Vuosi avioerosta - koska tämä oikein alkaa helpottamaan?

Vierailija kirjoitti:

Miten reagoit tuohon, kun lapsesi syyllistävät sinua erosta? Minun olisi varmasti vastaavassa tilanteessa todella vaikea olla "se aikuinen".

Mä mietin, että lasten kanssa voi kyllä myös puhua asioista. Kyllä mä ainakin sanoin lapsille aikanaan, että minä en olisi valinnut erota, että siitä saa olla vihainen, mutta minua siitä ei voi syyttää, koska minä en kerta kaikkiaan asialle voinut yhtään sen enempää kuin lapsetkaan.

Muuten tuin lapsia ihan normaalisti, ja todellakin tuin myös heidän suhdettaan isäänsä, enkä koskaan ole heille isäänsä haukkunut, en myöskään isänsä uutta puolisoa.

Mutta sellaista kiukkua en ota vastaan, mikä kerta kaikkiaan ei kuulu minulle.

Vierailija kirjoitti:

Mies 40-v kirjoitti:

Moi. Kuule, tunnen tuskasi paremmin kuin hyvin. Tulin itse raskaasti petetyksi ja jätetyksi täysin yllättäen. Ex vaimolleni tuli jonkinlainen neljä kympin kriisi ja ihastui toiseen. Meillä oli yli 10 vuoden avioliitto, pari muksua, eikä meillä mitään probleemia ollut. Ex vaan sanoi, ettei hän voinut mitään, ihastui toiseen ja jätti minut. Lapset ja kotimme jäi hänelle, muutin toisaalle.

Hieman yli vuosi on meillä erosta. Tunnen edelleen pohjatonta surua, lastenkin puolesta. Lapsillamme oli tosi hyvä lapsuus eksän toilailuun saakka, meillä ei riidelty oikeastaan milloinkaan, eikä ollut puutetta mistään. Varmaankin asiat oli liiankin hyvin. Nyt lapset oireilee erosta, eikä meilläkään eksän kanssa välit ole kunnossa.

En oikeen tiedä, millä saisi ilon takaisin elämään. Terapia ei ole auttanut. Perhe-elämä kun äkisti vietiin pois, niin aika lailla tyhjän päälle sitä jää. Etävanhemmuus, vaikkakin yhteishuoltajuus onkin, ei korvaa sitä ydinperheajatusta, joka itselle ja lapsille oli tärkeä.

Suurin ongelma on varmaan se, kun ei ymmärrä, miksi ex teki, niinkuin teki? Itsekkäältä ratkaisulta se tuntuu ja itse koen jääneeni ilman vastauksia. Pitäis varmaan jotenkin onnistua hyväksymään se, ettei vastauksia koskaan saa ja ettei tätä tarvitsekaan hyväksyä. Ehkä sitten jotenkin olo helpottaisi?

Olen myös ihmetellyt niitä, jotka eron jälkeen nopeasti hehkuttavat uutta onnea. Voihan niinkin varmaan käydä, mutta onko silloin oikeasti rakastanut aiempaa kumppania? Vaikea ero ja ero, joka ei tullut omasta tahdosta, jättää pitkät, jopa elinikäiset arvet.

Halusin vain sanoa, että kylläpä kirjoitit kauniisti, se lohdutti minua, joka olen kokenut saman. Neljä lasta, 20 vuotta avioliittoa, sitä ennen liki 10 vuotta yhdessä, hyvin nuorista. En voinut ymmärtää, mikä meillä oli niin huonosti, että lapsilta piti rikkoa kaikki. Vaikka toisaalta, kuulin kyllä, miten kaikki olikin pielessä, miten kaikki oli minun syyni jne. Tämän rumemmalla ja traumaattisemmalla tavalla ei voi perhettä rikkoa. Nyt olemme lasten kanssa oma perheemme, ja olen toipumismatkalla jo aika hyvin edennyt. Tässä on sinun tapauksessasi vielä se, että vastoin tahtoasi sinusta tuli etäisä, mikä on taatusti tuskallista. Ja kyllä, ne elinikäiset arvet jäävät. Paljon voimia ja valoa elämääsi, toivoo kohtalotoveri. Ja AP:lle toivon tietysti samaa, että olo alkaisi helpottaa.

40 jatkaa:

Minäkin kipuilin pitkään sitä, miksi kävi niin kuin kävi. Ei meillä ollut suuria ongelmia tms. Olin viikottaista seksiä, nukuimme lusikassa, oli aamu/ilta/tulo/lähtöpusut. En mistään osannut ennakoida toista naista. Kystyin pitkään, miksi ex rakastui toiseen.

Ja M40:lle: se suru lasten puolesta vei paljon pidempään kuin suru itseni puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäs läksit?

Läksin mihin? Siis alunperinkin avioliittoon?

Kuten kirjoitin, liitto päättyi yllättäen. Jos olisin lopettanut suhteen itse, se ei olisi tapahtunut itselleni yllättäen. Ero oli minusta aivan turha.

SInusta. Tämä ilmaisu taitaa paljastaa enemmän kuin tajuatkaan. Oikeastaan kaiken. Ajattelet vain omasta näkökulmastasi. Paitsi eroa, sitä edeltänyttä parisuhdettasi. Itsekkäästi. Luultavasti juuri siksi mies lähti. Mietit yksistään käytännön hyötynäkökulmia.

Ei ero sille toiselle osapuolelle varmasti ollut turha. Se oli luultavasti helpotus ja vapauttava käännekohta elämässään. Virheen korjaaminen. Tämä asia sinun pitää sisäistää ja ymmärtää. Käsittää ettet voi yksin itsekkäästi haluta ja pitää miestä ja parisuhdetta, vaan toisen osapuolen halu on ihan yhtä tärkeä. Kun käsität, että toisella ei sitä halua enää ole eikä tule, alat viimein päästö tapahtuneesta yli. Sinun pitää nöyrtyä hieman, eikä olisi pahitteeksi ottaa opiksikin tapahuneista.

Ero ei koskaan ole turha, aina siihen on syy.

Höpö höpö. Eräs parisuhdeterapeutti on sanonut, että vaatii suurta viisautta erottaa parisuhteen ongelmat henkilökohtaisista ongelmista. Hyvin suuri osa eroista johtuu nimenomaan näistä henkilökohtaisista ongelmista, keski-iän kriisesistä, joita ei osata ratkaista.

Toivottavasti sinäkin löydät tämän viisauden joskus, niin ei tarvitse montaa kertaa erota.

Eri

Vierailija kirjoitti:

Mies 40-v kirjoitti:

Moi. Kuule, tunnen tuskasi paremmin kuin hyvin. Tulin itse raskaasti petetyksi ja jätetyksi täysin yllättäen. Ex vaimolleni tuli jonkinlainen neljä kympin kriisi ja ihastui toiseen. Meillä oli yli 10 vuoden avioliitto, pari muksua, eikä meillä mitään probleemia ollut. Ex vaan sanoi, ettei hän voinut mitään, ihastui toiseen ja jätti minut. Lapset ja kotimme jäi hänelle, muutin toisaalle.

Hieman yli vuosi on meillä erosta. Tunnen edelleen pohjatonta surua, lastenkin puolesta. Lapsillamme oli tosi hyvä lapsuus eksän toilailuun saakka, meillä ei riidelty oikeastaan milloinkaan, eikä ollut puutetta mistään. Varmaankin asiat oli liiankin hyvin. Nyt lapset oireilee erosta, eikä meilläkään eksän kanssa välit ole kunnossa.

En oikeen tiedä, millä saisi ilon takaisin elämään. Terapia ei ole auttanut. Perhe-elämä kun äkisti vietiin pois, niin aika lailla tyhjän päälle sitä jää. Etävanhemmuus, vaikkakin yhteishuoltajuus onkin, ei korvaa sitä ydinperheajatusta, joka itselle ja lapsille oli tärkeä.

Suurin ongelma on varmaan se, kun ei ymmärrä, miksi ex teki, niinkuin teki? Itsekkäältä ratkaisulta se tuntuu ja itse koen jääneeni ilman vastauksia. Pitäis varmaan jotenkin onnistua hyväksymään se, ettei vastauksia koskaan saa ja ettei tätä tarvitsekaan hyväksyä. Ehkä sitten jotenkin olo helpottaisi?

Olen myös ihmetellyt niitä, jotka eron jälkeen nopeasti hehkuttavat uutta onnea. Voihan niinkin varmaan käydä, mutta onko silloin oikeasti rakastanut aiempaa kumppania? Vaikea ero ja ero, joka ei tullut omasta tahdosta, jättää pitkät, jopa elinikäiset arvet.

Tämä on sinun versiosi tarinasta. Exälläsi voisi olla toinen totuus.

Monille miehille ero tulee yllätyksenä. Miehen osalta kaikki rullaa: lastenhoito, kodinhoito, seksi, omat harrastukset ja matkustelut... Naiset usein eivät ole niin saamapuolella avioliitoissa.

Niin se tulee monille naisillekin. Kuten esim. AP:lle. Silloin se vaan tupataan kaatamaan miehen typerien oikkujen syyksi. Sellaista mahdollisuutta, että nainen olisi ollut näkemättä toisen pitkään kokemaan suhteen huonoutta ei tunnut olevan olemassakaan.

Vuosi on aika lyhyt aika ja toipumisprosessi on jokaisella omanlaisensa.

Itse tulin jätetyksi todella pitkän liiton jälkeen, ja arvioisin että varmaan 5 vuotta meni ennenkuin meillä oli exän kanssa neutraalit välit.

Mutta nytkin vielä 10 vuotta myöhemmin suren välillä sitä ydinperheen rikkoutumista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun mun sisko erosi, hänen taloudellinen tilanteensa parani, kun ei ollut laiskaa, työtä välttelevää roistoa syömässä kaikkia hänen rahojaan. Kun oli heittänyt äijänsä pihalle, sanoi, että ensimmäistä kertaan heidän lapsensa elämässä hän saattoi ostaa lapselleen vaatteita kaupasta, sen sijaan että olisi pitänyt etsiä kirpputorilta halvimmat vaihtoehdot. Toisilla asiat paranee, toisilla huononee. Ehkä sinun tilanteesi paranee kun ajattelet miten ihanan vapaa olet vihdoinkin kun se sontiainen ei enää tee lisää pyykkiä. :)

Niin. - Ap:n ero näyttääkin olevan sikäli poikkeuksellinen, että hän ilmeisesti ennen eroa oikeasi nautti ja iloitsi elostaan parisuhteessa ex-miehensä kanssa, ainakin enimmäkseen 

 Kun taas vastaavasti tällä palstalla monesti kohtaa kirjoituksia, joissa oikeasti sinkkuna ihmettelee, mikä oikeasti pitää kirjoittajan parisuhteen pysyssä ja parin yhdessä, vaikka kirjoittaja antaa ymmärtää,että kumppaninsa on yksinkertaistaen: vastuuton. - Tai ei ainakaan tasa-arvoisuueen pyrkivä kumppani.

Toisaala ei kaikilla taida edes olla pyrkimys ja tavoite elääkään tasa-arvoisuuteen pyrkivässä saati aidosti tasa-arvoisessa parisuhteessa, vaikka tämän sanominen ääneen ei monestikaan ole kovin fiksua, koska tasa-arvo on nostettu ja pidetty viime vuosikymmeninä monesti rikkomattomana ideaalina. 

 Miten sitä aina ulkopuolisena  sinkkuna tietäväniään, niin paljon paremmin muiden parisuhteen tilan.  

Tuttu helvetti on helpompi kuin tuntematon vapaus. Samoin suhteen taloudellinen turva on sitkeä liima monelle, etenkin jos on tehty lapsia.

Tasa-arvo ja hyvä parisuhde ovat helppoja paperilla. Omien vanhempien suhdemalli vaikuttaa taustalla ja moni ei kykene aitoon läheisyyteen, haavoittuvuuteen. Suomessa on kova yksinvääntämisen kulttuuri ja se heijastuu kaikkiin suhteisiin. Samoin pilkuntarkka tasa arvo arjen tehtävien jaossa ei sinänsä takaa vielä onnellista suhdetta.

Toisen arvostamista ei korvaa mikään excel taulukko. Jopa oireellista, jos kuvitellaan että tarkka kirjanpito kaikesta luo hyvää oloa. Ei taatusti luo. Suurpiirteisyys on myös hyve kun suhteista puhutaan, toki rajat on oltava.