Onko dissosiaatiohäiriöisellä ihmisellä persoonallisuutta?

Vierailija kirjoitti:

Itsestäni ainakin tuntuu, ettei ole mitään omaa persoonaa, on vain useita erilaisia rooleja. Tästä on koko elämäni ulkopuoliset ihmiset huomautelleet, että saatan eri ympäristössä puhua ja pukeutuakin ihan eri tavalla, että "eivät olleet tunnistaa". Kun olen lukenut nuoruuden päiväkirjoja, sieltä löytyy parin vuoden välein ihan selkeä identiteettikriisi, joka on päätynyt siihen, että olen tehnyt jotain radikaalia muuttaakseni itseäni. 

Kun oikein hartaasti uppoutuu itseensä, löytää vaikka mitä. Minä, ihan normaali, käyttäydyn ja pukeudun eri tilanteissa eri tavalla. On mullekin sanottu, etteihän sua meinaa itseksesi tunnistaa, jos joudun pois mukavuus-alueeltani. Jokaisella, varsinkin nuorella, mutta myös ikään katsomatta on identiteettikriisejä, jotka juurikin johtavat johonkin muutokseen. Aivan normaalia! Kannattaa olla mässäilemättä liikaa oman itsen ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla psyk. sairaanhoitajat (tai ties ketkä) toisinaan valittavat että nykyään on "turhia potilaita" jotka eivät vain ota vastuuta omista asioistaan, eivät ota vastuuta itsestään. Lisäksi he valittavat että nykyään on potilaita jotka vain valittavat yksinäisyydestä ja potilaita jotka vain puhuvat its'emurhasta. Eli potilaita joilla ei hoitajien mielestä ole "todellisia ongelmia", potilaita jotka turhanpäiten valittavat ja vievät hoitoresursseja sellaisten potilaiden hoitamiselta joilla on todellisia ongelmia.

Mutta jos minulla ei ole tietoisuutta itsestäni, niin miten minä voisin olla vastuussa itsestäni? Jos potilaalla ei vaikuta olevan minkäänlaista "halua" tai "taipumusta" tai "aloitteellisuutta" ottaa vastuuta asioistaan niin kenties se johtuu siitä että hänellä on niin paljon traumakipuja ettei hän kertakaikkiaan pysty olemaan vastuussa itsestään. Hän ei tiedä itsestään mitään. Eikä hän todellakaan voi tietää mikä hänen ongelmansa on, ei hän voi tietää olevansa traumatisoitunut, ei hän voi tietää että hänelle on tapahtunut pahoja asioita - traumakivut estävät tietoisuuden tuosta kaikesta.

Jos kipu syrjäyttää sinulta tietoisuuden suunnilleen kaikesta, niin mitä jää jäljelle? Kenties jokin sellainen "tunne" tai "olotila" jota potilas kutsuu nimellä "yksinäisyys". Kun tietoisuus kivulla erotetaan kaikesta mitä ihmisen sisällä on, kun tietoisuus ei enää ole kiinni "itsessä", niin kenties tietoisuus jää "tyhjän päälle", "tyhjän sisälle", ja sitä "tyhjyyttä" potilas kutsuu yksinäisyydeksi. Tuolla yksinäisyydellä ei siis ole mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Kun olet suunnilleen koko elämäsi ajan erossa itsestäsi - niin sinulla mitä todennäköisimmin on todella yksinäinen olo. Ei todella yksinäinen ole se joka on erossa muista ihmisistä. Todella yksinäinen on se joka on erossa jopa itsestään.

Ja mitä tuo elinikäinen tila on potilaalle? Silkkaa kärsimystä. Jos ihmisen elämä on ainaista kärsimystä niin mitäpä muuta hän voisi alkaa ajatella kuin its'emurhaa? Hänen ainoa tunteensa on yksinäisyys ja hänen ainoa ajatuksensa on its'emurha. Muita tunteita ja muita ajatuksia hänellä ei ole. Muuta ei hänen kivuntäyteiseen tietoisuuteensa mahdu. Kun tietoisuutesi on täynnä kipua niin eipä sinne tietoisuuteen oikein muuta mahdu. Etkä mitenkään voi sitä kipua ymmärtää. Joten et osaa ongelmaasi muille selkeästi kertoa. Ja siksi meillä on nykyään "turhia" potilaita joilla ei ole "todellisia ongelmia" tai jotka "eivät kerro" mikä heidän ongelmansa on. Miten he voisivat ongelmansa kertoa kun heidän ongelmansa on niin suuri että he eivät voi sitä ymmärtää?

Eli kenties ne "turhat" potilaat ovat niitä joilla kaikista suurimmat ongelmat, ne jotka eniten apua tarvitsevat.

ap

PS. Jos pystyt ottamaan vastuuta itsestäsi, jos ymmärrät itseäsi ja ongelmiasi, jos pystyt itse kamppailemaan omia ongelmiasi vastaan - niin sinulla ei ole todella suuria ongelmia. Jos ihmisellä on todella suuria ongelmia niin hän ei itse niille mitään mahda, hän voi epätoivoisena ainoastaan pyytää apua muilta, hän on täysin muiden avun varassa, muuta toivoa hänellä ei ole kuin että joku muu hänet pelastaa.

ap

Jos ihminen on noin huonossa kunnossa, tuskin hän kykenee anomaan itse apua. Muut toimittavat silloin hänet hoitoon.

Ne "muut" eivät yleensä ymmärrä hölkäsen pöläystä, mistä on kyse. S.o. eivät näe ongelmaa. Hehän "tuntevat" tämän ihmisen ja luulevat, että hän on tietty persoona, kuten he itsekin. Eivät tajua, ettei minuudeltaan hajanainen ihminen itse tiedosta omaavansa mitään erityistä persoonaa; hän vain on, mitä milloinkin, ja yrittää selviytyä hengissä. Toki jos ahdistus kasvaa paniikiksi, silloin ehkä osaavat toimittaa päivystykseen.

Minuudeltaan oikeasti hajanaisen tunnistaa takuulla jokainen. Ei siihen ammattilaistakaan tarvita. 

Vierailija kirjoitti:

Dissosiaatiohäiriöisellä on yksi oma persoona ja useampi samankaltainen sivupersoona joita ei pysty erottamaan ulkopuolinen, eikä välttämättä henkilö itsekään siitä alkuperäisestä. Loput on sitten niitä varsinaisia sivupersoonia ja niitä voi olla vaikka kymmeniä.

Minä ainakin pystyn erottamaan erään tutun dissosiaatiivisen häiriön molemmat puolet. Kun kaikki menee hänen pillin mukaan, hän on ylitsevuotavan mukava. Mutta jos yksikin asia ei mene hänen pillin mukaan, hänen käyttäytymisensä muuttuu sekunnissa, hän on kuin toinen ihminen.; muuttuu äkkipikaiseksi. 

Dissosiaatio itsessään on oikeasti tosi laaja-alainen termi, eikä sitä ymmärrä edes kaikki psykologiapuolen työntekijätkään (näin sanoi aikanaan oma terapeuttini jolla pitkä kokemus vakavasti traumatisoituneiden ihmisten hoidosta). Moni on luullut esim vahvaa dissosiaatiota psykoosiksi, mikä on todella haitallinen virhe.

Jokainen ihminen kokee jonkinasteista dissosiaatiota elämänsä aikana (se tunne kun ajat autolla ja havahdut perillä ettet muistakaan matkasta paljoa? Jep, se on tavallista dissoa, ihan luonnollista). Dissosiatiiviseen oireiluun voi vaikuttaa ihan pelkkä stressi tai univaje, silloin ei todellakaan ole ihan kartalla ja enemmän asioita menee niin sanotusti "ohi", kun ei ole kunnolla kiinni nykyhetkessä.

Depresonalisaatio ("kaikki/oma itse tuntuu epätodelliselta") on keskivaikea muoto, jossa kokee olevansa irrallaan ympäristöstään tai ei koe olevansa kunnolla "itsessään", esim tuntoaisti on turta ja äänet etäisiä jne. Usein kytkeytyy ahdistukseen tai tulee paniikkohtauksen aikana. Itselläni on ollut tätä ja on ollut todella kova tappelu saada fokus takaisin ympäristöön silloin kun on tuntunut ettei saa mistään oikein kiinni. Tähänkin mainitsen, että depresonalisaatio EI ole psykoosia. Sitä tietää käytännössä miten kaikki on ja miten maailma toimii, mutta kokee oman olon irralliseksi ja se todella säikäyttää.

Extreme-muoto on DID (dissosiatiivinen identiteettihäiriö) johon ilmeisesti otsikon kysymys viittaa. Heitä on kuitenkin oikeasti todella, todella vähän, muita lievempimuotoisia dissosiaatiohäiriöitä on enemmän. Identiteetin täysi jakautuminen on oikeasti sen verran vakava juttu ettei se tapahdu ihan pienestä, siinä on yleensä todella paha lapsuuden traumatausta tai vastaava joka on estänyt psyyken normaalin kehityksen.

Lisätään edelliseen viitaten että se että ihminen käyttäytyy eri lailla eri ihmisten kanssa EI tarkoita että olisi jakautunutta persoonallisuutta tai dissosiaatiota. Se on vain simppeli evoluutioon ja selviytymiseen perustuva reaktio että peilataan tietyllä tavalla toisen ihmisen käytöstä takaisin, jotta saadaan luotua yhteys (lisää tietoa peilisoluista löytyy hakemalla). Toisilla se peilausreaktio vain on vahvempi kuin toisilla, mikä voi antaa "vaikutelman" että tyypillä ei olisi omaa persoonaa ollenkaan, vaikka kyllä se siellä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

eikö persoonallisuus tarkoita loppujen lopuksi vain jotain todella ydinolemusta, koska ihminen voi niin paljon kehittyä ja muuttua elämänsä aikana. Asenteet muuttuvat. Minusta mielenkiintoista on vain se, miten ihmistä voi kuvata kolmella sanalla ja enempää ei tarvitse ajatella.

Niin, tämä ydinolemuksen puuttuminen on se suurin ongelma ainakin minulla. En edes tiedä miltä se mahtaa tuntua. On vain pimeää ja tyhjää.

Tämä sisäinen tyhjyys ja onttous on jotain,mistä uskovaiset kai käyttävät nimitystä 'jumalkaipuu'. Ilman uskoani,olisin päätynyt murhaamaan paitsi itseni,myös heitä,jotka minua ja lapsiani aikanaan satuttivat. Jumala on rakkaus,joka tuntee meidän yksilöllisen tuskamme. Ei siis mikään tavoittamattomissa lilluva henkiolento,vaan joku,jolle voit puhua myös silloin ja erityisesti silloin,kun sanasi eivät enää vain riitä kuvaamaan mitään. Ilman uskoani,heikkoakin,olisin jo kuollut,kuten moni muukin. En ole todellakaan oikea ihminen ketään neuvomaan,mutta olen saanut varmuuden siitä,että jos minä jonain päivänä lakkaan taistelemasta, on sota jo voitettu Jeesuksen täydellisen sovitusuhrin kautta. Minussa itsessäni ei asu mitään hyvää, mutta Jumala voi antaa rakkauden kokemuksen,joka usein on meiltä riistetty jonkun toisen toimien kautta,kun vain antaa sille mahdollisuuden ja usein vaikket itse sitä edes ymmärtäisi antaa. Silloin,kun ihminen menettää elämänhalunsa ja saa sopivan tilaisuuden,hän kyllä kenties voi lopettaa kärsimyksensä riistämällä maallisen elämänsä,mutta iankaikkista sieluaan,ts.sitä todellista itseään, hän ei voi määrätä katoamaan, se valta on vain Luojalla. Meillä jokaisella on tehtävämme täällä,voimme tuskastamme huolimatta kuitenkin pyrkiä olemaan rakkauden rikkinäisiä peilejä, vaikka kylmällä rationaalisella valinnalla. Rakkaus ei ole tunne,vaikkakin juuri sitä rakastetuksi tule iän kokemusta edes hetkittäin jokainen tarvitsee voidakseen jatkaa. Kun ihminen traumatisoituu, hänen on löydettävä jotakin itseänsä suurempaa,jonka uskoo ja luottaa voivan hänet viedä kärsimysten kautta voittoon. Itse menetin uskoni vuosiksi sen seurauksena,mitä minulle tehtiin,tänä päivänä uskoni on yhä epäilysten alla enemmän kuin turvallisen luottamuksen,mutta 'hädässäni minä huusin ja sinä kuulit ja autoit minut turvaan kalliolle,jolle en itse voinut nousta'. On olemassa myös hyvyyttä ja rakkautta, se vain ei löydy kaikille toisista ihmisistä,vaan sinut itsesi saatetaan kutsua olemaan tuo vajavainenkin rakkauden välikappale kivuistasi huolimatta tai juuri niiden vuoksi. Olkaa armolliset itsellenne,rakastakaa elämäänne sellaisena kuin se eteenne annetaan ja voit lopulta herätä huomaamaan,että kaikki meni lopulta juuri niin kuten piti. Ei koko maailmaa voi yksi ihminen parantaa, mutta jollekkin ihmiselle juuri sinä voit olla edes hetken koko maailma.

No tämä kiltti, puhdas ja hyvä täällä olin voimanlähde häijylle narsistille.

Olin hänelle tärkeä hyväksyjä ja hoivaaja, jolta sai pummattua vaikka mitä. Kun sitten itse sairastuin eikä huomio riittänyt hänelle, hän raivostui ja yhtäkkiä työnsi munansa suuhuni. Narsisti voi vaikka raiskata, kun kokee oikeudekseen saada huomiota.

Kenenkään ei pidä olla toiselle koko maailma edes hetkeä.

Mitä hyvempi olet, sitä enemmän sinut yritetään tuhota.

Jos ja kun tulisit uskoon, suhtautumisesi menneeseen muuttuisi. Ymmärtäisit, että ne kokemukset ja koettelemukset olivat sinulle kasvun koulu, että voit ymmärtää ja tukea muita. Myös sitä narsissia.

Tuon vielä yhden näkökulman: minuudeltaan hajanaista henkilöä ei voi satuttaa samalla tavoin kuin normaalisti kehittynyttä, itsestään tietoista persoonaa.

Minulle on sattunut vaikka mitä, mutta koska väärinkäytösten ym. kohde on ollut vain joku dissopersoonani, nämä tapahtumat ovat vaurioittaneet vain tuota dissoa.

Toki esim. pahoinpitelyn ja raiskauksen kohteeksi joutuminen on rankkaa, mutta se ei leimaa koko elämää. Kun elämä taas on seesteisempää, mennyt ei muistu mieleen.

Kaikki paha tapahtui ikään kuin jollekin toiselle. Siitä ei lopulta ole edes tunnemuistoa, vaikka järjellä tiedät, että se tapahtui sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin tuli mieleen että lapsena äitini yritti tietoisesti opettaa minua jotenkin itsenäistymään ja löytämään itseni. Hän halusi että aina pohdin ajatuksen kanssa mistä pidän tai mistä en, jotta kehittäisin omia mielipiteitä ja tietäisin oman makuni. Kysymykset olivat usein valintoja, esimerkiksi: "pidätkö enemmän Kirkan tästä vai tuosta kappaleesta?" tai "mitkä ovat lempi-sukkasi?".

Niin... Terveelliset kysymykset olisivat, että miltä tuntuu kuunnella tätä kappaletta tai miltä tuntuu pitää näitä sukkia. Ihmisen elämä on aika yksinkertaista sinänsä, kaikki tekeminen perustuu tunteisiin. Suomessa ei varmaan vieläkään läheskään koko väestön tasolla osata puhua tunteista lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla psyk. sairaanhoitajat (tai ties ketkä) toisinaan valittavat että nykyään on "turhia potilaita" jotka eivät vain ota vastuuta omista asioistaan, eivät ota vastuuta itsestään. Lisäksi he valittavat että nykyään on potilaita jotka vain valittavat yksinäisyydestä ja potilaita jotka vain puhuvat its'emurhasta. Eli potilaita joilla ei hoitajien mielestä ole "todellisia ongelmia", potilaita jotka turhanpäiten valittavat ja vievät hoitoresursseja sellaisten potilaiden hoitamiselta joilla on todellisia ongelmia.

Mutta jos minulla ei ole tietoisuutta itsestäni, niin miten minä voisin olla vastuussa itsestäni? Jos potilaalla ei vaikuta olevan minkäänlaista "halua" tai "taipumusta" tai "aloitteellisuutta" ottaa vastuuta asioistaan niin kenties se johtuu siitä että hänellä on niin paljon traumakipuja ettei hän kertakaikkiaan pysty olemaan vastuussa itsestään. Hän ei tiedä itsestään mitään. Eikä hän todellakaan voi tietää mikä hänen ongelmansa on, ei hän voi tietää olevansa traumatisoitunut, ei hän voi tietää että hänelle on tapahtunut pahoja asioita - traumakivut estävät tietoisuuden tuosta kaikesta.

Jos kipu syrjäyttää sinulta tietoisuuden suunnilleen kaikesta, niin mitä jää jäljelle? Kenties jokin sellainen "tunne" tai "olotila" jota potilas kutsuu nimellä "yksinäisyys". Kun tietoisuus kivulla erotetaan kaikesta mitä ihmisen sisällä on, kun tietoisuus ei enää ole kiinni "itsessä", niin kenties tietoisuus jää "tyhjän päälle", "tyhjän sisälle", ja sitä "tyhjyyttä" potilas kutsuu yksinäisyydeksi. Tuolla yksinäisyydellä ei siis ole mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Kun olet suunnilleen koko elämäsi ajan erossa itsestäsi - niin sinulla mitä todennäköisimmin on todella yksinäinen olo. Ei todella yksinäinen ole se joka on erossa muista ihmisistä. Todella yksinäinen on se joka on erossa jopa itsestään.

Ja mitä tuo elinikäinen tila on potilaalle? Silkkaa kärsimystä. Jos ihmisen elämä on ainaista kärsimystä niin mitäpä muuta hän voisi alkaa ajatella kuin its'emurhaa? Hänen ainoa tunteensa on yksinäisyys ja hänen ainoa ajatuksensa on its'emurha. Muita tunteita ja muita ajatuksia hänellä ei ole. Muuta ei hänen kivuntäyteiseen tietoisuuteensa mahdu. Kun tietoisuutesi on täynnä kipua niin eipä sinne tietoisuuteen oikein muuta mahdu. Etkä mitenkään voi sitä kipua ymmärtää. Joten et osaa ongelmaasi muille selkeästi kertoa. Ja siksi meillä on nykyään "turhia" potilaita joilla ei ole "todellisia ongelmia" tai jotka "eivät kerro" mikä heidän ongelmansa on. Miten he voisivat ongelmansa kertoa kun heidän ongelmansa on niin suuri että he eivät voi sitä ymmärtää?

Eli kenties ne "turhat" potilaat ovat niitä joilla kaikista suurimmat ongelmat, ne jotka eniten apua tarvitsevat.

ap

PS. Jos pystyt ottamaan vastuuta itsestäsi, jos ymmärrät itseäsi ja ongelmiasi, jos pystyt itse kamppailemaan omia ongelmiasi vastaan - niin sinulla ei ole todella suuria ongelmia. Jos ihmisellä on todella suuria ongelmia niin hän ei itse niille mitään mahda, hän voi epätoivoisena ainoastaan pyytää apua muilta, hän on täysin muiden avun varassa, muuta toivoa hänellä ei ole kuin että joku muu hänet pelastaa.

ap

Jos ihminen on noin huonossa kunnossa, tuskin hän kykenee anomaan itse apua. Muut toimittavat silloin hänet hoitoon.

Ne "muut" eivät yleensä ymmärrä hölkäsen pöläystä, mistä on kyse. S.o. eivät näe ongelmaa. Hehän "tuntevat" tämän ihmisen ja luulevat, että hän on tietty persoona, kuten he itsekin. Eivät tajua, ettei minuudeltaan hajanainen ihminen itse tiedosta omaavansa mitään erityistä persoonaa; hän vain on, mitä milloinkin, ja yrittää selviytyä hengissä. Toki jos ahdistus kasvaa paniikiksi, silloin ehkä osaavat toimittaa päivystykseen.

Minuudeltaan oikeasti hajanaisen tunnistaa takuulla jokainen. Ei siihen ammattilaistakaan tarvita. 

No eipä tunnistettu omia skitsoilujanikaan.

Kukapa minusta olisi ottanut selvää, kun ei ollut ystäviä ja parisuhteetkin päättyivät aina äkisti. Ei tuommoista häiriötä(?) ainakaan ennen ymmärretty olevankaan.

Kyse oli aina jostain muusta, kaikenlaisia "diagnooseja" olen kuullut.

Vierailija kirjoitti:

Dissosiaatio itsessään on oikeasti tosi laaja-alainen termi, eikä sitä ymmärrä edes kaikki psykologiapuolen työntekijätkään (näin sanoi aikanaan oma terapeuttini jolla pitkä kokemus vakavasti traumatisoituneiden ihmisten hoidosta). Moni on luullut esim vahvaa dissosiaatiota psykoosiksi, mikä on todella haitallinen virhe.

Jokainen ihminen kokee jonkinasteista dissosiaatiota elämänsä aikana (se tunne kun ajat autolla ja havahdut perillä ettet muistakaan matkasta paljoa? Jep, se on tavallista dissoa, ihan luonnollista). Dissosiatiiviseen oireiluun voi vaikuttaa ihan pelkkä stressi tai univaje, silloin ei todellakaan ole ihan kartalla ja enemmän asioita menee niin sanotusti "ohi", kun ei ole kunnolla kiinni nykyhetkessä.

Depresonalisaatio ("kaikki/oma itse tuntuu epätodelliselta") on keskivaikea muoto, jossa kokee olevansa irrallaan ympäristöstään tai ei koe olevansa kunnolla "itsessään", esim tuntoaisti on turta ja äänet etäisiä jne. Usein kytkeytyy ahdistukseen tai tulee paniikkohtauksen aikana. Itselläni on ollut tätä ja on ollut todella kova tappelu saada fokus takaisin ympäristöön silloin kun on tuntunut ettei saa mistään oikein kiinni. Tähänkin mainitsen, että depresonalisaatio EI ole psykoosia. Sitä tietää käytännössä miten kaikki on ja miten maailma toimii, mutta kokee oman olon irralliseksi ja se todella säikäyttää.

Extreme-muoto on DID (dissosiatiivinen identiteettihäiriö) johon ilmeisesti otsikon kysymys viittaa. Heitä on kuitenkin oikeasti todella, todella vähän, muita lievempimuotoisia dissosiaatiohäiriöitä on enemmän. Identiteetin täysi jakautuminen on oikeasti sen verran vakava juttu ettei se tapahdu ihan pienestä, siinä on yleensä todella paha lapsuuden traumatausta tai vastaava joka on estänyt psyyken normaalin kehityksen.

Lisätään edelliseen viitaten että se että ihminen käyttäytyy eri lailla eri ihmisten kanssa EI tarkoita että olisi jakautunutta persoonallisuutta tai dissosiaatiota. Se on vain simppeli evoluutioon ja selviytymiseen perustuva reaktio että peilataan tietyllä tavalla toisen ihmisen käytöstä takaisin, jotta saadaan luotua yhteys (lisää tietoa peilisoluista löytyy hakemalla). Toisilla se peilausreaktio vain on vahvempi kuin toisilla, mikä voi antaa "vaikutelman" että tyypillä ei olisi omaa persoonaa ollenkaan, vaikka kyllä se siellä on.

Kommenttisi loppuosasta:

Mutta onko erilainen käyttäytyminen eri ihmisten kanssa tietoista vai tahatonta, automaattista? Minä olin aikoinaan kuin hra Zelig Woody Allenin samannimisessä elokuvassa. Tuohon aikaan minulla ei vielä ollut omaa, tietoista persoonaa, vaikka olin nelikymppinen työntekijä, vaimo ja äiti

Nykyään on, enkä ole enää Zelig. Luojan kiitos.

Tutustuin henkilöön joka ei tuntunut eikä näyttänyt todelliselta. Jostain hetkestä alkaen hän alkoi näyttää todelliselta, mutta samalla hetkellä koko muu maailma muuttui silmissäni epätodelliseksi tai ainakin kaukaiseksi samalla kun toimintakykyni silti säilyi. Kertaakaan en onnistunut näkemään häntä osana tätä maailmaa. Miltä tämä kuulostaa?

Minulla ei ole todettu mitään häiriöitä, ei ole tutkittukaan. Vaikutelma kesti niin kauan kuin pidimme hänen kanssaan yhtä. Tavatessani hänet paljon myöhemmin uudelleen sama toistui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuus on usein myös rakenteellisesti häiriintynyt. Siinä voi olla toimivia puolia, mutta melko usein paljon kehittymättömiä puolia ja jopa täysin toisistaan irralla olevia osia. Usein tällaiset ihmiset ovat vakavasti häiriintyneitä, mikä johtaa myös vuorovaikutuksen ja ihmissuhteiden häiriöihin.

Ex-vainaalla tuo näkyi psykoottisina kausina.

Hänen terveen kirjoissa kulkeva sisarensa on myös jotenkin kaksijakoinen. Toisaalta ihan mukava, toisaalta jäykkä, äreä ja jotenkin autistinen.

Ex-vainaasi siskon käytös kuulostaa ihan normaalilta. Useimmat meistä "normaaleista" ovqt toisinaan ihan jees, toisinaan kiukkuisia ja taipumattomia. Mitä tarkoitat: "jotenkin autistinen"?

Mikä on ex-vainaa???🤣🤣🤣

Vierailija kirjoitti:

Tutustuin henkilöön joka ei tuntunut eikä näyttänyt todelliselta. Jostain hetkestä alkaen hän alkoi näyttää todelliselta, mutta samalla hetkellä koko muu maailma muuttui silmissäni epätodelliseksi tai ainakin kaukaiseksi samalla kun toimintakykyni silti säilyi. Kertaakaan en onnistunut näkemään häntä osana tätä maailmaa. Miltä tämä kuulostaa?

Minulla ei ole todettu mitään häiriöitä, ei ole tutkittukaan. Vaikutelma kesti niin kauan kuin pidimme hänen kanssaan yhtä. Tavatessani hänet paljon myöhemmin uudelleen sama toistui.

Oliko hlö siis enkeli tms?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Dissosiaatio itsessään on oikeasti tosi laaja-alainen termi, eikä sitä ymmärrä edes kaikki psykologiapuolen työntekijätkään (näin sanoi aikanaan oma terapeuttini jolla pitkä kokemus vakavasti traumatisoituneiden ihmisten hoidosta). Moni on luullut esim vahvaa dissosiaatiota psykoosiksi, mikä on todella haitallinen virhe.

Jokainen ihminen kokee jonkinasteista dissosiaatiota elämänsä aikana (se tunne kun ajat autolla ja havahdut perillä ettet muistakaan matkasta paljoa? Jep, se on tavallista dissoa, ihan luonnollista). Dissosiatiiviseen oireiluun voi vaikuttaa ihan pelkkä stressi tai univaje, silloin ei todellakaan ole ihan kartalla ja enemmän asioita menee niin sanotusti "ohi", kun ei ole kunnolla kiinni nykyhetkessä.

Depresonalisaatio ("kaikki/oma itse tuntuu epätodelliselta") on keskivaikea muoto, jossa kokee olevansa irrallaan ympäristöstään tai ei koe olevansa kunnolla "itsessään", esim tuntoaisti on turta ja äänet etäisiä jne. Usein kytkeytyy ahdistukseen tai tulee paniikkohtauksen aikana. Itselläni on ollut tätä ja on ollut todella kova tappelu saada fokus takaisin ympäristöön silloin kun on tuntunut ettei saa mistään oikein kiinni. Tähänkin mainitsen, että depresonalisaatio EI ole psykoosia. Sitä tietää käytännössä miten kaikki on ja miten maailma toimii, mutta kokee oman olon irralliseksi ja se todella säikäyttää.

Extreme-muoto on DID (dissosiatiivinen identiteettihäiriö) johon ilmeisesti otsikon kysymys viittaa. Heitä on kuitenkin oikeasti todella, todella vähän, muita lievempimuotoisia dissosiaatiohäiriöitä on enemmän. Identiteetin täysi jakautuminen on oikeasti sen verran vakava juttu ettei se tapahdu ihan pienestä, siinä on yleensä todella paha lapsuuden traumatausta tai vastaava joka on estänyt psyyken normaalin kehityksen.

Lisätään edelliseen viitaten että se että ihminen käyttäytyy eri lailla eri ihmisten kanssa EI tarkoita että olisi jakautunutta persoonallisuutta tai dissosiaatiota. Se on vain simppeli evoluutioon ja selviytymiseen perustuva reaktio että peilataan tietyllä tavalla toisen ihmisen käytöstä takaisin, jotta saadaan luotua yhteys (lisää tietoa peilisoluista löytyy hakemalla). Toisilla se peilausreaktio vain on vahvempi kuin toisilla, mikä voi antaa "vaikutelman" että tyypillä ei olisi omaa persoonaa ollenkaan, vaikka kyllä se siellä on.

Kommenttisi loppuosasta:

Mutta onko erilainen käyttäytyminen eri ihmisten kanssa tietoista vai tahatonta, automaattista? Minä olin aikoinaan kuin hra Zelig Woody Allenin samannimisessä elokuvassa. Tuohon aikaan minulla ei vielä ollut omaa, tietoista persoonaa, vaikka olin nelikymppinen työntekijä, vaimo ja äiti

Nykyään on, enkä ole enää Zelig. Luojan kiitos.

Kysymyksessäsi onkin melkein vastauksesi: Jos tekee jotain tietoisesti, eli esimerkiksi pidättelee itseään tekemästä jotain mitä yleensä tekisi, niin se on tietoista käytöksen muuntamista (ei automaattisesti huono asia missään nimessä, esim käytöshäiriöiden hoidossa on tärkeää tulla paremmin tietoiseksi siitä mitä tekee. En viittaa tokikaan sinuun, mutta yleisesti!). Tiedostamatonta käytöksen muuntamista taas on se ettei huomaa tekevänsä sitä, ja saattaa havahtua vasta myöhemmin että jaa kappas, kuinka tulee käyttäydyttyä niin eri lailla. Sanonnassa "seura tekee kaltaisekseen" on jotain perää, juuri peilisoluihin viitaten. Ja taisi jossain olla joskus mainintaakin että läheiset on hyvä valita tarkkaan juuri siksi että ne joiden kanssa olemme eniten tekemisissä muokkaavat meitä tiedostamattamme eniten. Ei siis sillä, että muututtaisiin täysin eri ihmisiksi, mutta heiltä saattaa huomaamattaan napsia esim käytösmalleja joita ei ole aiemmin itse käyttänyt. Joskus se on hyvä, joskus huono asia.

Ja hienoa että olet löytänyt oman persoonasi! Ehkä se on vain ollut piilossa pitkään, joskus joutuu tekemään aikamoisen matkan itseensä että osaa nähdä itsensä sellaisena kuin on, ja arvostaa sitä!

Vierailija kirjoitti:

Tutustuin henkilöön joka ei tuntunut eikä näyttänyt todelliselta. Jostain hetkestä alkaen hän alkoi näyttää todelliselta, mutta samalla hetkellä koko muu maailma muuttui silmissäni epätodelliseksi tai ainakin kaukaiseksi samalla kun toimintakykyni silti säilyi. Kertaakaan en onnistunut näkemään häntä osana tätä maailmaa. Miltä tämä kuulostaa?

Minulla ei ole todettu mitään häiriöitä, ei ole tutkittukaan. Vaikutelma kesti niin kauan kuin pidimme hänen kanssaan yhtä. Tavatessani hänet paljon myöhemmin uudelleen sama toistui.

En ole psykologi tai muuten ammattilainen, mutta traumataustaa omaavana: jos muutkin näkevät henkilön eli hän on todellinen, niin onnea, et näe näkyjä. Silloin mitä todennäköisin vaihtoehto voisi olla että hänessä on jokin yksityiskohta jonka mielesi yhdistää johonkin vanhaan traumaan, ja laukaisee reaktion sinussa, vaikka et tietoisesti saisikaan traumatakaumaa. Usein traumatriggerit voivat laukaista vastaavia hetkiä jolloin mieli kokee olevansa uhattuna. Silloin alkaa tuntua epätodelliselta kun alitajunta yrittää ns kasata palasia ja varoittaa vanhasta uhasta jota ei välttämättä edes kunnolla muista, mutta tietoinen mieli ei ymmärrä missä mennään.

Kyseisen ihmisen ei tarvitse edes näyttää joltain vanhalta pahantekijältä, joskus riittää että samantapainen ääni, haju, eleet tms laukaisee mielen perällä reaktion. EI tarkoita että juuri tämä edessäsi oleva henkilö on paha, vaan mieli sattuu syystä tai toisesta yhdistämään tämän aiempaan, pahaan henkilöön tai tapahtumaan.

Kuten sanoin, en ole itse ammattilainen, kirjoittelin vain omien kokemusten pohjalta. Jos tuo ei vaikuta elämääsi sen kummemmin, niin ei siitä tarvitse ns tehdä ongelmaa, mutta jos huomaat että tuota alkaa tapahtua muulloinkin ja se häiritsee, niin ihan hyvin voi käydä juttelemassa jonkun asiansa osaavan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Tuon vielä yhden näkökulman: minuudeltaan hajanaista henkilöä ei voi satuttaa samalla tavoin kuin normaalisti kehittynyttä, itsestään tietoista persoonaa.

Minulle on sattunut vaikka mitä, mutta koska väärinkäytösten ym. kohde on ollut vain joku dissopersoonani, nämä tapahtumat ovat vaurioittaneet vain tuota dissoa.

Toki esim. pahoinpitelyn ja raiskauksen kohteeksi joutuminen on rankkaa, mutta se ei leimaa koko elämää. Kun elämä taas on seesteisempää, mennyt ei muistu mieleen.

Kaikki paha tapahtui ikään kuin jollekin toiselle. Siitä ei lopulta ole edes tunnemuistoa, vaikka järjellä tiedät, että se tapahtui sinulle.

Tämähän se perimmäinen syy dissosiaatiohäiriöön onkin. Aivot tuottavat kokemuksen, että se tapahtui jollekin toiselle, jotta ihminen pystyy jollain tavalla jatkamaan elämäänsä. Itse vaikean traumaattisen tapahtuman vuoksi olen ollut aika lailla turta yli 10 vuotta. Olen yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että se oikea, todellinen minä on piilossa, pistin sen suojaan pahalta. Ongelma syntyykin siitä, kun en osaa tulla "piilostani" pois. Tiedän, että minulla on persoona, aiemmin koin mielihyvää pelkästään itsenäni olosta, koin tunteet voimakkaasti ja minulla oli viihdyttävä sisäinen maailma. Olin kuitenkin jo aikuinen ihminen kun koin ensimmäisen kerran depersonalisaation ja dissosiaation oireita. Terapiassakaan en saanut asioita takaisin raiteilleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutustuin henkilöön joka ei tuntunut eikä näyttänyt todelliselta. Jostain hetkestä alkaen hän alkoi näyttää todelliselta, mutta samalla hetkellä koko muu maailma muuttui silmissäni epätodelliseksi tai ainakin kaukaiseksi samalla kun toimintakykyni silti säilyi. Kertaakaan en onnistunut näkemään häntä osana tätä maailmaa. Miltä tämä kuulostaa?

Minulla ei ole todettu mitään häiriöitä, ei ole tutkittukaan. Vaikutelma kesti niin kauan kuin pidimme hänen kanssaan yhtä. Tavatessani hänet paljon myöhemmin uudelleen sama toistui.

En ole psykologi tai muuten ammattilainen, mutta traumataustaa omaavana: jos muutkin näkevät henkilön eli hän on todellinen, niin onnea, et näe näkyjä. Silloin mitä todennäköisin vaihtoehto voisi olla että hänessä on jokin yksityiskohta jonka mielesi yhdistää johonkin vanhaan traumaan, ja laukaisee reaktion sinussa, vaikka et tietoisesti saisikaan traumatakaumaa. Usein traumatriggerit voivat laukaista vastaavia hetkiä jolloin mieli kokee olevansa uhattuna. Silloin alkaa tuntua epätodelliselta kun alitajunta yrittää ns kasata palasia ja varoittaa vanhasta uhasta jota ei välttämättä edes kunnolla muista, mutta tietoinen mieli ei ymmärrä missä mennään.

Kyseisen ihmisen ei tarvitse edes näyttää joltain vanhalta pahantekijältä, joskus riittää että samantapainen ääni, haju, eleet tms laukaisee mielen perällä reaktion. EI tarkoita että juuri tämä edessäsi oleva henkilö on paha, vaan mieli sattuu syystä tai toisesta yhdistämään tämän aiempaan, pahaan henkilöön tai tapahtumaan.

Kuten sanoin, en ole itse ammattilainen, kirjoittelin vain omien kokemusten pohjalta. Jos tuo ei vaikuta elämääsi sen kummemmin, niin ei siitä tarvitse ns tehdä ongelmaa, mutta jos huomaat että tuota alkaa tapahtua muulloinkin ja se häiritsee, niin ihan hyvin voi käydä juttelemassa jonkun asiansa osaavan kanssa.

Kiitos ja kyllä, todellisesta henkilöstä on kyse. En kokenut uhkaa mutta selitys silti kiinnostaa kun itse en keksi mitään. Asia tuli mieleen ketjua lukiessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutustuin henkilöön joka ei tuntunut eikä näyttänyt todelliselta. Jostain hetkestä alkaen hän alkoi näyttää todelliselta, mutta samalla hetkellä koko muu maailma muuttui silmissäni epätodelliseksi tai ainakin kaukaiseksi samalla kun toimintakykyni silti säilyi. Kertaakaan en onnistunut näkemään häntä osana tätä maailmaa. Miltä tämä kuulostaa?

Minulla ei ole todettu mitään häiriöitä, ei ole tutkittukaan. Vaikutelma kesti niin kauan kuin pidimme hänen kanssaan yhtä. Tavatessani hänet paljon myöhemmin uudelleen sama toistui.

Oliko hlö siis enkeli tms?

ei tietääkseni  : )

Aloittaja on käsittänyt dissosiaatiohäiriön aivan väärin.

Yksi skarpeimmista ja sosiaalisesti lahjakkaimmista koskaan tapaamistani ihmisistä on dissosiatiivinen (traumaattisten lapsuudenkokemusten takia). Hän on hyvin vastuullisessa työssä ja halusi kertoa avoimesti, että hänellä on tällainen ja käy terapiassa jne. Olen sen jälkeen aina välillä havainnoinut häntä niissä tilanteissa (esim. tiettyjen puheenaiheiden äärellä), joissa hän sanoi häiriön hänellä usein ilmenevän. Yhden ainoan kerran huomasin, että jotakin hänessä tapahtui. Silloin keskustelu käsitteli erästä asiaa, joka oli tietääkseni läsnä siinä hänen traumaattisessa lapsuudenkokemuksessaan. Tilanne meni ohi nopeasti, mutta jotakin muutosta näin tapahtuvan olemuksessa, puheäänessä, katseessa jne. Kotona googlettelin aiheesta ja katsoin jonkun dissosiatiivisen Youtubeen tekemiä videoita, missä hän oli kuvannut itseään eri tilanteissa ja selosti, miten persoonat vaihtelivat. Hän halusi lisätä tietoisuutta asiasta tällä tavoin. Ulospäin hyvin pieniä merkkejä oli hänelläkin.

Sääli, että dissosiatiivisuus on yksi kauhuleffojen yms. viihteen kauhuelementti, kun oikeasti se on kauheita asioita kokeneiden ihmisten mielen selviytymiskeino. Ja ulospäin yleensä varsin epädramaattinen.

Vierailija kirjoitti:

Yksi skarpeimmista ja sosiaalisesti lahjakkaimmista koskaan tapaamistani ihmisistä on dissosiatiivinen (traumaattisten lapsuudenkokemusten takia). Hän on hyvin vastuullisessa työssä ja halusi kertoa avoimesti, että hänellä on tällainen ja käy terapiassa jne. Olen sen jälkeen aina välillä havainnoinut häntä niissä tilanteissa (esim. tiettyjen puheenaiheiden äärellä), joissa hän sanoi häiriön hänellä usein ilmenevän. Yhden ainoan kerran huomasin, että jotakin hänessä tapahtui. Silloin keskustelu käsitteli erästä asiaa, joka oli tietääkseni läsnä siinä hänen traumaattisessa lapsuudenkokemuksessaan. Tilanne meni ohi nopeasti, mutta jotakin muutosta näin tapahtuvan olemuksessa, puheäänessä, katseessa jne. Kotona googlettelin aiheesta ja katsoin jonkun dissosiatiivisen Youtubeen tekemiä videoita, missä hän oli kuvannut itseään eri tilanteissa ja selosti, miten persoonat vaihtelivat. Hän halusi lisätä tietoisuutta asiasta tällä tavoin. Ulospäin hyvin pieniä merkkejä oli hänelläkin.

Sääli, että dissosiatiivisuus on yksi kauhuleffojen yms. viihteen kauhuelementti, kun oikeasti se on kauheita asioita kokeneiden ihmisten mielen selviytymiskeino. Ja ulospäin yleensä varsin epädramaattinen.

Millaista muutosta olemuksessa tapahtui?