Onko vapaaehtoisesti lapsettomilla ollut itsellään huono lapsuus?

Ihan normaali lapsuus. Reissattiin paljon ulkomailla, rakastava koti tiukalla kasvatuksella, saatiin paljon harrastuksiin mahdollisuuksia. Porukat teki töitä omien yrityksen parissa. Välit kaikkiin normaalit ja läheiset.

Siskoilla on lapset. Mä en ikinä ole pitänyt lapsista saati ajatellut itseäni äidiksi? Hyi hemmetti jo pelkkä ajatus.

Mä nautin omasta rauhasta, siitä vapaudesta, siitä mitä kaikkea olen päässyt toteuttamaan. Lapsia? EI!

Nyt viimein kun alkaisin olla kypsä äidiksi, ikää on 54.

Tottakai surettaa ettei ole lapsia.

Isä hyväksikäytti minua kun olin lapsi. Hyytävintä ettei se vallankäyttö lopu kun fyysinen käyttö loppui, vaan hän tuijotti minua aina kuin vihan vallassa vielä vanhanakin. Jää jonkinlainen "maaginen" yhteys, jota on vaikea selittää. Hyväksikäyttö on nimenomaan kontrollissa pitämistä, sitä että kohde on peloissaan.

Sitä lamaantunutta pelkoreaktiota sai sitten narsistimiehet ja muut kiusaajat nauttia.

Itse en tee pahaa edes hyönteisille. Eipä ole reilua elämä.

Tulen sukulaislasten ym kanssa hyvin toimeen, kun osaan kuunnella lapsia herkästi.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ikinä tullut mieleenkään, että vapaaehtoisesti lapsettomilla olisi ollut huono lapsuus. Ennemmin ajattelisin niin päin, että sitä haluaisi lapsia eli ns.uuden mahdollisuuden saada onnellinen perhe jos sitä ei ollut. Mutta en nyt vetäisi kyllä mitään johtopäätöksiä kumpaankaan suuntaan.

Totuus on että molempia löytyy. Olin joskus vuosia sitten velaryhmässä ja kyllä siellä sai kuulla kokemuksia laidasta laitaan. Oli huonoa perhetaustaa, hyvää perhetaustaa, fyysisiä ja henkisiä sairauksia, uraohjuksia, syrjäytyneitä ja vaikka mitä.

Yllättävän moni kertoi ettei esimerkiksi oma äiti tai isoäiti olisi halunnut lapsia, mutta siihen aikaan oli pakko niitä hankkia.

Myös oma isoäitini on hyvin ymmärtäväinen ja on sanonut että ei hänkään olisi lapsia välttämättä halunnut, jos olisi saanut itse päättää. Että ei velaus mikään uusi juttu ole, nyt vaan se on helpommin sosiaalisesti ja fyysisesti toteutettavissa.

Miesystäväni äiti on todella katkera ihminen ja on kertonut ettei todellakaan halua meidän hankkivan lapsia koska häntä ei kiinnosta olla mikään hemmetin mummo. On myös kertonut, että hän oli nuorena rakastunut johonkin tyttöön mutta ei saanut olla sen tytön kanssa.

Käy sääliksi häntä ja nyt ymmärrän miksi hän on niin katkera ja vihainen ihminen. Mikään ei hänen elämässä mennyt niin kuin itse olisi halunnut.

Ihan hyvä oli lapsuus. En vaan oo kokenu tarvetta lisääntyä tai ees erityisemmin pitäny lapsista. "Sen oikean" kumppaninkin tapasin turhan vanhana lisääntymistä ajatellen.

Mulla oli huono lapsuus. Pidän hyvinkin mahdollisena, että vaikuttaa asiaan. 

Itse en ole vielä tehnyt päätöstä, tahdonko lapsia vai enkö. Totuus on se, että en ihan hirveästi pidä lapsista, en pitänyt edes silloin kun olin itse lapsi vaan tykkäsin enemmän aikuisten seurasta. Minulla on myös ongelmia tarvitsevuuden hyväksymisen kanssa. Yritän työstää niitä, mutta ne ovat tällä hetkellä aika kiinteästi osa minua. Minulla oli ihan hyvä lapsuus, mutta minua myös ajoittain kiusattiin koulussa ja toisaalta vanhempani olivat aika vaativia tai ainakin koin asian itse niin. Olen ollut aina todella vaativa itseäni kohtaan. En tiedä, voisinko olla hyvä äiti näiden syiden takia. Elämä ilman lapsia on helppoa ja siinä voi helposti olla vähän itsekäs. Silti ajatus omista lapsista vähän kiehtoo.

Päätin jo nuorena, etten hyväksy ketä tahansa mahdollisten tulevien lasteni isäksi.

Tarpeeksi hyvää ei koskaan osunut kohdalle, joten tällä mennään. Ei haittaa, on ihanaa olla vapaa kuin taivaan lintu (poislukien työssäkäynti). Veli jatkoi sukua, joten varamummoksikin pääsen jos haluan.

Lapset eivät rakasta vanhempiaan,he ovat riippuvaisia heistä. Riippuvuus ei ole ikinä rakkautta

Meitä ihmisiä (sekä lapsellisia että lapsettomia) on niin paljon ja laidasta laitaan että en kyllä lähtisi yleistämään että lapsettomilla on ollut onneton lapsuus. Tunnen ihmisiä joilla on ollut huono lapsuus ja halusivat mahdollisimman nuorena lapsia, mutta he ovat vain murto-osa lapsellisista ihmisistä eikä näin ollen voida päätellä mitään. Kuten joku jo sanoikin, niin ennen lapsettomuus ei ollut kovinkaan usein vaihtoehto ja siksi lapsettomuus on ns. uusi juttu. Varmasti ennenkin olisi ollut lapsettomia mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Mielestäni on hienoa että naisilla on nyt mahdollisuus valita. Itse uskon aikalailla siihen että mikäli itse on tyytyväinen elämänsä valintoihin niin silloin pystyy myös antaa muiden elää valitsemaansa elämää eikä koeta sitä uhkana.

Itselläni oli ihan onnellinen lapsuus. Tietysti on myös joitain huonoja muistoja, mutta enimmäkseen hyviä. Olen todella läheinen äitini kanssa, hän on todella lämmin ja kärsivällinen ihminen. Itse asiassa hän on ollut 40 vuotta päiväkodissa töissä ja ymmärtää lapsettomuutta täysin. Ikinä ei ole painostanut minua hankkimaan lapsia. Vapaaehtoinen lapsettomuus ainakin omalla kohdallani oli juuri niin kuin homous, olen vain aina tiennyt sen eikä sille ole sen kummempaa selitystä.

Itselläni oli normaali ja varsin onnellinen lapsuus. Ei ole mitään muutakaan selkeää syytä miksi en sopisi tai olisi voinut ryhtyä vanhemmaksi, paitsi tietysti se, etten halunnut.

Vierailija kirjoitti:

Ei välttämättä huono, mutta jotain ankeutta on ollut jos a. ei pidä lapsista, eli inhoaa niitä piirteitä, jotka tekevät lapsesta lapsen, silloin ehkä oma tausta ei ole sallinut näitä piirteitä veloillekaan lapsena b. oma aika ja rauha niin tärkeitä, ettei niistä voi edes osittain luopua pikkulapsiajaksi, ilmentää  puutetta, jotain on jääty vaille, samaa sukua kuten myös kateus, saituus jne. ja c. angsti, lapsia ei kannata tehdä tähän maailmaan. GAD

Mahtavia nämä pula-ajan keittiöpsykologien analyysit.

E-pillerit tuli käyttöön vasta 60-luvulla. Edelliset sukupolvet ei saaneet valita. Lapseton elämä on luonnollista ja onneksi nykyisin mahdollista.

Mun kaikilla vela-ystävillä on vakava mt-diagnoosi. Mut se kyllä kertoo vain ehkä enemmän mun kaveripiiristä kuin mistään muusta. :)

Pitää paikkansa. En millään ehtinyt korjata lapsuuden traumoja ja tunteettomia käyttäytymismalleja. Ne oli liian laaja-alaisia, ja minulla oli hyvin vahva tunne ettei lapsia kannata tehdä omien puutteiden vuoksi ja siksi että koko lähisukumme oli kylmää ja aika lapsivihamielistä. En myöskään ole pitänyt geenejämme parhaina mahdollisina.

Vierailija kirjoitti:

Oli hyvä lapsuus. En vain halua lapsia elämääni. En kestä yhtään meteliä enkä epäjärjestystä. Lapsellekin parempi, ettei synny tällaiselle ihmiselle, josta tulisi kylmä ja etäinen äiti.

Vaikea uskoa että kovin hyvä lapsuus on ollut jos ihmisestä tulee aikuisena kylmä ja etäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pidä kauheasti ihmisistä, ja kaikkein vähiten lapsista. Olen herkkä introvertti, joten kovat äänet, kiire ja kaaos stressaavat. Lapsissa pahinta on vielä kehittymätön empatiakyky ja korostunut itsekkyys. Tykkään tosi paljon hullutella, leikkiä ja nauraa, mutta en lapsille tyypilliseen tapaan. En usko, että olisin onnellinen jos olisin äiti. Lapsuuteni oli idyllinen, ja sellaista omat lapseni eivät minulta saisi.

Anteeksi, mutta oletko koskaan viettänyt lapsen kanssa aikaa?? Tässä taidat peilata jonkun toisen ihmisen käytöstä, omaasi?

Lapsi on äärimmäisen itsekäs olento, minäminäminä äitiäiti anna huomiota jos en saa kaikkea nyt heti niin itkupotkuraivari koska vain minulla ja huutamisellani on väliä eikä minun pidä joutua odottamaan huomiota hetkeäkään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei välttämättä huono, mutta jotain ankeutta on ollut jos a. ei pidä lapsista, eli inhoaa niitä piirteitä, jotka tekevät lapsesta lapsen, silloin ehkä oma tausta ei ole sallinut näitä piirteitä veloillekaan lapsena b. oma aika ja rauha niin tärkeitä, ettei niistä voi edes osittain luopua pikkulapsiajaksi, ilmentää  puutetta, jotain on jääty vaille, samaa sukua kuten myös kateus, saituus jne. ja c. angsti, lapsia ei kannata tehdä tähän maailmaan. GAD

Tätä lasten inhoamista olen itsekin pohtinut. Olen introvertti, mutta ymmärrän silti että lapset ovat lapsia: estottomampia, äänekkämpiä ja liikkuvaisempia kuin aikuiset. Minulla on lapsia ja koen lasten äänet ja liikkeen luonnollisina. En tuomitse ketään, mutta mietin vain mistä lasten inhoaminen kumpuaa.

En usko, että moni lapsia karttava kokee lasten äänet ja liikkeen epäluonnollisina. Luonnollisetkin ihmisen piirteet voivat olla osalle epämiellyttäviä. Lasten olemus on jollain tapaa erittäin aggressiivinen: näkyvä ja kuuluva. Paljon kimeää ääntä, huomionhakuisuutta, holtittomuutta, arvaamattomuutta, itsekkyyttä jne. Se on joillekin liikaa.

Tämä! Lapset ovat todella energiasyöppöjä, niin kovaäänisiä ja ihan kaikki pitää tehdä metelillä, huutaa, juosta paikasta toiseen ja olla vaatimassa koko ajan huomiota. Mun on vaikea kestää rauhattomia, huomionhakuisia ja kovaäänisiä ihmisiä ylipäänsä, ja lapsille ne ovat niitä määrittävimpiä ominaisuuksia.

Muistan jo lapsena arastelleeni jotain kerhoryhmän poikia, ne oli jotenkin pelottavia sen huutamisen ja riehumisen kanssa. Tykkäsin hiljaisemmasta ja rauhallisesta käytöksestä jo silloin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsuus oli ainakin tosi hyvä, turvallinen ja ihana. En vaan tykkää lapsista.

Tätä olen aina ihmetellyt. Outo logiikka.

Me kaikki ollaan oltu lapsia ja on ihan kuin et olisi pitänyt itsestäsi, kun et pidä lapsista.

On hurjan hauskaa kuinka yksinkertaisia lisääntyjät on. Oletteko koskaan esim ajatelleet ihan itse mitään, muodostaneet omia mielipiteitä?

Varmasti olin aivan hiton rasittava lapsi, mutta se on kyllä ihan vanhempieni vika kun lapsia halusivat tehdä. En varmasti kestäisi sen ikäistä itseäni. Lapsissa on oikeastaan vain ärsyttäviä puolia, koska ne ovat niin typeriä itsekkäitä ja huomionhakuisia. Sitten jos ne puolet joskus katoaa kun lapsuus loppuu, näistä entisistä lapsista voi oppia pitämään kun niillä on joku järkevä persoona ja kehitystä on tapahtunut. Asiat jotka tekevät lapsesta lapsen ovat ne vastenmieliset asiat. En vaan tykkää huonosta käytöksestä eikä se ole lieventävä asia että ne rasittavat tyypit ovat lapsia. Ei mun elämääni, kiitos.

Eri

Hyvä lapsuus, hyvä koulumenestys, paljon kavereita ja harrastuksia.

Lukiosta yliopistoon ja hyväpalkkaiseen ammattiin. Löysin puolison ja haaveiltiin perheestä kunnes..... vakava periytuvä sairaus puhkesi.

Sinne meni ammatti, työkyky, vuosien oposkelut ja lapsitoiveet kerralla viemäristä alas.

Minulla oli huono lapsuus, äiti oli räjähtelevä ennakoimaton tapaus joka pelotti minua ja jota lapsi selvästi vatutti. Isä ei ollut maisemissa enää kolmannen ikävuoteni jälkeen. Sen jälkeen äidillä oli uusi avioliitto ja sen loputtua avoliitto, kummatkin miehet outoja omalla tavallaan. Oireilin monin tavoin, eikä ihme kun näin aikuisena muistelee tuota hullunmyllyä. Lapsuudestani jäi sellainen vahva mielikuva että lasten saaminen on suora tie helvettiin eikä siitä seuraa muuta kuin harmia. En uskaltanut edes ajatella lasten hankkimista, kun pelkäsin niin että olen omille lapsille yhtä ilkeä äiti kuin minun äitini oli aikoinaan. Assosioin myös uupumuksen ja automaattisen köyhyyden lapsiin, ja oletin aina että jossain vaiheessa jään joka tapauksessa köyhäksi yksinhuoltajaksi ja sitten olen täydellisesti loukussa. Eli lapsiin ei liittynyt mitään positiivista. En tiedä millainen äiti olisin oikeasti ollut, mutta noilla eväillä en alkanut edes kokeilemaan.