyyttä, olkoon se sitten sitä. Mutta ap:n kaltaista itsekästä elämänasennetta ei voi pitää yllä kun huolehtii toisista. Sitä on valmis myös sietämään epämukavuutta ja toisen tarpeiden edellä laittamista. Ei voi enää elää vain niin että MINÄ MINÄ MINÄ ja tähdätä kaikessa pelkästään omaan hyvään oloon ja mielihyvään. Se vain on fakta.

[/quote]

Huoh, sinä nyt et vaan sisäistä tätä pointtia. Näet vaivaa että lapsillasi olisi hyvä olo, koska lastesi hyvästä olosta tulee sinulle tulisi hyvä olo. Toimintasi tähtää siihen että sinulla olisi hyvä olo, eli se on tasan yhtä itsekästä kuin lapsettoman toiminta (joka sekin tähtää siihen että hänellä olisi hyvä olo). Jos lastesi hyvinvointi tekisi sinulle huonon olon (kuten voi tapahtua esim. narsistisessa persoonallisuushäiriössä, kun vanhempi on lapsilleen kateellinen), et pyrkisi lasten hyvään oloon vaan mollaamaan ja lannistamaan heitä. Näinkin ikävän moni toimii.

Itsekkyys on sanana huono, koska itsekkyyttä on kahdenlaista. On "positiivista itsekkyyttä" joka vain tarkoittaa että henkilö tekee jotain josta itse pitää (eli esim. juurikin vapaaehtoisen lapsettoman elämä tai vauvakuumeisen raskautuminen), mutta joka ei vahingoita ketään muuta. Sitten on "negatiivista itsekkyyttä" joka vahingoittaa muita, kuten toisilta varastaminen, ruoan rohmuaminen juhlissa tai vaikka se jos henkilö hankkii lapsia vain statusesineiksi, eikä aidosti välitä heistä vaan sen sijaan hylkää (ainakin henkisesti) lapsensa.

Ensin mainitussa itsekkyydessä ei ole mitään pahaa, mutta jälkimmäinen on vahingollista. Lapsettoman itsekkyys ei vahingoita ketään, koska sitä "laiminlyötävää lasta" ei ole olemassakaan. Siksi on ihan järjetöntä puhua lapsettomien itsekkyydestä, koska se on juuri tuota ensin mainittua, ihan samaa itsekkyyttä jonka takia ne lapsetkin tehdään. Eli molemmat elävät elämää joka tuo heille eniten mielihyvää. Sekä velat että lapsettomat ovat siis samalla lailla "positiivisesti itsekkäitä".

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 13:23"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 13:17"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 12:54"]

Tässä asetetaan vastakkain parisuhteessa elävän, lapsettoman, elämäänsä tyytyväisen naisen elämä ja sitten kaoottisessa pikkulapsiperheessä elävän naisen elämä. Tosiasiahan on, että niitä lapsettomia - vapaaehtoisestikin sellaisia - on monenlaisia. Osa on menettänyt parisuhteensa siinä 40+-vuotiaana, kun mies on tullut katumapäälle ja alkanut hankkia lapsia. Talous saattaa olla kuralla, kun on itse sairastunut. Omat vanhemmat ovat kuolleet, ja eletään aika yksinäistä elämää, kun sillä laajalla ystäväperheellä on ne yllätyslapset juuri 40-vuotiaana hankittuina tai muuten viettävät menevää elämää parisuhteissaan. Tiedän kaksi vähän alle 50-vuotiasta naista, jotka ovat katkeria, kadehtivia ja yksinäisiä. Tunsin heidät myös 30+-vuotiaina viettämässä ihanaa ja turvattua parisuhde-elämää vapauksineen ja matkusteluineen.

Tietenkään nämä kaksi esimerkkiä ei kerro mitään kaikista vapaaehtoisesti lapsettomista, niin kuin ne pikkulapsikokemukset eivät kerro kaikista lapsiperheistä. On valtavan paljon lapsiperheitä, jotka nauttivat elämästään ihan niin kuin on vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka nauttivat elämästään. Ap:n on helppo todeta, että ei kadehdi lapsiperheitä, kun on tällä hetkellä parisuhteessa ja onnellinen. Mitä jos mies jättää? Mitä jos menetät työsi? Vieläkö tuntuu, että lapsettomuus on ykkösarvo sinulle?

On helppoa todeta, ettei kadehdi, jos elämässä on moni asia kunnossa. Silloin voi väittää, että se johtuu siitä, kun on valinnut lapsettoman elämäntavan. Mutta jos oletkin yllättäen yksin, onko se elämä sitten enää niin ihanaa. Tuntuuko silloin siltä, että olisipa edes ne lapset olemassa, niin ei tarvitsisi elää tätä elämää ihan kokonaan yksin?

Minä vietin mieheni kanssa lapsetonta elämää aika pitkään. Meillä oli parisuhde ja talous kunnossa ja elämä kaikin puolin mallillaan. Vähän jopa pelkäsin lasten hankkimista, kun mietin, keikutettaisiinko tässä sitä onnellisuutta. Mutta tiesin, etten olisi ollut tyytyväinen valintaani, jos minulla ei olisikaan kumppania tai taloudellista turvallisuutta, työpaikkaa, samanhenkisiä ystäviä. Kun ystäväpiiriimme alkoi syntyä vauvoja 30+-vuotiaasta alkaen, tajusin, että nämä ihmiset eivät pysyisi samanlaisina, koska elämäntilanteet erottaisivat. Olin tyytyväinen elämääni juuri sillä hetkellä mutta en, kun katsoin tulevaisuuteen. Tajusin, että ottaisin mieluummin riskin parisuhteeni puolesta, jos kuitenkin minulla voisi olla 10 vuoden päästä lapsia. Koin, että 10 vuoden päästä samanlainen elämä olisi tyhjää, ei olisi menty eteenpäin vaan jämähdetty paikoilleen. En halunnut samanlaista elämää loppuelämäkseni.

Se on mielestäni tässä se ydin. Olet, ap, nyt tyytyväinen valintaasi ja on upeaa, jos et murehdi huomista. Mutta en usko, että olet tyytyväinen elämääsi 10 vuoden päästä, jos se pysyy samanlaisena. Jos teet uraa, uppoudut erilaisiin projekteihin vapaa-aikanasi ja kehityt ihmisenä, olet varmaan tyytyväinen, mutta jos jatkat samanlaista elämää kuin nyt, olet pysäyttänyt itsesi pelosta tuntematonta kohtaan etkä todella ole onnellinen.

Et siis oikeastaan voi sanoa olevasi onnellinen lapsettomuudesta ennen kuin se valinnanmahdollisuus on ohi ja olet elänyt erilaisissa elämäntilanteissa. Sitten vasta voit tietää, oliko se valinta oikea vai ei. Nyt valintasi johtuu tasan siitä, että sinulla on hyvä parisuhde. Ilman sitä voisit olla hyvin toista mieltä.

[/quote]

Ding, ding, ding.

Hyvin moni ap:n aloituksen asioista perustuu siihen, että hänellä on kunnossa oleva parisuhde ja heitä on kaksi tienaamassa ja ylläpitämässä tiettyä elintasoa. Ympärillä on ehkä samassa elämäntilanteessa olevia pariskuntaystäviä. Ei silloin välttämättä kaipaakaan muuta kuin sitä status quoa. Ja helposti ehkä tullee ajatelleeksi, että niin kauan kuin ei hankita lapsia, niin se status quo säilyy. Mutta ihmiset ympärillä menevät eteenpäin, ehkä myös se mieskin.

Minullakin on hyvä ystävä, joka eli vastaavanlaista elämää, aina painottaen sitä, että on vapaaehtoisesti lapseton ja että se lapsettomuus on mahdollistanut sen tyylisen elämän. Kunnes mies lähti ja jätti. Keskustakaksio vaihtui vuokrayksiöön,ystävät ympärillä menivät naimisiin ja perheellistyivät, hänellä on kuulemma enää kaksi kaveria, joilla ei ole joko parisuhdetta tai lapsia. Hän on katkeroitunut ja yksinäinen, tuen häntä sen minkä pystyn.

Ei näin tietenkään tarvitse mennä, ja toivon todella ettei ap:lla menekään. Eikä lapsia missään nimessä pidä tehdä vain "varuiksi", mutta aika paljon sitä tulee laskettua sen yhden kortin varaan: sen parisuhteen.  

Ap:n elämä kuulostaa nautittavalta, mutta jos on parisuhde ja talous kunnossa, ei ne lapset sitä yhtäkkiä sen huonommaksi tee. Päinvastoin, voivat jopa rikastuttaa sitä.

[/quote]

Aina voi löytää uuden parisuhteen, oli sitten lapsellinen tai lapseton. Ja se parisuhde voi kariutua, vaikka olisi lapsiakin. Ei koskaan kannata laskea parisuhteen jatkumisen varaan, myöskään silloin kun haluaa lapsia. Silloinkin kannattaa kysyä itseltään, olisiko valmis elämään yksinhuoltajana, jos tulee ero tai toinen vanhemmista menehtyy tai ei muuten kykene huolehtimaan yhteisistä lapsista.

[/quote]

Toki, juuri noin. Erona vain se, että kun parisuhde hajoaa ja on lapsia, niin suhteet lapsiin säilyvät. Elämää ei ole rakennettu vain yhden läheisen ihmissuhteen varaan. Tosin toki siinä voi aivan yhtälailla katkeroitua ja elintaso laskea.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 13:37"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 12:22"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 12:16"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 12:03"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 11:35"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 10:35"] Millaista iloa ja onnea toisesta huolehtiminen ja ANTAMINEN tuo. Vaihteeksi ei ole aina ja koko elämän vuosikymmenien ajan se SAAVA osapuoli.[/quote]

Etkö itse huomaa kuinka ristiriitainen kommenttisi on? Sinähän nimenomaan kerrot SAAVASI iloa ja onnea kun annat, eli perimmiltään sinunkin toimintasi on vain ja ainoastaan lähtöisin siitä ajatuksesta että haluat itsellesi hyvää. Siinä vain sivutuotteena joku muukin (lapsi) on saavana osapuolena. Se ei silti poista sitä faktaa, että sinä annat KOSKA saat siitä itsellesi hyvän mielen ja tarpeellisuuden tunteen. Mikäli et saisi lapsen hoitamisesta minkäänlaista mielihyvää, et sitä todennäköisesti tekisi. Jokaikinen ihmisen teko on pohjimmiltaan itsekäs.

[/quote]

MOT: kaikki mitä ihminen tekee tähtää hänen omaan hyvinvointiinsa, oli se sitten mielihyvää, sosiaalista statusta, oman elämän tekemistä merkitykselliseksi tai mitä tahansa. Se, että päätöksestä saattaa seurata jollekulle muullekin hyvää, ei millään lailla vähennä tekojen pohjimmaista itsekkyyttä. 

[/quote]

Okei, jos rakastaminen ja toisista huolehtiminen on itsekkyyttä, olkoon se sitten sitä. Mutta ap:n kaltaista itsekästä elämänasennetta ei voi pitää yllä kun huolehtii toisista. Sitä on valmis myös sietämään epämukavuutta ja toisen tarpeiden edellä laittamista. Ei voi enää elää vain niin että MINÄ MINÄ MINÄ ja tähdätä kaikessa pelkästään omaan hyvään oloon ja mielihyvään. Se vain on fakta.

[/quote]

Huoh, sinä nyt et vaan sisäistä tätä pointtia. Näet vaivaa että lapsillasi olisi hyvä olo, koska lastesi hyvästä olosta tulee sinulle tulisi hyvä olo. Toimintasi tähtää siihen että sinulla olisi hyvä olo, eli se on tasan yhtä itsekästä kuin lapsettoman toiminta (joka sekin tähtää siihen että hänellä olisi hyvä olo). Jos lastesi hyvinvointi tekisi sinulle huonon olon (kuten voi tapahtua esim. narsistisessa persoonallisuushäiriössä, kun vanhempi on lapsilleen kateellinen), et pyrkisi lasten hyvään oloon vaan mollaamaan ja lannistamaan heitä. Näinkin ikävän moni toimii.

Itsekkyys on sanana huono, koska itsekkyyttä on kahdenlaista. On "positiivista itsekkyyttä" joka vain tarkoittaa että henkilö tekee jotain josta itse pitää (eli esim. juurikin vapaaehtoisen lapsettoman elämä tai vauvakuumeisen raskautuminen), mutta joka ei vahingoita ketään muuta. Sitten on "negatiivista itsekkyyttä" joka vahingoittaa muita, kuten toisilta varastaminen, ruoan rohmuaminen juhlissa tai vaikka se jos henkilö hankkii lapsia vain statusesineiksi, eikä aidosti välitä heistä vaan sen sijaan hylkää (ainakin henkisesti) lapsensa.

Ensin mainitussa itsekkyydessä ei ole mitään pahaa, mutta jälkimmäinen on vahingollista. Lapsettoman itsekkyys ei vahingoita ketään, koska sitä "laiminlyötävää lasta" ei ole olemassakaan. Siksi on ihan järjetöntä puhua lapsettomien itsekkyydestä, koska se on juuri tuota ensin mainittua, ihan samaa itsekkyyttä jonka takia ne lapsetkin tehdään. Eli molemmat elävät elämää joka tuo heille eniten mielihyvää. Sekä velat että lapsettomat ovat siis samalla lailla "positiivisesti itsekkäitä".

[/quote]

Juuu! Jaetaan veloille heti sädekehät joita voivat kiillotella siinä muille ja itselleen hyvän tekemisen ohessa!! Kun vaan ovat niin hyviä tyyppejä! JEE

[quote author="Vierailija" time="16.06.2013 klo 17:37"]

Tiedän kuitenkin monen kadehtivan tiettyjä lapsettoman elämän hyviä puolia kuten henkilökohtaistai vapautta, omaa aikaa, helpommin siistinä pidettävää kotia ja mahdollisuutta matkustalle useammin kahden kesken kumppanin kanssa. Näitä asioita kaivataan tälläkin palstalla monessa ketjussa. Pointtini on, että tämä ei toimi molempiin suuntiin, sillä vapaaehtoisesti lapsettomat eivät oman kokemukseni perusteella kadehdi lapsiperhe-elämästä mitään.

[/quote]

Lapsiperheen vanhemmat voivat verrata ihan omasta kokemuksesta elämää lapsien kanssa elämään ilman lapsia, sillä jokainen lapsellinen pariskunta on ollut myös lapseton pariskunta. He tietävät, mikä on muutttunut, mitä on menetetty ja mitä on saatu. Lapseton sinkku tai pari ei voi tehdä vastaavaa vertailua, koska oma kokemus toisesta vaihtoehdosta puuttuu. Toisten lasten hoitaminen tai edes oma lemmikkieläin ei anna kuin kalpean aavistuksen siitä, mitä omat lapset tuovat elämään.

On vaikea muodostaa edes suhteellisen tarkkoja mielikuvia sellaisesta, mistä ei ole omaa kokemusta. Toisten kertomukset eivät kunnolla auta kuvittelussa, eivätkä edes omat kokemukset jostain samantapaisesta.

Olisi ihan kiva, että voisi matkustella kahdestaan vaimon kanssa, tai ostaa kalliita harrastusvälineitä tai päättää täysin vapaasti ajankäytöstä, mutta en silti vaihtaisi nykyistä lapsiperhe-elämää lapsettomaan elämään. Se, mitä lasten takia olen menettänyt, ei ole oikeasti juuri minkään arvoista verrattuna siihen, mitä omat lapset ovat tuoneet.

Kiitos mielenkiintoisista kommenteista. Jotkin niistä saavat kyllä miettimään, että kuinkahan antoisaa se itse kunkin lapseton elämänvaihe on lopulta ollut. Yksi odottaa parikymppisenä lapsia, jotta elämässä olisi vihdoin jotakin sisältöä, toisen mielestä lapsettomuus tarkoittaa ennen kaikkea kaupoissa kiertelyä ja kahviloissa istumista. Varmasti tällaiseen tilanteeseen verrattuna lasten saaminen tuntuukin askeleelta eteenpäin.

Monesta kommentista paistaa lisäksi läpi se, kuinka vierasta vapaaehtoisesti lapsettoman ajattelu voi vanhemmille olla. Valintani olla hankkimatta lapsia ei mitenkään palaudu elämäntilanteeseeni tai parisuhteeni laatuun. Ajatus siitä, että yksin jäätyäni toivoisinkin lapsista seuraa, on täysin absurdi. Jos parisuhteeni jostakin syystä kariutuisi tai menettäisin työni tai jopa terveyteni, saisin ainakin olla iloinen siitä, ettei minulla ole vielä lapsiakin kaiken kurjan jatkona. On hyvin helpottava ajatus, että voin ainakin tältä osin elää elämääni omien arvojeni mukaisesti.

Tämän ketjun aiheuttamat voimakkaat tunteet käyvät ilmi etenkin siitä, miten huonosti jotkut lukevat toisten viestejä. Ihmettelen kyllä, miksi joku kokee tarpeeksi käydä puolustuskannalle tai projisoida viesteihini omia ajatuksiaan, kun omasta mielestäni koko aiheessa ei ole mitään kiistanalaista tai epätavallista. -ap

no, mulla kyllä muuttui kaikki, kun sain lapset noin 40 -vuotiaana- esim. mies ei auta- se oli järkytys numero 1

- eli jotkut voivat elää lapsellisina elämäänsä' kuten ennen, jotkut ei- jos se ap:tä lohduttaa

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 13:40"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 13:37"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 12:22"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 12:16"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 12:03"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 11:35"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 10:35"] Millaista iloa ja onnea toisesta huolehtiminen ja ANTAMINEN tuo. Vaihteeksi ei ole aina ja koko elämän vuosikymmenien ajan se SAAVA osapuoli.[/quote]

Etkö itse huomaa kuinka ristiriitainen kommenttisi on? Sinähän nimenomaan kerrot SAAVASI iloa ja onnea kun annat, eli perimmiltään sinunkin toimintasi on vain ja ainoastaan lähtöisin siitä ajatuksesta että haluat itsellesi hyvää. Siinä vain sivutuotteena joku muukin (lapsi) on saavana osapuolena. Se ei silti poista sitä faktaa, että sinä annat KOSKA saat siitä itsellesi hyvän mielen ja tarpeellisuuden tunteen. Mikäli et saisi lapsen hoitamisesta minkäänlaista mielihyvää, et sitä todennäköisesti tekisi. Jokaikinen ihmisen teko on pohjimmiltaan itsekäs.

[/quote]

MOT: kaikki mitä ihminen tekee tähtää hänen omaan hyvinvointiinsa, oli se sitten mielihyvää, sosiaalista statusta, oman elämän tekemistä merkitykselliseksi tai mitä tahansa. Se, että päätöksestä saattaa seurata jollekulle muullekin hyvää, ei millään lailla vähennä tekojen pohjimmaista itsekkyyttä. 

[/quote]

Okei, jos rakastaminen ja toisista huolehtiminen on itsekkyyttä, olkoon se sitten sitä. Mutta ap:n kaltaista itsekästä elämänasennetta ei voi pitää yllä kun huolehtii toisista. Sitä on valmis myös sietämään epämukavuutta ja toisen tarpeiden edellä laittamista. Ei voi enää elää vain niin että MINÄ MINÄ MINÄ ja tähdätä kaikessa pelkästään omaan hyvään oloon ja mielihyvään. Se vain on fakta.

[/quote]

Huoh, sinä nyt et vaan sisäistä tätä pointtia. Näet vaivaa että lapsillasi olisi hyvä olo, koska lastesi hyvästä olosta tulee sinulle tulisi hyvä olo. Toimintasi tähtää siihen että sinulla olisi hyvä olo, eli se on tasan yhtä itsekästä kuin lapsettoman toiminta (joka sekin tähtää siihen että hänellä olisi hyvä olo). Jos lastesi hyvinvointi tekisi sinulle huonon olon (kuten voi tapahtua esim. narsistisessa persoonallisuushäiriössä, kun vanhempi on lapsilleen kateellinen), et pyrkisi lasten hyvään oloon vaan mollaamaan ja lannistamaan heitä. Näinkin ikävän moni toimii.

Itsekkyys on sanana huono, koska itsekkyyttä on kahdenlaista. On "positiivista itsekkyyttä" joka vain tarkoittaa että henkilö tekee jotain josta itse pitää (eli esim. juurikin vapaaehtoisen lapsettoman elämä tai vauvakuumeisen raskautuminen), mutta joka ei vahingoita ketään muuta. Sitten on "negatiivista itsekkyyttä" joka vahingoittaa muita, kuten toisilta varastaminen, ruoan rohmuaminen juhlissa tai vaikka se jos henkilö hankkii lapsia vain statusesineiksi, eikä aidosti välitä heistä vaan sen sijaan hylkää (ainakin henkisesti) lapsensa.

Ensin mainitussa itsekkyydessä ei ole mitään pahaa, mutta jälkimmäinen on vahingollista. Lapsettoman itsekkyys ei vahingoita ketään, koska sitä "laiminlyötävää lasta" ei ole olemassakaan. Siksi on ihan järjetöntä puhua lapsettomien itsekkyydestä, koska se on juuri tuota ensin mainittua, ihan samaa itsekkyyttä jonka takia ne lapsetkin tehdään. Eli molemmat elävät elämää joka tuo heille eniten mielihyvää. Sekä velat että lapsettomat ovat siis samalla lailla "positiivisesti itsekkäitä".

[/quote]

Juuu! Jaetaan veloille heti sädekehät joita voivat kiillotella siinä muille ja itselleen hyvän tekemisen ohessa!! Kun vaan ovat niin hyviä tyyppejä! JEE

[/quote]

Ja mistäs tällainen johtopäätös syntyi? Itsekkäitä ja vähemmän itsekkäitä löytyy niin vanhemmista kuin lapsettomistakin. Vanhemmilla se itsekkyys vain laajenee kattamaan ne omat lapset oman itsensä lisäksi.

[quote author="Vierailija" time="16.06.2013 klo 18:05"]

Mä en usko tuohon argumenttiin, että jotain asiaa ei kadehdi vain, koska ei tiedä mistä jää paitsi. [...] Muussa tapauksessa kukaan ei koskaan haaveilisi mistään vaan asiat vain tapahtuisivat sattumalta.

[/quote]

Ihmiset haaveilevat monista asioista. Kuinkahan usein haavekuvat vastaavat todellisuutta, jos tai kun haave on toteutunut? Ei kovin usein, veikkaisin, sillä haaveillessa haaveen positiiviset puolet korostuvat ja negatiiviset saatetaan jopa jättää huomiotta.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 13:55"]

Kiitos mielenkiintoisista kommenteista. Jotkin niistä saavat kyllä miettimään, että kuinkahan antoisaa se itse kunkin lapseton elämänvaihe on lopulta ollut. Yksi odottaa parikymppisenä lapsia, jotta elämässä olisi vihdoin jotakin sisältöä, toisen mielestä lapsettomuus tarkoittaa ennen kaikkea kaupoissa kiertelyä ja kahviloissa istumista. Varmasti tällaiseen tilanteeseen verrattuna lasten saaminen tuntuukin askeleelta eteenpäin.

Monesta kommentista paistaa lisäksi läpi se, kuinka vierasta vapaaehtoisesti lapsettoman ajattelu voi vanhemmille olla. Valintani olla hankkimatta lapsia ei mitenkään palaudu elämäntilanteeseeni tai parisuhteeni laatuun. Ajatus siitä, että yksin jäätyäni toivoisinkin lapsista seuraa, on täysin absurdi. Jos parisuhteeni jostakin syystä kariutuisi tai menettäisin työni tai jopa terveyteni, saisin ainakin olla iloinen siitä, ettei minulla ole vielä lapsiakin kaiken kurjan jatkona. On hyvin helpottava ajatus, että voin ainakin tältä osin elää elämääni omien arvojeni mukaisesti.

Tämän ketjun aiheuttamat voimakkaat tunteet käyvät ilmi etenkin siitä, miten huonosti jotkut lukevat toisten viestejä. Ihmettelen kyllä, miksi joku kokee tarpeeksi käydä puolustuskannalle tai projisoida viesteihini omia ajatuksiaan, kun omasta mielestäni koko aiheessa ei ole mitään kiistanalaista tai epätavallista. -ap

[/quote]

Niin, mekin olimme lapseton pariskunta ennen lasten saamista ja minusta elämä on paljon parempaa nyt. Ilmeisesti näin ei saisi olla?

Ymmärrän ap:tä, ja on mukavaa että joku kirjoittaa näistäkin aiheista täällä. Olen 30-v. lapseton nainen. Olen melko varma että en koskaan muuta mieltäni ja halua lapsia. Ajatuskin vauvan sitovuudesta ja avuttomuudesta ahdistaa, en myöskään osaa ajatella itseäni äitinä. Mieheni selvästi ihailee litteää vatsaani ja tyttömäistä kroppaani, ja on lapsellisille kavereilleen minua ylpeänä halaten todennut että me vaan ei kumpikaan haluta lapsia, ja meillä on asiat hyvin näin. Piste. (Tilanteet joissa lapsista ja perhearjesta on aika vapaasti puhuttu, ei mieheni aloitteesta.)

En kuitenkaan koe että kukaan nainen olisi minulle kateellinen. Moni mies tietysti saattaa hetkellisesti perhearkeen väsyneessä tilassa olla kateellinen miehelleni :D Monille naisille lasten saaminen ja niiden kasvattaminen vain on niin tärkeä ja rakas asia. Luonnollistahan se on. Olen saanut monenlaista kommenttia vapaaehtoisesta lapsettomuudestani naisilta ihmettelevästä vähättelevään mutta en muistaakseni kertaakaan ihailevaa. Minua asia ei haittaa. Itselleni riittää se että mieheni kanssa olemme onnellisia näin.

Vielä lisäys: sinkkuna olin salaa kateellinen kavereilleni jotka olivat hyvässä parisuhteessa. Vaikka olin silloinkin ihan ok sen asian kanssa ettei minulla ollut miestä, jollain tasolla aina tiesin että oma mies on se mitä minulta puuttuu. Lasten saamisen kanssa asia ei ole eikä tule olemaan samoin.

Minä en kyllä kadehdi elämästäsi mitään. Elämässäni ei ole mitään puutteita. Elän juuri kuten haluan.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 14:05"]

Ymmärrän ap:tä, ja on mukavaa että joku kirjoittaa näistäkin aiheista täällä. Olen 30-v. lapseton nainen. Olen melko varma että en koskaan muuta mieltäni ja halua lapsia. Ajatuskin vauvan sitovuudesta ja avuttomuudesta ahdistaa, en myöskään osaa ajatella itseäni äitinä. Mieheni selvästi ihailee litteää vatsaani ja tyttömäistä kroppaani, ja on lapsellisille kavereilleen minua ylpeänä halaten todennut että me vaan ei kumpikaan haluta lapsia, ja meillä on asiat hyvin näin. Piste. (Tilanteet joissa lapsista ja perhearjesta on aika vapaasti puhuttu, ei mieheni aloitteesta.)

En kuitenkaan koe että kukaan nainen olisi minulle kateellinen. Moni mies tietysti saattaa hetkellisesti perhearkeen väsyneessä tilassa olla kateellinen miehelleni :D Monille naisille lasten saaminen ja niiden kasvattaminen vain on niin tärkeä ja rakas asia. Luonnollistahan se on. Olen saanut monenlaista kommenttia vapaaehtoisesta lapsettomuudestani naisilta ihmettelevästä vähättelevään mutta en muistaakseni kertaakaan ihailevaa. Minua asia ei haittaa. Itselleni riittää se että mieheni kanssa olemme onnellisia näin.

Vielä lisäys: sinkkuna olin salaa kateellinen kavereilleni jotka olivat hyvässä parisuhteessa. Vaikka olin silloinkin ihan ok sen asian kanssa ettei minulla ollut miestä, jollain tasolla aina tiesin että oma mies on se mitä minulta puuttuu. Lasten saamisen kanssa asia ei ole eikä tule olemaan samoin.

[/quote]

Ei hemmetti :D Vai että ihailee litteeä vatsaasi ja plaaplaa. Älkää tosiaan ikinä lisääntykö jos jutut ovat tuolla tasolla :D Siinähän sitä on parisuhde mahtavalla tolalla kun tärkeintä on kumppanin ulkonäkö. MItäs sitten kun sulle tulee ikää ja nuoremmilla on litteämpi vatsa kuin sulla?