en ymmärrä ihmisiä joilla ei ole kavereita.

Miksi sinun pitäisi ymmärtää esimerkki minun ystävättömyyttä? En edes kaipaa ymmärtämystäsi. 😄

Ihan kuin Hale&Pace-sketsin "Paras kaveri" 😅😅😅😄😄

Vierailija kirjoitti:

No jos heitä on vaikka rankasti kiusattu tai käytetty hyväksi lapsena ja lähinnä viettävät arkeaan dissosioiden muista ihmisistä, niin ei se kuule helppoa ole.

Eli ne jotka ei saa kavereita heti kun menee vaan puhumaan on mt-ongelmaisia? Miksi tätä yläpeukutetaan?

Kavereita oli viimeksi teininä ja nyt 32 vuotiaanakaan ei ole yhtäkään koska viihdyn ilman niitä vallan hyvin.

Mies ja lapset riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No jos heitä on vaikka rankasti kiusattu tai käytetty hyväksi lapsena ja lähinnä viettävät arkeaan dissosioiden muista ihmisistä, niin ei se kuule helppoa ole.

Eli ne jotka ei saa kavereita heti kun menee vaan puhumaan on mt-ongelmaisia? Miksi tätä yläpeukutetaan?

Kirjoittaja selkeästi mainitsi "jos vaikka", mikä viittaa siihen, että mt-ongelmat ovat vain mahdollinen syy yksi muiden joukossa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä sulle kuuluu?

Höh, miksei se oo mun kaveri vaikka puhuin sille 🙄

Muille vaan puhumaan?

No mutta mitä siitä saisi, jos vain rupeaisi jollekin random muulle puhumaan. Sehän voi olla ihan tylsä tyyppi, jota pidemmän päälle en jaksaisi. 

Ja kyllä sitä pitää vähän kuunnella sitä toista myös eikä vain itse puhua.

Vierailija kirjoitti:

Kavereita oli viimeksi teininä ja nyt 32 vuotiaanakaan ei ole yhtäkään koska viihdyn ilman niitä vallan hyvin.

Mies ja lapset riittää.

Sama täällä. Muutama ihmissuhde riittää. Jos on enemmän niin alkaa rasittamaan.

Olen ollut viisi viikkoa mökillä ja ainoat ihmiskontaktit tänä aikana ovat olleet kauppareissuilla. Saatan olla täällä päiviäkin sanomatta sanaakaan. Puhelin ei ole soinut kertaakaan, enkä ole soittanut minnekään (mihin soittaisin?).

M 45

Jaa.

Vierailija kirjoitti:

No jos heitä on vaikka rankasti kiusattu tai käytetty hyväksi lapsena ja lähinnä viettävät arkeaan dissosioiden muista ihmisistä, niin ei se kuule helppoa ole.

Joku mielenterveystaho voisi perustaa tukiryhmän näille jossei sellaista jo ole. Helpompaa olisi varmaan tutustua samankaltaisiin ihmisiin aluksi ja hankkia sosiaalista varmuutta takaisin.

Ei siitä ystävyyttä tule että menee juttelemaan jonkun kanssa. Mulla ei ole ollut ystävää oikein koskaan sitten ala-asteen. Ihan päällisin puolin olen normaali (akateeminen, hyvissä töissä, kohtelias ja hauska) mutta en vaan OSAA ystävystyä, sille juttelutasolle vaan jää.

Vierailija kirjoitti:

Ei siitä ystävyyttä tule että menee juttelemaan jonkun kanssa. Mulla ei ole ollut ystävää oikein koskaan sitten ala-asteen. Ihan päällisin puolin olen normaali (akateeminen, hyvissä töissä, kohtelias ja hauska) mutta en vaan OSAA ystävystyä, sille juttelutasolle vaan jää.

Itsellekin riittää työkaverit ja yleinen jutustelu ihmisten kanssa. Olen puhelias.

Sukulaisissa ylisosiaalisia ihmisiä, jotka eivät pysty olemaan ilman seuraa. Jatkuvasti viikonloppuvieraita, mökkivieraita yms.

On minulla ollut. Pikku hiljaa erkaannuin heistä koska meillä ei ollut yhteneviä mielenkiinnonkohteita. Suurimman osan ajasta en kaipaa uusia kavereita.

On hyvä olla muutama kaveri ja sitten erikseen tosi hyvä ystävä. Ystäviä ei tarvii olla monta. Itselläni on ollut nuoruudesta lähtien yksi, jonka kanssa voi puhua kaikista asioista. Sitten työelämän myötä tullut muutamia, joiden kanssa on hyvä jakaa erilaisia tuntoja ja kokemuksia.

Olisi tosi tylsää, jos ei olisi ketään kenen kanssa voi puhua syvällisiä ja arkojakin aiheita. Eipä ole tarvinnut terapiaa juuri sen vuoksi, kun on luotettavia ystäviä.

Muistan kun yksi ystäväni totesi, että saa tulla vaikka kuin suuri puhelinlasku, sillä avautumiset puolin ja toisin ystävälle on halvempaa kuin psykiatrilla käynnit. Tuo oli silloin kun ei ollut rajattomia kännyliittymiä.

Sukulaiselle ei voi koskaan puhua samoja mitä luotettavalle ystävälle voi.

Vaan stalkkaajia riittää.

Joskus kaverittomuus on myös oma valinta vaikka sitä ei tajuaisi. Moni on saattanut nuoruudessaan olla kiusattu ja sit aikuisiällä ei edes tajua et muut yrittää ystävystyä.

Mistä niitä kavereita saa? Missä on soveliasta mennä puhumaan muille? Mitä jos ei ole mitenkään kovin hyvä missään small talkissa tms? Itselläni ei juurikaan kavereita ole, yksi hyvä ystävä on, mutta hän asuu tuhansien kilometrien päässä, näemme harvoin, mutta viestittelemme usein. Minulla ei ole koskaan juurikaan ollut kavereita, minusta on yleensä tehty joukossa se ulkopuolinen. En tiedä mikä minussa on vikana, en ole mitenkään outo, ihan tavallinen. Saatan jutella ihan sujuvasti työkavereiden ym kanssa ja tutustua heihin, mutta ei heistä sen enempää kavereita tule. Kodin ulkopuolisia harrastuksia minulla ei ole koska lapset ja epäsäännölliset työajat vie aikaa sen verran että ei pysty missään sovitussa viikottaisessa jutussa käymään. 

Minulla ei vain ole muiden ihmisten kanssa mitään yhteistä. On paljon helpompaa ja stressittömämpää olla yksin.

Minä en sinun, tuiki tuntemattoman ja minulle merkityksettömän ihmisen ymmärrystä kaipaa.