Olen katkera mies, joka ei vihaa naisia vaan itseään. Kysy mitä vain

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko miettinyt, mistä mahdollinen alisuoriutuminen voisi johtua? Olen itse kommekymppinen nainen ja samalla tavalla tuhlannut elämäni,nyt vasta hakeutumassa terapiaan purkamaan niitä jumeja jotka tähän tilanteeseen ovat johtaneet. Tuntuu siltä, kuin pelkäisin onnistumista: sitä, mitä tapahtuisi jos saisin mitä haluaisin, sekä epäonnistumista, joten on ollut helpompaa vain perääntyä. Jos luovuttaa heti niin ei saa varmistusta sille, että on tyhmä. Jos taas yrittäisi jotain sinnikkäästi muttei onnistuisi, se tarkoittaisi että olisin todella luuseri. Samalla tavalla minäkin olen saanut hyvän startin vaikkapa monessa työpaikassa, mutta sitten kun pitäisi tehdä töitä etenemisen eteen niin luovutan HETI. Selitän itselleni että syy on työpaikassa joka ei kiinnosta tarpeeksi, mutta vika taitaa olla syvemmällä.

Olen miettinyt, että mahdollisesti osasyynä on vähäinen kannustus ja häpäisy lapsuuden perheessä sekä se, ettei ole kannustettu sinnikkyyteen. Ajattelen jotenkin, että pitäisi heti olla täydellinen, vaikka oikeesti uralla pärjäämiseen tarvitaan pitkäjänteistä työtä.

Etenen nyt pikkuhiljaa tavoitteitani kohti, mutta vaikeaa se on ollut, monen itkuisen ja tuskaisen vuoden työn ansiota. Tsemppiä ap ja koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa rakentaa itselleen mukavaa loppuelämää.

Olen mä miettinut paljonkin. En vain koskaan ole päässyt mihinkään lopulliseen ja pitävään lopputulokseen mietinnöissäni. Suurimmaksi syyksi olen löytänyt persoonallisuuteni ja jo nuoresta iästä alkaneen yksinäisyyden ja piirien ulkopuolelle jäämisen. Lisäksi mulla on kausia joiden aikana vain yksinkertaisesti kiellän vallitsevan todellisuuden ja etenen päivä päivältä eteenpäin toivoen, että todellisuus muuttuu itsestään ja joskus vielä pääsisin normaaliuteen. Lähtökohdat mulla ovat olleet hyvät ja kaikki mahdollisuudet vaikka mihin. En vain niistä ainoatakaan käyttänyt. Luovuttamiset ovat olleet puhtaasti persoonani heikkoutta ja sitten olen näitä huonoja kokemuksia käyttänyt oikeutuksina tekemättömyydelleni.

Mä yritän. Mä tosissani yritän. Helppoa se ei ole, kun pitää käsitellä menneisyytensä samalla, kun on siitä avoin muiden ihmisten edessä. Se on vain ainoa tie eteenpäin, koska olemalla hiljaa tai kaihtamalla totuutta en mihinkään pääse.

ap

Olen eri.

Itsekkin opettelen, mutta joku viisas sanoi, että tie menestykseen johta amonen arkisen askeleen läpi.

Itse aloitan aamupuurolla. Askel on tarpeeksi pieni ja toistuva. Sitten seuraava. Vaikuttaa hyvinvointiin aika tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sulla ole mitään hätää. Tinderi käyttöön vaan, salille, baariin ja harrastuksiin. Mummotunneliin tutustumaan kakkoskierros laisiin. Ykköskierros sulla jäi välistä, mutta mitäs se haittaa. Älä jää nyt istuun kotiin, sillä se kolmoskierros kuuskymppisenä on vielä hankalampi.

Tuolla aikaisemmin jo totesin, että nyt yritän paikata eletyn elämän virheitä ja hankkia niitä kokemuksia ja saavutuksia, jotka ovat omien päänsisäisten jumieni takia jääneet kokematta ja saavuttamatta. Ei se ole helppoa, koska aloitan niin pitkältä takamatkalta ja se ei voi olla näkymättä. Pitää vain yrittää uskoa itseensä vaikka välillä onkin hankalaa. Pitää yrittää löytää ihmisiä ja instansseja, jotka näkevät sen ihmisen sieltä ansioluettelon takaa. On hankalaa olla itsevarma, kun taustalla on katkeruutta ja itseinhoa, mutta ehkä pienten onnistumisten kautta voin edetä kohti tilannetta, jossa saisin ensimmäisen kerran elämässäni tuntea itseni kokonaiseksi ja ihmiselämän arvoiseksi.

ap

Ole myös armollinen itseäsi kohtaan. Ehkä nuo vaatimukset on asetettu joskus ja niitä pitää pystyä muokkaamaan. Jos jäät jumittamaan tekemättömien ja saavuttamattomien asioiden kanssa, niin toimintakykysi romahtaa.

Olen itse nainen, ja tunnistan tilanteesi. Itsellänikin syynä on ollut itseluottamuksen ja muutenkin tuen puute; olen alisuoriutunut elämässäni, mutta tätä ainoaa elämää ei pitäisi käyttää sen murehtimiseen. Tehdä jotain, mistä nauttii ja järjestellä elämä niistä lähtökohdista, jotka on NYT.

Kuitenkin jossian kohta apitää myös surra se, että mitä kävi. Jotta voi mennä eteenpäin. Antaa kaikkien asiaan liittyvien tunteiden tulla omalla painolla, -kun vihaa, niin vihata, kun surettaa niin itkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mitään syytä olla vihaamatta naisia! Anna mennä vaan reippaasti.

Kai te naisten vihaajat olette joskus kokeneet hyviäkin naissuhteita, äitiin, siskoon, mummiin, kummitätiin, opettajaan? Ehkäpä syy ei sittenkään ole naisissa vaan siinä, mitä peilissä näkyy. Mutta ei ole rakentavaa vihata itseäkään, vaan tehdä muutoksia siihen, mistä pidä, tai radikaalisti hyväksyä, ettei tää asia mene nyt ihan putkeen (naisten saaminen) ja jatkaa paremmin menevien asioiden parissa.

En oikein ymmärrä tätä  äidin ja siskojen ottamista mukaan asiaan kun puhutaan naisvihasta tai katkeruudesta naisia kohtaan. Yleensähän nämä tunteet liittyy miehellä siihen, ettei ole päässyt haluamiensa naisten kanssa läheisempiin kanssakäymisiin, tai on muuten saanut kokea torjuntaa ja nöyryytystä deittirintamalla. Tähän ei äidit ja siskot liity millään tavalla. Voi olla hyvät äiti/siskosuhteet ja silti olla katkera/vihaisa naisia kohtaan.

No ihan kuin kaikki naiset olisivat muka päässeet haluamiensa miesten kanssa kanssakäymisiin =D

Saatika eivät olisi koskaan kokeneet minkäänlaista torjuntaa ja nöyryytystä miesten suunnalta. En minä silti ole alkanut vihaamaan miehiä. Pelkäämään kyllä. Tosin viha ja pelko on sukulaisia..

Mutta en ole niin tyhmä, että sortuisin vihaamaan miehiä kollektiivina. Järkevämpää on todeta, että mulla vaan on ollut itselläni huono itsetunto ja myös huonoa tuuria. Enkä ole sellainen nainen jota "kaikki miehet haluaa", mutta voisin olla aarre jollekin yhdelle miehelle, jos uskaltaisin vielä yrittää.

En ole itsekään KOSKAAN saanut niitä miehiä joita oikeasti halusin. Ja ne joita halusin olisivat olleet ihan oikeasti sellaisia kilttejä ujoja juroja tyyppejä, ihan kouluaikoina jo. Ne vaan eivät minusta kiinnostuneet vaikka itse olin aidosti kiinnostunut heistä.

Aikuisena huolin ne miehet jotka huolivat minut. Nyt sitten alkaa se ulina jännämiehistä, mutta kyllä minä väitän olevani enemmän olosuhteiden uhri koska minä vain olin niiden ihmisten kanssa jotka SUOSTUIVAT olemaan mun kanssani.

Ei kaikki naisetkaan ole siinä asemassa, että voi vain noukkia miehiä kuin kedon kukkasia, että tänään valitsen tuollaisia kukkia maljakkooni ja huomenna tuollaisia. Eikä ole välttämättä edes ulkonäöstä kyse vaan itsetunnosta. Kuinka kantaa itsensä. Jos on huono itsetunto, kerää saastaa ympäriinsä.

Esimerkiksi minä pidin itseäni nuorena ällöttävän rumana ja mulla oli anoreksia. Nyt kun katson vanhoja kuviani en voi käsittää kuinka olen voinut halveksua ulkonäköäni niin paljon. Olen söpö, mutta kuin joku piesty koira koulukuvissanikin ja yhtenä vuonna en suostunut koulukuvauksiin ollenkaan koska inhosin itseäni niin paljon.

Varmaan itsekästä sanoa näin, mutta jälkeenpäin ajateltuna mähän olin paremman näköinen kuin ne luokan suositut työt. Mulla vaan ei ollut sen ajan muotilook ja näytän kuvissa joltain kummitukselta hiukset silmillä katse alaspäin. Kuin joku kauhuleffojen kostaja. 😄

Vierailija kirjoitti:

Onko sun "itseinho" vain keino saada sääliä ja välttyä arvostelulta, että voit rypeä itsesäälissä ja olla ottamatta itseäsi niskasta kiinni? Jos oot jo valmiiksi ase ohimolla, niin kukaan ei uskalla kritisoida sua mistään tai vaatia sulta mitään...

Mä haluaisin, että mua arvostellaan ja sääliä en halua. Miksi kenenkään pitäisi mua sääliä? Sääli on ihmisille, jotka ovat vastoin omaa tahtoaan ikäviin tilanteisiin joutuneet. Mä tarvin potkun persuksille. Ongelmahan nimenomaan on, että multa ei ole kukaan vaatinut mitään. Mä olen voinut elää vuosikausia omassa tekemättömyyden kuplassani ja siitä seurauksena on vain katkeruus itseäni kohtaan. Ei tämmöinen ollut ennen mahdollista. Tietenkin olisi kiva, jos edes joskus saisi viitteitä siitä, että teen jotain oikein tai että joku välittää, mutta nuo nyt ovat itsekkäitä ajatuksia. Maailma ei toimi niin. Aivan itse pitää asiat tehdä ja jos ne tekee oikein ja kunnolla niin jossain vaiheessa ehkä saa sen palkinnonkin.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi olet katkera?

Vuosien myötä, kun tarpeeksi monta kertaa epäonnistuu, luovuttaa ja jättää käyttämättä mahdollisuuksia joita olisi ollut vaikka miten paljon ja joihin olisi lahjakkuuden puolesta ollut kykyjä, niin lopulta sitä alkaa katsomaan taakseen, pohtimaan sitä hukattua aikaa. Lopulta löytää sen yhteisen nimittäjän, joka olen minä itse. Miten saatoin olla niin tyhmä, saamaton ja pelkäävä? Olen katkera, että odotin jotain toista potkimaan mua persukselle ja jotain toista ottamaan kädestä, viemään mut onneen. Itse olisi pitänyt tehdä. Itse olen syyllinen, koska en tehnyt.

ap

No jopas nyt naisasiatrolilla on runosuoni kukkinut.

Kaikki ei tälläkään palstalla ole trollia. Joskus joku voi jopa kirjoittaa omasta elämästään totuudenmukaisesti ja aidosti. Onneksi suurin osa vastaajista tässä ketjussa on sen ymmärtänyt.

ap

Kuulostaa vain niin uskomattoman naiselliselta ja sievistelevältä tuubalta. Totta kai naiset komppaa tuollaista harmitonta ja jotenkin munatonta itsesyyttelyä.

Ei sitä tarvi kenenkään "kompata". Kirjoitin sen, koska se oli mitä tunsin. Se että se on jonkun mielestä epämiehekästä ja naisellista niin siihen en voi vaikuttaa. En mä ala miettimään onko joku kirjoitukseni tai tunteeni miehekäs vai ei. Ei se mua kiinnosta. Mä olen mitä olen.

ap

Kirjoitetun tekstin perusteella olet mielestäni miehekäs, edellinen ei. Miehekäs mies uskaltaa tuntea, tunnistaa tunteitaan, haluaa kehittyä, on oma itsensä häpeämättä sitä, mutta ei muiden kustannuksella.

Elämä ei ole suorittamista, se on elämistä, kasvamista ja kehittymistä. Tuntuu kuin ajattelisit, että elämäsi pitäisi olla valmis jo? Ei se koskaan ole, mutta ikääsi (nuoreen!) kuuluu tuokin vaihe, ajattelevalla ihmisellä. Valintojen ja eletyn elämän pohdiskelu.

Älä ole itsellesi katkera ja vihainen, siihen ei ole minkään kirjoittamasi perusteella syytä, vaikka lukisi rivien välistä. Sinun tiesi on sinun tiesi, sen ei kuulu olla sellainen kuin jonkun muun tie. Se ei ole myöskään ennalta hyvin suunniteltu matka, jossa kaikki tien mutkat ja mäet on tasattu ja lanattu sileiksi ja varmoiksi.

Nyt et enää odota, että joku muu potkisi perseelle ja johdattaisi onneen. Nyt olet siinä vaiheessa, että ei enää tarvitse, olet löytämässä jotain itse. Sen jälkeen voi löytyä se, jonka kädestä pidellen kuljet onneen - yhdessä.

Sille, joka mahdollisesti sanoo että tämä on vaaleanpunaista hörhötystä, jolla ei ole todellisuuspohjaa: kokemus sanoo, että varmasti on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi olet katkera?

Vuosien myötä, kun tarpeeksi monta kertaa epäonnistuu, luovuttaa ja jättää käyttämättä mahdollisuuksia joita olisi ollut vaikka miten paljon ja joihin olisi lahjakkuuden puolesta ollut kykyjä, niin lopulta sitä alkaa katsomaan taakseen, pohtimaan sitä hukattua aikaa. Lopulta löytää sen yhteisen nimittäjän, joka olen minä itse. Miten saatoin olla niin tyhmä, saamaton ja pelkäävä? Olen katkera, että odotin jotain toista potkimaan mua persukselle ja jotain toista ottamaan kädestä, viemään mut onneen. Itse olisi pitänyt tehdä. Itse olen syyllinen, koska en tehnyt.

ap

No jopas nyt naisasiatrolilla on runosuoni kukkinut.

Kaikki ei tälläkään palstalla ole trollia. Joskus joku voi jopa kirjoittaa omasta elämästään totuudenmukaisesti ja aidosti. Onneksi suurin osa vastaajista tässä ketjussa on sen ymmärtänyt.

ap

Kuulostaa vain niin uskomattoman naiselliselta ja sievistelevältä tuubalta. Totta kai naiset komppaa tuollaista harmitonta ja jotenkin munatonta itsesyyttelyä.

Ei sitä tarvi kenenkään "kompata". Kirjoitin sen, koska se oli mitä tunsin. Se että se on jonkun mielestä epämiehekästä ja naisellista niin siihen en voi vaikuttaa. En mä ala miettimään onko joku kirjoitukseni tai tunteeni miehekäs vai ei. Ei se mua kiinnosta. Mä olen mitä olen.

ap

Kirjoitetun tekstin perusteella olet mielestäni miehekäs, edellinen ei. Miehekäs mies uskaltaa tuntea, tunnistaa tunteitaan, haluaa kehittyä, on oma itsensä häpeämättä sitä, mutta ei muiden kustannuksella.

Elämä ei ole suorittamista, se on elämistä, kasvamista ja kehittymistä. Tuntuu kuin ajattelisit, että elämäsi pitäisi olla valmis jo? Ei se koskaan ole, mutta ikääsi (nuoreen!) kuuluu tuokin vaihe, ajattelevalla ihmisellä. Valintojen ja eletyn elämän pohdiskelu.

Älä ole itsellesi katkera ja vihainen, siihen ei ole minkään kirjoittamasi perusteella syytä, vaikka lukisi rivien välistä. Sinun tiesi on sinun tiesi, sen ei kuulu olla sellainen kuin jonkun muun tie. Se ei ole myöskään ennalta hyvin suunniteltu matka, jossa kaikki tien mutkat ja mäet on tasattu ja lanattu sileiksi ja varmoiksi.

Nyt et enää odota, että joku muu potkisi perseelle ja johdattaisi onneen. Nyt olet siinä vaiheessa, että ei enää tarvitse, olet löytämässä jotain itse. Sen jälkeen voi löytyä se, jonka kädestä pidellen kuljet onneen - yhdessä.

Sille, joka mahdollisesti sanoo että tämä on vaaleanpunaista hörhötystä, jolla ei ole todellisuuspohjaa: kokemus sanoo, että varmasti on.

Jatkan vielä, että mun mielestä ei ole mitään tarvetta sääliä sinua, koska siihen ei ole tarvetta. Kuulostat normaalilta, paitsi että olet mies, joka reflektoi elämäänsä, mikä on positiivista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sulla ole mitään hätää. Tinderi käyttöön vaan, salille, baariin ja harrastuksiin. Mummotunneliin tutustumaan kakkoskierros laisiin. Ykköskierros sulla jäi välistä, mutta mitäs se haittaa. Älä jää nyt istuun kotiin, sillä se kolmoskierros kuuskymppisenä on vielä hankalampi.

Tuolla aikaisemmin jo totesin, että nyt yritän paikata eletyn elämän virheitä ja hankkia niitä kokemuksia ja saavutuksia, jotka ovat omien päänsisäisten jumieni takia jääneet kokematta ja saavuttamatta. Ei se ole helppoa, koska aloitan niin pitkältä takamatkalta ja se ei voi olla näkymättä. Pitää vain yrittää uskoa itseensä vaikka välillä onkin hankalaa. Pitää yrittää löytää ihmisiä ja instansseja, jotka näkevät sen ihmisen sieltä ansioluettelon takaa. On hankalaa olla itsevarma, kun taustalla on katkeruutta ja itseinhoa, mutta ehkä pienten onnistumisten kautta voin edetä kohti tilannetta, jossa saisin ensimmäisen kerran elämässäni tuntea itseni kokonaiseksi ja ihmiselämän arvoiseksi.

ap

Tuossa on selvästi ajatusvääristymä, kun luulet kaikkien odottavan sinulta itsevarmuutta ja ansioluetteloa. Odotat niiltä itseltäsi, joten kuvittelet muidenkin odottavan sellaista sinulta.

Vaikka tutustuessa usein kysytään toisen ammattia ja elämäntilannetta, jotta voitaisiin saada suuntaviivoja millainen toinen on, ei se suinkaan mielestäni tarkoita, että itsevarmuus olisi jokin elämässä menestymisen mittari. Menestyvät ihmiset ovat mielestäni enemmän sellaisia, jotka ovat sinut oman epätäydellisyytensä kanssa ja suhtautuvat ansioluetteloonsa varauksella. Korostetun itsevarmoja ihmisiä usein vältellään eikä heistä pidetä, vaikka he eivät itse sitä ymmärtäisikään. He vetävät puoleensa epävarmoja ihmisiä, joilta kaipaavat ihailua. 

Voi siinä olla ajatusvirhe. Se miten suuri se virhe on, on eri asia. On selvää, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia eivätkä kaikki arvosta samoja asioita. Tämä on se seikka johon perustan uskoni siitä, että mullakin on mahdollisuuksia ja että mäkin voin hiljalleen täältä normaaliuteen nousta. Siltikin olisi mielestäni naiivia väittää, että itsevarmuus, saavutukset ja kokemattomuus eivät olisi millään tavalla yleisesti arvostettavia seikkoja ihmisissä tai yhteiskunnallisesti. Tietenkin ne ovat. Niiden arvostus vain vaihtelee yksilöstä toiseen.

Toinen kappaleesi onkin sitten se mitä yritän pitää mielessäni ja toteuttaa. Pitäisi olla sinut itsensä ja historiansa kanssa. Ei vain siksi, että se olisi rehellistä, mutta myös siksi, että se on osa minua. Jos haluan olla toisen edessä avoin ja oma itseni tarkoittaa se myös sitä, että näin täytyy toimia kaikkien asioiden kanssa. Olen tällä hetkellä jotain, olen ollut menneisyydessä jotain ja yritän tulevaisuudessa olla jotain muuta. Nämä kaikki tekevät musta sen mitä olen ja sen perusteella toisen on päätettävä olenko se, jonka kanssa hän ehkä haluaisi olla.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi olet katkera?

Vuosien myötä, kun tarpeeksi monta kertaa epäonnistuu, luovuttaa ja jättää käyttämättä mahdollisuuksia joita olisi ollut vaikka miten paljon ja joihin olisi lahjakkuuden puolesta ollut kykyjä, niin lopulta sitä alkaa katsomaan taakseen, pohtimaan sitä hukattua aikaa. Lopulta löytää sen yhteisen nimittäjän, joka olen minä itse. Miten saatoin olla niin tyhmä, saamaton ja pelkäävä? Olen katkera, että odotin jotain toista potkimaan mua persukselle ja jotain toista ottamaan kädestä, viemään mut onneen. Itse olisi pitänyt tehdä. Itse olen syyllinen, koska en tehnyt.

ap

Osaatko ajatella, että ne jokainen pettymys ja epäonnistuminen, tilaisuus jonka hukkasit kasvattaa sinusta parhaillaan sitä miestä, joka eräänä päivänä ei enää menetä tilaisuutta, ei enää pelkää- vaan tarttuu asioihin?

Että nämä jokainen jo käynyt epäonnistunut juttu onkin yksi rakennuspalikka kohti sitä päivää kun onnistuu? Että kliseisesti jokainen epäonnistuminen ei ole maailman loppu vaan opin paikka- kaatuu, mutta ylös taas- ja sama uudestaan. 

Kyse ei olekaan siitä ettei kaadu ja epäonnistu, vaan että oppii olemaan, 'ei käynyt kuinkaan'- asenteella ja nopeasti ylös. Että kyse onkin siitä ettei enää katso taakse, vaan eteen? Jatkaa ja yrittää, kunnes lopulta  toimii. Joillakin vie vuosia, usein tausta vaikuttaa.

Oletko seurannut Poldark sarjaa? Siinä miespäähenkilö kieltäytyy kerta toisensa jälkeen tilaisuuksista, jotka on kuin hänelle tehty. Tästä aiheutuu  suurta vahinkoa hänelle ja hänen läheisilleen. Hänestä ei ole miestä astumaan aina eteen tuleviin saappaisiin ja hän menettää tilaisuuksia.

Kunnes eräänä päivänä suostuu ja ottaa ohjat, ei enää peräydy. Hän ei ollut aiemmin valmis, mitta tuli täyteen, ja hän kasvoi siihen tehtävään, joka hänelle oli tarkoitettu.

Katsoppa kyseinen sarja. Katsojaakin ärsyttää, että etkö jo tajua lakata kieltäytymästä ja peräytymästä.

Tätä kutsutaan elämäksi, kipeän ihanaa :)

Näen tossa mun kohdalla kaksi erillistä seikkaa:

1) Kasvukertomus ja halu uskoa siihen, että nämä kaikki ovat olennainen osa minua ja sen sijaan, että häpeäisin ja peittelisin sitä mun pitäisi nähdä kaikki tämä voimavarana matkalla siksi mieheksi mikä haluan olla.

2) Taistelu sitä sisäistä ääntä vastaan, joka sanoo, että vaikka hyväksyisinkin kasvutarinan niin ei se sen seurauksena syntynyt mies ole se mitä oikeasti halusin olla.

Toivon, että vaihtoehto nro 1 voittaa, mutta vielä sitä ei voi tietää. Liian monesti vielä, oikeastaan päivittäin epäilen itseäni, häpeän olla oma itseni enkä kykene paljastamaan kenellekään sitä mikä aidosti olen ja mitä tunnen sisällä (pään). Rohkeus tehdä jotain uutta on ollut mulle se ensiaskel kohti tavoitettani. Se ei tietenkään riitä. Siksi joka päivä pitää tehdä jotain. Pitää ylittää itseni ja siirtyä muualle sieltä tutulta ja turvalliselta tieltä.

Kiitos sarjasuosituksesta.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi olet katkera?

Vuosien myötä, kun tarpeeksi monta kertaa epäonnistuu, luovuttaa ja jättää käyttämättä mahdollisuuksia joita olisi ollut vaikka miten paljon ja joihin olisi lahjakkuuden puolesta ollut kykyjä, niin lopulta sitä alkaa katsomaan taakseen, pohtimaan sitä hukattua aikaa. Lopulta löytää sen yhteisen nimittäjän, joka olen minä itse. Miten saatoin olla niin tyhmä, saamaton ja pelkäävä? Olen katkera, että odotin jotain toista potkimaan mua persukselle ja jotain toista ottamaan kädestä, viemään mut onneen. Itse olisi pitänyt tehdä. Itse olen syyllinen, koska en tehnyt.

ap

No jopas nyt naisasiatrolilla on runosuoni kukkinut.

Kaikki ei tälläkään palstalla ole trollia. Joskus joku voi jopa kirjoittaa omasta elämästään totuudenmukaisesti ja aidosti. Onneksi suurin osa vastaajista tässä ketjussa on sen ymmärtänyt.

ap

Kuulostaa vain niin uskomattoman naiselliselta ja sievistelevältä tuubalta. Totta kai naiset komppaa tuollaista harmitonta ja jotenkin munatonta itsesyyttelyä.

Ei sitä tarvi kenenkään "kompata". Kirjoitin sen, koska se oli mitä tunsin. Se että se on jonkun mielestä epämiehekästä ja naisellista niin siihen en voi vaikuttaa. En mä ala miettimään onko joku kirjoitukseni tai tunteeni miehekäs vai ei. Ei se mua kiinnosta. Mä olen mitä olen.

ap

Kirjoitetun tekstin perusteella olet mielestäni miehekäs, edellinen ei. Miehekäs mies uskaltaa tuntea, tunnistaa tunteitaan, haluaa kehittyä, on oma itsensä häpeämättä sitä, mutta ei muiden kustannuksella.

Elämä ei ole suorittamista, se on elämistä, kasvamista ja kehittymistä. Tuntuu kuin ajattelisit, että elämäsi pitäisi olla valmis jo? Ei se koskaan ole, mutta ikääsi (nuoreen!) kuuluu tuokin vaihe, ajattelevalla ihmisellä. Valintojen ja eletyn elämän pohdiskelu.

Älä ole itsellesi katkera ja vihainen, siihen ei ole minkään kirjoittamasi perusteella syytä, vaikka lukisi rivien välistä. Sinun tiesi on sinun tiesi, sen ei kuulu olla sellainen kuin jonkun muun tie. Se ei ole myöskään ennalta hyvin suunniteltu matka, jossa kaikki tien mutkat ja mäet on tasattu ja lanattu sileiksi ja varmoiksi.

Nyt et enää odota, että joku muu potkisi perseelle ja johdattaisi onneen. Nyt olet siinä vaiheessa, että ei enää tarvitse, olet löytämässä jotain itse. Sen jälkeen voi löytyä se, jonka kädestä pidellen kuljet onneen - yhdessä.

Sille, joka mahdollisesti sanoo että tämä on vaaleanpunaista hörhötystä, jolla ei ole todellisuuspohjaa: kokemus sanoo, että varmasti on.

En mä ole enää nuori. Keski-ikäinen mies. Siksi kai tämä kaikki tuntuu vielä pahemmalta kuin se olisi tuntunut vaikka kymmenen, saati sitten 20 vuotta sitten. Silloin en vian ollut hereillä ja velloin omassa itsesäälissäni ja katkeruudessani kyvyttömänä näkemään sitä hienoa maailmaa mikä mua ympäröi ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka viivyttelemällä vain menetän. Nyt elämä on sitten taistelua niitä vanhoja aikoja ja niiden muistoja vastaan. Joka ikinen hetki joudun potkimaan itseäni eteenpäin, koska kun alan objektiiviesti katsomaan sitä tilannetta, missä elän niin eihän tämä mikään ideaali ole, paljon on menetetty asioita, joita en saa koskaan takaisin ja kaiken tämän takia nousu ja uusi alku on vieläkin vaikeampaa.

Muutakaan ratkaisua tai vaihtoehtoa ei tietenkään ole, jos haluan vielä jotain kokea ja saavuttaa. Yksi askel kerrallaan tai monta samaan aikaan. Eteenpäin on kuitenkin pakko mennä. Taistelua, pelkoa, turhautumista, itsetutkiskelua ja ehkä myös onnistumisia ja onnea - niistä on mun elämä nyt tehty.

ap

Oma äiti on kunkin miehen ensimmäinen nainen näiden elämässä. Se, miten äiti kasvattaa ja suhtautuu poikaansa, peilautuu hyvin pitkälle myöhemmässä elämässä muiden naisten kanssa. Sama on asia naisten isäsuhteen kanssa.