Lue keskustelun säännöt.
Onko dissosiaatiohäiriöisellä ihmisellä persoonallisuutta?
Käsittääkseni jotta ihmisellä voi olla persoonallisuus hänellä pitää olla jotain "OMAA". Siis omia ajatusmalleja, käsityksiä, mieltymyksiä, tavoitteita, haluja, toiveita, johtopäätöksiä, mielipiteitä,... persoonallisuus on vähän niinkuin kaikkien noiden "OMIEN" asioiden muodostama paketti.
Jotta voi olla jotain omaa niin ihmisellä täytyy olla jokin sellainen asia kuin "minä" tai "ITSE". Hänen tietoisuudessaan täytyy olla jokin sellainen kuin "ITSE". Kaipa tuota itseyttä kutsutaan identiteetiksi.
Jos ihmiselle tapahtuu todella paljon traumatisoivia asioita niin hänelle kertyy niin paljon kipua että hänen tietoisuutensa irtoaa itsestä. Liian kivun vuoksi ihminen ei pysty hahmottamaan itseään, hän ei enää pysy tietoisena itsestään, hänellä ei enää ole identiteettiä. Niin eihän sitten voi myöskään olla persoonallisuutta. Vai?
Kommentit (223)
Hyvä kysymys, minulla ei ainakaan ole tunnetta omasta persoonallisuudesta. Mutta muut pitävät persoonaani esim synkkänä ja outona eli ulospäin minulla on persoona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Dissosiaatiohäiriöisellä on yksi oma persoona ja useampi samankaltainen sivupersoona joita ei pysty erottamaan ulkopuolinen, eikä välttämättä henkilö itsekään siitä alkuperäisestä. Loput on sitten niitä varsinaisia sivupersoonia ja niitä voi olla vaikka kymmeniä.
Dissosiaatiohäiriö voi olla lievempikin kuin varsinaiset täysin jakautuneet persoonat, itselläni ei ole mitään yhtä alkuperäispersoonaa vaan hajautunut psyyke eikä mitään tiettyä omaa itseä.
Persoonallisuus on usein myös rakenteellisesti häiriintynyt. Siinä voi olla toimivia puolia, mutta melko usein paljon kehittymättömiä puolia ja jopa täysin toisistaan irralla olevia osia. Usein tällaiset ihmiset ovat vakavasti häiriintyneitä, mikä johtaa myös vuorovaikutuksen ja ihmissuhteiden häiriöihin.
Nykyään psykiatrit tykkäävät pistää diagnooseiksi persoonallisuushäiriöitä. Psykiatrit kysyvät kysymyksiä, potilaat vastaavat jotain. Psykiatrit huomaavat että vastaukset muodostavat epäjohdonmukaisen kokonaisuuden ja siksi psykiatri ajattelee että vika on "potilaan ajatusmalleissa" ja että siksi potilaalla on vaikkapa persoonallisuushäiriö. Niin sitten potilas saattaa käydä vuosikausia juttelemassa terapeutin kanssa ja terapeutti yrittää korjailla potilaan ajatusmalleja ynnä muita persoonallisuuden kierouksia. Mutta jos potilaalla on dissosiaatiohäiriö niin eiväthän hänen vastauksensa ole hänen ajatuksiaan, ei hänellä ole ajatusmalleja. Hänen vastauksensa tulevat jostain ihan muualta kuin potilaasta itsestään. Kenties potilas vain vastaa esim mitä psykiatri painostaa häntä vastaamaan tai mitä tilanne jollain muulla tavalla vaatii vastaukseksi. Ilman identiteettiä ihmisen sisällä ei ole mitään vakaata, ihminen on itsensä sisällä täysin tuuliajolla ilman minkäänlaista ankkuria tai perustusta, joten siksi hänen vastauksetkin saattavat vaihdella miten sattuu. Turha sellaiselta ihmiseltä on kysellä yhtikäs mitään. Jos ihmisellä ei ole vakaata mielen perustaa niin ei hänellä myöskään voi olla mitään minkä varaan rakentaa ajatusmalleja. Ajatuksia hänellä kyllä saattaa olla - mutta ne ajatukset eivät perustu yhtikäs mihinkään, eivät ole yhteydessä yhtikäs mihinkään, eivät merkitse mitään.
Luin jostain että 15% ihmisistä arvioidaan olevan persoonallisuushäiriö. Mutta kenties 15% on dissosiaatiohäiriöisiä joilla ei ole persoonallisuutta ensinkään.
Psykologit usein sanovat että kaikki ihmiset muodostavat käsityksiä ulkomaailmasta, muista ihmisistä, tapahtumista, jne. Mutta jos minulla on dissosiaatiohäiriö niin minulla ei ole käsitystä minusta itsestäni. Ja jos minulla ei ole käsitystä itsestäni niin eihän minulla silloin voi myöskään olla mitään käsityksiä ulkomaailmasta. Kyllä ihmisellä täytyy olla käsitys itsestä ennen kuin hänelle voi muodostua mitään muuta.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Dissosiaatiohäiriöisellä on yksi oma persoona ja useampi samankaltainen sivupersoona joita ei pysty erottamaan ulkopuolinen, eikä välttämättä henkilö itsekään siitä alkuperäisestä. Loput on sitten niitä varsinaisia sivupersoonia ja niitä voi olla vaikka kymmeniä.
Dissosiaatiohäiriö voi olla lievempikin kuin varsinaiset täysin jakautuneet persoonat, itselläni ei ole mitään yhtä alkuperäispersoonaa vaan hajautunut psyyke eikä mitään tiettyä omaa itseä.
On se siellä, mutta jos kaikki persoonat on samalla tasolla eikä kukaan liidaa niin mikään ei nouse toistensa yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onkohan mulla disso tai borderline? Tuntuu että olen ihan liian helposti "vietävissä" toisten mukana. Esim näen tietyllä tyylillä pukeutuvan, kiinnostavan ihmisen ja päätän, että alan pukeutua enemmän tuolla lailla. Seuraavana päivänä ihmettelen, että miten olen ajatellut niin, koska haluan olla sporttisen ja siistin näköinen. Mitään näistä "ideoista" ei edes voi lähteä toteuttamaan, kun ne loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. En tiedä millainen olen, mistä tykkään, millaisen suhteen haluan, missä haluan asua, minkä väriset hiukset haluan jne. Tai tiedän aina hetkeksi kerrallaan mutta tiedän jo valmiiksi että muutan mieltäni. Olen jo yli 30 että mikään vaihe se ei taida olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Dissosiaatiohäiriöisellä on yksi oma persoona ja useampi samankaltainen sivupersoona joita ei pysty erottamaan ulkopuolinen, eikä välttämättä henkilö itsekään siitä alkuperäisestä. Loput on sitten niitä varsinaisia sivupersoonia ja niitä voi olla vaikka kymmeniä.
Dissosiaatiohäiriö voi olla lievempikin kuin varsinaiset täysin jakautuneet persoonat, itselläni ei ole mitään yhtä alkuperäispersoonaa vaan hajautunut psyyke eikä mitään tiettyä omaa itseä.
Kertoisitko lisää, kiinnostaa tuo hajautuminen.
Miten se sinulla ilmenee?
Mieheni suvussa on nainen, jolla on sama diagnoosi. Hän on äkkinäinen ja vähän riippuvainen ikäisekseen. Omasta mielestään hän on enemmän adhd. Hänen pojallaan on tämä ja asperger.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuus on usein myös rakenteellisesti häiriintynyt. Siinä voi olla toimivia puolia, mutta melko usein paljon kehittymättömiä puolia ja jopa täysin toisistaan irralla olevia osia. Usein tällaiset ihmiset ovat vakavasti häiriintyneitä, mikä johtaa myös vuorovaikutuksen ja ihmissuhteiden häiriöihin.
Tämä kuvaa ainakin minua täysin, samoin aloittajan kommentit. En pysty yhtään samastumaan normaaleihin ihmisiin koska ei ole mitään minää joka ajattelee asioita, eikä edes mitään Pekkaa, Lissua ja Teppoa sisälläni jotka ajattelisivat eri asioita, pelkkää hajaannusta vain. Jos vaikka toinen sanoisi "onpa ihanan raikas sade helteen jälkeen" niin rehellinen vastaukseni olisi joku "niin, järjellä ajateltuna sade tekee hyvää luonnolle, sillä ei kyllä ole minulle mitään merkitystä kuten ei silläkään onko helle vai sade, kaikki näyttää epätodelliselta, kylläpäs muuten ahdistaa, miksihän muuten ääneni kuulostaa niin oudolta" jne...
Vierailija kirjoitti:
Nykyään psykiatrit tykkäävät pistää diagnooseiksi persoonallisuushäiriöitä. Psykiatrit kysyvät kysymyksiä, potilaat vastaavat jotain. Psykiatrit huomaavat että vastaukset muodostavat epäjohdonmukaisen kokonaisuuden ja siksi psykiatri ajattelee että vika on "potilaan ajatusmalleissa" ja että siksi potilaalla on vaikkapa persoonallisuushäiriö. Niin sitten potilas saattaa käydä vuosikausia juttelemassa terapeutin kanssa ja terapeutti yrittää korjailla potilaan ajatusmalleja ynnä muita persoonallisuuden kierouksia. Mutta jos potilaalla on dissosiaatiohäiriö niin eiväthän hänen vastauksensa ole hänen ajatuksiaan, ei hänellä ole ajatusmalleja. Hänen vastauksensa tulevat jostain ihan muualta kuin potilaasta itsestään. Kenties potilas vain vastaa esim mitä psykiatri painostaa häntä vastaamaan tai mitä tilanne jollain muulla tavalla vaatii vastaukseksi. Ilman identiteettiä ihmisen sisällä ei ole mitään vakaata, ihminen on itsensä sisällä täysin tuuliajolla ilman minkäänlaista ankkuria tai perustusta, joten siksi hänen vastauksetkin saattavat vaihdella miten sattuu. Turha sellaiselta ihmiseltä on kysellä yhtikäs mitään. Jos ihmisellä ei ole vakaata mielen perustaa niin ei hänellä myöskään voi olla mitään minkä varaan rakentaa ajatusmalleja. Ajatuksia hänellä kyllä saattaa olla - mutta ne ajatukset eivät perustu yhtikäs mihinkään, eivät ole yhteydessä yhtikäs mihinkään, eivät merkitse mitään.
Luin jostain että 15% ihmisistä arvioidaan olevan persoonallisuushäiriö. Mutta kenties 15% on dissosiaatiohäiriöisiä joilla ei ole persoonallisuutta ensinkään.
Psykologit usein sanovat että kaikki ihmiset muodostavat käsityksiä ulkomaailmasta, muista ihmisistä, tapahtumista, jne. Mutta jos minulla on dissosiaatiohäiriö niin minulla ei ole käsitystä minusta itsestäni. Ja jos minulla ei ole käsitystä itsestäni niin eihän minulla silloin voi myöskään olla mitään käsityksiä ulkomaailmasta. Kyllä ihmisellä täytyy olla käsitys itsestä ennen kuin hänelle voi muodostua mitään muuta.
ap
Dissosiaatiohäiriöitä on monenasteisia ja eri tavoin ilmeneviä. Rakenteellisessa dissosiaatiossa sivupersoonilla on usein myös persoonallisuushäiriöisille ominaisia vääristyneitä ajatusmalleja. Aina dissosiaatio ei ole rakenteellista dissosiaatiota, minkä vuoksi ihmisellä voi olla dissosiaatiohäiriön lisäksi myös persoonallisuushäiriö, miten usein onkin, koska psyykkisten ongelmien vuoksi hoidossa olevista persoonallisuushäiriöiden esiintyvyys on vielä suurempaa kuin yleisväestössä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onkohan mulla disso tai borderline? Tuntuu että olen ihan liian helposti "vietävissä" toisten mukana. Esim näen tietyllä tyylillä pukeutuvan, kiinnostavan ihmisen ja päätän, että alan pukeutua enemmän tuolla lailla. Seuraavana päivänä ihmettelen, että miten olen ajatellut niin, koska haluan olla sporttisen ja siistin näköinen. Mitään näistä "ideoista" ei edes voi lähteä toteuttamaan, kun ne loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. En tiedä millainen olen, mistä tykkään, millaisen suhteen haluan, missä haluan asua, minkä väriset hiukset haluan jne. Tai tiedän aina hetkeksi kerrallaan mutta tiedän jo valmiiksi että muutan mieltäni. Olen jo yli 30 että mikään vaihe se ei taida olla.
Pelkästään tuon kuvauksen perusteella kuulostaa epävakaalta.
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuus on usein myös rakenteellisesti häiriintynyt. Siinä voi olla toimivia puolia, mutta melko usein paljon kehittymättömiä puolia ja jopa täysin toisistaan irralla olevia osia. Usein tällaiset ihmiset ovat vakavasti häiriintyneitä, mikä johtaa myös vuorovaikutuksen ja ihmissuhteiden häiriöihin.
Ex-vainaalla tuo näkyi psykoottisina kausina.
Hänen terveen kirjoissa kulkeva sisarensa on myös jotenkin kaksijakoinen. Toisaalta ihan mukava, toisaalta jäykkä, äreä ja jotenkin autistinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onkohan mulla disso tai borderline? Tuntuu että olen ihan liian helposti "vietävissä" toisten mukana. Esim näen tietyllä tyylillä pukeutuvan, kiinnostavan ihmisen ja päätän, että alan pukeutua enemmän tuolla lailla. Seuraavana päivänä ihmettelen, että miten olen ajatellut niin, koska haluan olla sporttisen ja siistin näköinen. Mitään näistä "ideoista" ei edes voi lähteä toteuttamaan, kun ne loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. En tiedä millainen olen, mistä tykkään, millaisen suhteen haluan, missä haluan asua, minkä väriset hiukset haluan jne. Tai tiedän aina hetkeksi kerrallaan mutta tiedän jo valmiiksi että muutan mieltäni. Olen jo yli 30 että mikään vaihe se ei taida olla.
Jatkan - tai adhd?
Nappaan siis vaikutteita ympäriltäni ja aika useasti vältän liian altistavia ihmisiä, kun tiedän että mukaudun muistuttamaan heitä ja kadotan itseni.
Aika useasti "hämään" toisia sillä, että muodostan kuvan siitä, millainen toinen olettaa minun olevan ja alan muodostaa häntä varten yhtenäistä persoonallisuutta. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoitaja ajattelee minun olevan vakava ja järkevä ihminen, niin olen alitajuisesti yrittänyt esiintyä kuin vakava ja järkevä ihminen, vaikka ei tuntuisi yhtään siltä joka kerta. En halua, että vaikutan sekavalta ihmiseltä, joka vaihtaa tyyliään joka kerta. Mutta se ailahteleva on se, joka tosiasiassa olen, ja hyötyä keskustelusta tietysti ei ole, kun esitän jotain.
Sori että aloin puhua itsestäni, saa sivuuttaa jos valtaa liikaa keskustelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Dissosiaatiohäiriöisellä on yksi oma persoona ja useampi samankaltainen sivupersoona joita ei pysty erottamaan ulkopuolinen, eikä välttämättä henkilö itsekään siitä alkuperäisestä. Loput on sitten niitä varsinaisia sivupersoonia ja niitä voi olla vaikka kymmeniä.
Dissosiaatiohäiriö voi olla lievempikin kuin varsinaiset täysin jakautuneet persoonat, itselläni ei ole mitään yhtä alkuperäispersoonaa vaan hajautunut psyyke eikä mitään tiettyä omaa itseä.
Kertoisitko lisää, kiinnostaa tuo hajautuminen.
Miten se sinulla ilmenee?
Mieheni suvussa on nainen, jolla on sama diagnoosi. Hän on äkkinäinen ja vähän riippuvainen ikäisekseen. Omasta mielestään hän on enemmän adhd. Hänen pojallaan on tämä ja asperger.
Vaikeaa kuvata mutta jos nyt vaikka kuvailen tämänhetkistä oloa niin "näen" pään sisällön semmoisena mustana aukkona josta kuuluu kauheaa älämölöä. On myös erilaisia hahmoja päässä välillä. Tunnetasolla taas olen kireä kuin viulunkieli ja ahdistaa 24/7. Mikään ei oikein tunnu miltään ja kaikki on hyvin epätodellisen oloista, myös minä. Ihmisten seura tietysti ahdistaa todella paljon, olen hyvin epäluuloinen myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan mulla disso tai borderline? Tuntuu että olen ihan liian helposti "vietävissä" toisten mukana. Esim näen tietyllä tyylillä pukeutuvan, kiinnostavan ihmisen ja päätän, että alan pukeutua enemmän tuolla lailla. Seuraavana päivänä ihmettelen, että miten olen ajatellut niin, koska haluan olla sporttisen ja siistin näköinen. Mitään näistä "ideoista" ei edes voi lähteä toteuttamaan, kun ne loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. En tiedä millainen olen, mistä tykkään, millaisen suhteen haluan, missä haluan asua, minkä väriset hiukset haluan jne. Tai tiedän aina hetkeksi kerrallaan mutta tiedän jo valmiiksi että muutan mieltäni. Olen jo yli 30 että mikään vaihe se ei taida olla.
Pelkästään tuon kuvauksen perusteella kuulostaa epävakaalta.
Harmi. Minulla on nimittäin lapsi niin en uskalla tuoda esille, että tarvitsisin mahdollisesti apua tällaiseen ongelmaan. Mutta kiitos mielipiteestä.
Tällä palstalla psyk. sairaanhoitajat (tai ties ketkä) toisinaan valittavat että nykyään on "turhia potilaita" jotka eivät vain ota vastuuta omista asioistaan, eivät ota vastuuta itsestään. Lisäksi he valittavat että nykyään on potilaita jotka vain valittavat yksinäisyydestä ja potilaita jotka vain puhuvat its'emurhasta. Eli potilaita joilla ei hoitajien mielestä ole "todellisia ongelmia", potilaita jotka turhanpäiten valittavat ja vievät hoitoresursseja sellaisten potilaiden hoitamiselta joilla on todellisia ongelmia.
Mutta jos minulla ei ole tietoisuutta itsestäni, niin miten minä voisin olla vastuussa itsestäni? Jos potilaalla ei vaikuta olevan minkäänlaista "halua" tai "taipumusta" tai "aloitteellisuutta" ottaa vastuuta asioistaan niin kenties se johtuu siitä että hänellä on niin paljon traumakipuja ettei hän kertakaikkiaan pysty olemaan vastuussa itsestään. Hän ei tiedä itsestään mitään. Eikä hän todellakaan voi tietää mikä hänen ongelmansa on, ei hän voi tietää olevansa traumatisoitunut, ei hän voi tietää että hänelle on tapahtunut pahoja asioita - traumakivut estävät tietoisuuden tuosta kaikesta.
Jos kipu syrjäyttää sinulta tietoisuuden suunnilleen kaikesta, niin mitä jää jäljelle? Kenties jokin sellainen "tunne" tai "olotila" jota potilas kutsuu nimellä "yksinäisyys". Kun tietoisuus kivulla erotetaan kaikesta mitä ihmisen sisällä on, kun tietoisuus ei enää ole kiinni "itsessä", niin kenties tietoisuus jää "tyhjän päälle", "tyhjän sisälle", ja sitä "tyhjyyttä" potilas kutsuu yksinäisyydeksi. Tuolla yksinäisyydellä ei siis ole mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Kun olet suunnilleen koko elämäsi ajan erossa itsestäsi - niin sinulla mitä todennäköisimmin on todella yksinäinen olo. Ei todella yksinäinen ole se joka on erossa muista ihmisistä. Todella yksinäinen on se joka on erossa jopa itsestään.
Ja mitä tuo elinikäinen tila on potilaalle? Silkkaa kärsimystä. Jos ihmisen elämä on ainaista kärsimystä niin mitäpä muuta hän voisi alkaa ajatella kuin its'emurhaa? Hänen ainoa tunteensa on yksinäisyys ja hänen ainoa ajatuksensa on its'emurha. Muita tunteita ja muita ajatuksia hänellä ei ole. Muuta ei hänen kivuntäyteiseen tietoisuuteensa mahdu. Kun tietoisuutesi on täynnä kipua niin eipä sinne tietoisuuteen oikein muuta mahdu. Etkä mitenkään voi sitä kipua ymmärtää. Joten et osaa ongelmaasi muille selkeästi kertoa. Ja siksi meillä on nykyään "turhia" potilaita joilla ei ole "todellisia ongelmia" tai jotka "eivät kerro" mikä heidän ongelmansa on. Miten he voisivat ongelmansa kertoa kun heidän ongelmansa on niin suuri että he eivät voi sitä ymmärtää?
Eli kenties ne "turhat" potilaat ovat niitä joilla kaikista suurimmat ongelmat, ne jotka eniten apua tarvitsevat.
ap
Persoonallisuus ei katoa ikävien kokemusten myötä!
Vierailija kirjoitti:
Tällä palstalla psyk. sairaanhoitajat (tai ties ketkä) toisinaan valittavat että nykyään on "turhia potilaita" jotka eivät vain ota vastuuta omista asioistaan, eivät ota vastuuta itsestään. Lisäksi he valittavat että nykyään on potilaita jotka vain valittavat yksinäisyydestä ja potilaita jotka vain puhuvat its'emurhasta. Eli potilaita joilla ei hoitajien mielestä ole "todellisia ongelmia", potilaita jotka turhanpäiten valittavat ja vievät hoitoresursseja sellaisten potilaiden hoitamiselta joilla on todellisia ongelmia.
Mutta jos minulla ei ole tietoisuutta itsestäni, niin miten minä voisin olla vastuussa itsestäni? Jos potilaalla ei vaikuta olevan minkäänlaista "halua" tai "taipumusta" tai "aloitteellisuutta" ottaa vastuuta asioistaan niin kenties se johtuu siitä että hänellä on niin paljon traumakipuja ettei hän kertakaikkiaan pysty olemaan vastuussa itsestään. Hän ei tiedä itsestään mitään. Eikä hän todellakaan voi tietää mikä hänen ongelmansa on, ei hän voi tietää olevansa traumatisoitunut, ei hän voi tietää että hänelle on tapahtunut pahoja asioita - traumakivut estävät tietoisuuden tuosta kaikesta.
Jos kipu syrjäyttää sinulta tietoisuuden suunnilleen kaikesta, niin mitä jää jäljelle? Kenties jokin sellainen "tunne" tai "olotila" jota potilas kutsuu nimellä "yksinäisyys". Kun tietoisuus kivulla erotetaan kaikesta mitä ihmisen sisällä on, kun tietoisuus ei enää ole kiinni "itsessä", niin kenties tietoisuus jää "tyhjän päälle", "tyhjän sisälle", ja sitä "tyhjyyttä" potilas kutsuu yksinäisyydeksi. Tuolla yksinäisyydellä ei siis ole mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Kun olet suunnilleen koko elämäsi ajan erossa itsestäsi - niin sinulla mitä todennäköisimmin on todella yksinäinen olo. Ei todella yksinäinen ole se joka on erossa muista ihmisistä. Todella yksinäinen on se joka on erossa jopa itsestään.
Ja mitä tuo elinikäinen tila on potilaalle? Silkkaa kärsimystä. Jos ihmisen elämä on ainaista kärsimystä niin mitäpä muuta hän voisi alkaa ajatella kuin its'emurhaa? Hänen ainoa tunteensa on yksinäisyys ja hänen ainoa ajatuksensa on its'emurha. Muita tunteita ja muita ajatuksia hänellä ei ole. Muuta ei hänen kivuntäyteiseen tietoisuuteensa mahdu. Kun tietoisuutesi on täynnä kipua niin eipä sinne tietoisuuteen oikein muuta mahdu. Etkä mitenkään voi sitä kipua ymmärtää. Joten et osaa ongelmaasi muille selkeästi kertoa. Ja siksi meillä on nykyään "turhia" potilaita joilla ei ole "todellisia ongelmia" tai jotka "eivät kerro" mikä heidän ongelmansa on. Miten he voisivat ongelmansa kertoa kun heidän ongelmansa on niin suuri että he eivät voi sitä ymmärtää?
Eli kenties ne "turhat" potilaat ovat niitä joilla kaikista suurimmat ongelmat, ne jotka eniten apua tarvitsevat.
ap
Kiinnostavaa pohdintaa.
Vierailija kirjoitti:
Tällä palstalla psyk. sairaanhoitajat (tai ties ketkä) toisinaan valittavat että nykyään on "turhia potilaita" jotka eivät vain ota vastuuta omista asioistaan, eivät ota vastuuta itsestään. Lisäksi he valittavat että nykyään on potilaita jotka vain valittavat yksinäisyydestä ja potilaita jotka vain puhuvat its'emurhasta. Eli potilaita joilla ei hoitajien mielestä ole "todellisia ongelmia", potilaita jotka turhanpäiten valittavat ja vievät hoitoresursseja sellaisten potilaiden hoitamiselta joilla on todellisia ongelmia.
Mutta jos minulla ei ole tietoisuutta itsestäni, niin miten minä voisin olla vastuussa itsestäni? Jos potilaalla ei vaikuta olevan minkäänlaista "halua" tai "taipumusta" tai "aloitteellisuutta" ottaa vastuuta asioistaan niin kenties se johtuu siitä että hänellä on niin paljon traumakipuja ettei hän kertakaikkiaan pysty olemaan vastuussa itsestään. Hän ei tiedä itsestään mitään. Eikä hän todellakaan voi tietää mikä hänen ongelmansa on, ei hän voi tietää olevansa traumatisoitunut, ei hän voi tietää että hänelle on tapahtunut pahoja asioita - traumakivut estävät tietoisuuden tuosta kaikesta.
Jos kipu syrjäyttää sinulta tietoisuuden suunnilleen kaikesta, niin mitä jää jäljelle? Kenties jokin sellainen "tunne" tai "olotila" jota potilas kutsuu nimellä "yksinäisyys". Kun tietoisuus kivulla erotetaan kaikesta mitä ihmisen sisällä on, kun tietoisuus ei enää ole kiinni "itsessä", niin kenties tietoisuus jää "tyhjän päälle", "tyhjän sisälle", ja sitä "tyhjyyttä" potilas kutsuu yksinäisyydeksi. Tuolla yksinäisyydellä ei siis ole mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Kun olet suunnilleen koko elämäsi ajan erossa itsestäsi - niin sinulla mitä todennäköisimmin on todella yksinäinen olo. Ei todella yksinäinen ole se joka on erossa muista ihmisistä. Todella yksinäinen on se joka on erossa jopa itsestään.
Ja mitä tuo elinikäinen tila on potilaalle? Silkkaa kärsimystä. Jos ihmisen elämä on ainaista kärsimystä niin mitäpä muuta hän voisi alkaa ajatella kuin its'emurhaa? Hänen ainoa tunteensa on yksinäisyys ja hänen ainoa ajatuksensa on its'emurha. Muita tunteita ja muita ajatuksia hänellä ei ole. Muuta ei hänen kivuntäyteiseen tietoisuuteensa mahdu. Kun tietoisuutesi on täynnä kipua niin eipä sinne tietoisuuteen oikein muuta mahdu. Etkä mitenkään voi sitä kipua ymmärtää. Joten et osaa ongelmaasi muille selkeästi kertoa. Ja siksi meillä on nykyään "turhia" potilaita joilla ei ole "todellisia ongelmia" tai jotka "eivät kerro" mikä heidän ongelmansa on. Miten he voisivat ongelmansa kertoa kun heidän ongelmansa on niin suuri että he eivät voi sitä ymmärtää?
Eli kenties ne "turhat" potilaat ovat niitä joilla kaikista suurimmat ongelmat, ne jotka eniten apua tarvitsevat.
ap
PS. Jos pystyt ottamaan vastuuta itsestäsi, jos ymmärrät itseäsi ja ongelmiasi, jos pystyt itse kamppailemaan omia ongelmiasi vastaan - niin sinulla ei ole todella suuria ongelmia. Jos ihmisellä on todella suuria ongelmia niin hän ei itse niille mitään mahda, hän voi epätoivoisena ainoastaan pyytää apua muilta, hän on täysin muiden avun varassa, muuta toivoa hänellä ei ole kuin että joku muu hänet pelastaa.
ap
Mulla oli aikaisemmin dissosiaatiohäiriö, eikä mulla ollut ainoatakaan sivupersoonaa. Dissosiaatio ilmeni sillä tavalla, että välillä ikään kuin uppouduin ”liian syvälle omiin ajatuksiini.” Ihan oli oma persoona olemassa kuitenkin. Ihmisillä on hirveästi väärää tietoa dissosiaatiohäiriöistä.
Dissosiaatiohäiriöisellä on yksi oma persoona ja useampi samankaltainen sivupersoona joita ei pysty erottamaan ulkopuolinen, eikä välttämättä henkilö itsekään siitä alkuperäisestä. Loput on sitten niitä varsinaisia sivupersoonia ja niitä voi olla vaikka kymmeniä.