Oliko raskaana olo ihanaa vai kamalaa?

Ihanaa oli lukuunottamatta viimeistä kuukautta. Isoja vauvoja olen pyöräyttänyt mutta olin ylpeä isosta masustani. Vauva-aika olikin sitten vähemmän kivaa, ei ollut mun juttu ollenkaan vaikka lapsiani rakastin/rakastan paljon.

Olin koko elämäni suhtautunut hyvin nihkeästi raskautumiseen, raskausmahat näyttävät ällöttäviltä ja ahdistavilta ja ajatuskin siitä että jotain kasvaisi sisälläni sai voimaan pahoin. Sitten tuli vahingossa raskaaksi, yrjösin alkuraskauden 24/7, mutta samalla hormonit ilmeisesti aiheuttivat sellaisen ihmeellisen hehkumisen. Olin aivan täynnä rakkautta kaikkea kohtaan ja joka asia itketti hyvällä tavalla. Seksi oli aivan ihanaa ja pelkkä miehen henkäys siihen suuntaan sai minut aivan värisemään. 

Vaikea sanoa, oliko yksiselitteisesti ihanaa tai kamalaa, mutta aivan erityinen ja erilainen jakso elämässä, fyysisesti ja henkisesti. Välillä mietin, että olisi se vain tylsää olla mies! 

Sekä että. En pystynyt nukkumaan ilman että mies oli vieressä, pahoinvointia oli tosi paljon. Mut oli se vaan jotenkin ihanaa aikaa.

Mulla nyt toinen raskaus puolivälissä ja molemmissa raskauksissa olen päässyt melko helpolla. Viimeksi olin _huomattavasti_ väsyneempi ja lopussa helle + närästys vei ruokahalun. Söin koko kesän pelkkiä mehujäitä kun muu ei pysynyt sisällä. Ihan hirveä loppuraskaus siis.

Ekassa raskaudessa myös ällötti jotenkin se, että mahassa asu joku muu. Siis se vaati henkistä totuttelua :)

Nyt alkuraskauden pahoinvointi oli vaikeampi. Muuten ei ongelmia (vielä). Älyttömän kiitollinen olen että kroppa on kestänyt näin hyvin, tosin sain minäkin osani sitten synnytyssalissa..
Ihan kuin mun keho haluaisi olla raskaana, raskaudun helposti ja synnytys ei meinaakaan sitten millään edetä :D

Up

Molempia :)

Hyvin, mutta mielellään siitä mahasta pääsikin ja oli ihanaa

Kohtukuoleman jälkeiset raskaudet olivat kamalia, henkinen helvetti.

Ensimmäinen kolmannes yhtä helvettiä. Oksentelin, turposin, olin kotini vanki. Toisessa raskaudessa 2/3 oli myös kamalaa, väsytti niin ettei normaalista elämästä meinannut tulla mitään. Mutta siis muuten ihan jees.

Ekassa raskaudessa ihanaa, ei mitään ikäviä oireita, rakkauslapsi tulossa! Toisen lapsen odotusaika oli ihan kamalaa, pahoinvointia, oksentelua, mielialojen heilahtelua, itkuisuutta, väsymystä, supisteluja, huimausta, turvotusta, suonenvetoa, koko ajan kärttyinen olo. Tuo kaikki kesti koko raskausajan!

Olen joka kerta inhonnut raskaana oloa.en vaan ymmärrä että jotkut hehkuttaa sen ihanuutta.t.neljänäiti

Ihan kamalaa. Kolmesti sen silti tein lopputulosten takia. Tai no osin kuudesti, kolme keskenmenoa välissä eli se kamala alkuraskaus kuvotuksen ja henkisen pahan olon (koska pelotti käykö taas huonosti) kanssa koettu liiankin monesti.
Ummetus vaivasi joka kerta, ajoi välillä sairaalaankin kun suolisto kramppasi.
Eka raskaus närästi niin että jouduin nukkumaan istuen.
Kaksi seuraavaa meni supistellen ja sain pahoja suonikohjuja koko alavartaloon niin ettei kärsinyt seisoa eikä istua saati kävellä.
Ja se uupumus...
Mutta ihan eniten vihasin raskauksia ihan vaan ruokarajoitusten takia. Pelon takia noudatin niitä, mutta kärsin siitä jatkuvasti.

Esikoista kun odotin raskaus oli niin kamala että vannoin että lisää lapsia meille ei tule! Alun kuvotus kun ei mennytkään ohi ekan kolmanneksen jälkeen vaan jatkui ja jatkui, puhumattakaan selkäongelmista.. ja sitten se ajatus siitä että sisälläni kasvoi joku, että minun piti tarkkailla tekemisiäni ja syömisiäni ja luopua tietyistä jutuista sen "olion" takia.. En malttanut millään odottaa synnytystä että saisin sen lapsen syliini, että saisin kehoni takaisin....

No, aika kultasi muistot, ja päätettiin että hankitaan toinen. ja 9kkn ajan kaduin sitä päätöstä syvästi... oli taas pahoinvointia, oksentelua, ja liitoskipuja, niin pahoja että jouduin sairaslomalle jo rv24. Kivaa kun ei meinannut vessaankaan päästä...

Nyt on molemmat syntyneet, ja lisää ei TODELLAKAAN hankita!

Raskaus on kyllä paskinta ikinä... Onneksi sain ihanat lapset =D

Esikoista odottaessa oli pahoinvointia, väsymystä yms. Aivan kauhea olo koko ajan. Mutta eipä se haitannut, koska lopputuloksena oli ihana lapsi :D

  Toisen kerran kun tulin raskaaksi, oireet olivat paljon pahemmat, mitä esikoista odottaessa. Ultrassa selvisi syy, kaksi vauvaa. Koko raskaus oli joka toinen päivä ihan kauheaa, joka paikkaan kolotti ja jomotti, joka ruoka oksetti yms. Joka toinen päivä taas oli aivan ihana päivä, mun maha oli kaikkein ihanin yms :D Ei haitannut taaskaan, lopputuloksena oli kaksi ihanaa lasta :)

 Nyt on kolme lasta, vaikka kauheasti haluaisin vielä päästä synnyttämään alakautta (ei enää ikinä sektiota, ei!) en taida haluta enempää lapsia. 3 on hyvä määrä, harmittaa kyllä pirusti, että en voinut synnyttää kaksosia alakautta vaan piti ottaa sektiolla.

No enimmäkseenhän se oli aika kamalaa, mutta joku jännä juttu siinä on, ehkä se, miten ihmiset reagoivat siihen. Se on ihan mukava kokemus.

Enemmän kamalaa. Alun kuvotus, keskivaiheen outoudet, kuten alapään suonikohjut, varsiluomet, peräpukamat, loppuvaiheen kivistykset, unettomuus, pissaustarve, vetämättömyys, kaikenlaisen toimimisen vaikeus punkerouden takia.

AInoa kiva asia on vauvan potkut ja se, kun muut ihmiset osoittavat positiivista huomiota.

Sen aikaa mitä pahoinvointia kesti, oli aika kamalaa. Mutta muuten ei tämä ole ihanaa eikä kamalaa, siinä menee sivussa muun elämisen ja olemisen ohella. Esikoista siis odotan, kuukausi jäljellä. Lienen päässyt helpolla.

Olenkohan poikkeus?? Minä koin olevani elämäni kunnossa. Alkuraskaudessa oli pahaa oloa ihan vähän aamusta, mutta se meni nopsaan ohi. Kävin vielä ihan viimeisillänikin pitkillä lenkeillä, siivosi ja tein ihan kaikkea mitä ennen raskauttakin. Voin todella hyvin ja olin energinen.

Kyllä se oli kamalaa. Toisaalta se on hienoakin henkisesti, mutta fyysisesti pääasiassa kamalaa.

Musta se oli hirveää kummallakin kerralla, mutta ehkä siitä oli se "hyvä" puoli että ainakin vauva-aika tuntui aivan taivaalta sen jälkeen. Eipä olisi tullut mieleenkään valittaa siitä että vauva herättää muutaman kerran yössä, kun raskausaikana ei pystynyt nukkumaan puoltatoista tuntia pitempään koskaan, eikä välissä riittänyt imetys vaan sitä seurasi aina tuntien valvominen.