Lue keskustelun säännöt.
Muita joiden vanhemmat eivät aikanaan ohjanneet, neuvoneet tai tukeneet?
15.07.2020 |
Vanhempani ovat syntyneet 40-luvulla, minä 70-luvun lopulla. Viime aikoina olen aika paljon pysähtynyt miettämään sitä (tuon 70-luvulla syntyneiden äidit-ketjun innoittamana), että omassa lapsuudenkodissani vanhemmat eivät tukeneet, ohjanneet eikä kannustaneet oikeastaan millään tavalla ja olisi kiva kuulla, onko muilla samanlaisia kokemuksia. Vanhempani olivat siis sinänsä ihan "hyvät", akateemisesti koulutetut vanhemmat, ei mitään henkistä eikä fyysistä väkivaltaa vaan tietty perusturvallisuus oli, mutta jotain tarvittavaa tukea ja opastusta jäi puuttumaan. Tässä jotain esimerkkejä.
- läksyihin tai kouluhommiin ei ikinä kiinnitetty huomiota. Arvosanani vaihtelivat pääosin 8-10 välillä, joten varmasti ajattelivat että hoidan homman hyvin itsekin. Monesti kuitenkin yläasteella ja lukiossa tein läksyt koululla edeltävänä välituntina tai ruokatunnilla. En ikinä oppinut kunnon läksyjentekorutiinina. Matematiikka oli vaikeaa ja siinä välillä tuli nelosia lukiossa, mikä stressasi minua kovasti. Muistan, ettei vanhemmat sanoneet noista nelosistakaan mitään, vaikka olisin toivonut tsemppiä ja kannustusta. Myöskään hyviä numeroita ei mitenkään noteerattu.
- Olin nuorena ujo ja arka, enkä uskaltanut hakea kesätöihin. En oikeastaan tiennyt, mistä voisin edes aloittaa kesätyöhaun vaikka olisin kyllä ollut kiinnostunut. Vanhemmat kyllä kesällä saattoivat moneen kertaan piikitellä, että olen laiska kun en ole kesätöissä. Elettiin 90-luvun puolenvälissä lama-ajan jälkimainigeissa jolloin työtilanne Suomessa ei ollut kovin hyvä. Jälkikäteen ajatellen olisin tarvinnut vanhemmiltani tukea ja käytännön neuvoja, miten tehdään työhakemus, minne voi ottaa yhteyttä, miten rohkaista itseäni soittamaan työpaikkoihin ja kysymään, jne.
- Ollessani teini-ikäinen ei ikinä keskusteltu mistään elämän arvoista, tavoitteista, päämääristä, siitä millainen voisi olla hyvä ihminen, taikka ihan käytännön asioista kuten seksi, seurustelu, alkoholinkäyttö jne. Kävin lukion filosofian kursseja ja olisin halunnut keskustella ja reflektoida niiden sisällöistä mutta kun yritin virittää keskustelua, oli vastaus silmien pyörittelyä ja tuhahtelua "ai tää on nyt sitä teini-ikää kun ollaan niin filosofia".
- Abivuotena keskusteltu ollenkaan siitä, mikä voisi olla oikea opiskelupaikka. En tarkoita, että vanhempien olisi pitänyt päättää tämä puolestani mutta olisi ollut kiva reflektoida eri vaihtoehtoja yhdessä.
Tarkoitukseni ei ole syyllistää vanhempia tällä avauksella enkä koe, että elämäni on mennyt pilalle sen takia, että vanhemmat ovat olleet sillaisia kuin ovat olleet. Kuitenkin koen, että vanhempien antama ohjaus, neuvonta, keskustelut ja tuki ovat parhaassa tapauksessa ihan mahdottoman hieno voimavara elämässä.
Kommentit (151)
Ulospäin olimme ns. hyvä perhe, mutta emme osanneet kommunikoida toistemme kanssa. Eli mistään ei keskusteltu, missään asiassa ei neuvottu eikä opastettu. Olin ollut aivan pienestä lapsesta asti tyytymätön kaikkeen, mikä liittyi perheeseeni. Tajusin jo ekaluokkalaisena, että jos haluan muutosta vallitsevaan apatiaan, täytyy tehdä asioita itse. Omatoimisuudesta tulikin siten aika vahva luonteenpiirteeni. Pitäisiköhän minun oikeastaan kiittää flegmaattisia vanhempiani?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä on kyllä valtavan huojentavaa lukea! Olen aina ajatellut, ettei meillä tuettu opiskelua, koska vanhempani eivät itse olleet koulutettuja. Meillä oli kyllä asiat taloudellisesti hyvin ja olen päässyt mm. kielikurssille. Koin kuitenkin, etten saanut minkäänlaista tukea tai apua siihen mihin esim. olisi kannattunut suuntautua tai mitä ylipäätään tehdä tulevaisuutta varten. Sain huutoa, kun alaikäisenä jätin koulun kesken, enkä heti päässyt töihin. Valitettiin juurikin sitä, että on laiska ja saamaton, vaikka olin vain täysin tuuliajolla, että mitä sitä kannattaisi tehdä! Se olisi vain pitänyt jotenkin automaattisesti tietää jo heti peruskoulun päätyttyä. Minulla kestikin todella kauan löytää oma urani, jonka kyllä monen mutkan kautta sitten löysin!
Ymmärrän, että 40-luvulla syntyneille vanhemmilleni se joutilaisuus oli käsittämätöntä! He olivat itse lähteneet maailmalle nuorina ja painaneet töitä siitä lähtien. Työttöminä he eivät kumpikaan ole koskaan olleet. Ja sen, joka ei työtä tee, ei syömänkään pidä, sanoi isäni!
Koin kuitenkin, että minua rakastettiin ja minusta välitettiin. Jos olin kipeä, niin sain erityishuomiota ja meillä kyllä mentiin ja käytiin lääkärissä aina kun tarve oli. Hampaiden hoidosta ei kylläkään juuri välitetty ja muistan nolona tilanneeni ensimmäiset tamponini jostain postimyynnistä, kun ei niitä kehdannut ostaa. Sama juttu oli rintaliivien kanssa. Ne hankin nolona yksin.
Mielenkiintoista nähdä miten meidän 70- luvulla syntyneiden lapset sitten meitä jatkossa arvostelee. Varmaan ollaan tungettu nokkamme liikaa heidän asioihin ja tuputettu apua..?No parikymppinen tuttu ja sen poikaystävä hymyillen olevinaan keskenään "arvosteli" vanhempiaan kun nämä on niin huolehtivia, mutta lähinnä siis tyyliin "tiedän että olen vanhempieni maailman keskipiste, siis joo joo", että on siinä nyt eroa että onko vanhempi julma ja piittaamaton vai onko ainoat viat joku "mutsi niinq jika päivä sanoo et rakastaa mua siis omg" (ei ole lapsia, en tiedä miten nykynuoret oikeasti puhuu)
Tietysti on eroa! Mutta se, että vanhempi liikaa ohjaa, liikaa helpottaa sen lapsensa elämää, eikä anna lapsen itse kokea epäonnistumisia tai vastaavasti onnistumisia voi olla myös hyvin vahingollista. Eri tavoin tietysti kuin täysi välinpitämättömyys, mutta kumpi sitten on pahempi? Jos ääripäistä puhutaan?
Täysi välinpitämättömyys on tottakai vahingollisempaa. Esim vauva kuolee jos ei saa yhtään mitään läheisyyttä, mutta ei kuole siihen jos sitä pidetään paljon sylissä.
Nojoo, mutta sekin, että kasvaa totaalisen kontrollin alaisena vanhemman kuvaksi on erittäin vahingollista sekin. Omaksi itseksi tulee vain tekemällä, valitsemalla ja joskus mokaamallakin ihan itse.
Onneksi ääripäät ovat harvassa.
No juu mutta eihän mikään totaalinen kontrollointi ole mitään huolehtimista, eikä edes ylihyolehtimista, vaan jotain narsis mia
Tässä on paljon vivahde-eroja, luonnollisesti. Ylihuolehtiminen voi hyvin olla yksi kontrolloinnin muoto ja monesti onkin. Tai sitten se voi vaan olla liikaa "tien tasoittelua".
Aika monella aikuisella, jolla on ollut ns ylihuolehtivainen vanhempi, on itsellä kokemus vanhemman rajattomuudesta suhteessa itseensä.
Tasapainoinen suhde sekä antaa tilaa että mahdollisuuden tulla lähelle. Ja se on tasapainoilua jos mikä.
Terve kasvatus on sitä, että lasta kasvatetaan tulevaisuutta varten. Annetaan riittävää turvaa mutta riittävästi vapautta, eväitä elämää varten ja hyvä itsetunto.
Heh, tämä on vahvasti niin, että välinpitämättömän vanhemman lapsi on itse vanhempana ylihuolehtiva, tämän lapsi taas välinpitämätön jne. Kumpikin voi nimittäin olla hyvin ahdistavaa kokemuksena.
Minulla oli kontrollinhaluiset vanhemmat. Itse olin melko salliva ja anoin lasten etsiä omia polkujaan liikoja puuttumatta. Omassa tyttäressä taas huomaa äärimmäisen tiukkaa huolehtivuutta...
Kirjoitit, ap, ihan kuin minun elämästäni. Oikein hätkähdin! En jaksanut lukea koko ketjua, joten anteeksi jos toistan. Se mitä silmäilin, niin huomasin, että kohtalotovereita on paljon. N minäkään ajattele, että vanhempien olisi pitänyt päättää puolestani mutta kannustaa ja tukea he olisivat todellakin voineet. Vanhempani ovat syntyneet 30-luvun lopulla, minä 60-luvulla. Tuntuu että kaikki mitä tein, oli heistä ok ja hienoa. Vaikka menin monesti siitä missä aita oli matalin. Kun vertailukohtana oli heidän oma nuoruutensa, ei siinä paljoa tarvittu, että sen ylitti. Nyt 5kympoisenä kaduttaa, kun en opiskellut enempää vaikka rahkeita olisi ollut. Itse pyrin kaikkia ympärilläni olevia nuoria kannustamaan ja haastamaan itseään. Mutta kaiken kaikkiaan mulla oli ihan tasainen ja turvallinen lapsuus. Siitä olen vanhemmilleni kiitollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ollaan ilmeisesti neuvottu ja huolehdittu liikaakin kun puhelimeen ei vastata helpolla.
Kaikenmoista ja mikään ei ole hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hieno ketju, kiitos kaikille kirjoittaneille ja kokemuksiaan jakaneille! Olen 80-luvun lapsi ja vanhempani ovat 50-luvulla syntyneitä. Vaikka lapsuuteni ei varsinaisesti läpeensä huono ollutkaan niin tuo on tuttua, että meitä lapsia ei osattu tai viitsitty ohjata tai opastaa monissa elämän perustaidoissa. Ainakin meillä normimenoa oli se, että jos vaikkapa minä en heti ensimmäisestä ohjeistuksesta ymmärtänyt, miten kuoritaan perunoita tai miten polkupyöräillään, seurauksena oli armoton huuto, sättiminen ja jopa ivaaminen. "No tuo nyt ei osaa tuotakaan asiaa, voi hyvänen aika sentään..." Se on jäänyt myös ikävänä muistona mieleen, kuinka lapsiin aina viitattiin sanoilla "se" tai "tuo". Olen ikäväkseni havainnut samaa kommunikointityyliä aikuistenkin kesken ja sen seurauksena en hirveän helposti halua nykyään tutustua ihmisiin. Jos ei halua minusta edes etunimeä käyttää, niin miksi minun pitäisi silti päästää hänet ystäväkseni?
En myöskään saanut kamalasti tukea seurusteluasioihin saati omien rajojeni pitämiseen. En ole koskaan ollut kova julkinen pussailija tai halailija ja äitini suuttui tästä mielettömästi, koska "kyllähän sitä nyt pitää!" Terveiden ja epäterveiden ihmissuhteiden raja oli minulle pitkään epäselvä ja vasta 29-vuotiaana erään työpaikkaihastumisen myötä ymmärsin viimein, millaista aito ihastus, rakkaus ja mielenkiinto on. Ei siis nälvimistä, rajojen rikkomista, hurjia mielialanvaihteluita tai liiallista tuttavallisuutta heti alussa.
Muistakaa, että olette arvokkaita ihmisiä ja että teillä on mahdollisuus oppia taitoja, joita vanhempanne eivät koskaan teille kunnolla opettaneet!
Minua on myös syyllistetty siitä, että olen niin hankala. Vanhempani itse laiminlöivät kasvatuksen ja turvan antamisen kokonaan ja kun sitten tuli minun osaltani hermojenmenetystä heidän suuntaansa, minä olin se häiriintynyt yksilö, heissä ei tietystikään ollut mitään vikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmat 50-luvulta, minä 70-luvulta, ei kyllä neuvottu eikä minua edes kasvatettu millään lailla, kaiken kieltäminen ei ole minusta kasvattamista. Mikään harrastus ei saanut maksaa mitään, joten eipä niitä sitten paljoa ollutkaan. Kaikki mikä minua olisi kiinnostanut, sitä ei ainakaan saanut tehdä.
Minä hoidin nuorempia sisaruksiani kuin olisin heidän äiti. Nykyään narsisti äitini on kuin kuningatar ja jokaisen pitäsi häntä palvella. Voi kun kuolo hänet korjaisi ja saisin elää rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä juttuja kun lukee, niin on varmaan parempikin, että vanhempien kanssa ei liikaa keskustele elämänarvoista, tavoitteista ja päämääristä. Siitä voisi olla lapselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Ehkä vanhemmat on vaan suojelleet jälkikasvuaan toivottomuudelta, ankeudelta ja masennukselta työntäessään ne ulos kämpästä heti kun mahdollista ilman aivopesuja.
Jos tuo on tavoite niin ei kannata uhata koko perheen mur halla, kuten minun molemmat vanhempani teki.
Jos vanhemmat on olleet noin voimiensa äärirajoilla, tuskin on realistista odottaa heiltä kovin kärsivällisiä ja syvääluotaavia keskusteluja teinien kanssa.
Btw, yksi iso ero oman lapsuudenperheeni ja ulkkarimieheni perheen välillä on muuten se, että meillä ei ollut ketään sukulaisia 500 km säteellä, eli ihan yksin äiti hoiti koko perheen. Onneksi edes naapurissa asui ihana täti, jonka luona sai aina käydä koulun jälkeen. Miehelläni taas on läheinen suku ja tuntee hyvin setänsä ja tätinsä, ja mummokin autteli hänen lapsuudessaan. Joten ei mikään ihme, että joku on kerinnyt ns. kasvattaakin.
Meidän koko suku isovanhempia myöten (molemmat suvut) asui samassa kaupungissa. Tavattiin, mutta mitään syvällisiä ja tarpeellisia keskusteluja ei käyty. Mitään kasvatusta tai aitoa henkistä kohtaamista ei tapahtunut.
Koulun alkamisen jälkeen en saanut halauksia tai syliä tai kosketusta (ei ihme, että teini-iässä alkoi vastakkainen sukupuoli tuottaa lohdutusta kosketusvajeeseen, silloin eivät kaverukset tytöt tai pojat koskeneet toisiaan kuten nykyään on tapana).
Tämähän nyt on vaan ihan arkista suomalaista autismia. Se on geeneissä eikä nykyään paljon poikkea menneestä. Mitä väliä yhteydenpidolla on, jos ei siinä ole mitään sisältöä?
Minuakaan ei äiti ikinä halannut, mutta onneksi se naapurin täti ja setä aina halasivat. :) Johtui ehkä siitäkin, että äiti oli länsi-Suomesta ja nämä naapurit idästä.
Olen miettinyt usein nyt aikuisena, että vanhempani taitavat oikeasti olla autismin kirjolla.
Empatiakyky, tilannetaju, ymmärrys siitä, että toisella ihmisellä on tarpeita ja haluja myös on tasan olematon.
Omat tarpeet kyllä täyttivät, mutta lapsilla niitä ei vain voinut olla.
Omat työt veivät ajan ja energian täysin, ja jos sieltä iltapäivän levoilta iltaan mennessä jaksoivat nousta, omat harrastukset olivat sitten ehdottomasti ykkösenä.
Siis kirjaimellisesti, äitini tuli töistä ja usein makoili koko iltapäivän ja illan, koska töissä oli niin raskasta.
Me lapset sitten hoidimme taloustyöt äidin huokailun ja syyllistämisen säestämänä.
Tosiaan, mitään tukea, neuvoja, järkevää keskustelua ei voinut kuvitellakaan. Tajusin jo ihan pienenä lapsena, että pääsen helpommalla, kun en kerro asioistani vanhemmilleni.
Minusta tuli hirveä suorittaja, pärjääjä ja silti elämä on välillä takkuista.
Ja todellakin , yhteyttä pidän äitiini, syyllisyys istuu minussa tiukasti, mutta sisältöä siinä ei ole.
Olen syntynyt -74 ja vanhempani kuuluivat suuriin ikäluokkiin. He eivät ikinä puuttuneet koulunkäyntiini mitenkään, vaikka olivat itse erittäin korkeasti koulutettuja ihmisiä. Lasten koulunkäytiin sekaantuvia ja arvosanoja kyttääviä vanhempia pidettiin rahvaanomaisina ja outoina. Koulu oli lasten ja opettajien asia, ja luottamus lasten omatoimisuuteen ja koululaitoksen kaikkivoipaisuuteen oli vahva. Nyt tuntuu kyllä aikamoiselta riskipeliltä..
Vanhemmat olivat itse vaatimattomista oloista, eikä heitäkään lapsena kukaan ollut neuvonut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä juttuja kun lukee, niin on varmaan parempikin, että vanhempien kanssa ei liikaa keskustele elämänarvoista, tavoitteista ja päämääristä. Siitä voisi olla lapselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Ehkä vanhemmat on vaan suojelleet jälkikasvuaan toivottomuudelta, ankeudelta ja masennukselta työntäessään ne ulos kämpästä heti kun mahdollista ilman aivopesuja.
Jos tuo on tavoite niin ei kannata uhata koko perheen mur halla, kuten minun molemmat vanhempani teki.
Jos vanhemmat on olleet noin voimiensa äärirajoilla, tuskin on realistista odottaa heiltä kovin kärsivällisiä ja syvääluotaavia keskusteluja teinien kanssa.
Btw, yksi iso ero oman lapsuudenperheeni ja ulkkarimieheni perheen välillä on muuten se, että meillä ei ollut ketään sukulaisia 500 km säteellä, eli ihan yksin äiti hoiti koko perheen. Onneksi edes naapurissa asui ihana täti, jonka luona sai aina käydä koulun jälkeen. Miehelläni taas on läheinen suku ja tuntee hyvin setänsä ja tätinsä, ja mummokin autteli hänen lapsuudessaan. Joten ei mikään ihme, että joku on kerinnyt ns. kasvattaakin.
Meidän koko suku isovanhempia myöten (molemmat suvut) asui samassa kaupungissa. Tavattiin, mutta mitään syvällisiä ja tarpeellisia keskusteluja ei käyty. Mitään kasvatusta tai aitoa henkistä kohtaamista ei tapahtunut.
Koulun alkamisen jälkeen en saanut halauksia tai syliä tai kosketusta (ei ihme, että teini-iässä alkoi vastakkainen sukupuoli tuottaa lohdutusta kosketusvajeeseen, silloin eivät kaverukset tytöt tai pojat koskeneet toisiaan kuten nykyään on tapana).
Tämähän nyt on vaan ihan arkista suomalaista autismia. Se on geeneissä eikä nykyään paljon poikkea menneestä. Mitä väliä yhteydenpidolla on, jos ei siinä ole mitään sisältöä?
Minuakaan ei äiti ikinä halannut, mutta onneksi se naapurin täti ja setä aina halasivat. :) Johtui ehkä siitäkin, että äiti oli länsi-Suomesta ja nämä naapurit idästä.
Olen miettinyt usein nyt aikuisena, että vanhempani taitavat oikeasti olla autismin kirjolla.
Empatiakyky, tilannetaju, ymmärrys siitä, että toisella ihmisellä on tarpeita ja haluja myös on tasan olematon.
Omat tarpeet kyllä täyttivät, mutta lapsilla niitä ei vain voinut olla.
Omat työt veivät ajan ja energian täysin, ja jos sieltä iltapäivän levoilta iltaan mennessä jaksoivat nousta, omat harrastukset olivat sitten ehdottomasti ykkösenä.
Siis kirjaimellisesti, äitini tuli töistä ja usein makoili koko iltapäivän ja illan, koska töissä oli niin raskasta.
Me lapset sitten hoidimme taloustyöt äidin huokailun ja syyllistämisen säestämänä.
Tosiaan, mitään tukea, neuvoja, järkevää keskustelua ei voinut kuvitellakaan. Tajusin jo ihan pienenä lapsena, että pääsen helpommalla, kun en kerro asioistani vanhemmilleni.
Minusta tuli hirveä suorittaja, pärjääjä ja silti elämä on välillä takkuista.
Ja todellakin , yhteyttä pidän äitiini, syyllisyys istuu minussa tiukasti, mutta sisältöä siinä ei ole.
En ole koskaan aiemmin tätä ketjua nähnyt, mutta tuo edellä oleva kommentti voisi olla omani.
Ihan sanasta sanaan, paitsi sillä erotuksella, että vanhempiini en ole enää missään yhteyksissä.
Koko lapsuuteni ja nuoruuteni olin täysin näkymätön, mutta jos tarvittiin piikaa/sylkykuppia silloin olemassa oloni muistettiinkin taas.
Vanhempieni oleminen ja eläminen oli niin valtavan itsekästä, itsekeskeistä ja empatiakyvytöntä ja kaikkeen liittyi vielä hirvittävää säätöä ja sähellystä.
Ihan sietämätöntä meille lapsille ja minä olin se esikoinen, jonka niskaan vanhempieni kyvyttömyys perhe-elämään kaatui.
Minäkin, kuten niin moni tässä ketjussa, olen syntynyt 70-luvulla ja vanhempani 50-luvulla.
Omia lapsia en aikonut hankkia lainkaan, mutta reilusti yli kolmikymppisenä mieli muuttui.
Minullakin peukalosääntönä, ellei suorastaan ohjesääntönä, aina tehdä toisin kuin vanhempani.
Onneksi tämä näyttää toimivan, teinini näyttävät olevan onnellisia ja teini-ikäkin on sujunut ilman suurempia kolhuja. Ja kun jotain on sattunut, olen ollut tukena, kuuntelijana, antanut neuvoja parhaani mukaan, keskustellut, myötäelänyt.
Ja todellakin huolehtinut, että aikuisen elämään kuuluvia taitoja karttuu kasvsmisen mukana.
Oli ihan kammottavaa joutua paikkaamaan vanhempieni vamhemmuutta, mutta samalla jäädä paitsi kaikesta omaan kasvamiseen liittyvästä tiedosta ja taidosta. Vanhempani tavallaan varastivat minut itseltäni omalla tarvitsevuudellaan ja avuttomuudellaan.
Mutta ajatteles, nykyisinkin on nuoria jotka joutuvat ihan itse käymään sen koulun ei vanhemmat tee läksyjä.
Peruskoululaisia joiden vanhemmat eivät edes pysty neuvomaan matikassa, kielissä, äikässä.
Olen itse melko vähän koulutettu, opistotasoa.
Kuopuksen aikaan 90- luvun lopulla ihmettelin kun vanhempainillassa akateemiset vanhemmat kertoivat miten paljon tekevät lastensa läksyjä .
Lapseni olivat, vaikka kotona ei läksyihin puututtu, 8, 5 - 9.0 oppilaita. Nyt kaikkia akateemisia ja "hyvissä töissä."
Näissä autetuissa on niin huippunoåeasti vaikks kauppakorkean käynyt kuin sitten myös lihamestareita, merkonomeja, myös pelkkiä ylioppilaita.
Suomi ja maailman onnellisin kansa.
Vanhempien virheistä voi oppia ja kasvattaa omat lapsensa toisin.
Hyvin samankaltaisia kokemuksia täälläkin, olen syntynyt -90 ja vanhemmat 50-luvulla. Mitään ohjausta en saanut, kesätöiden puutteesta kylläkin haukuttiin ja nolattiin mahdollisimman julkisesti. Yritin sitten itse 15-vuotiaana hakea kesätöitä ja pääsin avustajaksi palvelutaloon samalle paikkakunnalle. Äiti julmistui siitä aivan hirveästi ja soitti työpaikalle ja huusi, etten tule sinne. Minulle hän riehui, että minä en saa tehdä p**kaduuneja ja antaa olla viimeinen kerta kun hölmöilen tuolla tavalla. Kesä tuli, ja äiti jatkoi haukkumistani. Hän haukkui minua vielä 18-vuotiaanakin poikaystävälleni, miten laiska vetelys olen, kun en saa edes kesätöitä. Miten olisin uskaltanut enää hakeakaan ja itkeä ja pelätä äidin raivokohtausta kun paikka on kuitenkin vääränlainen.
Kuukautiset olivat tabu, samoin kuin kaikki muukin naiseksi kasvaminen. Äiti oli huolissaan, myynkö itseäni jo 10-vuotiaana. Yläasteen ja lukion alun välisenä aikana mulla oli yhdet ainoat risaiset rintaliivit, joita itse yritin neulalla ja langalla korjata. Omaa rahaa en saanut, ja muutoinkin häpeä olisi estänyt alusvaateostoksilla käynnin. Siteet olivat äidin sanastossa v i t**urättejä. Niitä ei ostettu koskaan riittävästi, vaan taittelin siteet ja tamponit vessapaperista.
Koska meni huonosti, aloitin alkoholinkäytön yläasteella. Äitini tiesi asian varmasti ja ikään kuin hän olisi ollut siitä jopa ylpeä. Join liikaa, oksentelin, satutin itseäni pahasti. Kaveri pelasti kerran kun päätin hukuttautua kännipäissäni. Äiti naureskeli kun näki vammani, näki varmasti myös henkiset. Muistan miten sattui, kun äiti ei välittänyt vaikka muiden vanhemmat sentään yrittivät puuttua ja pitivät lapsistaan huolta.
Yhtenä talvena päätin kävellä kaupungista kotiin -15 asteen pakkasessa, yöllä ja humalassa. Alitajuntaisesti tiesin, että saatan paleltua hengiltä ja kävinkin välillä lepäämässä lumihangessa, k u o lema ei tuntunut siinä hetkessä pahalta. Ohi ajanut taksikuski pysähtyi ja oli helkkarin vihainen mulle, otti kyytiin ja vei kotiin. Seuraavana aamuna tajusin lopullisesti, mistä on kyse. Äiti vihaa minua. Kukaan normaali vanhempi ei iloisena lähetä itsetuhoista lastaan kovaan pakkaseen kaljakassin kanssa, ilman että sovitaan yhtään millä tämä tulee 20 km matkan kotiin ja milloin.
Siihen aikaan ajateltiin, että koulu hoitaa opettamisen. Ei meilläkään ikinä läksyjen tekemiseen ohjattu, mutta kyllä opettajat koulussa antoivat ohjeita. Isojen koululaisten ajateltiin oppivan itse, ns. virheistä oppii - malli. En tiedä, oliko se 70-luvun villityksiä, mutta ihmisen luotettiin hoitavan hommansa, kun hänelle antaa vapautta valita oikein tekeminen.
Ei meilläkään kotona ohjattu läksyissä enää ala-asteen jälkeen. Eikä ohjattu kesätyön hakemisessa. Se oli osa itsenäistymisriittiä, ettei vanhemmat tee liikaa puolesta ja tee lapsestaan avutonta. Ajatella, että minäkin 9. luokan jälkeen ysärillä hankin itselleni kesätyön uimarannan kioskilta. Sinne vaan poljin 10 km päähän kotoa kysymään töitä ja vuoroja riitti koko kesäksi silloin tällöin. Ei nykyiset ysiluokkalaiset niin aloitteellisia osaa olla. Eikä ne tietysti suostukaan siihen, että kioskinpitäjä soittelee kotiin, kun tarvittaisiin taas työvuoroon.
Minulta ei kysytty kotona, minne haluan hakea yhteishaussa lukion jälkeen, mutta molemmat vanhemmat sanoi kyllä, että itse parhaiten tiedät, mikä ala kiinnostaa. Se oli hyvä neuvo. Alaa nimittäin moni vaihtaa monta kertaa eikä välttämättä pääse juuri sinne, minne haluaa. Kävin ammatinvalintapsykologilla, jonka kanssa tehtiin testejä ja sain suosituksia, mihin sovin.
Ehkäisystä sen verran, että minulla ja suunnilleen kaikilla kavereilla oli e-pillerit. Minä kävin hakemassa reseptin lääkäriltä 17-vuotiaana, kun seurustelin vakituisemmin. Äidille kerroin e-pillereistä vasta silloin kun muutin jo pois kotoa. Kerroin siksi, kun ei ollut tilillä rahaa ja piti saada 3 kk satsi. Tietysti sain rahaa. Ysärillä monet kaverit sai rahaa joihinkin ylimääräisiin menoihin kotoaan, vaikka olisi ollut 18-19-vuotias ja asunut jo poissa kotoa. Toista se on ollut minun omilla vanhemmilla, joille ei ole markkaakaan annettu sen jälkeen, kun kotoa pois muuttivat.
Minä taas kärsin vanhempieni liian tiukasta kontrollista, huonoista numeroista suututtiin, yliopistoon menoa edellytettiin, vaatteiden piti olla pirteää raitapaitaa, soiteltiin perään kavereiden luo vielä lähes täysi-ikäisenä, äiti halusi merkitä kuukautiseni kalenteriin. Liikaa kyttäystä vaikka tarkoitus oli hyvä varmaankin.