En saanut mitään, mitä eniten elämältä toivoin. Kaikki haaveet on mennyttä ja jäljellä vain mahdollisimman nopea odotus hautaan

Vierailija kirjoitti:

Täällä sama tilanne kuin otsikossa, tarina vain eri. En oikeastaan osannut edes toivoa mitään, asioita vaan tapahtui tai jäi tapahtumatta. Olen 50, eli jo reippaasti vanhempi kuin sinä Ap. Vasta tässä vaiheessa olen herännyt toivomaan elämältä asioita ja samalla huomaan, että monenkin asian kohdalla on jo liian myöhäistä.

Huomaan katkeroituneeni ja huomaan myös, vaipuvani enemmän masennukseen. Olen myös suorittanut elämää suorittamasta päästyäni, itselleni mielihyvää tuottavia asioita ei elämässäni ole ollut enää pitkään aikaan.

Samanlaiset hauta-ajatukset täälläkin, tosin ei roiku täällä vanhempien takia. Lähtösuunnielma on olemassa, rohkeutta sen toteuttamiseen ei vielä ole. 

Minulla oli haaveita ja unelmia, mutta silti havahduin tuohon samaan 35-vuotiaana ja keskenhän aika loppui vaikka sitä piti olla vaikka ja kuinka, eikä ainakaan ole mihinkään kiire kun sinähän olet vasta nuori ja blaanlaablaa..

Nyt +40-vuotiaana olen ymmärtänyt ettei unelmani omasta perheestä tule toteutumaan ikinä ja se muistuttaa itsestään ihan joka päivä koko loppuelämäni ajan. Alan olla vähitellen todella katkera ja vihainen.

Elämästä ei koskaan tiedä mitä mutkan takana odottaa, jos vain annat sille mahdollisuuden. Mene ja tapaa ihmisiä. Mä kävin läpi hirveän kolmenkympin kriisin ja tulin sattumalta raskaaksi 36-vuotiaana kun onneton suhde jo veteli viimeisiään. Lapsen saaminen oli hienoa vaikka suhde kariutuikin. Ei tarvinnut pohtia elämän tarkoitusta. Aina sanotaan ettei lasta pitäisi hankkia elämäänsä täydentämään mutta mitäs varten niitä sitten tehdään?

En nyt tosiaan ihan noin nuorena vielä luovuttaisi. Lapsen ehtii hyvin vielä hankkia, monia keinoja on. Ja voihan se olla, että mies löytyy sitten vasta myöhemmin.

Jos nämä ei toteudu niin pitää vaan keksiä jotain muuta kivaa. Tai edes yrittää. Eihän se helppoa ole, mutta mitä muuta voi.

Todellakin kannattaa mennä terapiaan. Olet ihan tajuttoman nuori vielä! Ei ne haaveet kenelläkään toteudu odottamalla vaan elämällä ja toimimalla. Jos toimintakyky on nyt huono, niin masennuslääkkeellä ja/tai terapialla se saadaan palautettua.

Älä ole niin itsepäinen, ap, vaan toimi!

Sä olet jo arkussa makaamassa ja odottelet multaa päällesi...

Nouse sieltä ja lähde katsomaan maailmaa ja tapaamaan uusia ihmisiä. Mikä tahansa on parempi vaihtoehto kuin tuo. Jos sä istuisit 20 vuoden tuomiota vankikopissa niin eikö olisi vaihtoehdot vähissä? Nyt sä olet rakentanut vankilan jonka seinät on ne toteutumattomat haaveet. Älä tee sitä itsellesi. Sinua varten on jotain, jossain. Sun pitää vain etsiä se eikä antaa periksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun viimeinkin olet ymmärtänyt luopua odotuksistasi ja toiveistasi pääset kiinni omaan elämääsi. Voisit harkita, ihan järjen kanssa, missä kaikessa osaat ja olet onnistunut. Laadi lista miinuksistasi ja plussistasi sillä  ehdolla, että listassa pitää olla plussia. Miinuksia on tosi kiva keksiä pitkä lista, mutta tehtävän vaikeuttamiseksi plussia pitää löytyä sitten saman verran. Työnnä lista syrjään ja lue se viikon päästä uudelleen. Onko korjattavaa?

Kun joku päivä ymmärrät arvosi, osaat pitää huolen myös tunteistasi lyön vetoa, että myös vedät silloin ihmisiä eri tavoin puoleesi. 

Olitpa parisuhteessa tai et, niin yksi vaatimus parisuhteessa on ymmärtää ensin om arvosi. Et voi rynnätä parisuhdemarkkinoille sillä ajatuksella, että joku nostaa itsetuntosi ja arvosi. Hellyydellä ja lapsilla, ylipäätään millään et tee yhtään mitään elämässäsi, jos kaiken aikaa suhtaudut itseesi viime kädessä negatiivisesti.

Voit parisuhteessa muutaman vuoden uskotella olevasi onnellinen, mutta sitten ne itsetuntomöröt hiipivät taas kimppuusi. Hoitele ne möröt pois nyt.

Näin. Moni lapseton ja miehetön nainen on lopulta oikein tyytyväinen elämäänsä, kun hoitaa itsearvostuksensa kuntoon ja löytää mielekästä sisältöä elämäänsä. Meitä on paljon jotka joudumme ehkä kuolemaan yksin. Elämänsä kannattaa täyttää jollain merkityksellä sitä ennen ja kyllä, sitä merkitystä voi moni joutua hakemaan neli viisikymplisenä, kos jäi paljosta paitsi. Hyvää elämää on monenlaista. Lasten ja nuorten kanssa voi tehdä myös työtä. Henkistä kasvua ja suremista tuo kaikki kyllä vaatii mutta meitä on paljon, jotka emme saa omas perhettä, se aika usein loppuu just kesken tai sitten se ei vaan ole se juttu. Ei naisen arvo voi määräytyä miehen ja lapsen kautta, yhtä vähän kuin miehenkään. Kyllä se on luonne joka ratkaisee.

Minulle on ihan sama minkä mukaan kenestäkin kenenkin arvo määräytyy. Jokainen myös tietää itse parhaiten mikä omasta elämästä tekee mielekästä, merkityksellistä ja elämisen arvoista eikä se tietenkään ole sama setti kuin vaikka naapurilla tai työkaverilla.

Itse olen perhekeskeinen parisuhdeihminen jolla on tietyllä tapaa konservatiivisetkin arvot. En siis ole boheemi enkä mikään muukaan balilla reissaava elämäntapaintiaani jolle sinkkuus/lapsettomuus olisi jotenkin erityisen suotava/vähäpätöinen asia. Etenkin kun kumpikaan ei ole minulle oma valintani, niin tuntuu suorastaan julmalta, että minun pitäisi iloita jostain itselleni täysin merkityksettömästä asiasta tai yrittää muuttaa itseäni joksikin mitä en ole.

Vierailija kirjoitti:

En nyt tosiaan ihan noin nuorena vielä luovuttaisi. Lapsen ehtii hyvin vielä hankkia, monia keinoja on. Ja voihan se olla, että mies löytyy sitten vasta myöhemmin.

Jos nämä ei toteudu niin pitää vaan keksiä jotain muuta kivaa. Tai edes yrittää. Eihän se helppoa ole, mutta mitä muuta voi.

Tiedätkö kun on parikymmentä vuotta ajatellut positiivisesti, että kyllä se päivä paistaa risukasaankin ja jos ei tänään, niin ainakin huomenna on hyvinkin mahdollista löytää se itselle sopiva mies, niin jossain vaiheessa on vaan pakko antaa periksi ja päästää unelmista irti. Koko sen ajan on tietenkin keksinyt itselleen kaikkea kivaa ja "korvaavaa" tekemistä (en siis ole istunut kotona odottamassa sitä oikeaa) mutta ei mikään määrä "sitä muuta" kivaa täytä sitä tyhjiötä jonka sinkkuus ja lapsettomuus aiheuttaa. Eikä parisuhde ja lapset myöskään estä tekemästä sitä "muuta kivaa".

Hyvin tuttuja tuntemuksia myös itselle. On hyvin vaikeata löytää merkityksellisyyttä elämäänsä, kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa niitä merkityksellisiä asioita.

Pitkään jaksoin uskoa parempaan tulevaisuuteen ja pyrin elämään hyvin aktiivista elämää. Matkustelin itsekseni ympäri maailmaa, hankin paljon uusia harrastuksia ja taitoja, opettelin soittamaan kitaraa ja pianoa, harjoittelin puhumaan ja kirjoittamaan minulle kokonaan uutta kieltä ja luin valtavan määrän kirjoja kaikilta elämänaloilta.

Kuitenkin kun erään vaellusreissuni aikana seisoin yksin katselemassa upeaa auringonlaskua ja edessäni avautuvaa täydellistä vuoristomaisemaa, huomasin tuntevani vain pohjatonta tyhjyyttä ja surua - kaikki kokemani hienot hetket ja opettelemani taidot tuntuivat täysin merkityksettömiltä ja yhdentekeviltä. Kaikki minulle tapahtunut, ja kaikki kokemani asiat katoaisivat pois ja häviäisivät lopullisesti maailmasta, kun minä kuolisin.

Tällöin tajusin hyvin konkreettisesti sen kuinka jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru puolikas suru. Ja sen kuinka asioiden jakaminen läheisten ja rakkaiden ihmisten kanssa tekee niistä asioista oikeasti merkityksellisiä.

Sitten, kun/jos sinä saat sen perheen, tulet kaipaamaan sitä yksin olemisen vapautta ja rauhaa ja sitä ettet ole vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäsi.

Tulevaisuutta ei pysty ennustamaan, pitäisikö sinun hakeutua terapiaan?

Työkaverini löysi puolison 42 v. iässä, sitä ennen ei juuri seurustellut. Toinen työkaveri taas meni naimisiin 60 v. iässä, sitä ennen täysin sinkkuna.

Sama juttu. Mokasin avioliittoni ja mies hankki hoikan hoivaviettisen (sillä on koira jota paapoo kuin lasta) naisen ja varmaan ajattelee nyt rakastuneensa todella ensi kertaa elämässään. Mulle ei jäänyt mitään paitsi masennus.

Olen paljon ajatellut sitä että sitten kun vanhemmat kuolevat niin poistun itse aika pian itsekin. Tätä pskaa kannata kituuttaa luonnolliseen loppuunsa asti.

Vierailija kirjoitti:

Elämästä ei koskaan tiedä mitä mutkan takana odottaa, jos vain annat sille mahdollisuuden. Mene ja tapaa ihmisiä. Mä kävin läpi hirveän kolmenkympin kriisin ja tulin sattumalta raskaaksi 36-vuotiaana kun onneton suhde jo veteli viimeisiään. Lapsen saaminen oli hienoa vaikka suhde kariutuikin. Ei tarvinnut pohtia elämän tarkoitusta. Aina sanotaan ettei lasta pitäisi hankkia elämäänsä täydentämään mutta mitäs varten niitä sitten tehdään?

Kolmenkympin kriisiä olin myös tulossa veikkaamaan. Sellaista on ollut viime vuosina itselläkin, mutta olen tiedostanut asian ja kieltäytynyt luovuttamasta. Mun mielestä olisi helppo jos lapsi/ perhe olisikin se saavuttamaton haave, sillehän on tehtävissä vaikka mitä kuten sijoitusperhe/ uusioperhe... Mutta itse kun en juuri niitä ole koskaan halunnut niin ei ole edes sen vertaa suuntaa eikä tähtäintä haaveisiin. No ehkä mäkin keksin vielä merkityksellisiä tavotteita. Tsemppiä kaikille kriiseilijöille, ei pitäisi miettiä liikoja!

Vierailija kirjoitti:

Hyvin tuttuja tuntemuksia myös itselle. On hyvin vaikeata löytää merkityksellisyyttä elämäänsä, kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa niitä merkityksellisiä asioita.

Pitkään jaksoin uskoa parempaan tulevaisuuteen ja pyrin elämään hyvin aktiivista elämää. Matkustelin itsekseni ympäri maailmaa, hankin paljon uusia harrastuksia ja taitoja, opettelin soittamaan kitaraa ja pianoa, harjoittelin puhumaan ja kirjoittamaan minulle kokonaan uutta kieltä ja luin valtavan määrän kirjoja kaikilta elämänaloilta.

Kuitenkin kun erään vaellusreissuni aikana seisoin yksin katselemassa upeaa auringonlaskua ja edessäni avautuvaa täydellistä vuoristomaisemaa, huomasin tuntevani vain pohjatonta tyhjyyttä ja surua - kaikki kokemani hienot hetket ja opettelemani taidot tuntuivat täysin merkityksettömiltä ja yhdentekeviltä. Kaikki minulle tapahtunut, ja kaikki kokemani asiat katoaisivat pois ja häviäisivät lopullisesti maailmasta, kun minä kuolisin.

Tällöin tajusin hyvin konkreettisesti sen kuinka jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru puolikas suru. Ja sen kuinka asioiden jakaminen läheisten ja rakkaiden ihmisten kanssa tekee niistä asioista oikeasti merkityksellisiä.

Hyvin kirjoitettu. Samat fiilingit.

M38

Vähän toki lohduttaa kun lukee teidän kommenttejanne. Tai se että vertaisiani on täälläkin jotka ymmärtävät miten paljon sattuu. Olen ollut aina huono toipumaan menetyksistä, jään tuleen makaamaan ja suren erittäin kauan, kipeästi ja kovaa. Juuri tuo rakastamani miehen menetys kaikkine unelmineen oli viimeinen niitti. Toki asiaa pahentaa se, että mies meni naimisiin ja sai perheen, minulle jäi vain järkyttävä suru, ikävä ja epätoivo. Tämä menetetty ja hukkaanheitetty aika tuntuu lohduttomalta, mitä enemmän aikaa menee niin vielä vähemmän toivoa (tosin ei sitä nyttenkään ole). Minulla on vielä luonnostaan kova halu huolehtia muista, olla toiselle tärkeä ja merkityksellinen, haluan rakastaa ja olla rakastettu ja tällä tarkoitan erilaista rakkautta kuin perhe ja ystävät. Halusin vain itsekin oman rakastavan perheen, myös ne ikävät puolet.

Vanhempieni kuoleman jälkeen uskon edelleen haluavani tehdä itsemurhan ja minulla on jo selkeä suunnitelma sen toteutukseenkin. En usko että elämässäni enää tapahtuu käänteentekevää ihmettä. Jotkut ovat vahvoja kestämään tappion, minä en.

Olisikin ihanaa jos oman kohtalonsa voisi vain hyväksyä. Mutta kun kaikki unelmat menettää niin ei se helppoa ole.

TOIVO oli pitkään se minkä voimin jaksoin. Nyt en enää jaksa.

Rakastuminen ei katso ikää.

Vierailija kirjoitti:

Luulin että täällä kirjoittaa joku vähintään 50 + vuotias. mutta että 36 ja elämä oli siinä?? Mitä?

Tsot tsot kakara, viiskyt plussana on kiva olla! Menopaussi alkanut, ei ikinä enää sitä jokakuukautista kauhistuttavaa verirumbaa, ei enää väliä, onko kaunis vai ruma (ruman puolella ollaan), oikein mukavaa elämää vietetään. Olen vihdoinkin oikean ikäinen ja näköinen. :) :)

Vierailija kirjoitti:

Vähän toki lohduttaa kun lukee teidän kommenttejanne. Tai se että vertaisiani on täälläkin jotka ymmärtävät miten paljon sattuu. Olen ollut aina huono toipumaan menetyksistä, jään tuleen makaamaan ja suren erittäin kauan, kipeästi ja kovaa. Juuri tuo rakastamani miehen menetys kaikkine unelmineen oli viimeinen niitti. Toki asiaa pahentaa se, että mies meni naimisiin ja sai perheen, minulle jäi vain järkyttävä suru, ikävä ja epätoivo. Tämä menetetty ja hukkaanheitetty aika tuntuu lohduttomalta, mitä enemmän aikaa menee niin vielä vähemmän toivoa (tosin ei sitä nyttenkään ole). Minulla on vielä luonnostaan kova halu huolehtia muista, olla toiselle tärkeä ja merkityksellinen, haluan rakastaa ja olla rakastettu ja tällä tarkoitan erilaista rakkautta kuin perhe ja ystävät. Halusin vain itsekin oman rakastavan perheen, myös ne ikävät puolet.

Vanhempieni kuoleman jälkeen uskon edelleen haluavani tehdä itsemurhan ja minulla on jo selkeä suunnitelma sen toteutukseenkin. En usko että elämässäni enää tapahtuu käänteentekevää ihmettä. Jotkut ovat vahvoja kestämään tappion, minä en.

Olen myös ajatellut tekeväni itsemurhan kun äitini on kuollut joskus hamassa tulevaisuudessa. Toisaalta voi yhtä hyvin ajatella että elänpä nyt kuitenkin ja luulen että valitsen elämän myös äitini kuoltua. Tavallaan im on minulle helpotusta tuova ajatus ja se pysynee sellaisena luonnolliseen kuolemaani saakka. Vain jos oloni muuttuu sietämättömäksi, saatan sen toteuttaa. Muutenhan sitä voi yhtä hyvin elää. Yksinkertainen ajatus mutta toimiva.

Minulla ei ole koskaan edes ollut puolisoa eikä se 35 vuoteen haitannut. Vasta viime aikoina on alkanut tuntumaan että ehkä jotain tärkeää puuttuu elämästäni ja siksi en löydä siihen merkityksellisyyttä huolimatta siitä mitä teen.

Mutta taidanpa elää kuitenkin, vaikka sitten elämäni merkitys olisi nolla. Because I can.

olet selvästi masentunut. Varaa aika lääkärille ja keskustele hoitovaihtoehdoista, hoitoa saatuasi maailma alkaa näyttää toisenlaiselta, vaikkei mikään olisikaan muuttunut.