Lue keskustelun säännöt.
Onko dissosiaatiohäiriöisellä ihmisellä persoonallisuutta?
Käsittääkseni jotta ihmisellä voi olla persoonallisuus hänellä pitää olla jotain "OMAA". Siis omia ajatusmalleja, käsityksiä, mieltymyksiä, tavoitteita, haluja, toiveita, johtopäätöksiä, mielipiteitä,... persoonallisuus on vähän niinkuin kaikkien noiden "OMIEN" asioiden muodostama paketti.
Jotta voi olla jotain omaa niin ihmisellä täytyy olla jokin sellainen asia kuin "minä" tai "ITSE". Hänen tietoisuudessaan täytyy olla jokin sellainen kuin "ITSE". Kaipa tuota itseyttä kutsutaan identiteetiksi.
Jos ihmiselle tapahtuu todella paljon traumatisoivia asioita niin hänelle kertyy niin paljon kipua että hänen tietoisuutensa irtoaa itsestä. Liian kivun vuoksi ihminen ei pysty hahmottamaan itseään, hän ei enää pysy tietoisena itsestään, hänellä ei enää ole identiteettiä. Niin eihän sitten voi myöskään olla persoonallisuutta. Vai?
Kommentit (223)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä palstalla psyk. sairaanhoitajat (tai ties ketkä) toisinaan valittavat että nykyään on "turhia potilaita" jotka eivät vain ota vastuuta omista asioistaan, eivät ota vastuuta itsestään. Lisäksi he valittavat että nykyään on potilaita jotka vain valittavat yksinäisyydestä ja potilaita jotka vain puhuvat its'emurhasta. Eli potilaita joilla ei hoitajien mielestä ole "todellisia ongelmia", potilaita jotka turhanpäiten valittavat ja vievät hoitoresursseja sellaisten potilaiden hoitamiselta joilla on todellisia ongelmia.
Mutta jos minulla ei ole tietoisuutta itsestäni, niin miten minä voisin olla vastuussa itsestäni? Jos potilaalla ei vaikuta olevan minkäänlaista "halua" tai "taipumusta" tai "aloitteellisuutta" ottaa vastuuta asioistaan niin kenties se johtuu siitä että hänellä on niin paljon traumakipuja ettei hän kertakaikkiaan pysty olemaan vastuussa itsestään. Hän ei tiedä itsestään mitään. Eikä hän todellakaan voi tietää mikä hänen ongelmansa on, ei hän voi tietää olevansa traumatisoitunut, ei hän voi tietää että hänelle on tapahtunut pahoja asioita - traumakivut estävät tietoisuuden tuosta kaikesta.
Jos kipu syrjäyttää sinulta tietoisuuden suunnilleen kaikesta, niin mitä jää jäljelle? Kenties jokin sellainen "tunne" tai "olotila" jota potilas kutsuu nimellä "yksinäisyys". Kun tietoisuus kivulla erotetaan kaikesta mitä ihmisen sisällä on, kun tietoisuus ei enää ole kiinni "itsessä", niin kenties tietoisuus jää "tyhjän päälle", "tyhjän sisälle", ja sitä "tyhjyyttä" potilas kutsuu yksinäisyydeksi. Tuolla yksinäisyydellä ei siis ole mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Kun olet suunnilleen koko elämäsi ajan erossa itsestäsi - niin sinulla mitä todennäköisimmin on todella yksinäinen olo. Ei todella yksinäinen ole se joka on erossa muista ihmisistä. Todella yksinäinen on se joka on erossa jopa itsestään.
Ja mitä tuo elinikäinen tila on potilaalle? Silkkaa kärsimystä. Jos ihmisen elämä on ainaista kärsimystä niin mitäpä muuta hän voisi alkaa ajatella kuin its'emurhaa? Hänen ainoa tunteensa on yksinäisyys ja hänen ainoa ajatuksensa on its'emurha. Muita tunteita ja muita ajatuksia hänellä ei ole. Muuta ei hänen kivuntäyteiseen tietoisuuteensa mahdu. Kun tietoisuutesi on täynnä kipua niin eipä sinne tietoisuuteen oikein muuta mahdu. Etkä mitenkään voi sitä kipua ymmärtää. Joten et osaa ongelmaasi muille selkeästi kertoa. Ja siksi meillä on nykyään "turhia" potilaita joilla ei ole "todellisia ongelmia" tai jotka "eivät kerro" mikä heidän ongelmansa on. Miten he voisivat ongelmansa kertoa kun heidän ongelmansa on niin suuri että he eivät voi sitä ymmärtää?
Eli kenties ne "turhat" potilaat ovat niitä joilla kaikista suurimmat ongelmat, ne jotka eniten apua tarvitsevat.
ap
Mielenkiintoinen näkökulma.
Kuvailemasi henkilöt kuulostavat siltä, kuin heidän sielunsa olisi tapettu ja he olisivat kasvattaneet pelkän ihmisen kuoren geenien voimalla...
Nykyään puhutaan paljon varhaisesta vuorovaikutuksesta jota tarvitsee vauvana. Jotkut psykologit spekuloivat että jos ihminen ei saa sitä niin hänestä kasvaa aikuinen ZOMBI.
Jos joskus tapaat ihmisen jota kukaan ei oikein ymmärrä eikä hahmota, josta ei saa minkäänlaista otetta, josta kukaan ei ymmärrä että "kuka tai mikä hän oikein on miehiään", joka on omituinen kummajainen joka ei käyttäydy oikein minkään johdonmukaisen kaavan mukaisesti siis ei edes ikänsä tai sukupuolensa tai ammattinsa mukaisesti, joka vaikuttaa siltä kuin häntä ei olisi edes todella olemassa, niin on kaksi mahdollisuutta:
1. Hän on täydellinen psyko paatti ja siksi vain pitää identiteettinsä piilossa jottei paljastuisi. Kaikki on vain peliä.
2. Häntä todellakaan ei ole olemassa. Zombi. Hänen käytöksensä on tyhjää koska hän on tyhjä.
Osa zombeista ehkä saa hortoilla tyhjän elämänsä loppuun rauhassa. Moni varmaan alkoholisoituu, päätyy mielisairaalaan ja vankilaan. Haudassa odottaa rauha.
Mitä jos vääränlainen vuorovaikutus tekee ihmisestä zombien!? Puhutaan joskus varhaisesta vuorovaikutuksesta, mutta missä keskustelu laadusta??
En ole tavannut kuin flegmaattisia ihmisiä. Ja aggressiivisia, sellaisia jotka yhtäkkiä ikään kuin elävät kiukkuisen 4-vuotiaan ajatusmaailmaa.
Jos ollaan sitä mieltä, ettei ihmisellä ole sielua, niin eikö kaikkien pitäisi olla zombeja??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
eikö persoonallisuus tarkoita loppujen lopuksi vain jotain todella ydinolemusta, koska ihminen voi niin paljon kehittyä ja muuttua elämänsä aikana. Asenteet muuttuvat. Minusta mielenkiintoista on vain se, miten ihmistä voi kuvata kolmella sanalla ja enempää ei tarvitse ajatella.
Niin, tämä ydinolemuksen puuttuminen on se suurin ongelma ainakin minulla. En edes tiedä miltä se mahtaa tuntua. On vain pimeää ja tyhjää.
Itse olen ainakin luullut olevani aika normaali, mutta en silti koe, että minulla mitään ydinolemusta olisi. Käytökseni, osittain myös ajatukseni ja persoonani vaihtuu seuran mukaan. En sen tarkemmin tiedä kuka tai mikä olen. Minulla on jonkinlainen kuva siitä millaisena muut minua pitää. Minulla on myös joitan asiota, joista minulle tulee hyvä olo ja elän elämääni näiden asioiden takia ja niitä tavoitellen. Olen luullut, että tälläisiä tyhjiä, vaeltelevia kuoria olemme kaikki, mutta en sitten tiedä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
eikö persoonallisuus tarkoita loppujen lopuksi vain jotain todella ydinolemusta, koska ihminen voi niin paljon kehittyä ja muuttua elämänsä aikana. Asenteet muuttuvat. Minusta mielenkiintoista on vain se, miten ihmistä voi kuvata kolmella sanalla ja enempää ei tarvitse ajatella.
Niin, tämä ydinolemuksen puuttuminen on se suurin ongelma ainakin minulla. En edes tiedä miltä se mahtaa tuntua. On vain pimeää ja tyhjää.
Tämä sisäinen tyhjyys ja onttous on jotain,mistä uskovaiset kai käyttävät nimitystä 'jumalkaipuu'. Ilman uskoani,olisin päätynyt murhaamaan paitsi itseni,myös heitä,jotka minua ja lapsiani aikanaan satuttivat. Jumala on rakkaus,joka tuntee meidän yksilöllisen tuskamme. Ei siis mikään tavoittamattomissa lilluva henkiolento,vaan joku,jolle voit puhua myös silloin ja erityisesti silloin,kun sanasi eivät enää vain riitä kuvaamaan mitään. Ilman uskoani,heikkoakin,olisin jo kuollut,kuten moni muukin. En ole todellakaan oikea ihminen ketään neuvomaan,mutta olen saanut varmuuden siitä,että jos minä jonain päivänä lakkaan taistelemasta, on sota jo voitettu Jeesuksen täydellisen sovitusuhrin kautta. Minussa itsessäni ei asu mitään hyvää, mutta Jumala voi antaa rakkauden kokemuksen,joka usein on meiltä riistetty jonkun toisen toimien kautta,kun vain antaa sille mahdollisuuden ja usein vaikket itse sitä edes ymmärtäisi antaa. Silloin,kun ihminen menettää elämänhalunsa ja saa sopivan tilaisuuden,hän kyllä kenties voi lopettaa kärsimyksensä riistämällä maallisen elämänsä,mutta iankaikkista sieluaan,ts.sitä todellista itseään, hän ei voi määrätä katoamaan, se valta on vain Luojalla. Meillä jokaisella on tehtävämme täällä,voimme tuskastamme huolimatta kuitenkin pyrkiä olemaan rakkauden rikkinäisiä peilejä, vaikka kylmällä rationaalisella valinnalla. Rakkaus ei ole tunne,vaikkakin juuri sitä rakastetuksi tule iän kokemusta edes hetkittäin jokainen tarvitsee voidakseen jatkaa. Kun ihminen traumatisoituu, hänen on löydettävä jotakin itseänsä suurempaa,jonka uskoo ja luottaa voivan hänet viedä kärsimysten kautta voittoon. Itse menetin uskoni vuosiksi sen seurauksena,mitä minulle tehtiin,tänä päivänä uskoni on yhä epäilysten alla enemmän kuin turvallisen luottamuksen,mutta 'hädässäni minä huusin ja sinä kuulit ja autoit minut turvaan kalliolle,jolle en itse voinut nousta'. On olemassa myös hyvyyttä ja rakkautta, se vain ei löydy kaikille toisista ihmisistä,vaan sinut itsesi saatetaan kutsua olemaan tuo vajavainenkin rakkauden välikappale kivuistasi huolimatta tai juuri niiden vuoksi. Olkaa armolliset itsellenne,rakastakaa elämäänne sellaisena kuin se eteenne annetaan ja voit lopulta herätä huomaamaan,että kaikki meni lopulta juuri niin kuten piti. Ei koko maailmaa voi yksi ihminen parantaa, mutta jollekkin ihmiselle juuri sinä voit olla edes hetken koko maailma.
Mä koen että mussa on yksi "perus minä" ja sen lisäksi ainakin kuusi hiukan eriytynyttä persoonan osaa. Tai psykoterapeutin mukaan on myös seitsemäs, se osa joka kantaa traumamuistoja joita en ite muista. Itse minä tunnen jossain määrin kaikkia tunteita ja mulla on omia ajatuksia ja mielipiteitä. Mun eri osat ovat huomattavasti rajoittuneempia, jokaisella on oma tarkoituksensa. Esimerkiksi yhtä kutsun vihaiseksi osaksi. Se on vihainen ja epäluuloinen ja estää mua luottamasta ihmisiin, ettei kukaan enää satuttaisi. Mun iloinen osa puhuu ja nauraa ihmisten seurassa, se ei pelkää. Pelkäävä osa pelkää kaikkia vieraita ihmisiä, se on kauhuissaan vaikkei olisi mitään syytä. Kaikilla on myös omia mielipiteitä jotka rajoittuvat niiden ajatusten ja tunteiden mukaan. Pelkäävä osa pelkää terapeuttiani, iloinen ei ja vihainen on hyvin epäileväinen ja valmiina suuttumaan pienestäkin syystä. Minä itse en tiedä mitä ajattelisin, oikeesti en usko että terapeutti tekisi mitään pahaa ja se vaikuttaa mukavalta. Mut oon usein eri mieltä itteni kanssa. Terapeutti sanoi että tavoitteena olisi eri osien integraatio, sitte olisi vain yksi minä ilman mitään osia. Se kuulostaa oudolta, millaista on olla kokonainen, vain yksi..
Buddha. Ilman persoonallista itseä. Todellinen Itse.
Psykologit varmaan laittaisivat lääkityksen ja mielisairaalaan 🤣
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö teillä ole muuta tekemistä kuin tämä? Keskittykää nykyhetkeen ja olkaa onnellisia. Mieli todellakin on sairas - kaikilla!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hulluja taas liikkeellä. Ottakaahan iltalääkkeet!
Mutta kuka sen lääkkeen ottaa? 🤣
Vierailija kirjoitti:
Eikö teillä ole muuta tekemistä kuin tämä? Keskittykää nykyhetkeen ja olkaa onnellisia. Mieli todellakin on sairas - kaikilla!
Joku ei kestä, että jotkut ovat niin rikki, ja reagoi sitten näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älkää menkö traumaterapiaan! Tuutte hulluksi - tämä keskustelu todistaa traumaterapian ja psykiatrien vaarallisuuden. Pysykää kaukana heistä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
eikö persoonallisuus tarkoita loppujen lopuksi vain jotain todella ydinolemusta, koska ihminen voi niin paljon kehittyä ja muuttua elämänsä aikana. Asenteet muuttuvat. Minusta mielenkiintoista on vain se, miten ihmistä voi kuvata kolmella sanalla ja enempää ei tarvitse ajatella.
Niin, tämä ydinolemuksen puuttuminen on se suurin ongelma ainakin minulla. En edes tiedä miltä se mahtaa tuntua. On vain pimeää ja tyhjää.
Itse olen ainakin luullut olevani aika normaali, mutta en silti koe, että minulla mitään ydinolemusta olisi. Käytökseni, osittain myös ajatukseni ja persoonani vaihtuu seuran mukaan. En sen tarkemmin tiedä kuka tai mikä olen. Minulla on jonkinlainen kuva siitä millaisena muut minua pitää. Minulla on myös joitan asiota, joista minulle tulee hyvä olo ja elän elämääni näiden asioiden takia ja niitä tavoitellen. Olen luullut, että tälläisiä tyhjiä, vaeltelevia kuoria olemme kaikki, mutta en sitten tiedä?
Ydinolemus - sellaisena kuin minä sen koen - ei tarkoita, että kokisin jokaisen ihmisen kanssa itseni samanlaiseksi! (Minusta se olisi epänormaalia...) Yhdessä seurassa voin kokea itseni viehättäväksi, toisessa älykkääksi, tokolmannessa epävarmaksi. Koska kyse on aina vuorovaikutuksesta; selkeä persoonallisuus ei tarkoita, etteikö ihminen kokisi eroja tunnetiloissaan ympäristön mukaan. Joskus ympäristö vaikuttaa enemmän, joskus vähemmän, mutta se on osa sitä miten persoonallisuutensa kokee. Ehkä psykopaatti voisi kokea itsensä aina samalla tavalla.
Toisaalta ymmärrän kuvauksesta, että epäkypsä ihminen ns. hakee itseään. On irtosuhteita, oman alan hakemista, jne. Milloin epäkypsyys luetaan sairaudeksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Buddha. Ilman persoonallista itseä. Todellinen Itse.
Psykologit varmaan laittaisivat lääkityksen ja mielisairaalaan 🤣
Tarkoittaako tämä, että hän on vapaa traumoista/pyrkyryydestä, ja eräänlaisessa flow-tilassa, jossa nauttii olemassaolosta puhtaimmillaan?
Miksi eristätte trauman persoonastanne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eri päivinä voi olla eri fiiliksiä (ainakin jos menkat tulossa...) Jos on päivä jolloin stressaavntuu helposti, eihän se tarkoita, että on sinä päivänä eri persoonallisuus vaan jokin hormoni tai kokemus on herkistänyt negatiivisia tunteita.
Ulospäin olen varmaan ihan normaali, jos minua ei hyvin tunne.
Tiedän mitä on olla ystävällinen muille, ja olenkin sitä mutta sillä ei ole minulle mitään merkitystä todella. Käyn töissä koska niin kuuluu tehdä, toimin sosiaalisten normien mukaan koskaan niin kuuluu tehdä.
Nytkin kun näytän tätä viestiä niin sormeni näyttää epätodelliselta, ajatukseni tuntuvat epätodelliselta ja se tuntuu epätodelliselta että istun tällä hetkellä wc:ssä.
En aina muista käydä suihkussa koska puhtaus tai epäpuhtaus on asioita joita en koe tai tunne koska en tunnu todelliselta, siksi minulla on muistutus siitä puhelimessa koska muut ihmiset kokevat epämukavaksi jos on epäpuhdas.
Ääneni kuulostaa vieraalta, se myös muuttuu sen mukaan kenelle puhun.
Toimin usein niinkuin oletan muiden minun haluavan toimia, koska jos toimisin niinkuin itse haluan niin en tekisi muuta kuin makaisin ja miettisin mikä on totta ja mikä ei.
"Onni on olla hullu" koska en minä tästä oikeastaan kärsi, koska mikään, ei edes se epätodellisuus tunnu todelliselta.
Taustalla minulla on lapsena toistuvasti tapahtunutta seksuaalista väkivaltaa lähisukulaisen toimesta joka on osaltaan vaikuttanut tähän.
Muistan jo lapsena että ne tilanteet eivät tuntunut enää todelliselta, jossain siellä se raja ylittyi. Ihankuin se olisi tapahtunut jollekkin muulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä palstalla psyk. sairaanhoitajat (tai ties ketkä) toisinaan valittavat että nykyään on "turhia potilaita" jotka eivät vain ota vastuuta omista asioistaan, eivät ota vastuuta itsestään. Lisäksi he valittavat että nykyään on potilaita jotka vain valittavat yksinäisyydestä ja potilaita jotka vain puhuvat its'emurhasta. Eli potilaita joilla ei hoitajien mielestä ole "todellisia ongelmia", potilaita jotka turhanpäiten valittavat ja vievät hoitoresursseja sellaisten potilaiden hoitamiselta joilla on todellisia ongelmia.
Mutta jos minulla ei ole tietoisuutta itsestäni, niin miten minä voisin olla vastuussa itsestäni? Jos potilaalla ei vaikuta olevan minkäänlaista "halua" tai "taipumusta" tai "aloitteellisuutta" ottaa vastuuta asioistaan niin kenties se johtuu siitä että hänellä on niin paljon traumakipuja ettei hän kertakaikkiaan pysty olemaan vastuussa itsestään. Hän ei tiedä itsestään mitään. Eikä hän todellakaan voi tietää mikä hänen ongelmansa on, ei hän voi tietää olevansa traumatisoitunut, ei hän voi tietää että hänelle on tapahtunut pahoja asioita - traumakivut estävät tietoisuuden tuosta kaikesta.
Jos kipu syrjäyttää sinulta tietoisuuden suunnilleen kaikesta, niin mitä jää jäljelle? Kenties jokin sellainen "tunne" tai "olotila" jota potilas kutsuu nimellä "yksinäisyys". Kun tietoisuus kivulla erotetaan kaikesta mitä ihmisen sisällä on, kun tietoisuus ei enää ole kiinni "itsessä", niin kenties tietoisuus jää "tyhjän päälle", "tyhjän sisälle", ja sitä "tyhjyyttä" potilas kutsuu yksinäisyydeksi. Tuolla yksinäisyydellä ei siis ole mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Kun olet suunnilleen koko elämäsi ajan erossa itsestäsi - niin sinulla mitä todennäköisimmin on todella yksinäinen olo. Ei todella yksinäinen ole se joka on erossa muista ihmisistä. Todella yksinäinen on se joka on erossa jopa itsestään.
Ja mitä tuo elinikäinen tila on potilaalle? Silkkaa kärsimystä. Jos ihmisen elämä on ainaista kärsimystä niin mitäpä muuta hän voisi alkaa ajatella kuin its'emurhaa? Hänen ainoa tunteensa on yksinäisyys ja hänen ainoa ajatuksensa on its'emurha. Muita tunteita ja muita ajatuksia hänellä ei ole. Muuta ei hänen kivuntäyteiseen tietoisuuteensa mahdu. Kun tietoisuutesi on täynnä kipua niin eipä sinne tietoisuuteen oikein muuta mahdu. Etkä mitenkään voi sitä kipua ymmärtää. Joten et osaa ongelmaasi muille selkeästi kertoa. Ja siksi meillä on nykyään "turhia" potilaita joilla ei ole "todellisia ongelmia" tai jotka "eivät kerro" mikä heidän ongelmansa on. Miten he voisivat ongelmansa kertoa kun heidän ongelmansa on niin suuri että he eivät voi sitä ymmärtää?
Eli kenties ne "turhat" potilaat ovat niitä joilla kaikista suurimmat ongelmat, ne jotka eniten apua tarvitsevat.
ap
Mielenkiintoinen näkökulma.
Kuvailemasi henkilöt kuulostavat siltä, kuin heidän sielunsa olisi tapettu ja he olisivat kasvattaneet pelkän ihmisen kuoren geenien voimalla...
Kenties eräänlainen tyhjä ihminen voidaan saada aikaiseksi niin helposti että tuhotaan hänen dopamiinijärjestelmänsä. Luin jostain eläinkokeista missä eläinten dopamiinijärjestelmä tuhottiin. Eläimet jäivät vain makoilemaan, eivät pyrkineet enää mihinkään, eivät pyrkineet edes hankkimaan ruokaa, söivät vain jos ruoka pistettiin niiden viereen. Eihän se laiskuutta ole, vaan sitä ettei enää ole mitään syytä tehdä mitään.
Dopamiinihan taitaa olla se joka vastaa mielihyvästä, palkitsevasta tunteesta. Jos ei dopamiinia ole niin mikään ei tunnu hyvältä, mikään ei ole hyvää. Usein puhutaan kepeistä ja porkkanoista, sanotaan että kaikki haluavat jotain. Mutta eihän dopamiinittomalla ihmisellä ole porkkanoita, hän ei halua mitään. Kaipa sellainen ihminen periaatteessa jäisi makoilemaan kunnes kuolisi, mutta keppien vuoksi se ei varmaan ole mahdollista. Joten pakko jatkaa toimintaa, pakko tehdä jotain, vaikkei toiminnalle ole mitään positiivista syytä.
Jos ei saa palkitsevaa tunnetta mistään niin ei ole tavoitteita. Ei pyri mihinkään. Ei ole tulevaisuudensuunnitelmia. Turha miettiä tulevaisuutta ollenkaan jos siellä ei ole mitään tavoittelemisen arvoista. Eihän sitten myöskään ole ajatusmalleja/tekniikoita/toimintatapoja joilla tavoitteita kohti pyrkisi. Ja ehkei sitten myöskään ole minkäänlaisia henkilökohtaisia mieltymyksiä, ei edes mielipiteitä tai arvoja. Eli ei ole persoonallisuutta.
Tuollainen ihminen toimii vain keppien pakottamana. Osa kepeistä on varmaan ihmisen sisällä, paljon keppejä tulee varmasti sosiaalisesta ympäristöstä. Tuo ihminen toimii siis suureksi osaksi sen mukaan miten sosiaalinen ympäristö painostaa hänet toimimaan.
Varmaan jotta ihmisellä voisi olla persoonallisuus niin ainakin kahden perusehdon pitäisi täyttyä:
1. Ihmisellä pitäisi olla dopamiinia jotta olisi omia tavoitteita joita kohti pyrkiä.
2. Ihmisellä pitäisi olla edes jonkin verran sosiaalista tilaa jotta hän voi kehittää omia tapojaan edetä tavoitteisiinsa. Jos on liikaa sosiaalista painostusta niin ihmisellä ei ole tilaa olla oma itsensä. Aivan turha edes kehittää mitään "omaa itseä" jos sitä ei ole ikinä mahdollista käyttää, jos aina on pakko tehdä mitä muut määräävät.
Minä en aikoinani saanut apua omaan persoonallisuushäiriöön. Todettiin vaan että olen tavallista älykkäämpi, jokseenkin jännittynyt ihmisten seurassa ja että minulla on vilkas mielikuvitus. Normaali siis. Psykiatrit ja psykologit olivat lähinnä sitä mieltä että tuhlasin vain heidän aikaansa :(
Syy: Kasvoin väkivaltaisessa kodissa jossa näytettiin hienompaa kulissia kaikille ulospäin. Minun mustelmat piilotettiin, minun kivusta aiheutuneet julkiset itkut väitettiin lellipennun kiukutteluksi jne.
Aikoinaan alle ja yli parikymppisenä otin telkkarisarjojen hahmojen persoonallisuuksia itselleni. Leikkuutin ja värjäytin hiukset ja meikkasin samalla tavalla, pukeuduin samalla tavalla ja opettelin hahmojen eleitä ja repliikkejä jotta osaisin puhua kuten he. Aina kun tuli jokin kiinnostavampi, "vahvempi" persoona noissa telkkarihahmoissa vastaan, niin edellinen sai väistyi niiden tieltä. Vuoden tai puolen vuoden välein vähintään. Joskus saatoin nähdä jonkun huomiota herättävän henkilön toisella paikkakunnalla käydessäni, esimerkiksi baarissa tai ruokakaupassa, ja hahmotin hänestä persoonan joka haluaisin olla.
Minulla oli siis noiden hahmojen persoona joka oli sellainen sosiaalinen mutta samalla hyvin hallitseva ettei minulle ryppyillä vaan että minua ihailtaisi ja tämä persoona oli se joka sai miehiä ja kavereita. Olen ollut osaksi tällainen opiskellessa ja työelämässä.
Lisäksi sellainen alistunut, uhriutuva, arka, pelokas, hyvin yksinäinen koti-minä joka peräisin turvattomasta lapsuudesta eli joka mustasukkainen ja katkera. Silloin minua myös arvosteltiin rumasti, osaamistani ja ulkonäköäni.
Tuo viimeksimainittu tulee edelleen joskus esiin jos esimerkiksi käyn vanhalla kotipaikkakunnalla ja jossa koen että sukulaiset tai tuttavat yrittävät jyrätä minun yli tai arvostelevat. En ala väittämään vastaan vaan nielen kaiken ja mielessäni inhoan heitä, samalla kun näytän siltä ettei kommenttinsa vaikuta minuun. Sisimmässäni itken mutta päälle päin hymyilen.
Olen edelleen tietyllä tavalla täydellisyyden tavoittelija, perus kiltti tyttö, ja petyn karvaasti jos suunnitelmani menevät pieleen. Ikään kuin putoaisin taivaalta maan syvimpään koloon. Olin aina se luokan paras, nykyään tuntuu siltä että en ole täysin pätevä työssäni, vaikka minulle kerrotaan miten hyvä olen.
Minun on hyvin vaikea luottaa ihmisiin yhä tänä päivänä, olen 42v. Persoonani on ehkä ajan myötä eheytynyt omaksi eikä muiden kopioiksi, ja kärsin ainoastaan paniikkihäiriöstä joka ilmenee kerran pari vuodessa, konfliktien sattuessa. Noihin minulla on kaiken varalta olemassa tapauskohtainen rauhoittava lääkitys.
Tänä päivänä persoonallisuuteni saattaa yhä olla hieman hajalla, koska mietin välillä että mitkä tapahtumat ovat tapahtuneet minulle oikeasti ja mitä saatan kuvitella niiden rinnalle tai tilalle. Joskus muistikuvista katoaa vuosia kun en muista tarkalleen että missä asuin, ja esimerkiksi yhden tai kahden päivän tapahtumat muistan tunnin tarkkuudella tietyn ajan ikään kuin kaikki tuoksut ja tuntemukset tulisivat 20 vuoden takaa pintaan kuin olisi tapahtunut eilen, sen jälkeen lyö tyhjää enkä enää muista. Viime aikoina olen kirjoittanut muistiin niitä muistikuvia ja ajankohtia. Muita muisti- ja keskittymishäiriöitä ei noin muuten arkielämässäni ole.
Muita joilla ollut tai on tällaista?
Onko niin että ihmisellä voi olla dissosiaatio- ja derealisaatio samaan aikaan tai vuorotellen?
Kun toisessa persoona on jakautunut ja sen lisäksi jos jokin niistä persoonista vielä epätodellisen oloinen välillä?
Minulla on dissosiaatiohäiriö, joka ei ole dissosiatiivinen identiteettihäiriö vaan persoonan rakenteellista dissosiaatiota. Se johtuu liian vaikeasta lapsuudesta, jolloin aivot ovat lohkoneet tietyt asiat pienempiin osiin, joka auttaa selviytymään. On olemassa tietty minä itse, joka elää tässä ja nyt. Sen lisäksi on kaksi traumatisoitunutta ja tästä arkiminästä erillään olevaa persoonallisuuden osaa, jotka elävät menneessä traumatisoivassa ajassa. T
erapian myötä nämä ovat kuitenkin lähentyneet hyvin lähelle toisiaan yhdeksi paketiksi, eikä enää esiinny samaan tapaan traumamuistoihin juuttuneita puolia. Ulkopuolinen ei huomaa niitä sillä tavoin, että muuttuisin täysin toiseksi ihmiseksi. Ne vain selittävät tunnetiloja/reaktioita jne. jotka voivat muuttua, jos jokin tapahtuma muistuttaa menneestä. Sana osa on aika huono kuvaamaan tätä, koska oikeasti on olemassa yksi ja sama ihminen, joka elää ajoittain menneessä ajassa ja kokee sen kaltaisesti.
Tällä hetkellä jäljellä on vielä vireystilan vaihteiluita, mutta nekään eivät ole niin vaikeita, että esimerkiksi halvaantuisin alivireyden vuoksi. Alivireys tarkoittaa sitä, että ihmisen hermosto on valmistautunut kuoleman vaaraan samaan tapaan kuin eläin leikkii kuollutta viimeisenä vaihtoehtona selviytymiseen. Ylivireydessä elimistö on valmistautunut taistelemaan tai pakenemaan ja se näkyy korkeana sykkeenä, kiihtyneisyytenä jne.