Lue keskustelun säännöt.
En saanut mitään, mitä eniten elämältä toivoin. Kaikki haaveet on mennyttä ja jäljellä vain mahdollisimman nopea odotus hautaan
06.07.2020 |
Olen 36 v, mitään toivoa ei jäljellä. Olen opiskellut raskaan mutta ihan "ok" ammatin, vaikkakin olen työhöni usein todella loppu ja stressaantunut. Mutta eipä siinä, työ on työtä.
Eniten halusin aina saada rakastavan parisuhteen, olla onnellinen, rakastaa ja olla rakastettu. Halusin turvallisen hyvän arjen jaettavaksi jonkun kanssa. Olen yhden kerran elämässäni rakastunut, mies ei rakastanutkaan ja lähti toisen mukaan, menivät pian naimisiin ja perustivat perheen. Se kaikki mitä minä pohjimmiltaan halusin. Halusin loppujen lopuksi juuri tuon, rakastua, mennä naimisiin, olla jonkun kanssa parivaljakko, saada perhettä ja kasvaa yhdessä. Katson katkerana kuinka ystäväni ovat tämän saaneet ja tehneet. Minulla ei ole mitään, eikä ketään. Enkä tässä iässä lasta enää saa, kun kuolen tähän maailmaan ei jää minusta mitään jäljelle. Toimin autopilotilla, teen työni, hoidan itseni ja kotini (mutta ketä varten edes?), näen satunnaisesti ystäviä ja rullaan eteenpäin. Pääasiassa itken päivät ja yöt. Jos olisin edes nuorempi, olisi toivoa. Minua ei enää kukaan halunnut ja itsekin jäin kiinni tähän yhteen rakkauteen enkä toipunut ikinä. Minulla ei ole annettavaa eikä saavutettavaa. Turva, perhe, tärkeäksi itsensä kokeminen, perhe-elämän kokeminen iloineen ja suruineen, rakkaan kanssa elämän jakaminen ja yhteinen tulevaisuus on minun osaltani mennyttä. Olen kateellinen ja katkeroitunut, olen vihainen itselleni ja muille. Toivoin kauan ja jaksoin uskoa että minunkin aikani koittaa vielä, kaikille on olemassa joku ja haaveetkin voivat toteutua. No eivät toteutuneet. Miksi elää jos kaikki se mitö eniten on toivonut ja mistä on haaveillut on jäänyt vain haaveeksi ja muuttunut suruksi. Mitä järkeä on elämässä, missä et ikinä voi saada mitä halusit.
Haluaisin vain päästä jo pois, se kuitenkin satuttaa muita liikaa, erityisesti iäkkäitä vanhempiani. Heidän takiaan en itseäni tapa. Kuitenkin ovat jo vanhoja, ovat koko surkean elämäni olleet tukena, apuna ja lohtuna. Olen jo päättänyt, että kun he kuolevat, tapan itseni sen jälkeen etteivät he särkyisi kokonaan. Ystävät (ne harvat) toipuvat pian, onhan heillä rakastava turvaverkosto. Toivon ettei menisi enää montaa vuotta vaikka vanhempiani rakastankin. Mutta heidän kuolemastaan tuleva tuska romuttaa minut kuitenkin joten silloin minunkin on ihan hyvä aika täältä lähteä pois maleksimasta.
Eipä muuta.
Kommentit (85)
Ystävä rakas, yritä lasta itsellisenä naisena. Parisuhteen voit saada vielä vuosikymmeniä, mutta lapsi pitää saada nyt, jos olet saadaksesi. Tartu omaan kohtaloosi, äläkä ajelehdi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuuden ja nuoruuden traumat sekä parikymppisenä kokemani huonot parisuhteet ja hyväksikäyttö aiheuttivat sen, etten pysty normaaliin parisuhteeseen vuosien terapiasta huolimatta. Lopulta masennuin niin paljon terapiasta ja lääkityksestä huolimatta, että aloin juoda. Nykyään juon päivittäin. Tätä on jatkunut jo useampi vuosi. Elämä menee eteenpäin automaatiolla. Kaikki mahdolliset harrastukset ja matkailut on kokeiltu. Mikään ei enää kiinnosta. Ainoastaan illat alkoholin kanssa ovat siedettäviä.
Voi ei, olen pahoillani puolestasi. Mulla on ollut aika samankaltainen tilanne, mutta olen vähitellen vähentänyt juomista. Vielä pitää vähentää lisää. Joitain valonpilkahduksia on kuitenkin ollut jo näkyvissä, ihmissuhdekin. Perhe on ehkä mulle jo saavuttamaton haave, mutta jos se parisuhde vielä onnistuisi.
Tiedät itse mitä sun tarttee tehdä, joten en ala neuvomaan. Alkoholi pahentaa masennusta ja vie tilan muilta asioilta elämässä.
Minullakin se joka viikonloppuinen ajantappaminen juomalla alkoi lipsua jo arki-iltojenkin puolelle ja koska kotihiirenä en varsinaisesti ikinä ole viihtynyt ilta/yöelämässä (vaikka siellä onkin tullut oltua enemmän kuin tarpeeksi) niin tissuttelin sitten yksin. Varsinkin kun kaikki ystävät ympäriltä oli jo pariutuneet ja perheensä perustaneet niin ei siihen ollut seuraakaan. Lopulta totesin, ettei ole yhtään minun juttu ja juominen jäi siihen paikkaan ja se oli ehken elämäni paras päätös. Toisaalta olisi ihanaa joskus ottaa lasillinen hyvässä seurassa ja istua iltaa, mutta eipä noista illoista yksinäisenä sinkkuna pääse koskaan nauttimaankaan niin ei se absolutismikaan ole ongelma.
N40+
Yksinäisyys jättää hirveän suuren tyhjiön elämään ja sitä on hyvin vaikea täyttää millään. Moni luonnollisesti hakee lohdutusta päihteistä joka vuorostaan johtaa yhä syvempään syrjäytymiseen :/
Eihän ap vielä sitä aio toteuttaa. Odottaa ettei satuta vanhempiaan. Mikä on vanhojen vanhempien kannalta hyvä asia. Kaikki eivät elämässä selviä onnistujina, osa päättää itse tuskansa ja osa kahlaa elämän läpi särkyneenä. Jos ei ole toivoa eikä mistään saa enää iloa, miksi pitkittää tuskaa.