Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Onko dissosiaatiohäiriöisellä ihmisellä persoonallisuutta?

Vierailija
04.07.2020 |

Käsittääkseni jotta ihmisellä voi olla persoonallisuus hänellä pitää olla jotain "OMAA". Siis omia ajatusmalleja, käsityksiä, mieltymyksiä, tavoitteita, haluja, toiveita, johtopäätöksiä, mielipiteitä,... persoonallisuus on vähän niinkuin kaikkien noiden "OMIEN" asioiden muodostama paketti.
Jotta voi olla jotain omaa niin ihmisellä täytyy olla jokin sellainen asia kuin "minä" tai "ITSE". Hänen tietoisuudessaan täytyy olla jokin sellainen kuin "ITSE". Kaipa tuota itseyttä kutsutaan identiteetiksi.
Jos ihmiselle tapahtuu todella paljon traumatisoivia asioita niin hänelle kertyy niin paljon kipua että hänen tietoisuutensa irtoaa itsestä. Liian kivun vuoksi ihminen ei pysty hahmottamaan itseään, hän ei enää pysy tietoisena itsestään, hänellä ei enää ole identiteettiä. Niin eihän sitten voi myöskään olla persoonallisuutta. Vai?

Kommentit (223)

Vierailija
21/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minulla on aikaisemmin diagnosoitu dissosisaatiohäiriö, taustalla traumaa yms. Kyllä minulla on ihan persoonallisuus ja olen hoidon piirissä. Tuo ei ole enää päädiagnoosi.

Vierailija
22/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuus ei katoa ikävien kokemusten myötä!

Persoonallisuuden kehittyminen alkaa iässä 1-3v, silloin lähtee kehittymään mm itsenäisyys / kyky ohjata itseä, siis "itseohjauskyky". Jos psyyke jo tuossa iässä tai jo tuota ennen "jumitetaan" traumoilla tai jollain muulla niin eihän se sitten kehity.

Eli persoonallisuus ei katoa. Mutta persoonallisuuden kehittyminen voidaan estää jos sinua kohdellaan kaltoin riittävän varhain.

Selittäisi miksi on ihmisiä joilta "itseohjauskyky" vaikuttaa puuttuvan kokonaan.

--

Terapeuttien yms on aivan turha auttaa potilaita "elämään omana itsenään" tai "saavuttamaan ulkoisesti hyvä elämä", jos potilas ei kivun vuoksi ole "oma itsensä" ja siksi ainoa mitä hän todella tarvitsisi olisi kivunlievitys.

ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
23/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan mulla disso tai borderline? Tuntuu että olen ihan liian helposti "vietävissä" toisten mukana. Esim näen tietyllä tyylillä pukeutuvan, kiinnostavan ihmisen ja päätän, että alan pukeutua enemmän tuolla lailla. Seuraavana päivänä ihmettelen, että miten olen ajatellut niin, koska haluan olla sporttisen ja siistin näköinen. Mitään näistä "ideoista" ei edes voi lähteä toteuttamaan, kun ne loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. En tiedä millainen olen, mistä tykkään, millaisen suhteen haluan, missä haluan asua, minkä väriset hiukset haluan jne. Tai tiedän aina hetkeksi kerrallaan mutta tiedän jo valmiiksi että muutan mieltäni. Olen jo yli 30 että mikään vaihe se ei taida olla.

Jatkan - tai adhd?

Nappaan siis vaikutteita ympäriltäni ja aika useasti vältän liian altistavia ihmisiä, kun tiedän että mukaudun muistuttamaan heitä ja kadotan itseni.

Aika useasti "hämään" toisia sillä, että muodostan kuvan siitä, millainen toinen olettaa minun olevan ja alan muodostaa häntä varten yhtenäistä persoonallisuutta. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoitaja ajattelee minun olevan vakava ja järkevä ihminen, niin olen alitajuisesti yrittänyt esiintyä kuin vakava ja järkevä ihminen, vaikka ei tuntuisi yhtään siltä joka kerta. En halua, että vaikutan sekavalta ihmiseltä, joka vaihtaa tyyliään joka kerta. Mutta se ailahteleva on se, joka tosiasiassa olen, ja hyötyä keskustelusta tietysti ei ole, kun esitän jotain.

Sori että aloin puhua itsestäni, saa sivuuttaa jos valtaa liikaa keskustelua.

Kai jokaisen ihmisen käytökseen vaikuttaa se, millaiseksi hän itsensä seurassa kokee. Ja varmasti siinä haluaa jotain johdonmukaisuutta säilyttää... Mikä voi tarkoittaa sitäkin, että jos viimeksi on ollut kovin puhelias, niin seuraavalla kerralla voi haluta puhua vähemmän jotta ei koe itseään liian rasittavaksi. 

Yleensä sitä ei edes tajua, miksi joidenkin kanssa käyttäytyy eri tavalla. Kunnes miettii että he muistuttavat ulkonäöllisesti jotain toista ihmistä, ja se muisto vaikuttaa omaan käyttäytymiseen, kireyteen tai rentouteen.

Vierailija
24/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Käsittääkseni tällaisella sivupersoonaisella dissosiaatiohäiriöisellä jokin trauma on ns. hajottanut sen alkuperäisen persoonallisuuden. Olisi ihan mielenkiintoista tietää, miten kehittyneitä persoonallisuuksia nämä sivupersoonat ovat, eli ovatko verrattavissa ihan normaaliin persoonaan, vai ovatko aina jollain tapaa vajaita.

Vierailija
25/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuus ei katoa ikävien kokemusten myötä!

Persoonallisuuden kehittyminen alkaa iässä 1-3v, silloin lähtee kehittymään mm itsenäisyys / kyky ohjata itseä, siis "itseohjauskyky". Jos psyyke jo tuossa iässä tai jo tuota ennen "jumitetaan" traumoilla tai jollain muulla niin eihän se sitten kehity.

Eli persoonallisuus ei katoa. Mutta persoonallisuuden kehittyminen voidaan estää jos sinua kohdellaan kaltoin riittävän varhain.

Selittäisi miksi on ihmisiä joilta "itseohjauskyky" vaikuttaa puuttuvan kokonaan.

--

Terapeuttien yms on aivan turha auttaa potilaita "elämään omana itsenään" tai "saavuttamaan ulkoisesti hyvä elämä", jos potilas ei kivun vuoksi ole "oma itsensä" ja siksi ainoa mitä hän todella tarvitsisi olisi kivunlievitys.

ap

Mihin tuo väite perustuu, että persoonallisuuden kehittyminen alkaisi noin myöhään?

Pitää varmasti paikkansa, että nimenomaan varhaiset kokemukset ratkaisevat. Ja persoonallisuuden kehityksen vaurioittaminen on todella yleistä, johti se diagnoosiin tai ei.

Mitä tarkoittaa "elämä omana itsenään" tai "ulkoisesti hyvä elämä" - eikö terapeutilla käydä dissosiaation tapauksessa juuri siksi, että se "oma itse" löytyy (toisaalta hölmö ajatus, että se ikään kuin valmiiksi luuraisi jossain odottamassa...) ja että elämä olisi "sisäisesti" hyvää. Tähän kai viittasit "kivulla"?

Vierailija
26/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuus ei katoa ikävien kokemusten myötä!

Persoonallisuuden kehittyminen alkaa iässä 1-3v, silloin lähtee kehittymään mm itsenäisyys / kyky ohjata itseä, siis "itseohjauskyky". Jos psyyke jo tuossa iässä tai jo tuota ennen "jumitetaan" traumoilla tai jollain muulla niin eihän se sitten kehity.

Eli persoonallisuus ei katoa. Mutta persoonallisuuden kehittyminen voidaan estää jos sinua kohdellaan kaltoin riittävän varhain.

Selittäisi miksi on ihmisiä joilta "itseohjauskyky" vaikuttaa puuttuvan kokonaan.

--

Terapeuttien yms on aivan turha auttaa potilaita "elämään omana itsenään" tai "saavuttamaan ulkoisesti hyvä elämä", jos potilas ei kivun vuoksi ole "oma itsensä" ja siksi ainoa mitä hän todella tarvitsisi olisi kivunlievitys.

ap

Juuri näin. Ainoa joka minua on ymmärtänyt on dissosiaatioon ja traumoihin erikoistunut terapeutti. Muille auttajille ongelmat typistyy siihen että pitäisi hankkia harrastus ja tutustua ihmisiin tms. Sentään nykyinen auttaja (kun terapiaan loppui rahat) sanoo ettei tosiaankaan tiedä vaivoistani mitään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
27/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuus ei katoa ikävien kokemusten myötä!

Persoonallisuuden kehittyminen alkaa iässä 1-3v, silloin lähtee kehittymään mm itsenäisyys / kyky ohjata itseä, siis "itseohjauskyky". Jos psyyke jo tuossa iässä tai jo tuota ennen "jumitetaan" traumoilla tai jollain muulla niin eihän se sitten kehity.

Eli persoonallisuus ei katoa. Mutta persoonallisuuden kehittyminen voidaan estää jos sinua kohdellaan kaltoin riittävän varhain.

Selittäisi miksi on ihmisiä joilta "itseohjauskyky" vaikuttaa puuttuvan kokonaan.

--

Terapeuttien yms on aivan turha auttaa potilaita "elämään omana itsenään" tai "saavuttamaan ulkoisesti hyvä elämä", jos potilas ei kivun vuoksi ole "oma itsensä" ja siksi ainoa mitä hän todella tarvitsisi olisi kivunlievitys.

ap

Mihin tuo väite perustuu, että persoonallisuuden kehittyminen alkaisi noin myöhään?

Pitää varmasti paikkansa, että nimenomaan varhaiset kokemukset ratkaisevat. Ja persoonallisuuden kehityksen vaurioittaminen on todella yleistä, johti se diagnoosiin tai ei.

Mitä tarkoittaa "elämä omana itsenään" tai "ulkoisesti hyvä elämä" - eikö terapeutilla käydä dissosiaation tapauksessa juuri siksi, että se "oma itse" löytyy (toisaalta hölmö ajatus, että se ikään kuin valmiiksi luuraisi jossain odottamassa...) ja että elämä olisi "sisäisesti" hyvää. Tähän kai viittasit "kivulla"?

Eri, mutta ainakin minulla terapiassa olisi tavoite kasata tästä hajanaisuudesta jonkinlainen kokonainen persoona, ei voi löytää mitään mitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Jos saisin riittävän pitkän terapian niin terapeutti ikään kuin toimisi turvallisen hoiva ajan korvikkeena ja äidin/isän tms tavoin alkaisin muotoutua persoonaksi, kuten normaalisti tapahtuisi vastasyntyneestä lähtien. Vauvallehan ei kehity persoonaa ilman riittävän tervettä vuorovaikutusta.

Vierailija
28/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla psyk. sairaanhoitajat (tai ties ketkä) toisinaan valittavat että nykyään on "turhia potilaita" jotka eivät vain ota vastuuta omista asioistaan, eivät ota vastuuta itsestään. Lisäksi he valittavat että nykyään on potilaita jotka vain valittavat yksinäisyydestä ja potilaita jotka vain puhuvat its'emurhasta. Eli potilaita joilla ei hoitajien mielestä ole "todellisia ongelmia", potilaita jotka turhanpäiten valittavat ja vievät hoitoresursseja sellaisten potilaiden hoitamiselta joilla on todellisia ongelmia.

Mutta jos minulla ei ole tietoisuutta itsestäni, niin miten minä voisin olla vastuussa itsestäni? Jos potilaalla ei vaikuta olevan minkäänlaista "halua" tai "taipumusta" tai "aloitteellisuutta" ottaa vastuuta asioistaan niin kenties se johtuu siitä että hänellä on niin paljon traumakipuja ettei hän kertakaikkiaan pysty olemaan vastuussa itsestään. Hän ei tiedä itsestään mitään. Eikä hän todellakaan voi tietää mikä hänen ongelmansa on, ei hän voi tietää olevansa traumatisoitunut, ei hän voi tietää että hänelle on tapahtunut pahoja asioita - traumakivut estävät tietoisuuden tuosta kaikesta.

Jos kipu syrjäyttää sinulta tietoisuuden suunnilleen kaikesta, niin mitä jää jäljelle? Kenties jokin sellainen "tunne" tai "olotila" jota potilas kutsuu nimellä "yksinäisyys". Kun tietoisuus kivulla erotetaan kaikesta mitä ihmisen sisällä on, kun tietoisuus ei enää ole kiinni "itsessä", niin kenties tietoisuus jää "tyhjän päälle", "tyhjän sisälle", ja sitä "tyhjyyttä" potilas kutsuu yksinäisyydeksi. Tuolla yksinäisyydellä ei siis ole mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Kun olet suunnilleen koko elämäsi ajan erossa itsestäsi - niin sinulla mitä todennäköisimmin on todella yksinäinen olo. Ei todella yksinäinen ole se joka on erossa muista ihmisistä. Todella yksinäinen on se joka on erossa jopa itsestään.

Ja mitä tuo elinikäinen tila on potilaalle? Silkkaa kärsimystä. Jos ihmisen elämä on ainaista kärsimystä niin mitäpä muuta hän voisi alkaa ajatella kuin its'emurhaa? Hänen ainoa tunteensa on yksinäisyys ja hänen ainoa ajatuksensa on its'emurha. Muita tunteita ja muita ajatuksia hänellä ei ole. Muuta ei hänen kivuntäyteiseen tietoisuuteensa mahdu. Kun tietoisuutesi on täynnä kipua niin eipä sinne tietoisuuteen oikein muuta mahdu. Etkä mitenkään voi sitä kipua ymmärtää. Joten et osaa ongelmaasi muille selkeästi kertoa. Ja siksi meillä on nykyään "turhia" potilaita joilla ei ole "todellisia ongelmia" tai jotka "eivät kerro" mikä heidän ongelmansa on. Miten he voisivat ongelmansa kertoa kun heidän ongelmansa on niin suuri että he eivät voi sitä ymmärtää?

Eli kenties ne "turhat" potilaat ovat niitä joilla kaikista suurimmat ongelmat, ne jotka eniten apua tarvitsevat.

ap

Mielenkiintoinen näkökulma.

Kuvailemasi henkilöt kuulostavat siltä, kuin heidän sielunsa olisi tapettu ja he olisivat kasvattaneet pelkän ihmisen kuoren geenien voimalla...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
29/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan mulla disso tai borderline? Tuntuu että olen ihan liian helposti "vietävissä" toisten mukana. Esim näen tietyllä tyylillä pukeutuvan, kiinnostavan ihmisen ja päätän, että alan pukeutua enemmän tuolla lailla. Seuraavana päivänä ihmettelen, että miten olen ajatellut niin, koska haluan olla sporttisen ja siistin näköinen. Mitään näistä "ideoista" ei edes voi lähteä toteuttamaan, kun ne loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. En tiedä millainen olen, mistä tykkään, millaisen suhteen haluan, missä haluan asua, minkä väriset hiukset haluan jne. Tai tiedän aina hetkeksi kerrallaan mutta tiedän jo valmiiksi että muutan mieltäni. Olen jo yli 30 että mikään vaihe se ei taida olla.

Jatkan - tai adhd?

Nappaan siis vaikutteita ympäriltäni ja aika useasti vältän liian altistavia ihmisiä, kun tiedän että mukaudun muistuttamaan heitä ja kadotan itseni.

Aika useasti "hämään" toisia sillä, että muodostan kuvan siitä, millainen toinen olettaa minun olevan ja alan muodostaa häntä varten yhtenäistä persoonallisuutta. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoitaja ajattelee minun olevan vakava ja järkevä ihminen, niin olen alitajuisesti yrittänyt esiintyä kuin vakava ja järkevä ihminen, vaikka ei tuntuisi yhtään siltä joka kerta. En halua, että vaikutan sekavalta ihmiseltä, joka vaihtaa tyyliään joka kerta. Mutta se ailahteleva on se, joka tosiasiassa olen, ja hyötyä keskustelusta tietysti ei ole, kun esitän jotain.

Sori että aloin puhua itsestäni, saa sivuuttaa jos valtaa liikaa keskustelua.

Kai jokaisen ihmisen käytökseen vaikuttaa se, millaiseksi hän itsensä seurassa kokee. Ja varmasti siinä haluaa jotain johdonmukaisuutta säilyttää... Mikä voi tarkoittaa sitäkin, että jos viimeksi on ollut kovin puhelias, niin seuraavalla kerralla voi haluta puhua vähemmän jotta ei koe itseään liian rasittavaksi. 

Yleensä sitä ei edes tajua, miksi joidenkin kanssa käyttäytyy eri tavalla. Kunnes miettii että he muistuttavat ulkonäöllisesti jotain toista ihmistä, ja se muisto vaikuttaa omaan käyttäytymiseen, kireyteen tai rentouteen.

Käsittääkseni kyky hahmottaa itsensä muiden seurassa, siis kyky kokea minkälainen muiden seurassa itse on, puuttuu ainakin autisteilta ja ihmisiltä joilla on eristäytyvä persoonallisuushäiriö. Sellainen ihminen voi vaikuttaa täysin estottomalta, koska jos ei itseään hahmota suhteessa muihin, niin eihän silloin sosiaalisia estojakaan pysty hahmottamaan. Siksi noista ihmisistä usein ajatellaan että he ovat "kurittomia" eivätkä "kunnioita muita ja muiden rajoja", pahimmillaan heistä ajatellaan että he ovat narsisteja ja siksi heitä rangaistaan kovaa eli satutetaan paljon. Ero narsistiin on kuitenkin jättimäinen. Narsisti rikkoo muiden rajoja koska tahtoo tehdä niin, hän ymmärtää sosiaalisia tilanteita. Autisti/eristäytyjä taas rikkoo muiden rajoja vahingossa, tahtomattaan, koska ei ymmärrä sosiaalisia tilanteita. Hän ei myöskään osaa puolustaa omia rajojaan, hän ei ymmärrä mitä "rajat" ovat.

Tuo mainitsemasi johdonmukaisuuden säilyttäminen taas vaatisi varmaan sitä että ihmisen sisällä olisi edes jotain vakaata, jonkinlainen vakaa rakennelma. Sen kohdella taas on puutteita/epävakausongelmia vaikka kuinka monella ihmisellä.

Vierailija
30/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Dissosiaatiohäiriöisellä on yksi oma persoona ja useampi samankaltainen sivupersoona joita ei pysty erottamaan ulkopuolinen, eikä välttämättä henkilö itsekään siitä alkuperäisestä. Loput on sitten niitä varsinaisia sivupersoonia ja niitä voi olla vaikka kymmeniä.

Dissosiaatiohäiriö voi olla lievempikin kuin varsinaiset täysin jakautuneet persoonat, itselläni ei ole mitään yhtä alkuperäispersoonaa vaan hajautunut psyyke eikä mitään tiettyä omaa itseä.

Joku ulospäin ilmentyvä persoonahan se tuokin on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
31/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Käsittääkseni tällaisella sivupersoonaisella dissosiaatiohäiriöisellä jokin trauma on ns. hajottanut sen alkuperäisen persoonallisuuden. Olisi ihan mielenkiintoista tietää, miten kehittyneitä persoonallisuuksia nämä sivupersoonat ovat, eli ovatko verrattavissa ihan normaaliin persoonaan, vai ovatko aina jollain tapaa vajaita.

Käsittääkseni se vakavin muoto on sellainen missä sivupersoonilla ei ole mtn tietoista yhteyttä toisiinsa ja jokainen on oma persoonansa esim paitsi ikäkausien mukaan, myös muita rooleja, jotka ovat kaukana toisistaan. Onhan nuo harvinaisia. Normaali ihminenkin voi taantua tilapäisesti stressissä, toiset jopa aika herkästi eikä se vielä hulluutta ole. Ja ylipäänsä nuohan ovat aika kekseliäitä mielen ratkaisuja missä sietämätöntä voidaan jakaa mielen eri osien kesken. Psykoterapeutti tulee dynaamiseksi voimaksi ja pyrkii ymmärtävään dialogiin osapersoonien kanssa. Kyllä sitä muutosta vaan tapahtuu ajan kanssa, voi kyllä vaatia vuosia. Eristyneitä nuo ihmiset usein ovat. Tarpeeksi ohjelmaa siellä päässä 🙂

Vierailija
32/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Up

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
33/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuus ei katoa ikävien kokemusten myötä!

Persoonallisuuden kehittyminen alkaa iässä 1-3v, silloin lähtee kehittymään mm itsenäisyys / kyky ohjata itseä, siis "itseohjauskyky". Jos psyyke jo tuossa iässä tai jo tuota ennen "jumitetaan" traumoilla tai jollain muulla niin eihän se sitten kehity.

Eli persoonallisuus ei katoa. Mutta persoonallisuuden kehittyminen voidaan estää jos sinua kohdellaan kaltoin riittävän varhain.

Selittäisi miksi on ihmisiä joilta "itseohjauskyky" vaikuttaa puuttuvan kokonaan.

--

Terapeuttien yms on aivan turha auttaa potilaita "elämään omana itsenään" tai "saavuttamaan ulkoisesti hyvä elämä", jos potilas ei kivun vuoksi ole "oma itsensä" ja siksi ainoa mitä hän todella tarvitsisi olisi kivunlievitys.

ap

Mihin tuo väite perustuu, että persoonallisuuden kehittyminen alkaisi noin myöhään?

Pitää varmasti paikkansa, että nimenomaan varhaiset kokemukset ratkaisevat. Ja persoonallisuuden kehityksen vaurioittaminen on todella yleistä, johti se diagnoosiin tai ei.

Mitä tarkoittaa "elämä omana itsenään" tai "ulkoisesti hyvä elämä" - eikö terapeutilla käydä dissosiaation tapauksessa juuri siksi, että se "oma itse" löytyy (toisaalta hölmö ajatus, että se ikään kuin valmiiksi luuraisi jossain odottamassa...) ja että elämä olisi "sisäisesti" hyvää. Tähän kai viittasit "kivulla"?

Eri, mutta ainakin minulla terapiassa olisi tavoite kasata tästä hajanaisuudesta jonkinlainen kokonainen persoona, ei voi löytää mitään mitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Jos saisin riittävän pitkän terapian niin terapeutti ikään kuin toimisi turvallisen hoiva ajan korvikkeena ja äidin/isän tms tavoin alkaisin muotoutua persoonaksi, kuten normaalisti tapahtuisi vastasyntyneestä lähtien. Vauvallehan ei kehity persoonaa ilman riittävän tervettä vuorovaikutusta.

Eikö se ole ihan hyvä alku ja riittävää, että löytää elämäänsä edes yhden jutun, jota jaksaa tehdä ilman kärsimystä? Ei se voi olla mikä tahansa koska ei kaikki tekeminen ei vaan sovi kaikille. Kaikilla ei edes ole harrastuksia.

Yritän sanoa, että miksi persoonallisuudessa pitäisi olla montaa piirrettä. On loppujen lopuksi vain kourallinen piirteiden vastapareja, tyyliin: intuitiivinen/tylsämielinen, oikeudentajuinen/nilkki, avoin/sulkeutunut, rento/ahdistunut, empaattinen/aggressiivinen, hallitseva/alistuva. Mutta kukapa olisi aina samaa päivästä toiseen?? Sitten on aika kalkkeutunut, jos näin on... 

Minä pitäisin tärkeimpänä, että löytyy yksi juttu, josta viitsii aloittaa jos se vähänkin tuntuu sopivalta tai ei ainakaan kärsimykseltä. Siitä voi ehkä seurata muuta hyvää. Miksi haalia jotain "persoonallisuus-pakettia kun lähtökohtaisesti olet jo syntynyt tietynlaiseksi ("temperamentti") ja se muu rakentuu siltä pohjalta, ihan yksittäisen piirteen avullakin toimii varmasti ja voihan sitä sitten piirre kerralla rikastuttaa, jos se tavallaan on jo itselle vähänkin ominaista. 

Vierailija
34/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

eikö persoonallisuus tarkoita loppujen lopuksi vain jotain todella ydinolemusta, koska ihminen voi niin paljon kehittyä ja muuttua elämänsä aikana. Asenteet muuttuvat. Minusta mielenkiintoista on vain se, miten ihmistä voi kuvata kolmella sanalla ja enempää ei tarvitse ajatella.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
35/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla psyk. sairaanhoitajat (tai ties ketkä) toisinaan valittavat että nykyään on "turhia potilaita" jotka eivät vain ota vastuuta omista asioistaan, eivät ota vastuuta itsestään. Lisäksi he valittavat että nykyään on potilaita jotka vain valittavat yksinäisyydestä ja potilaita jotka vain puhuvat its'emurhasta. Eli potilaita joilla ei hoitajien mielestä ole "todellisia ongelmia", potilaita jotka turhanpäiten valittavat ja vievät hoitoresursseja sellaisten potilaiden hoitamiselta joilla on todellisia ongelmia.

Mutta jos minulla ei ole tietoisuutta itsestäni, niin miten minä voisin olla vastuussa itsestäni? Jos potilaalla ei vaikuta olevan minkäänlaista "halua" tai "taipumusta" tai "aloitteellisuutta" ottaa vastuuta asioistaan niin kenties se johtuu siitä että hänellä on niin paljon traumakipuja ettei hän kertakaikkiaan pysty olemaan vastuussa itsestään. Hän ei tiedä itsestään mitään. Eikä hän todellakaan voi tietää mikä hänen ongelmansa on, ei hän voi tietää olevansa traumatisoitunut, ei hän voi tietää että hänelle on tapahtunut pahoja asioita - traumakivut estävät tietoisuuden tuosta kaikesta.

Jos kipu syrjäyttää sinulta tietoisuuden suunnilleen kaikesta, niin mitä jää jäljelle? Kenties jokin sellainen "tunne" tai "olotila" jota potilas kutsuu nimellä "yksinäisyys". Kun tietoisuus kivulla erotetaan kaikesta mitä ihmisen sisällä on, kun tietoisuus ei enää ole kiinni "itsessä", niin kenties tietoisuus jää "tyhjän päälle", "tyhjän sisälle", ja sitä "tyhjyyttä" potilas kutsuu yksinäisyydeksi. Tuolla yksinäisyydellä ei siis ole mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Kun olet suunnilleen koko elämäsi ajan erossa itsestäsi - niin sinulla mitä todennäköisimmin on todella yksinäinen olo. Ei todella yksinäinen ole se joka on erossa muista ihmisistä. Todella yksinäinen on se joka on erossa jopa itsestään.

Ja mitä tuo elinikäinen tila on potilaalle? Silkkaa kärsimystä. Jos ihmisen elämä on ainaista kärsimystä niin mitäpä muuta hän voisi alkaa ajatella kuin its'emurhaa? Hänen ainoa tunteensa on yksinäisyys ja hänen ainoa ajatuksensa on its'emurha. Muita tunteita ja muita ajatuksia hänellä ei ole. Muuta ei hänen kivuntäyteiseen tietoisuuteensa mahdu. Kun tietoisuutesi on täynnä kipua niin eipä sinne tietoisuuteen oikein muuta mahdu. Etkä mitenkään voi sitä kipua ymmärtää. Joten et osaa ongelmaasi muille selkeästi kertoa. Ja siksi meillä on nykyään "turhia" potilaita joilla ei ole "todellisia ongelmia" tai jotka "eivät kerro" mikä heidän ongelmansa on. Miten he voisivat ongelmansa kertoa kun heidän ongelmansa on niin suuri että he eivät voi sitä ymmärtää?

Eli kenties ne "turhat" potilaat ovat niitä joilla kaikista suurimmat ongelmat, ne jotka eniten apua tarvitsevat.

ap

Mielenkiintoinen näkökulma.

Kuvailemasi henkilöt kuulostavat siltä, kuin heidän sielunsa olisi tapettu ja he olisivat kasvattaneet pelkän ihmisen kuoren geenien voimalla...

Nykyään puhutaan paljon varhaisesta vuorovaikutuksesta jota tarvitsee vauvana. Jotkut psykologit spekuloivat että jos ihminen ei saa sitä niin hänestä kasvaa aikuinen ZOMBI.

Jos joskus tapaat ihmisen jota kukaan ei oikein ymmärrä eikä hahmota, josta ei saa minkäänlaista otetta, josta kukaan ei ymmärrä että "kuka tai mikä hän oikein on miehiään", joka on omituinen kummajainen joka ei käyttäydy oikein minkään johdonmukaisen kaavan mukaisesti siis ei edes ikänsä tai sukupuolensa tai ammattinsa mukaisesti, joka vaikuttaa siltä kuin häntä ei olisi edes todella olemassa, niin on kaksi mahdollisuutta:

1. Hän on täydellinen psyko paatti ja siksi vain pitää identiteettinsä piilossa jottei paljastuisi. Kaikki on vain peliä.

2. Häntä todellakaan ei ole olemassa. Zombi. Hänen käytöksensä on tyhjää koska hän on tyhjä.

Osa zombeista ehkä saa hortoilla tyhjän elämänsä loppuun rauhassa. Moni varmaan alkoholisoituu, päätyy mielisairaalaan ja vankilaan. Haudassa odottaa rauha.

Vierailija
36/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minun on vaikeaa kirjoittaa tähän mitään, mutta kyllä nämä dissosiaatiokokemukset ovat todella tuttuja. Itsellä myös depersonalisaatiota myös ja tällä hetkellä menee aika huonosti. Minulla ei ole edes mitään diagnoosia, mutta elämä menee kuin sumussa ja on epätodellinen olo sekä juuri oma persoonakin tavallaan tuntuu oudolta. Itsekään en tavallaan osaa kertoa itsestäni paljonkaan ja oma persoona jopa itsellä vähän tuntematon. Toisaalta itsellä ei ole mitään "toisia persoonia" kuitenkaan, mutta muuten siis sellainen sumuinen olo. Toivon aina, ettei tästä enää pahenisi. Yleensä olen pärjännyt aika hyvin, mutta ei tätä oloa kyllä kenellekään toivo ja tavallaan tuntee olevansa niin yksin, kun ei ole sinut edes itsensä kanssa. Vaikeaa myös kertoa tästä kenellekään ja minulla ei edes ole läheisiä oikeastaan ja ne jotka ovat niin eivät he ymmärtäisi.

Vierailija
37/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuus ei katoa ikävien kokemusten myötä!

Persoonallisuuden kehittyminen alkaa iässä 1-3v, silloin lähtee kehittymään mm itsenäisyys / kyky ohjata itseä, siis "itseohjauskyky". Jos psyyke jo tuossa iässä tai jo tuota ennen "jumitetaan" traumoilla tai jollain muulla niin eihän se sitten kehity.

Eli persoonallisuus ei katoa. Mutta persoonallisuuden kehittyminen voidaan estää jos sinua kohdellaan kaltoin riittävän varhain.

Selittäisi miksi on ihmisiä joilta "itseohjauskyky" vaikuttaa puuttuvan kokonaan.

--

Terapeuttien yms on aivan turha auttaa potilaita "elämään omana itsenään" tai "saavuttamaan ulkoisesti hyvä elämä", jos potilas ei kivun vuoksi ole "oma itsensä" ja siksi ainoa mitä hän todella tarvitsisi olisi kivunlievitys.

ap

Mihin tuo väite perustuu, että persoonallisuuden kehittyminen alkaisi noin myöhään?

Pitää varmasti paikkansa, että nimenomaan varhaiset kokemukset ratkaisevat. Ja persoonallisuuden kehityksen vaurioittaminen on todella yleistä, johti se diagnoosiin tai ei.

Mitä tarkoittaa "elämä omana itsenään" tai "ulkoisesti hyvä elämä" - eikö terapeutilla käydä dissosiaation tapauksessa juuri siksi, että se "oma itse" löytyy (toisaalta hölmö ajatus, että se ikään kuin valmiiksi luuraisi jossain odottamassa...) ja että elämä olisi "sisäisesti" hyvää. Tähän kai viittasit "kivulla"?

Eri, mutta ainakin minulla terapiassa olisi tavoite kasata tästä hajanaisuudesta jonkinlainen kokonainen persoona, ei voi löytää mitään mitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Jos saisin riittävän pitkän terapian niin terapeutti ikään kuin toimisi turvallisen hoiva ajan korvikkeena ja äidin/isän tms tavoin alkaisin muotoutua persoonaksi, kuten normaalisti tapahtuisi vastasyntyneestä lähtien. Vauvallehan ei kehity persoonaa ilman riittävän tervettä vuorovaikutusta.

Eikö se ole ihan hyvä alku ja riittävää, että löytää elämäänsä edes yhden jutun, jota jaksaa tehdä ilman kärsimystä? Ei se voi olla mikä tahansa koska ei kaikki tekeminen ei vaan sovi kaikille. Kaikilla ei edes ole harrastuksia.

Yritän sanoa, että miksi persoonallisuudessa pitäisi olla montaa piirrettä. On loppujen lopuksi vain kourallinen piirteiden vastapareja, tyyliin: intuitiivinen/tylsämielinen, oikeudentajuinen/nilkki, avoin/sulkeutunut, rento/ahdistunut, empaattinen/aggressiivinen, hallitseva/alistuva. Mutta kukapa olisi aina samaa päivästä toiseen?? Sitten on aika kalkkeutunut, jos näin on... 

Minä pitäisin tärkeimpänä, että löytyy yksi juttu, josta viitsii aloittaa jos se vähänkin tuntuu sopivalta tai ei ainakaan kärsimykseltä. Siitä voi ehkä seurata muuta hyvää. Miksi haalia jotain "persoonallisuus-pakettia kun lähtökohtaisesti olet jo syntynyt tietynlaiseksi ("temperamentti") ja se muu rakentuu siltä pohjalta, ihan yksittäisen piirteen avullakin toimii varmasti ja voihan sitä sitten piirre kerralla rikastuttaa, jos se tavallaan on jo itselle vähänkin ominaista. 

Kun ei mikään tekeminen tunnu miltään tai pikemminkin vaikka havaitsisi kehossaan jotain tunnereaktiota, ei sillä tekemisellä ole mitään merkitystä kun ei ole ikään kuin ketään kokemassa sitä.

Vierailija
38/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan mulla disso tai borderline? Tuntuu että olen ihan liian helposti "vietävissä" toisten mukana. Esim näen tietyllä tyylillä pukeutuvan, kiinnostavan ihmisen ja päätän, että alan pukeutua enemmän tuolla lailla. Seuraavana päivänä ihmettelen, että miten olen ajatellut niin, koska haluan olla sporttisen ja siistin näköinen. Mitään näistä "ideoista" ei edes voi lähteä toteuttamaan, kun ne loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. En tiedä millainen olen, mistä tykkään, millaisen suhteen haluan, missä haluan asua, minkä väriset hiukset haluan jne. Tai tiedän aina hetkeksi kerrallaan mutta tiedän jo valmiiksi että muutan mieltäni. Olen jo yli 30 että mikään vaihe se ei taida olla.

Jatkan - tai adhd?

Nappaan siis vaikutteita ympäriltäni ja aika useasti vältän liian altistavia ihmisiä, kun tiedän että mukaudun muistuttamaan heitä ja kadotan itseni.

Aika useasti "hämään" toisia sillä, että muodostan kuvan siitä, millainen toinen olettaa minun olevan ja alan muodostaa häntä varten yhtenäistä persoonallisuutta. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoitaja ajattelee minun olevan vakava ja järkevä ihminen, niin olen alitajuisesti yrittänyt esiintyä kuin vakava ja järkevä ihminen, vaikka ei tuntuisi yhtään siltä joka kerta. En halua, että vaikutan sekavalta ihmiseltä, joka vaihtaa tyyliään joka kerta. Mutta se ailahteleva on se, joka tosiasiassa olen, ja hyötyä keskustelusta tietysti ei ole, kun esitän jotain.

Sori että aloin puhua itsestäni, saa sivuuttaa jos valtaa liikaa keskustelua.

Kai jokaisen ihmisen käytökseen vaikuttaa se, millaiseksi hän itsensä seurassa kokee. Ja varmasti siinä haluaa jotain johdonmukaisuutta säilyttää... Mikä voi tarkoittaa sitäkin, että jos viimeksi on ollut kovin puhelias, niin seuraavalla kerralla voi haluta puhua vähemmän jotta ei koe itseään liian rasittavaksi. 

Yleensä sitä ei edes tajua, miksi joidenkin kanssa käyttäytyy eri tavalla. Kunnes miettii että he muistuttavat ulkonäöllisesti jotain toista ihmistä, ja se muisto vaikuttaa omaan käyttäytymiseen, kireyteen tai rentouteen.

Käsittääkseni kyky hahmottaa itsensä muiden seurassa, siis kyky kokea minkälainen muiden seurassa itse on, puuttuu ainakin autisteilta ja ihmisiltä joilla on eristäytyvä persoonallisuushäiriö. Sellainen ihminen voi vaikuttaa täysin estottomalta, koska jos ei itseään hahmota suhteessa muihin, niin eihän silloin sosiaalisia estojakaan pysty hahmottamaan. Siksi noista ihmisistä usein ajatellaan että he ovat "kurittomia" eivätkä "kunnioita muita ja muiden rajoja", pahimmillaan heistä ajatellaan että he ovat narsisteja ja siksi heitä rangaistaan kovaa eli satutetaan paljon. Ero narsistiin on kuitenkin jättimäinen. Narsisti rikkoo muiden rajoja koska tahtoo tehdä niin, hän ymmärtää sosiaalisia tilanteita. Autisti/eristäytyjä taas rikkoo muiden rajoja vahingossa, tahtomattaan, koska ei ymmärrä sosiaalisia tilanteita. Hän ei myöskään osaa puolustaa omia rajojaan, hän ei ymmärrä mitä "rajat" ovat.

Tuo mainitsemasi johdonmukaisuuden säilyttäminen taas vaatisi varmaan sitä että ihmisen sisällä olisi edes jotain vakaata, jonkinlainen vakaa rakennelma. Sen kohdella taas on puutteita/epävakausongelmia vaikka kuinka monella ihmisellä.

Onko kyse siitä, että he eivät MUISTA aiempaa käytöstään, tai se ei heillä TULE SISÄISESTI ARVIOIDUKSI, niin että he kokisivat mitään TARVETTA SÄÄTÄÄ imagoaan?

Vierailija
39/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

eikö persoonallisuus tarkoita loppujen lopuksi vain jotain todella ydinolemusta, koska ihminen voi niin paljon kehittyä ja muuttua elämänsä aikana. Asenteet muuttuvat. Minusta mielenkiintoista on vain se, miten ihmistä voi kuvata kolmella sanalla ja enempää ei tarvitse ajatella.

Niin, tämä ydinolemuksen puuttuminen on se suurin ongelma ainakin minulla. En edes tiedä miltä se mahtaa tuntua. On vain pimeää ja tyhjää.

Vierailija
40/223 |
04.07.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

imago, hassu sana... (käytin viestissä 39) onko se jokin "illuusio" tai tavoite ihanteellisesta minästä, pyrky olla hyväksytty? Jos se puuttuu, ei ole mitään tarvetta miellyttää, edes itseä? 

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: seitsemän yksi kahdeksan