Onko dissosiaatiohäiriöisellä ihmisellä persoonallisuutta?

Vierailija kirjoitti:

Älkää menkö traumaterapiaan! Tuutte hulluksi - tämä keskustelu todistaa traumaterapian ja psykiatrien vaarallisuuden. Pysykää kaukana heistä!

Tästä on kokemusta.     Ne on ihan samanlaisia kuin ihmiset jotka traumatisoi aiemmin.  Ei mitään parempaan vievää vaikutusta. Entisetkin loppu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan mulla disso tai borderline? Tuntuu että olen ihan liian helposti "vietävissä" toisten mukana. Esim näen tietyllä tyylillä pukeutuvan, kiinnostavan ihmisen ja päätän, että alan pukeutua enemmän tuolla lailla. Seuraavana päivänä ihmettelen, että miten olen ajatellut niin, koska haluan olla sporttisen ja siistin näköinen. Mitään näistä "ideoista" ei edes voi lähteä toteuttamaan, kun ne loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. En tiedä millainen olen, mistä tykkään, millaisen suhteen haluan, missä haluan asua, minkä väriset hiukset haluan jne. Tai tiedän aina hetkeksi kerrallaan mutta tiedän jo valmiiksi että muutan mieltäni. Olen jo yli 30 että mikään vaihe se ei taida olla.

Jatkan - tai adhd?

Nappaan siis vaikutteita ympäriltäni ja aika useasti vältän liian altistavia ihmisiä, kun tiedän että mukaudun muistuttamaan heitä ja kadotan itseni.

Aika useasti "hämään" toisia sillä, että muodostan kuvan siitä, millainen toinen olettaa minun olevan ja alan muodostaa häntä varten yhtenäistä persoonallisuutta. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoitaja ajattelee minun olevan vakava ja järkevä ihminen, niin olen alitajuisesti yrittänyt esiintyä kuin vakava ja järkevä ihminen, vaikka ei tuntuisi yhtään siltä joka kerta. En halua, että vaikutan sekavalta ihmiseltä, joka vaihtaa tyyliään joka kerta. Mutta se ailahteleva on se, joka tosiasiassa olen, ja hyötyä keskustelusta tietysti ei ole, kun esitän jotain.

Sori että aloin puhua itsestäni, saa sivuuttaa jos valtaa liikaa keskustelua.

Tosi mielenkiintoista pohdintaa! Tämä herätti jotain ajatuksia, ja koska en ole ammattilainen niin nämä voi ihan sivuuttaa horinoina, mutta tuonpa silti oman pohdintani tähän ketjuun.

Ensinnäkin tuli mieleen että lapsena äitini yritti tietoisesti opettaa minua jotenkin itsenäistymään ja löytämään itseni. Hän halusi että aina pohdin ajatuksen kanssa mistä pidän tai mistä en, jotta kehittäisin omia mielipiteitä ja tietäisin oman makuni. Kysymykset olivat usein valintoja, esimerkiksi: "pidätkö enemmän Kirkan tästä vai tuosta kappaleesta?" tai "mitkä ovat lempi-sukkasi?".

Olen aina ollut luonteeltani hyvin kokeileva ja kameleonttimainen, ja teininä pelkäsinkin juuri tuota että onko minulla lainkaan omaa personnallisuutta kun pidän vähän kaikesta? Tässä on kuitenkin aina auttanut se, että tiedän ainakin joitakin perusasioita joihin voin luottaa. Esimerkkeinä vaikka: rakastan uimista; pidän enemmän yltiönaisellisesta kuin yltiöurheilullisesta vaatetyylistä; en pidä ilkeilystä tai röyhkeästä käytöksestä; olen hyvä matematiikassa ja tykkään ratkoa ongelmia.

Vaikka välillä siis ahdistaisi etten osaa "valita väriäni" niin koen silti olevani omanlaiseni persoona. En tiedä onko näistä ajatuksista sinulle apua, mutta ehkä sinuakin helpottaisi jos saisit jonkinlaisen pohjan mille rakentaa - oli se kuin pieni tahansa!

Olen jonkin aikaa potenut dissosiaatiohäiriötä. Jos sitä nyt voi häiriöksi kutsua. Itse käytän sitä keinona paeta joko fyysisiä kipuja, tai kokemaani väsymystä.

Etenkin silloin, jos ja kun kaikki alkaa käydä sietämättömäksi ja ahdistavaksi. 

En silti koe, että identiteettini, tai persoonallisuuteni millään tavalla katoaisi, tai muuttuisi. 

Enkä usko, että minulla on yksi, tai useampi sivupersoona. 

Koska enemmän toimin lähinnä automaattiohjauksena kaikissa tekemissäni asioissa, niin vain joskus pakenen todellisuutta lähinnä mielikuvitusmaailmaan, eli fantasioihin. 

En koe sitä minkäänlaisena ongelmana, ehkä vähän häiritsevänä.

Olen kokenut elämäni aikana useita traumaattisia kokemuksia. Terapiassa en ole käynyt, enkä siihen mene. Koska en usko koko psykiatriaan. Enkä sillä alalla olevien ja toimivien hyväntahtoisuuteen, tai vilpittömyyteen. Lääkitysten apuun ahdistukseen ja muihin mt-ongelmiksi katsottuihin asioihin en usko, enkä luota enää ollenkaan. Valaistuminen medikalisaation ja psykiatrian hoitomenetelmien tehottomuuteen tuli omakohtaisesti koettua jo yli 12 vuotta sitten.

Pärjään näin, ihan hyvin. Eli olen ok. Odottelen kyseisen "dissosiaatiohäiriön" katoamista sitten aikanaan.  Eihän mikään olotila, tunne, sairaus, tai "häiriö", kuten psykiatriassa tuom termin käyttöä niin kovasti viljellään ja moneen sairauteen liitetään, ole koskaan pysyvää, ja lopulliseksi olotilaksi jäävää.

Kai sitä jonakin päivänä on alettava olla omassa fyysisessä olemuksessa ja läsnä koko ajan. Vaikka olosuhteet olisivat kuinka hankalat ja vaikeat tahansa.

Dissosiaatiota on monen tasoista. Lievissä tapauksissa, jos esim joutuu onnettomuuteen, jossa itselle tulee vaikka luun murtuma ja kipu on kova, voi psyyke tehdä lievän dissosiaation. Silloin ei tunne kipua, mutta on silti vain yksi persoona, minä itse. Mulle kävi noin eikä oo muita persoonia kuin mä, ja mä oon kyllä olemassa :)

Vierailija kirjoitti:

Dissosiaatiohäiriöisellä on yksi oma persoona ja useampi samankaltainen sivupersoona joita ei pysty erottamaan ulkopuolinen, eikä välttämättä henkilö itsekään siitä alkuperäisestä. Loput on sitten niitä varsinaisia sivupersoonia ja niitä voi olla vaikka kymmeniä.

Ihmisyys ei mahdu määriteltäväksi tarkkoihin lokeroihin, vaikka kuinka yrittäisi. Ihminen on elävä olento, ei tietokone.

Niin moni eri osio lomittuu toiseen, ihminen kokonaisuutena omaa solutasolla, bakteereinern kaikkineen mikrokosmoksia. Valtaosasta elimistön prosesseja ja aivokemiaa ei vieläkään tiedetä mitä tapahtuu ja miksi tai missä. Saati ajatuskulkuja. Psykologia ja psykiatria ovat pintaraapaisuja, yrityksiä ymmärtää ihmisen monimuotoisuutta. Ei mitään sataprosenttista faktaa saati tiedettä.

Moni tekee itselleen karhunpalveluksen ahtaamalla itsensä hyvin ohueen kehikkoon. Saattaa myös kärsiä vääristä lääkityksistä.

Esimerkki: Masentunut saa ssri-lääkkeet, josta aiheutuu maniaa, josta bipolar diagnoosi ja uudet lääkkeet jne jne jne josta vuosien lääkeralli ja lopulta puretaan diagnoosit ja huomataan että hetken tiivis keskusteluapu ja alkoholin jättäminen olisi auttanut. Nähnyt tämän liian monta kertaa. Lääketeollisuus voittaa, ihminen häviää.

Vierailija kirjoitti:

Dissosiaatiohäiriöisellä on yksi oma persoona ja useampi samankaltainen sivupersoona joita ei pysty erottamaan ulkopuolinen, eikä välttämättä henkilö itsekään siitä alkuperäisestä. Loput on sitten niitä varsinaisia sivupersoonia ja niitä voi olla vaikka kymmeniä.

Höpö höpö. Dissosiaatio.häiriö monine sivupersooninen on kyseisen häiriön hyvin harvinainen muoto. Lievempiä, esim. itsensä vieraaksi kokeminen tai tietty "muistamattomuus" sen sijaan on hyvinkin yleistä ihan normaalilla ihmisellä, esim. stressin tai unettomuuden yhteydessä.

Vierailija kirjoitti:

Joo dissossa ei läheskään aina ole jakautuneita persoonallisuuksia vaan persoona on jäsentymätön ja irrallinen. Päällisin puolin ihminen on aikuinen ja suurimmaksi osaksi toimii aikuisena, mutta jotkin osat persoonallisuudesta voi olla lapsen tasolla. Jokaisessa ihmisessä on erilaisia osia ja terve persoona on integroitunut ja ehjä. Mulla on ollut dissodiagnoosi ja jonkin asteista dissoa. Mulla oli se aikuinen toimiva minä, mutta myös tosi lapsimaista käytöstä ja elämä yhtä kaaosta. Kävin terapiassa ja selvitin asiat ja koen nykyään olevani ihan täysin integroitunut ehjä persoonallisuus. Sellainen mikä olin lapsena ennen kuin shit hit the fan niin sanotusti, mutta ehjäksi aikuiseksi persoonaksi kasvaneena. Jokaisella meistä tulee niitä hetkiä kun taantuu lapsenomaiseksi, mutta dissossa yleensä taannutaan todella todella paljon ja taantuminen voi tapahtua jostakin triggeristä ihan yhtäkkiä vaan. Sitten ne joilla on selkeästi useita eri persoonia,"altereita" on sitten tosi monimutkainen ja erittäin harvinainen häiriö.

Mä pystyn samastumaan kirjoittamaasi: oli aikuinen toimiva ja järkevä minuus, joka sattoi triggeristä taantua avuttomaksi vauvaksi.

Se aikuisminäkin oli tosin fantasialuomus, jonka onnistuin uskottelemaan itselleni loogisin perustein. Olinhan älykäs ja hyvin menestynyt (ulkonaisesti).

Silti se oli teatteria; minua ei ikään kuin ollut olemassa. Sanoin joskus jopa ääneen ajatukseni, että haluaisin itsestäni videokuvaa, missä teen arkisia asioita. Video olisi todiste siitä, että olen oikeasti olemassa. Olisin tarvinnut kipeästi vakuutta, todistetta siitä, että olen konkreettinen olento ihminen.

Sairastuin masennukseen vaikeiden elämänvaiheiden myötä. En koskaan saanut terapiaa, eikä dissoani tietenkään tunnistettu. Enhän edes itse tajunnut dissosioivani.

Olen kumminkin tähän 60+ ikään mennessä eheytynyt melkoisesti. Nykyään minulla on persoona, hip hurraa!!

Asun yksin ja tapaan ihmisiä harvoin. Olen tasapainoisin semierakkona. Muut ihmiset saavat aikaan liikaa mielen turbulenssia. Minulla on taipumus jumiutua asioihin yksinollessani; esim. kokoan palapeliä sitkeästi vaikka 8 h putkeen, tai ratkon sudokuja kunnes silmät eivät pysy auki. Tai luen nettifoorumeja loputtomiin.

Saan näistä mielihyvää, kun pääsen tavallaan pois itsestäni siksi ajaksi. Minuna eläminen on niin kuluttavaa, että nuo jumittamiset ovat lomaa itsestäni.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli aikaisemmin dissosiaatiohäiriö, eikä mulla ollut ainoatakaan sivupersoonaa. Dissosiaatio ilmeni sillä tavalla, että välillä ikään kuin uppouduin ”liian syvälle omiin ajatuksiini.” Ihan oli oma persoona olemassa kuitenkin. Ihmisillä on hirveästi väärää tietoa dissosiaatiohäiriöistä.

Minulla sama.

Mitä enemmän näkee elämää, ymmärtää että ihminen on lajina tällainen. Kaikki nämä ihmisten tekemät diagnoosit ja selitelmät on myös osa ihmisyyttä. Periaatteessa kaikki on "normaalia". Kaikki on ihmisyyttä. Länsimainen kulttuuri ei ole kaikki mitä maailmassamme löytyy. Lääketeollisuus on mennyt harjataan yhtälailla kuin länsimainen kulutushysterian sairastuttaa ihminen.

Miettikää olisiko teillä samoja ongelmia jos eläisitte majassa yhteisössä joilla kaikilla samanlaiset vaatteet ja sapuskat. Näissä kaikissa seikoissa pitäisi muistaa että lääketeollisuus psykiatrian puolelta tukee antamaan lääkkeitä terveelle jotta hänestä saataisiin veroja maksava yksilö länsimaiseen yhteiskuntaan. Ei muuta. Monissa muissa kulttuureissa herkin kokeva ja näkevä ihminen on usein parantaja tai shamaani.

Kannattaa laajentaa näkökuvaa oikeasti niin voit paljon paremmin. Ei tuohon yhteiskuntaan joka on monin tavoin sairas pidä sopeutuakaan aina. Länsimaalainen kulttuuri ei ole ainoa vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuus on usein myös rakenteellisesti häiriintynyt. Siinä voi olla toimivia puolia, mutta melko usein paljon kehittymättömiä puolia ja jopa täysin toisistaan irralla olevia osia. Usein tällaiset ihmiset ovat vakavasti häiriintyneitä, mikä johtaa myös vuorovaikutuksen ja ihmissuhteiden häiriöihin.

Ex-vainaalla tuo näkyi psykoottisina kausina.

Hänen terveen kirjoissa kulkeva sisarensa on myös jotenkin kaksijakoinen. Toisaalta ihan mukava, toisaalta jäykkä, äreä ja jotenkin autistinen.

Ex-vainaasi siskon käytös kuulostaa ihan normaalilta. Useimmat meistä "normaaleista" ovqt toisinaan ihan jees, toisinaan kiukkuisia ja taipumattomia. Mitä tarkoitat: "jotenkin autistinen"?

Itsestäni ainakin tuntuu, ettei ole mitään omaa persoonaa, on vain useita erilaisia rooleja. Tästä on koko elämäni ulkopuoliset ihmiset huomautelleet, että saatan eri ympäristössä puhua ja pukeutuakin ihan eri tavalla, että "eivät olleet tunnistaa". Kun olen lukenut nuoruuden päiväkirjoja, sieltä löytyy parin vuoden välein ihan selkeä identiteettikriisi, joka on päätynyt siihen, että olen tehnyt jotain radikaalia muuttaakseni itseäni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla psyk. sairaanhoitajat (tai ties ketkä) toisinaan valittavat että nykyään on "turhia potilaita" jotka eivät vain ota vastuuta omista asioistaan, eivät ota vastuuta itsestään. Lisäksi he valittavat että nykyään on potilaita jotka vain valittavat yksinäisyydestä ja potilaita jotka vain puhuvat its'emurhasta. Eli potilaita joilla ei hoitajien mielestä ole "todellisia ongelmia", potilaita jotka turhanpäiten valittavat ja vievät hoitoresursseja sellaisten potilaiden hoitamiselta joilla on todellisia ongelmia.

Mutta jos minulla ei ole tietoisuutta itsestäni, niin miten minä voisin olla vastuussa itsestäni? Jos potilaalla ei vaikuta olevan minkäänlaista "halua" tai "taipumusta" tai "aloitteellisuutta" ottaa vastuuta asioistaan niin kenties se johtuu siitä että hänellä on niin paljon traumakipuja ettei hän kertakaikkiaan pysty olemaan vastuussa itsestään. Hän ei tiedä itsestään mitään. Eikä hän todellakaan voi tietää mikä hänen ongelmansa on, ei hän voi tietää olevansa traumatisoitunut, ei hän voi tietää että hänelle on tapahtunut pahoja asioita - traumakivut estävät tietoisuuden tuosta kaikesta.

Jos kipu syrjäyttää sinulta tietoisuuden suunnilleen kaikesta, niin mitä jää jäljelle? Kenties jokin sellainen "tunne" tai "olotila" jota potilas kutsuu nimellä "yksinäisyys". Kun tietoisuus kivulla erotetaan kaikesta mitä ihmisen sisällä on, kun tietoisuus ei enää ole kiinni "itsessä", niin kenties tietoisuus jää "tyhjän päälle", "tyhjän sisälle", ja sitä "tyhjyyttä" potilas kutsuu yksinäisyydeksi. Tuolla yksinäisyydellä ei siis ole mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Kun olet suunnilleen koko elämäsi ajan erossa itsestäsi - niin sinulla mitä todennäköisimmin on todella yksinäinen olo. Ei todella yksinäinen ole se joka on erossa muista ihmisistä. Todella yksinäinen on se joka on erossa jopa itsestään.

Ja mitä tuo elinikäinen tila on potilaalle? Silkkaa kärsimystä. Jos ihmisen elämä on ainaista kärsimystä niin mitäpä muuta hän voisi alkaa ajatella kuin its'emurhaa? Hänen ainoa tunteensa on yksinäisyys ja hänen ainoa ajatuksensa on its'emurha. Muita tunteita ja muita ajatuksia hänellä ei ole. Muuta ei hänen kivuntäyteiseen tietoisuuteensa mahdu. Kun tietoisuutesi on täynnä kipua niin eipä sinne tietoisuuteen oikein muuta mahdu. Etkä mitenkään voi sitä kipua ymmärtää. Joten et osaa ongelmaasi muille selkeästi kertoa. Ja siksi meillä on nykyään "turhia" potilaita joilla ei ole "todellisia ongelmia" tai jotka "eivät kerro" mikä heidän ongelmansa on. Miten he voisivat ongelmansa kertoa kun heidän ongelmansa on niin suuri että he eivät voi sitä ymmärtää?

Eli kenties ne "turhat" potilaat ovat niitä joilla kaikista suurimmat ongelmat, ne jotka eniten apua tarvitsevat.

ap

PS. Jos pystyt ottamaan vastuuta itsestäsi, jos ymmärrät itseäsi ja ongelmiasi, jos pystyt itse kamppailemaan omia ongelmiasi vastaan - niin sinulla ei ole todella suuria ongelmia. Jos ihmisellä on todella suuria ongelmia niin hän ei itse niille mitään mahda, hän voi epätoivoisena ainoastaan pyytää apua muilta, hän on täysin muiden avun varassa, muuta toivoa hänellä ei ole kuin että joku muu hänet pelastaa.

ap

Jos ihminen on noin huonossa kunnossa, tuskin hän kykenee anomaan itse apua. Muut toimittavat silloin hänet hoitoon.

Minulle tulee mieleen, että dissosiaatiohäiriöstä kärsivälle voi tulla hoitotilanteessa, esim. psykoterapiassa tai psykiatrin vastaanotolla tms. tunne, että ei ole mitään omaa persoonaa, koska se tilanne pelottaa niin paljon, että se ydin pyrkii koko ajan piiloutumaan jonnekin siinä tilanteessa. Sanomalla ”ei ole mitään persoonaa” on ehkä rajuin tapa estää ketään pääsemästä siihen käsiksi. Dissosiaation taustallahan on usein lapsuudessa tapahtunut vakava traumatisoituminen, useimmiten vanhemman tai muun hoitavan aikuisen käsissä. Psyyken hoitotilanteessa asetelma on samankaltainen, joten se trauma voi olla siinä koko ajan tavallaan päällä. Jotta näitä voisi käsitellä, pitäisi ensin luoda turvallinen olo. En ole ammattilainen, vaan potilaana on kosketuspintaa näihin aiheisiin.

Terveessä kodissa lapsi erillistyy, tietää että on oma persoona.

Huonot vanhemmat on nähneet lapsen itsensä jatkeena, eikä erillistymistä ole tapahtunut.

Mitä vaan on menneisyydessä, siitä on päästävä. Jokainen alkaa nyt vanhemmoimaan itseään, on arvokas yksi ihminen. Dissot on sitten sen yhden ihmisen eri puolia. Joiden kanssa pärjää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla psyk. sairaanhoitajat (tai ties ketkä) toisinaan valittavat että nykyään on "turhia potilaita" jotka eivät vain ota vastuuta omista asioistaan, eivät ota vastuuta itsestään. Lisäksi he valittavat että nykyään on potilaita jotka vain valittavat yksinäisyydestä ja potilaita jotka vain puhuvat its'emurhasta. Eli potilaita joilla ei hoitajien mielestä ole "todellisia ongelmia", potilaita jotka turhanpäiten valittavat ja vievät hoitoresursseja sellaisten potilaiden hoitamiselta joilla on todellisia ongelmia.

Mutta jos minulla ei ole tietoisuutta itsestäni, niin miten minä voisin olla vastuussa itsestäni? Jos potilaalla ei vaikuta olevan minkäänlaista "halua" tai "taipumusta" tai "aloitteellisuutta" ottaa vastuuta asioistaan niin kenties se johtuu siitä että hänellä on niin paljon traumakipuja ettei hän kertakaikkiaan pysty olemaan vastuussa itsestään. Hän ei tiedä itsestään mitään. Eikä hän todellakaan voi tietää mikä hänen ongelmansa on, ei hän voi tietää olevansa traumatisoitunut, ei hän voi tietää että hänelle on tapahtunut pahoja asioita - traumakivut estävät tietoisuuden tuosta kaikesta.

Jos kipu syrjäyttää sinulta tietoisuuden suunnilleen kaikesta, niin mitä jää jäljelle? Kenties jokin sellainen "tunne" tai "olotila" jota potilas kutsuu nimellä "yksinäisyys". Kun tietoisuus kivulla erotetaan kaikesta mitä ihmisen sisällä on, kun tietoisuus ei enää ole kiinni "itsessä", niin kenties tietoisuus jää "tyhjän päälle", "tyhjän sisälle", ja sitä "tyhjyyttä" potilas kutsuu yksinäisyydeksi. Tuolla yksinäisyydellä ei siis ole mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Kun olet suunnilleen koko elämäsi ajan erossa itsestäsi - niin sinulla mitä todennäköisimmin on todella yksinäinen olo. Ei todella yksinäinen ole se joka on erossa muista ihmisistä. Todella yksinäinen on se joka on erossa jopa itsestään.

Ja mitä tuo elinikäinen tila on potilaalle? Silkkaa kärsimystä. Jos ihmisen elämä on ainaista kärsimystä niin mitäpä muuta hän voisi alkaa ajatella kuin its'emurhaa? Hänen ainoa tunteensa on yksinäisyys ja hänen ainoa ajatuksensa on its'emurha. Muita tunteita ja muita ajatuksia hänellä ei ole. Muuta ei hänen kivuntäyteiseen tietoisuuteensa mahdu. Kun tietoisuutesi on täynnä kipua niin eipä sinne tietoisuuteen oikein muuta mahdu. Etkä mitenkään voi sitä kipua ymmärtää. Joten et osaa ongelmaasi muille selkeästi kertoa. Ja siksi meillä on nykyään "turhia" potilaita joilla ei ole "todellisia ongelmia" tai jotka "eivät kerro" mikä heidän ongelmansa on. Miten he voisivat ongelmansa kertoa kun heidän ongelmansa on niin suuri että he eivät voi sitä ymmärtää?

Eli kenties ne "turhat" potilaat ovat niitä joilla kaikista suurimmat ongelmat, ne jotka eniten apua tarvitsevat.

ap

PS. Jos pystyt ottamaan vastuuta itsestäsi, jos ymmärrät itseäsi ja ongelmiasi, jos pystyt itse kamppailemaan omia ongelmiasi vastaan - niin sinulla ei ole todella suuria ongelmia. Jos ihmisellä on todella suuria ongelmia niin hän ei itse niille mitään mahda, hän voi epätoivoisena ainoastaan pyytää apua muilta, hän on täysin muiden avun varassa, muuta toivoa hänellä ei ole kuin että joku muu hänet pelastaa.

ap

Jos ihminen on noin huonossa kunnossa, tuskin hän kykenee anomaan itse apua. Muut toimittavat silloin hänet hoitoon.

Ne "muut" eivät yleensä ymmärrä hölkäsen pöläystä, mistä on kyse. S.o. eivät näe ongelmaa. Hehän "tuntevat" tämän ihmisen ja luulevat, että hän on tietty persoona, kuten he itsekin. Eivät tajua, ettei minuudeltaan hajanainen ihminen itse tiedosta omaavansa mitään erityistä persoonaa; hän vain on, mitä milloinkin, ja yrittää selviytyä hengissä. Toki jos ahdistus kasvaa paniikiksi, silloin ehkä osaavat toimittaa päivystykseen.

Vierailija kirjoitti:

Älkää menkö traumaterapiaan! Tuutte hulluksi - tämä keskustelu todistaa traumaterapian ja psykiatrien vaarallisuuden. Pysykää kaukana heistä!

Tämä täällä käyty keskustelu ei todista yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Mitä ajattelette dissosiaation suhteesta alitajuntaan? Olisivatko kaikki nämä tilat kuitenkin siihen yhteydessä, vaikka ehkä hieman toista polkua?

Se on juuri se sun oma alitajunta, mistä ne dissopuolet/ominaisuudet tulee.

Ei ne mistään ulkopuolelta tule, vaan juuri sieltä alitajunnasta.

Jo se voisi auttaa ymmärtämään, että olet yksi. Yksi vähän levällään, mutta silti yksi. Tarkoitus on että kaikki dissopuolet tulee jotenkin toimeen keskenään.

Voi myös miettiä, että terveilläkin ihmisillä on monta puolta.

Traumoja voi käsitellä pala kerrallaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee mieleen, että dissosiaatiohäiriöstä kärsivälle voi tulla hoitotilanteessa, esim. psykoterapiassa tai psykiatrin vastaanotolla tms. tunne, että ei ole mitään omaa persoonaa, koska se tilanne pelottaa niin paljon, että se ydin pyrkii koko ajan piiloutumaan jonnekin siinä tilanteessa. Sanomalla ”ei ole mitään persoonaa” on ehkä rajuin tapa estää ketään pääsemästä siihen käsiksi. Dissosiaation taustallahan on usein lapsuudessa tapahtunut vakava traumatisoituminen, useimmiten vanhemman tai muun hoitavan aikuisen käsissä. Psyyken hoitotilanteessa asetelma on samankaltainen, joten se trauma voi olla siinä koko ajan tavallaan päällä. Jotta näitä voisi käsitellä, pitäisi ensin luoda turvallinen olo. En ole ammattilainen, vaan potilaana on kosketuspintaa näihin aiheisiin.

Tosin tuo "persoonan äkillinen menetys/tiedostamattomuus" on täysin tahatonta. Se johtuu terapiatilanteen aiheuttamasta shokista, jolloin ihminen ei pysty hahmottamaan minuuttaan senkään vertaa kuin yksinollessaan. Kun tylyn oloinen asiantuntija pöytänsä takana puhui ja osoitti minulle vaativan kysymyksen, saatoin vain purskahtaa hillittömään itkuun.

Ainakin itselläni kävi näin. Olin todella ujo ja arka, nykyään puhuttaisiin varmaan erityisherkkyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

eikö persoonallisuus tarkoita loppujen lopuksi vain jotain todella ydinolemusta, koska ihminen voi niin paljon kehittyä ja muuttua elämänsä aikana. Asenteet muuttuvat. Minusta mielenkiintoista on vain se, miten ihmistä voi kuvata kolmella sanalla ja enempää ei tarvitse ajatella.

Niin, tämä ydinolemuksen puuttuminen on se suurin ongelma ainakin minulla. En edes tiedä miltä se mahtaa tuntua. On vain pimeää ja tyhjää.

Tämä sisäinen tyhjyys ja onttous on jotain,mistä uskovaiset kai käyttävät nimitystä 'jumalkaipuu'. Ilman uskoani,olisin päätynyt murhaamaan paitsi itseni,myös heitä,jotka minua ja lapsiani aikanaan satuttivat. Jumala on rakkaus,joka tuntee meidän yksilöllisen tuskamme. Ei siis mikään tavoittamattomissa lilluva henkiolento,vaan joku,jolle voit puhua myös silloin ja erityisesti silloin,kun sanasi eivät enää vain riitä kuvaamaan mitään. Ilman uskoani,heikkoakin,olisin jo kuollut,kuten moni muukin. En ole todellakaan oikea ihminen ketään neuvomaan,mutta olen saanut varmuuden siitä,että jos minä jonain päivänä lakkaan taistelemasta, on sota jo voitettu Jeesuksen täydellisen sovitusuhrin kautta. Minussa itsessäni ei asu mitään hyvää, mutta Jumala voi antaa rakkauden kokemuksen,joka usein on meiltä riistetty jonkun toisen toimien kautta,kun vain antaa sille mahdollisuuden ja usein vaikket itse sitä edes ymmärtäisi antaa. Silloin,kun ihminen menettää elämänhalunsa ja saa sopivan tilaisuuden,hän kyllä kenties voi lopettaa kärsimyksensä riistämällä maallisen elämänsä,mutta iankaikkista sieluaan,ts.sitä todellista itseään, hän ei voi määrätä katoamaan, se valta on vain Luojalla. Meillä jokaisella on tehtävämme täällä,voimme tuskastamme huolimatta kuitenkin pyrkiä olemaan rakkauden rikkinäisiä peilejä, vaikka kylmällä rationaalisella valinnalla. Rakkaus ei ole tunne,vaikkakin juuri sitä rakastetuksi tule iän kokemusta edes hetkittäin jokainen tarvitsee voidakseen jatkaa. Kun ihminen traumatisoituu, hänen on löydettävä jotakin itseänsä suurempaa,jonka uskoo ja luottaa voivan hänet viedä kärsimysten kautta voittoon. Itse menetin uskoni vuosiksi sen seurauksena,mitä minulle tehtiin,tänä päivänä uskoni on yhä epäilysten alla enemmän kuin turvallisen luottamuksen,mutta 'hädässäni minä huusin ja sinä kuulit ja autoit minut turvaan kalliolle,jolle en itse voinut nousta'. On olemassa myös hyvyyttä ja rakkautta, se vain ei löydy kaikille toisista ihmisistä,vaan sinut itsesi saatetaan kutsua olemaan tuo vajavainenkin rakkauden välikappale kivuistasi huolimatta tai juuri niiden vuoksi. Olkaa armolliset itsellenne,rakastakaa elämäänne sellaisena kuin se eteenne annetaan ja voit lopulta herätä huomaamaan,että kaikki meni lopulta juuri niin kuten piti. Ei koko maailmaa voi yksi ihminen parantaa, mutta jollekkin ihmiselle juuri sinä voit olla edes hetken koko maailma.

No tämä kiltti, puhdas ja hyvä täällä olin voimanlähde häijylle narsistille.

Olin hänelle tärkeä hyväksyjä ja hoivaaja, jolta sai pummattua vaikka mitä. Kun sitten itse sairastuin eikä huomio riittänyt hänelle, hän raivostui ja yhtäkkiä työnsi munansa suuhuni. Narsisti voi vaikka raiskata, kun kokee oikeudekseen saada huomiota.

Kenenkään ei pidä olla toiselle koko maailma edes hetkeä.

Mitä hyvempi olet, sitä enemmän sinut yritetään tuhota.

Mulla on lapsuuden hyväksikäytön ja henkisen väkivallan seurauksena dissosiaatiohäiriö.

Olen käynyt terapiassa kolme vuotta yli 40-vuotiaana, sitä ennen en edes pystynyt sanoa tapahtuneita asioita ääneen.

Mulla ei ollut omaa personaa ennen, tai persoona oli mitä milloinkin luulin muiden haluavan. Terapian myötä olen tullut omaksi itsekseni.

Tekee välillä kipeää tajuta, että olin noiden traumojen vankina vuosikymmenet. Näin juuri vanhan kuvan itsestäni ja melkein aloin itkeä, kun katsoin sitä tyhjäkatseista nuorta naista.