Kannattaako olla yhdessä jos ei ole rakastunut?

Tämä ei ole ainoa ketju mistä saa käsityksen, että mennään vaan yhteen jonkun kanssa ja sitten pysytään siinä koska halutaan elää sellaista parisuhde tai perhe-elämää ja suunnilleen sama kenen kanssa. Kunhan käy töissä, ei ole juoppo tai väkivaltainen, niin siinä, avot, passaa!

Nyt ihmettelen vaan sitä miksi sitten järjestettyjä liittoja niin ihmetellään ja paheksutaan. Kyllä kai minun äiti ja isä ainakin minun arvoni tietää ja tuntee, ja niiden perusteella jos ilman mitään tunteita valitsee, niin yhtä hyvä onnistumusmahdollisuus varmaan heidänkin valinnallaan. Mutta minusta tuosta nyt vaan puuttuu jotain aika olennaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkaus on myös valinta. Liian monet ei valitse rakastavansa vaan odottaa aina jotain parempaa.

Ei rakkaus aina roihua jne... sinun päätös se on. Mutta älä mieti, että jossain on joku parempi.

Jos pitää päättää, oletko loppuelämäsi mielummin yksin kuin hänen kanssaan? Jos vastaat kyllä niin ero on oikein. Jos et tiedä, on sinun syytä miettiä, että oletko sinä vain pitänyt jalkaa oven välissä koko 3 vuotta. Joko päätät, että valitset tämän miehen (joka on näköjään hyvä mies) ja annat kaikkesi, jotta hänkin valitsee sinut ja olette mummona ja pappana yhdessä edelleen. Tai sitten päätät, että valitset ottaa riskin että ehkä löytyy jotain ikuista huumaa tai sitten ei ja jäät yksin.

Vaikka yksinolo välillä houkuttelee,ollen mielummin hänen kanssaan kuin yksin. En tiedä voisinko ikinä löytää parempaa miestä omani ja lapseni elämään.

Ap

Mutta tiedätkö, sitten kun löydät, sinulla on kaikki kesken tämän miehen kanssa, ehkä yhteinen lapsi, asuntolainat, kesämökit, kummilapset, lemmikit... sitten tulee vastaan se, jonka tunnistat sydämelläsi et aivoillasi. Ja kaikki menee pirstaleiksi ja kaikille koituu surua, mutta sun on pakko mennä. Maailman vanhin tarina.

Ei kannata, itsellä kokemusta, mies tosin leikki mun tunteilla, on offailua aika paljon, puhui koko ajan naimisiinmenosta ja yhteisestä tulevaisuudesta, olin täysin rakastunut, sitten toinen vetää maton jalkojen alta ja sanoo et oli mun mieliksi vaan tässä suhteessa, että ei oikeasti rakastanut mua.... Paskinta mitä voi toiselle tehdä on teeskennellä rakastunutta mutta kärsiä sisäisesti, silti teet aika paskasti jos toinen osapuoli on täysin suhun rakastunut mut sä vaan toisen mieliksi

Minä olin monta vuotta miehen kanssa, johon en koskaan rakastunut. Mitään alkuhuumaa ei siis ollut. En myöskään nauttinut seksistä hänen kanssaan, koska ei ollut mitään tunteita häntä kohtaan. Ajattelin pitkään että mitä järkeä tässä on, mutta toisaalta mitä järkeä on erota hyvästä miehestä?

Se oli vaikea päätös, mutta päätin erota. Sen jälkeen olen ollut yksin, niin kuin pelkäsinkin käyvän. En ole kuitenkaan katunut, harmittaa vaan kun ei löydy sellaista sielunkumppania. Siis mitä olen sellaisen löytäneiltä kuullut, heillä synkkaa siten että toista ymmärtää selittämättäkin. Mun mies ei koskaan ymmärtänyt mua vaikka yritin selittää. Enkä minä häntä. Ei sellaisessa suhteessa ole mitään järkeä. Ikään kuin ei edes tunne toista ja kaikki on vaikeaa ja väkisin väännettyä. Sellainen suhde kaatuu siihen kun jompikumpi törmää siihen sielunkumppaniinsa.

En odota suhdetta joka on pelkkää huumaa, vaan että on henkinen yhteys. Että toisen kanssa on hyvä olla, ikään kuin olisi löytänyt kotinsa. Moni tällainen pari kertoo, että he ovat myös toistensa parhaat ystävät.

Kyllä minusta pitäisi myös tapahtua jonkinlainen rakastuminen, vaikka se tunne meneekin ohi, mutta sillä on kaiketi se tarkoitus että se saa ihmisen avautumaan, laskemaan suojakilpensä ja päästämään toinen lähelle syvemmille tasoille.

Minä ainakin koin että koska en missään vaiheessa kokenut rakastamista häneen, pysyin myös varautuneena ja epäileväisenä koko suhteen ajan, vaikka sitä kesti vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin monta vuotta miehen kanssa, johon en koskaan rakastunut. Mitään alkuhuumaa ei siis ollut. En myöskään nauttinut seksistä hänen kanssaan, koska ei ollut mitään tunteita häntä kohtaan. Ajattelin pitkään että mitä järkeä tässä on, mutta toisaalta mitä järkeä on erota hyvästä miehestä?

Se oli vaikea päätös, mutta päätin erota. Sen jälkeen olen ollut yksin, niin kuin pelkäsinkin käyvän. En ole kuitenkaan katunut, harmittaa vaan kun ei löydy sellaista sielunkumppania. Siis mitä olen sellaisen löytäneiltä kuullut, heillä synkkaa siten että toista ymmärtää selittämättäkin. Mun mies ei koskaan ymmärtänyt mua vaikka yritin selittää. Enkä minä häntä. Ei sellaisessa suhteessa ole mitään järkeä. Ikään kuin ei edes tunne toista ja kaikki on vaikeaa ja väkisin väännettyä. Sellainen suhde kaatuu siihen kun jompikumpi törmää siihen sielunkumppaniinsa.

En odota suhdetta joka on pelkkää huumaa, vaan että on henkinen yhteys. Että toisen kanssa on hyvä olla, ikään kuin olisi löytänyt kotinsa. Moni tällainen pari kertoo, että he ovat myös toistensa parhaat ystävät.

Kyllä minusta pitäisi myös tapahtua jonkinlainen rakastuminen, vaikka se tunne meneekin ohi, mutta sillä on kaiketi se tarkoitus että se saa ihmisen avautumaan, laskemaan suojakilpensä ja päästämään toinen lähelle syvemmille tasoille.

Minä ainakin koin että koska en missään vaiheessa kokenut rakastamista häneen, pysyin myös varautuneena ja epäileväisenä koko suhteen ajan, vaikka sitä kesti vuosia.

Olet jäljillä tuossa, että kun sen oikean löytää, se on kuin löytäisi kotiin. Vihdoin löytyy joku joka ymmärtää sua, eikä tunnu suhteessa yksinäiseltä. Sitä se yksinäisyys parisuhteessa juuri on, että mitään yhteisymmärrystä ei ole ja toisen kanssa ei uskalla olla oma itsensä, eikä tavallaan pääse kukoistamaan.

Sellainen parisuhde voi jatkua, mutta ei se ole mitenkään antoisa. Siinä ennemminkin vain jaetaan omaisuus, harrastetaan seksiä ilman läheisyyttä, kasvatetaan lapset ja keskitytään heihin. Suhde pysyy pystyssä siis vain kulissien pitämisen takia. Samalla näkee ihmisiä, joilla voi olla kulissit pielessä, ei ole omaisuutta ja lapsia, mutta ovat selvästi onnellisempia yhdessä koska löysivät toisensa.

Moni löytää sen oikean vasta vanhemmalla iällä. Kaikki ei löydä koskaan. Se on sitten oma valinta haluaako jäädä rakkaudettomaan suhteeseen, koska aina on se riski ettei sitä oikeaa koskaan löydy.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole ainoa ketju mistä saa käsityksen, että mennään vaan yhteen jonkun kanssa ja sitten pysytään siinä koska halutaan elää sellaista parisuhde tai perhe-elämää ja suunnilleen sama kenen kanssa. Kunhan käy töissä, ei ole juoppo tai väkivaltainen, niin siinä, avot, passaa!

Nyt ihmettelen vaan sitä miksi sitten järjestettyjä liittoja niin ihmetellään ja paheksutaan. Kyllä kai minun äiti ja isä ainakin minun arvoni tietää ja tuntee, ja niiden perusteella jos ilman mitään tunteita valitsee, niin yhtä hyvä onnistumusmahdollisuus varmaan heidänkin valinnallaan. Mutta minusta tuosta nyt vaan puuttuu jotain aika olennaista.

Minulla oli ikää jo 22v enkä ollut edes pussannut ketään, olin niin ujo ja arka. Kun sitten kaverini luona tutustuin yhteen mieheen joka pyysi treffeille, ajattelin että täytyyhän mun jostain aloittaa. Kyllä se heti alussa oli selvää ettei mitään kemiaa ole ja kerroinkin miehelle että en ole rakastunut häneen. Mutta hän pyysi että olisin hänen kanssaan silti, kyllä se rakkaus sitten tulee jossain vaiheessa. Mutta ei tullut.

Toki kiinnyin häneen jollain tavalla, mutta en saanut oikein mitään siitä suhteesta irti.

Seksikin oli vain sitä että suostuin siihen miehen mieliksi.

Ei hänessä ollut mitään vikaa, ihan hyvä varustus ja kesto, yritti kaikkensa että minäkin nauttisin, mutta seksissä pitää olla pääkin mukana. Ei minussa ole rakenteellista vikaa, saan helposti orgasmin yksin, mutta mieheni kanssa en saanut kertaakaan vaikka hän yritti kaikkensa.

Ja se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että en ollut henkisesti mukana koska en rakastanut häntä. En kokenut minkäänlaista seksuaalista heräämistä, lähinnä se vaan inhotti koko touhu ja halusin että se olisi nopeasti ohitse. Teeskentelyyn en sortunut, vaikka monesti mieli teki juuri siksi että hän lopettaisi sen yrittämisen. Koska tiesin ettei se johda mihinkään. Ongelma ei ollut siinä mitä hän teki vaan siinä että en halunnut olla hänen kanssa.

Se koko touhu alkoi ottamaan jo mielenterveydenkin päälle, joten ihan oikein tein kun erosin. Hän löysi sen oikean ja on tietääkseni ollut jo 15 vuotta sen naisen kanssa, joten ihan hyvin hänelle kävi. Ei hänkään minun kanssani ollut onnellinen varmasti. Kyllä hän sen huomasi etten ole oikein mukana koko jutussa, suoritan vaan.

No ei mua seksi tämän miehen kanssa inhota, ihan ok on. Mutta henkinen yhteys on tosiaan vähän kateissa, ollaan jotenkin niin erilaisia.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Rakkaus on myös valinta. Liian monet ei valitse rakastavansa vaan odottaa aina jotain parempaa.

Ei rakkaus aina roihua jne... sinun päätös se on. Mutta älä mieti, että jossain on joku parempi.

Jos pitää päättää, oletko loppuelämäsi mielummin yksin kuin hänen kanssaan? Jos vastaat kyllä niin ero on oikein. Jos et tiedä, on sinun syytä miettiä, että oletko sinä vain pitänyt jalkaa oven välissä koko 3 vuotta. Joko päätät, että valitset tämän miehen (joka on näköjään hyvä mies) ja annat kaikkesi, jotta hänkin valitsee sinut ja olette mummona ja pappana yhdessä edelleen. Tai sitten päätät, että valitset ottaa riskin että ehkä löytyy jotain ikuista huumaa tai sitten ei ja jäät yksin.

Ei siinä mistään huumasta tai jännityksestä ole kyse. Itseasiassa kun sen oikean löytää niin se on juuri sitä, että vaikka olisi tylsää yhdessä, sekin on tuntuu oikealta. Koska ei tarvita mitään kalliita etelänmatkoja, lahjoja sun muuta huvitusta saadakseen suhdetta piristettyä, vaan ihan tavallinen tylsä arkikin riittää siihen, että nauttii juuri sen kyseisen ihmisen läsnäolosta. Eikä tällaista saa millään "päättämisellä" että mä nyt päätän rakastaa tota ihmistä ja se on siinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkaus on myös valinta. Liian monet ei valitse rakastavansa vaan odottaa aina jotain parempaa.

Ei rakkaus aina roihua jne... sinun päätös se on. Mutta älä mieti, että jossain on joku parempi.

Jos pitää päättää, oletko loppuelämäsi mielummin yksin kuin hänen kanssaan? Jos vastaat kyllä niin ero on oikein. Jos et tiedä, on sinun syytä miettiä, että oletko sinä vain pitänyt jalkaa oven välissä koko 3 vuotta. Joko päätät, että valitset tämän miehen (joka on näköjään hyvä mies) ja annat kaikkesi, jotta hänkin valitsee sinut ja olette mummona ja pappana yhdessä edelleen. Tai sitten päätät, että valitset ottaa riskin että ehkä löytyy jotain ikuista huumaa tai sitten ei ja jäät yksin.

Ei siinä mistään huumasta tai jännityksestä ole kyse. Itseasiassa kun sen oikean löytää niin se on juuri sitä, että vaikka olisi tylsää yhdessä, sekin on tuntuu oikealta. Koska ei tarvita mitään kalliita etelänmatkoja, lahjoja sun muuta huvitusta saadakseen suhdetta piristettyä, vaan ihan tavallinen tylsä arkikin riittää siihen, että nauttii juuri sen kyseisen ihmisen läsnäolosta. Eikä tällaista saa millään "päättämisellä" että mä nyt päätän rakastaa tota ihmistä ja se on siinä.

Ei läheskään kaikille suoda tuollaista onnea ja jos sitä jää odottamaan voi jäädä yksin kokonaan. Helsingissä kai lähes 50% kotitalouksista on 1 hlö talouksia, ja määrä kasvaa koko ajan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkaus on myös valinta. Liian monet ei valitse rakastavansa vaan odottaa aina jotain parempaa.

Ei rakkaus aina roihua jne... sinun päätös se on. Mutta älä mieti, että jossain on joku parempi.

Jos pitää päättää, oletko loppuelämäsi mielummin yksin kuin hänen kanssaan? Jos vastaat kyllä niin ero on oikein. Jos et tiedä, on sinun syytä miettiä, että oletko sinä vain pitänyt jalkaa oven välissä koko 3 vuotta. Joko päätät, että valitset tämän miehen (joka on näköjään hyvä mies) ja annat kaikkesi, jotta hänkin valitsee sinut ja olette mummona ja pappana yhdessä edelleen. Tai sitten päätät, että valitset ottaa riskin että ehkä löytyy jotain ikuista huumaa tai sitten ei ja jäät yksin.

Ei siinä mistään huumasta tai jännityksestä ole kyse. Itseasiassa kun sen oikean löytää niin se on juuri sitä, että vaikka olisi tylsää yhdessä, sekin on tuntuu oikealta. Koska ei tarvita mitään kalliita etelänmatkoja, lahjoja sun muuta huvitusta saadakseen suhdetta piristettyä, vaan ihan tavallinen tylsä arkikin riittää siihen, että nauttii juuri sen kyseisen ihmisen läsnäolosta. Eikä tällaista saa millään "päättämisellä" että mä nyt päätän rakastaa tota ihmistä ja se on siinä.

Ei läheskään kaikille suoda tuollaista onnea ja jos sitä jää odottamaan voi jäädä yksin kokonaan. Helsingissä kai lähes 50% kotitalouksista on 1 hlö talouksia, ja määrä kasvaa koko ajan

Mutta jos jumii jonkun kenen tahansa saman tekevän kanssa yhteen, vie itseltään sen tilaisuuden edes löytää sopivaa. Mitä jos hän olisikin ollut olemassa, mutta ei tietenkään kiinnostu jostain varatusta.

Mulla sen verran kokemusta, että ei niitä sielunkumppaneita, tai kuviteltuja sellaisia, tosiaan ihan joka nurkan takaa kävele vastaan. Ja jos käveleekin, voi olla että huumaa kestää vaan hetken jonka jälkeen paljastuu, että ei ollutkaan hyvä olla yhdessä. Jäisin tuohon suhteeseen, koska kaikki kuitenkin on hyvin, ja teillä on kiintymystä ja rakkauttakin, vaikka ei huumaa.