Onko dissosiaatiohäiriöisellä ihmisellä persoonallisuutta?

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys, minulla ei ainakaan ole tunnetta omasta persoonallisuudesta. Mutta muut pitävät persoonaani esim synkkänä ja outona eli ulospäin minulla on persoona.

Sama täällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla psyk. sairaanhoitajat (tai ties ketkä) toisinaan valittavat että nykyään on "turhia potilaita" jotka eivät vain ota vastuuta omista asioistaan, eivät ota vastuuta itsestään. Lisäksi he valittavat että nykyään on potilaita jotka vain valittavat yksinäisyydestä ja potilaita jotka vain puhuvat its'emurhasta. Eli potilaita joilla ei hoitajien mielestä ole "todellisia ongelmia", potilaita jotka turhanpäiten valittavat ja vievät hoitoresursseja sellaisten potilaiden hoitamiselta joilla on todellisia ongelmia.

Mutta jos minulla ei ole tietoisuutta itsestäni, niin miten minä voisin olla vastuussa itsestäni? Jos potilaalla ei vaikuta olevan minkäänlaista "halua" tai "taipumusta" tai "aloitteellisuutta" ottaa vastuuta asioistaan niin kenties se johtuu siitä että hänellä on niin paljon traumakipuja ettei hän kertakaikkiaan pysty olemaan vastuussa itsestään. Hän ei tiedä itsestään mitään. Eikä hän todellakaan voi tietää mikä hänen ongelmansa on, ei hän voi tietää olevansa traumatisoitunut, ei hän voi tietää että hänelle on tapahtunut pahoja asioita - traumakivut estävät tietoisuuden tuosta kaikesta.

Jos kipu syrjäyttää sinulta tietoisuuden suunnilleen kaikesta, niin mitä jää jäljelle? Kenties jokin sellainen "tunne" tai "olotila" jota potilas kutsuu nimellä "yksinäisyys". Kun tietoisuus kivulla erotetaan kaikesta mitä ihmisen sisällä on, kun tietoisuus ei enää ole kiinni "itsessä", niin kenties tietoisuus jää "tyhjän päälle", "tyhjän sisälle", ja sitä "tyhjyyttä" potilas kutsuu yksinäisyydeksi. Tuolla yksinäisyydellä ei siis ole mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Kun olet suunnilleen koko elämäsi ajan erossa itsestäsi - niin sinulla mitä todennäköisimmin on todella yksinäinen olo. Ei todella yksinäinen ole se joka on erossa muista ihmisistä. Todella yksinäinen on se joka on erossa jopa itsestään.

Ja mitä tuo elinikäinen tila on potilaalle? Silkkaa kärsimystä. Jos ihmisen elämä on ainaista kärsimystä niin mitäpä muuta hän voisi alkaa ajatella kuin its'emurhaa? Hänen ainoa tunteensa on yksinäisyys ja hänen ainoa ajatuksensa on its'emurha. Muita tunteita ja muita ajatuksia hänellä ei ole. Muuta ei hänen kivuntäyteiseen tietoisuuteensa mahdu. Kun tietoisuutesi on täynnä kipua niin eipä sinne tietoisuuteen oikein muuta mahdu. Etkä mitenkään voi sitä kipua ymmärtää. Joten et osaa ongelmaasi muille selkeästi kertoa. Ja siksi meillä on nykyään "turhia" potilaita joilla ei ole "todellisia ongelmia" tai jotka "eivät kerro" mikä heidän ongelmansa on. Miten he voisivat ongelmansa kertoa kun heidän ongelmansa on niin suuri että he eivät voi sitä ymmärtää?

Eli kenties ne "turhat" potilaat ovat niitä joilla kaikista suurimmat ongelmat, ne jotka eniten apua tarvitsevat.

ap

PS. Jos pystyt ottamaan vastuuta itsestäsi, jos ymmärrät itseäsi ja ongelmiasi, jos pystyt itse kamppailemaan omia ongelmiasi vastaan - niin sinulla ei ole todella suuria ongelmia. Jos ihmisellä on todella suuria ongelmia niin hän ei itse niille mitään mahda, hän voi epätoivoisena ainoastaan pyytää apua muilta, hän on täysin muiden avun varassa, muuta toivoa hänellä ei ole kuin että joku muu hänet pelastaa.

ap

Aika vaarallista määritellä toisen ihmisen avuntarve tuolla tavoin ulkoapäin. Monesti olotilat voivat vaihdella hyvinkin kykenevästä ja ongelmiaan rakentavasti ratkovasta kuin itkuiseksi pieneksi lapseksi. Olisi hyvä, että ihmiset uskaltaisivat hakea matalalla kynnyksellä apua, eikä vaan sisulla yritettäisi mennä eteenpäin. Ja ennen kaikkea sitä apua pitäisi olla helpommin saatavilla kuin nykyään on.

Askeesia harrastavat munkit juuri pyrkivät tuollaiseen persoonattomuuteen vuosien yksinäisyydellä tai puhumattomuudella.

Persoona kehittyy muiden ihmisten kautta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. On myös havaittu että elokuvien ja sarjojen kautta voi saada lisää vaikutteita persoonaansa.

Esimerkiksi vaikka Clint Eastwood spaghettivesternistä voi liimautua jossain vaiheessa jonkin ihmisen osaksi persoonaa tiettyinä tickeinä.

Yksinäisyydellä ja askeesilla saadaan selville se että oma persoona ei ole sisäelintä tärkeämpi osa minuutta.

Ihminen on ekosysteemi ja meitä ei oikeastaan ole. Persoona on suojakeino käsitellä ympäristöä ja toimia laumassa. Persoona tavallaan erittelee meidät kokonaisuudesta jota olemme.

Olemme yhtä kaiken kanssa, mutta persoona valehtelee että minä olen minä. Että minä olisin kuin valtio rajoineen, mutta minä oikeasti olen sulautunut koko kaikkeuteen. Minua ja sinua ei ole olemassakaan.

Sielua ja minuutta ei ole, se on hallusinaatio.

Mitä ajattelette dissosiaation suhteesta alitajuntaan? Olisivatko kaikki nämä tilat kuitenkin siihen yhteydessä, vaikka ehkä hieman toista polkua?

Suurin osa ihmisistä käyttäytyy eri tavalla erilaisten ihmisten seurassa. Osa käyttäytyy jonkun roolin kautta. Äidin roolissa ei juoda alkoholia, sillä se ei kuulu äitiyteen. Sama nainen juo ystävien kanssa ja muuttuu rempseäksi jne.

Työpaikalla vastaavan virassa toimiva on jämpti koska häneltä vaaditaan sitä. Vapaa-ajalla sama ihminen voi olla rento.

Toiset ihmiset saa jostain ihmisestä eriin eri puolia. Nuorena ystävät saattaa muuttaa käyttäytymistä löytäessään uudet ystävät ylä-asteella. Tiedostettu ilmiö. Nuori hakee sopivaa ryhmää.

Ekan kaverin tai kaverien kanssa ystävä on erilainen kuin seuraavan ryhmän. Voi olla paremmin sopiva toiseen ryhmään. Nuorilla tapahtuu noin. Jotkut löytää itsenä vasta aikuisena kun löytää sopivan ammatin, kaveripiirin ja miehen. Normaalia.

Puuteripinkki vie taas köökkipsykologialla juttua!

Jokaisella ihmisellä on sellainen ryhmä johon kokee kuuluvansa parhaiten. Ihmisillä ja varsinkin nuorilla voi olla useita ryhmiä ja osa sellaisia joissa vaan viettää aikaa sen suurempaa kokemusta täydellisestä kuulumisesta. Joku ryhmä sit on tärkein jossa kokee olevansa täysin oma itse.

Jotkut nuoret, varsinkin likat muuttuu poikien seurassa kikatteleviksi tai sellaista. Alkaa toimia ihan eri tavalla kuin tyttökavetien kanssa.mikään häiriö ole.

yhdessä hyytelössä kirjoitti:

Askeesia harrastavat munkit juuri pyrkivät tuollaiseen persoonattomuuteen vuosien yksinäisyydellä tai puhumattomuudella.

Persoona kehittyy muiden ihmisten kautta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. On myös havaittu että elokuvien ja sarjojen kautta voi saada lisää vaikutteita persoonaansa.

Esimerkiksi vaikka Clint Eastwood spaghettivesternistä voi liimautua jossain vaiheessa jonkin ihmisen osaksi persoonaa tiettyinä tickeinä.

Yksinäisyydellä ja askeesilla saadaan selville se että oma persoona ei ole sisäelintä tärkeämpi osa minuutta.

Ihminen on ekosysteemi ja meitä ei oikeastaan ole. Persoona on suojakeino käsitellä ympäristöä ja toimia laumassa. Persoona tavallaan erittelee meidät kokonaisuudesta jota olemme.

Olemme yhtä kaiken kanssa, mutta persoona valehtelee että minä olen minä. Että minä olisin kuin valtio rajoineen, mutta minä oikeasti olen sulautunut koko kaikkeuteen. Minua ja sinua ei ole olemassakaan.

Sielua ja minuutta ei ole, se on hallusinaatio.

Minusta tuntuisi inhottavalta ajatella että aivot on vähemmän arvokkaat tai yhtäläiset kuin esimerkiksi maksa on.

Aivot on sielu ja minä olen erityinen. Erityisempi kuin muut ovat.

On yksinkertaisesti.

Itse koen, että lapsuuteni teki minusta persoonattoman, ehkä häiriöksikin asti. Olin väärää sukupuolta ja kaikin tavoin liikaa tai liian vähän vanhemmilleni. Heidän mielestään tein ja koin kaiken aina väärin esim. nauroin, kävelin, puhuin, aivan kaikki minussa oli väärin.

Jotenkin yritin epätoivoisesti hakea hyväksyntää kaikilta. Matkin kaikkia, joita jotenkin kehuttiin. Tein arvojeni vastaisia asioita vain hyväksyntää saadakseni. Seurustelin ihmisten kanssa, jos ne oli jotenkin muiden mielestä hyväksyttäviä, lopetin harrastuksen jos joku sanoi siitä jotain negatiivista. Ajauduin tosi kauaksi itsestäni, en tiennyt yhtään kuka olin ja mistä pidin.

Vasta mieheni rakkaus joka oli ehdotonta sai minut luottamaan itseeni ja siihen että asiat jotka ovat minulle tärkeitä on arvokkaita.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan mulla disso tai borderline? Tuntuu että olen ihan liian helposti "vietävissä" toisten mukana. Esim näen tietyllä tyylillä pukeutuvan, kiinnostavan ihmisen ja päätän, että alan pukeutua enemmän tuolla lailla. Seuraavana päivänä ihmettelen, että miten olen ajatellut niin, koska haluan olla sporttisen ja siistin näköinen. Mitään näistä "ideoista" ei edes voi lähteä toteuttamaan, kun ne loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. En tiedä millainen olen, mistä tykkään, millaisen suhteen haluan, missä haluan asua, minkä väriset hiukset haluan jne. Tai tiedän aina hetkeksi kerrallaan mutta tiedän jo valmiiksi että muutan mieltäni. Olen jo yli 30 että mikään vaihe se ei taida olla.

Uskoakseni tällainen luonne voi kehittyä myös ihmiselle, joka roikkuu netissä lukemassa muiden kirjoittamia juttuja ja katsomassa muiden tekemiä videoita joka päivä monta tuntia päivässä, vuodesta toiseen. Minulla ainakin oli jonkin verran tuosta kyse. Löysin aika paljonkin todellista itseäni, kun olin 2 viikkoa nettipaastolla.

Vierailija kirjoitti:

Mutta jos minulla ei ole tietoisuutta itsestäni, niin miten minä voisin olla vastuussa itsestäni? Jos potilaalla ei vaikuta olevan minkäänlaista "halua" tai "taipumusta" tai "aloitteellisuutta" ottaa vastuuta asioistaan niin kenties se johtuu siitä että hänellä on niin paljon traumakipuja ettei hän kertakaikkiaan pysty olemaan vastuussa itsestään. Hän ei tiedä itsestään mitään. Eikä hän todellakaan voi tietää mikä hänen ongelmansa on, ei hän voi tietää olevansa traumatisoitunut, ei hän voi tietää että hänelle on tapahtunut pahoja asioita - traumakivut estävät tietoisuuden tuosta kaikesta.

Jos kipu syrjäyttää sinulta tietoisuuden suunnilleen kaikesta, niin mitä jää jäljelle? Kenties jokin sellainen "tunne" tai "olotila" jota potilas kutsuu nimellä "yksinäisyys". Kun tietoisuus kivulla erotetaan kaikesta mitä ihmisen sisällä on, kun tietoisuus ei enää ole kiinni "itsessä", niin kenties tietoisuus jää "tyhjän päälle", "tyhjän sisälle", ja sitä "tyhjyyttä" potilas kutsuu yksinäisyydeksi. Tuolla yksinäisyydellä ei siis ole mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Kun olet suunnilleen koko elämäsi ajan erossa itsestäsi - niin sinulla mitä todennäköisimmin on todella yksinäinen olo. Ei todella yksinäinen ole se joka on erossa muista ihmisistä. Todella yksinäinen on se joka on erossa jopa itsestään.

Ja mitä tuo elinikäinen tila on potilaalle? Silkkaa kärsimystä. Jos ihmisen elämä on ainaista kärsimystä niin mitäpä muuta hän voisi alkaa ajatella kuin its'emurhaa? Hänen ainoa tunteensa on yksinäisyys ja hänen ainoa ajatuksensa on its'emurha. Muita tunteita ja muita ajatuksia hänellä ei ole. Muuta ei hänen kivuntäyteiseen tietoisuuteensa mahdu. Kun tietoisuutesi on täynnä kipua niin eipä sinne tietoisuuteen oikein muuta mahdu. Etkä mitenkään voi sitä kipua ymmärtää. Joten et osaa ongelmaasi muille selkeästi kertoa. Ja siksi meillä on nykyään "turhia" potilaita joilla ei ole "todellisia ongelmia" tai jotka "eivät kerro" mikä heidän ongelmansa on. Miten he voisivat ongelmansa kertoa kun heidän ongelmansa on niin suuri että he eivät voi sitä ymmärtää?

Eli kenties ne "turhat" potilaat ovat niitä joilla kaikista suurimmat ongelmat, ne jotka eniten apua tarvitsevat.

ap

Jos minua ei ole olemassakaan, niin miten "minä" voin kärsiä ja suunnitella "itse"murhaa?

Vierailija kirjoitti:

Ulospäin olen varmaan ihan normaali, jos minua ei hyvin tunne.

Tiedän mitä on olla ystävällinen muille, ja olenkin sitä mutta sillä ei ole minulle mitään merkitystä todella. Käyn töissä koska niin kuuluu tehdä, toimin sosiaalisten normien mukaan koskaan niin kuuluu tehdä.

Nytkin kun näytän tätä viestiä niin sormeni näyttää epätodelliselta, ajatukseni tuntuvat epätodelliselta ja se tuntuu epätodelliselta että istun tällä hetkellä wc:ssä.

En aina muista käydä suihkussa koska puhtaus tai epäpuhtaus on asioita joita en koe tai tunne koska en tunnu todelliselta, siksi minulla on muistutus siitä puhelimessa koska muut ihmiset kokevat epämukavaksi jos on epäpuhdas.

Ääneni kuulostaa vieraalta, se myös muuttuu sen mukaan kenelle puhun.

Toimin usein niinkuin oletan muiden minun haluavan toimia, koska jos toimisin niinkuin itse haluan niin en tekisi muuta kuin makaisin ja miettisin mikä on totta ja mikä ei.

"Onni on olla hullu" koska en minä tästä oikeastaan kärsi, koska mikään, ei edes se epätodellisuus tunnu todelliselta.

Taustalla minulla on lapsena toistuvasti tapahtunutta seksuaalista väkivaltaa lähisukulaisen toimesta joka on osaltaan vaikuttanut tähän.

Muistan jo lapsena että ne tilanteet eivät tuntunut enää todelliselta, jossain siellä se raja ylittyi. Ihankuin se olisi tapahtunut jollekkin muulle.

Suosittelisin sinua hakeutumaan terapiaan.

Joo dissossa ei läheskään aina ole jakautuneita persoonallisuuksia vaan persoona on jäsentymätön ja irrallinen. Päällisin puolin ihminen on aikuinen ja suurimmaksi osaksi toimii aikuisena, mutta jotkin osat persoonallisuudesta voi olla lapsen tasolla. Jokaisessa ihmisessä on erilaisia osia ja terve persoona on integroitunut ja ehjä. Mulla on ollut dissodiagnoosi ja jonkin asteista dissoa. Mulla oli se aikuinen toimiva minä, mutta myös tosi lapsimaista käytöstä ja elämä yhtä kaaosta. Kävin terapiassa ja selvitin asiat ja koen nykyään olevani ihan täysin integroitunut ehjä persoonallisuus. Sellainen mikä olin lapsena ennen kuin shit hit the fan niin sanotusti, mutta ehjäksi aikuiseksi persoonaksi kasvaneena. Jokaisella meistä tulee niitä hetkiä kun taantuu lapsenomaiseksi, mutta dissossa yleensä taannutaan todella todella paljon ja taantuminen voi tapahtua jostakin triggeristä ihan yhtäkkiä vaan. Sitten ne joilla on selkeästi useita eri persoonia,"altereita" on sitten tosi monimutkainen ja erittäin harvinainen häiriö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Dissosiaatiohäiriöisellä on yksi oma persoona ja useampi samankaltainen sivupersoona joita ei pysty erottamaan ulkopuolinen, eikä välttämättä henkilö itsekään siitä alkuperäisestä. Loput on sitten niitä varsinaisia sivupersoonia ja niitä voi olla vaikka kymmeniä.

Dissosiaatiohäiriö voi olla lievempikin kuin varsinaiset täysin jakautuneet persoonat, itselläni ei ole mitään yhtä alkuperäispersoonaa vaan hajautunut psyyke eikä mitään tiettyä omaa itseä.

Kertoisitko lisää, kiinnostaa tuo hajautuminen.

Miten se sinulla ilmenee?

Mieheni suvussa on nainen, jolla on sama diagnoosi. Hän on äkkinäinen ja vähän riippuvainen ikäisekseen. Omasta mielestään hän on enemmän adhd. Hänen pojallaan on tämä ja asperger.

Vaikeaa kuvata mutta jos nyt vaikka kuvailen tämänhetkistä oloa niin "näen" pään sisällön semmoisena mustana aukkona josta kuuluu kauheaa älämölöä. On myös erilaisia hahmoja päässä välillä. Tunnetasolla taas olen kireä kuin viulunkieli ja ahdistaa 24/7. Mikään ei oikein tunnu miltään ja kaikki on hyvin epätodellisen oloista, myös minä. Ihmisten seura tietysti ahdistaa todella paljon, olen hyvin epäluuloinen myös.

Tämän kuvan näen itsekin kun käännyn katsomaan.

Vierailija kirjoitti:

Dissosiaatiohäiriöisellä on yksi oma persoona ja useampi samankaltainen sivupersoona joita ei pysty erottamaan ulkopuolinen, eikä välttämättä henkilö itsekään siitä alkuperäisestä. Loput on sitten niitä varsinaisia sivupersoonia ja niitä voi olla vaikka kymmeniä.

Ne saattaa vastata totuutta osa ei.   Ja ihminen voi elää reaaliminää dissosioituneena.  ongelma on jos sitä hoidetaan pois niin ihminen voi olla aika ontto sen jälkeen.

Hoitoja? oikeasti sellaisia ei ole.

Onko kukaan löytänyt lääkityksestä apua tähän?