en ymmärrä ihmisiä joilla ei ole kavereita.

Voisin olla useammankin ihmisen kaveri, mutta jostain syystä ihmiset kaikkoavat. Olen hyväksynyt tämän.

Juttelitko sinä ap kouluaikoina myös niille kilteimmille pojille? 🥺

Minulla on aika voimakas Asperger, se vaikeuttaa huomattavasti kavereiden saantia, jopa muiden aspergerien kanssa on vaikea olla samalla aaltopituudella. En sitten tiedä, toisaalta sitä kaipaisi läheistä ystävää, jonka kanssa voisi jakaa kaiken, mutta toisaalta parempi olla yksin kuin väkisin muiden kanssa, jos ei viihdy heidän seurassaan eikä ole heidän kanssaan mitään yhteistä.

Valmiiksi arka luonne ja kolahdukset tekivät sen, että en nuorena hirveän usein uskaltanut mennä puhumaan muille. Mutta joskus kuitenkin tein sen. Eikä se johtanut kavereiden saamiseen. Ei ainakaan sellaisten, joiden kanssa olisi synkannut, jotka olisivat aidosti pitäneet minusta ja minä heistä.

Eikä edes hirveästi ollut, mistä puhua, kun muiden puheenaiheet liikkuivat jossain ihan muualla kuin minulle tutuissa asioissa.

Ei puhuminen tarkoita automaattista ystävyyttä.

Terveisin Naispelko27

Viimeisin yritys kaatui siihen että kys. henkilö ei pystynyt rentoutumaan seurassani kotonaan. Vaikka muuten tultiin toimeen. Voi voi. Onpahan sentään yksi kaveri.

Kavereista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Puhuvat potaskaa selän takana, lainaavat rahaa ja tulevat kateelliseksi puolisosta.

No en kaipaakaan ystäviä.

Yleensä uusia kavereita ei saa jos ei ole vanhoja kavereita. Pidetään liian outona ettei  ole kavereita.

Yleensä kuitenkin kaverittomat on melko tavallisia ja mahdollisesti myös parempia kavereita kuin ne joilla on paljon kavereita.

.

Ap, on varmaan paljon, mitä et ymmärrä, mutta hankipa elämä.

Vierailija kirjoitti:

Kavereita oli viimeksi teininä ja nyt 32 vuotiaanakaan ei ole yhtäkään koska viihdyn ilman niitä vallan hyvin.

Mies ja lapset riittää.

Ai mies ei ole kaveri? Seksikumppani vaan?

Olen mennyt puhumaan muille moneen otteeseen, mutta ei niistä ole syntynyt ystävyyttä.

Olen introvertti ja uuvun pelkästä ajatuksesta, että pitäisi väkisin jonkun kanssa kaveerata. Normaalit asiointikontaktit riittävät, päivää/kiitos/näkemiin.

Olen ollut kahdesti naimisissakin ja ahdistuin suunnattomasti niistä nurkissa pyörivistä kikkelipelleistä. Menin naimisiin kun muka piti, kun kaikki muutkin. Ei ollut minun juttu se, etenkään kun heillä oli nämä typerät ideat siitä, että muija tekee kotona kaiken. Toinen välillä leikki Master Chefiä, turasi 4 tuntia ja sotki keittiön. Pöytään tuli jotain mikä muistutti biojäteastiaa, pientä harmaata silppua. Arvatkaa, siivosiko jälkensä?

Mulle ei sovi tiivis yhteiselämä, vaikka seksistä tykkäänkin. Omasta asunnosta ja sen rauhasta en luovu ennenkuin pakotetaan johonkin vanhusten loppuvarastoon.

Ja sitä odotellessa mulle on turha tyrkyttää samaa sabluunaa kuin jollekin läheisriippuvaisille.