Lue keskustelun säännöt.
Vuosi avioerosta - koska tämä oikein alkaa helpottamaan?
11.06.2020 |
Parikymppisenä aloitettu liitto päättyi yllättäen vuosi sitten. Kouluikäiset lapset.
Oma olo oli pitkään kuin jyrän alle jäänyt, lohduton ja surullinen. Olen "suorittanut" eroa; lukenut erokirjallisuutta, käynyt eroseminaarin, yrittänyt opetella olemaan yksin ja antaa tunteille aikaa, joogannut, myös hieman deittaillut.
Kuitenkin olo on edelleen pohjattoman surullinen, myös katkera, parhaimmillaankin turta. En tunne enää oikein ilon tunteita. Deittailu ei innosta. Itse arki on monin verroin raskaampaa kuin ennen, kotikoulut kaatuivat koronakeväällä täysin minun niskaani. Harrastusryhmiä ei livenä ole koronan takia ollut. Vaikka on hyvä työ, talous sakkaa näin yksin. Lainan saanti monin verroin vaikeampaa. Kaikki on täysin blaah.
Lapset jaksavat aina suuttuessaan muistuttaa, kuinka ero oli huono ratkaisu, kuinka isällä on kaikki paremmin ja hienompaa. Hekin surevat, ymmärrän sen.
Miten tähän touhuun saisi taas iloa ja optimismia? Koska nämä tunteet helpottavat? Vai onko vain hyväksyttävä, että useampikin vuosi voi mennä tässä näin puolivaloilla?
Kommentit (46)
Moi. Kuule, tunnen tuskasi paremmin kuin hyvin. Tulin itse raskaasti petetyksi ja jätetyksi täysin yllättäen. Ex vaimolleni tuli jonkinlainen neljä kympin kriisi ja ihastui toiseen. Meillä oli yli 10 vuoden avioliitto, pari muksua, eikä meillä mitään probleemia ollut. Ex vaan sanoi, ettei hän voinut mitään, ihastui toiseen ja jätti minut. Lapset ja kotimme jäi hänelle, muutin toisaalle.
Hieman yli vuosi on meillä erosta. Tunnen edelleen pohjatonta surua, lastenkin puolesta. Lapsillamme oli tosi hyvä lapsuus eksän toilailuun saakka, meillä ei riidelty oikeastaan milloinkaan, eikä ollut puutetta mistään. Varmaankin asiat oli liiankin hyvin. Nyt lapset oireilee erosta, eikä meilläkään eksän kanssa välit ole kunnossa.
En oikeen tiedä, millä saisi ilon takaisin elämään. Terapia ei ole auttanut. Perhe-elämä kun äkisti vietiin pois, niin aika lailla tyhjän päälle sitä jää. Etävanhemmuus, vaikkakin yhteishuoltajuus onkin, ei korvaa sitä ydinperheajatusta, joka itselle ja lapsille oli tärkeä.
Suurin ongelma on varmaan se, kun ei ymmärrä, miksi ex teki, niinkuin teki? Itsekkäältä ratkaisulta se tuntuu ja itse koen jääneeni ilman vastauksia. Pitäis varmaan jotenkin onnistua hyväksymään se, ettei vastauksia koskaan saa ja ettei tätä tarvitsekaan hyväksyä. Ehkä sitten jotenkin olo helpottaisi?
Olen myös ihmetellyt niitä, jotka eron jälkeen nopeasti hehkuttavat uutta onnea. Voihan niinkin varmaan käydä, mutta onko silloin oikeasti rakastanut aiempaa kumppania? Vaikea ero ja ero, joka ei tullut omasta tahdosta, jättää pitkät, jopa elinikäiset arvet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun pitää nyt vain päättää, että jatkat eteenpäin. Haluaisitko muka sen jättäjä miehen vielä takaisin, vieläkö häntä rakastat, vai miksi haikailet? Keskityt itseesi, lapsiin, omaan elämääsi, katsot elämää positiivisesti eteenpäin etkä taaksepäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäs läksit?
Läksin mihin? Siis alunperinkin avioliittoon?
Kuten kirjoitin, liitto päättyi yllättäen. Jos olisin lopettanut suhteen itse, se ei olisi tapahtunut itselleni yllättäen. Ero oli minusta aivan turha.
SInusta. Tämä ilmaisu taitaa paljastaa enemmän kuin tajuatkaan. Oikeastaan kaiken. Ajattelet vain omasta näkökulmastasi. Paitsi eroa, sitä edeltänyttä parisuhdettasi. Itsekkäästi. Luultavasti juuri siksi mies lähti. Mietit yksistään käytännön hyötynäkökulmia.
Ei ero sille toiselle osapuolelle varmasti ollut turha. Se oli luultavasti helpotus ja vapauttava käännekohta elämässään. Virheen korjaaminen. Tämä asia sinun pitää sisäistää ja ymmärtää. Käsittää ettet voi yksin itsekkäästi haluta ja pitää miestä ja parisuhdetta, vaan toisen osapuolen halu on ihan yhtä tärkeä. Kun käsität, että toisella ei sitä halua enää ole eikä tule, alat viimein päästö tapahtuneesta yli. Sinun pitää nöyrtyä hieman, eikä olisi pahitteeksi ottaa opiksikin tapahuneista.
Ero ei koskaan ole turha, aina siihen on syy.
Aina täällä tulee todella ikäviä kommentteja ihan asiallisiin kysymyksiin. Yritä löytää elämääsi asioita, joista löydät itsellesi iloa. Ja yritä olla miettimättä mennyttä. Luota siihen, että sinulle on vielä paljon hyvää tulossa. Toivon sinulle kaikkea hyvää!
Onko siellä TAIVAASSA kaikki ne kirkossa naidut tyypit ,joista on erottu kun p.illu ei enää kostu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin erosin vuosi sitten, omasta tahdostani 11 vuoden suhteen ja kahden lapsen jälkeen. Edelleen käsittelen eroa ja suren siihen liittyviä asioita lähes päivittäin. Vaikka itse tein eropäätöksen, kulunut vuosi on ollut hurjaa vuoristorataa tunteiden suhteen. Ensimmäiset kuukaudet elin helpotuksessa ja euforiassa, vihdoinkin sain elää omaa elämääni. Entinen puolisoni oli epävakaa ja ailahteleva öykkäri, joka suutuspäissään sanoi mitä sylki suuhun toi ja yritti haukkumalla, uhkailemalla ja myös fyysisellä käsiksi käymisellä saada minut toimimaan mielensä mukaisesti. Hyvinä päivinä hän oli hurmaava, huomaavainen ja ihana keskustelukumppani, hellä isä ja kaikin tavoin unelmapuoliso. Huonoina päivinä taas sain kuulla olevani loinen, rakkautta ansaitsematon rumilus ja hirveä äiti. Hän tuhlasi surutta itseensä ja syytti minua siitä, että tilillä ei ollut tarpeeksi rahaa.
Entisen mieheni kanssa olimme yhdessä hyvätuloisia, hän tienasi kaksi kertaa enemmän kuin minä. Nyt asun vuokrakaksiossa lasten kanssa, maksan vuokran ja arjen kulut yksin ja olen joutunut ostamaan autonkin lasten kuljetusten ja työssäkäynnin yhdistämiseen, mutta taloudellisesti olo on turvallisempi kuin parisuhteessa eläessäni. Tapasin melkein heti eropäätöksen tehtyäni rauhallisen, tasaisen miehen, josta piti tulla kevyttä deittailua jos sitäkään. Ihastuin ja rakastuin silti, hän on täysin entisen puolisoni vastakohta. Rauhallinen, ujo ja luotettava. Hänen kanssaan oleminen on antanut tarvittavaa perspektiiviä siihen, mikä kaikki edellisestä suhteestani puuttui. Luottamus, turvallisuus, hyvä arki.
Kaikesta tästä huolimatta ero on tehnyt kamalan kipeää ja vuosi on ollut tuskainen. Ensimmäisten kuukausien jälkeen koin totaaliromahduksen. Uuvuin, jäin töistä sairaslomalle. Minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja posttraumaattinen stressihäiriö. Jatkuvan ahdistuksen ja pelkokohtausten lisäksi olen surrut lasten puolesta, surrut rakkauteni puolesta, surrut perheeni puolesta. Entinen puolisoni ei ole myöntänyt omaa rooliaan erossa alkuunkaan. Sain kuulemma kolmenkympin kriisin, petin ja jätin hyvän ja ihanan parisuhteen. Hän on omasta mielestään traumatisoitunut ja tämän tarinan selviytyjä. Myös tämän narratiivin kanssa eläminen on ollut yhtä tuskaa, entisen miehen perhe, sukulaiset ja ystävät ovat hylänneet minut täysin ja tsemppaavat jätettyä symppis-iskää.
Tsemppiä ap! Uskon, että sinulle tilanteesta vaikean tekee se, että et näe erolle mitään syytä. Se tuntuu sattumanvaraiselta vastoinkäymiseltä, epäreilulta. Toivottavasti pääset päivä kerrallaan vähän eteenpäin ja löydät nykyisestäkin tilanteesta valoisia puolia. Uskon, että jos olet työstämällä työstänyt eroa hampaat irvessä, se jo itsessään tekee kuluneesta vuodesta tosi raskaan. Anna aikaa, mieli työstää tapahtunutta kyllä, vaikket jatkuvasti tekisi tietoista erotyötä.
Vierailija kirjoitti:
Mies tahtoi eron, oli ns. yksipuolinen ilmoitusasia. On lasten elämässä edelleen läsnä, en ole yksinhuoltaja sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka kotikoulu kaatuikin keväällä niskaani.
Minusta minulla on ollut aina myös omaa elämää: ystäviä, harrastuksia ja kiva työ. Matkustelin niin perheenä, parina kuin yksinkin. Ero on vain tosiasiallisesti vienyt monet näistä mahdollisuuksista. On ihan eri asia maksaa perheasuntoa yksin kuin kaksin. Mökkiä ei ole. Elinpiiri siis kapeutui aika lailla, toki koronallakin on tässä iso roolinsa.
Ap.
Olet kuuminta hottiia tinderissä
Kaikki haluaa naisen jolla on riipputissit ja jenkkakahvat.
bonuksena köyhyys=sun kanssa ei voi matkustella eikä käydä illallisilla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies 40-v kirjoitti:
Moi. Kuule, tunnen tuskasi paremmin kuin hyvin. Tulin itse raskaasti petetyksi ja jätetyksi täysin yllättäen. Ex vaimolleni tuli jonkinlainen neljä kympin kriisi ja ihastui toiseen. Meillä oli yli 10 vuoden avioliitto, pari muksua, eikä meillä mitään probleemia ollut. Ex vaan sanoi, ettei hän voinut mitään, ihastui toiseen ja jätti minut. Lapset ja kotimme jäi hänelle, muutin toisaalle.
Hieman yli vuosi on meillä erosta. Tunnen edelleen pohjatonta surua, lastenkin puolesta. Lapsillamme oli tosi hyvä lapsuus eksän toilailuun saakka, meillä ei riidelty oikeastaan milloinkaan, eikä ollut puutetta mistään. Varmaankin asiat oli liiankin hyvin. Nyt lapset oireilee erosta, eikä meilläkään eksän kanssa välit ole kunnossa.
En oikeen tiedä, millä saisi ilon takaisin elämään. Terapia ei ole auttanut. Perhe-elämä kun äkisti vietiin pois, niin aika lailla tyhjän päälle sitä jää. Etävanhemmuus, vaikkakin yhteishuoltajuus onkin, ei korvaa sitä ydinperheajatusta, joka itselle ja lapsille oli tärkeä.
Suurin ongelma on varmaan se, kun ei ymmärrä, miksi ex teki, niinkuin teki? Itsekkäältä ratkaisulta se tuntuu ja itse koen jääneeni ilman vastauksia. Pitäis varmaan jotenkin onnistua hyväksymään se, ettei vastauksia koskaan saa ja ettei tätä tarvitsekaan hyväksyä. Ehkä sitten jotenkin olo helpottaisi?
Olen myös ihmetellyt niitä, jotka eron jälkeen nopeasti hehkuttavat uutta onnea. Voihan niinkin varmaan käydä, mutta onko silloin oikeasti rakastanut aiempaa kumppania? Vaikea ero ja ero, joka ei tullut omasta tahdosta, jättää pitkät, jopa elinikäiset arvet.
Surullista luettavaa. Minustakin eksäsi oli ja on hyvin itsekäs. Ihastuksia tulee ja menee pitkissä avioliitoissa.
Tekstin perusteella olet kuitenkin hieno mies ja isä. Kunnioitan. Toivottavasti asiasi järjestyy parhain päin, kaikkea hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäs läksit?
Läksin mihin? Siis alunperinkin avioliittoon?
Kuten kirjoitin, liitto päättyi yllättäen. Jos olisin lopettanut suhteen itse, se ei olisi tapahtunut itselleni yllättäen. Ero oli minusta aivan turha.
Miehen oli aika siirtyä uuteen vaiheeseen elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä milloin helpottaa, itselläni meni pari vuotta. Yritä nyt miettiä mistä asioista sinulle tulee hyvä mieli ja ala tehdä niitä. Jos asunnon kulut on liian suuret, yritä löytää edullisempia ratkaisuja. Panosta elämänlaatuun. Ymmärrän kyllä että se on vaikeata kun mikään ei tunnu miltään, tai kaikki tuntuu pahalta, mutta yritä. Lenkkeile tai ole muuten vaan ystävien kanssa, keskustele heidän kansaa tuntemuksistasi, juokaa viiniä ja terapoikaa toisianne.
Neuvoisin myös että unohda miesasiat vähäksi aikaa, sen aika ei ole vielä koska olet surullinen niin sinun täytyy hoitaa itseäsi ensin, kukaan muu ei voi sinua parantaa.
Lapsiin en osaa sanoa.
Mutta erosin yli 5 vuotta sitten 20 v.n
liitosta.
Olen masentunut, lamaantunut ja surkea.
Ehkä lapsia voi verrata rankkaan krooniseen
sairauteeni. Tiesin että yksin sen kanssa on
hvettiä, ja niin onkin.
Nyt olen nälkiintynyt koska en ole käynyt
kaupassa kahteen viikkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä sulle on jonain päivänä vielä
iloa lapsista. Yritä ajatella niin.
Jos tulee halu heittää ne seinään
(mulle ainakin tulisi tommosesta tekstistä)
soita häkeen tai johonkin.
Mies 40-v kirjoitti:
Moi. Kuule, tunnen tuskasi paremmin kuin hyvin. Tulin itse raskaasti petetyksi ja jätetyksi täysin yllättäen. Ex vaimolleni tuli jonkinlainen neljä kympin kriisi ja ihastui toiseen. Meillä oli yli 10 vuoden avioliitto, pari muksua, eikä meillä mitään probleemia ollut. Ex vaan sanoi, ettei hän voinut mitään, ihastui toiseen ja jätti minut. Lapset ja kotimme jäi hänelle, muutin toisaalle.
Hieman yli vuosi on meillä erosta. Tunnen edelleen pohjatonta surua, lastenkin puolesta. Lapsillamme oli tosi hyvä lapsuus eksän toilailuun saakka, meillä ei riidelty oikeastaan milloinkaan, eikä ollut puutetta mistään. Varmaankin asiat oli liiankin hyvin. Nyt lapset oireilee erosta, eikä meilläkään eksän kanssa välit ole kunnossa.
En oikeen tiedä, millä saisi ilon takaisin elämään. Terapia ei ole auttanut. Perhe-elämä kun äkisti vietiin pois, niin aika lailla tyhjän päälle sitä jää. Etävanhemmuus, vaikkakin yhteishuoltajuus onkin, ei korvaa sitä ydinperheajatusta, joka itselle ja lapsille oli tärkeä.
Suurin ongelma on varmaan se, kun ei ymmärrä, miksi ex teki, niinkuin teki? Itsekkäältä ratkaisulta se tuntuu ja itse koen jääneeni ilman vastauksia. Pitäis varmaan jotenkin onnistua hyväksymään se, ettei vastauksia koskaan saa ja ettei tätä tarvitsekaan hyväksyä. Ehkä sitten jotenkin olo helpottaisi?
Olen myös ihmetellyt niitä, jotka eron jälkeen nopeasti hehkuttavat uutta onnea. Voihan niinkin varmaan käydä, mutta onko silloin oikeasti rakastanut aiempaa kumppania? Vaikea ero ja ero, joka ei tullut omasta tahdosta, jättää pitkät, jopa elinikäiset arvet.
Halusin vain sanoa, että kylläpä kirjoitit kauniisti, se lohdutti minua, joka olen kokenut saman. Neljä lasta, 20 vuotta avioliittoa, sitä ennen liki 10 vuotta yhdessä, hyvin nuorista. En voinut ymmärtää, mikä meillä oli niin huonosti, että lapsilta piti rikkoa kaikki. Vaikka toisaalta, kuulin kyllä, miten kaikki olikin pielessä, miten kaikki oli minun syyni jne. Tämän rumemmalla ja traumaattisemmalla tavalla ei voi perhettä rikkoa. Nyt olemme lasten kanssa oma perheemme, ja olen toipumismatkalla jo aika hyvin edennyt. Tässä on sinun tapauksessasi vielä se, että vastoin tahtoasi sinusta tuli etäisä, mikä on taatusti tuskallista. Ja kyllä, ne elinikäiset arvet jäävät. Paljon voimia ja valoa elämääsi, toivoo kohtalotoveri. Ja AP:lle toivon tietysti samaa, että olo alkaisi helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helpottaa, kun löydät uuden äijänkörilään, joka polkee sua ku tulpatonta mopoa.
Vierailija kirjoitti:
Etäkoulu, ei kotikoulu. Kotikoulu tarkoittaa sitä, että otat lapsesi kokonaan pois koulun kirjoilta ja järjestät opetuksen itse. Etäkoulussa opetus tai ainakin ohjeet tulevat koulusta ja oppilas pysyy koulun oppilaana.
Tämä vaihteli. Meidän lapsen koulussa oli ohjattu kotikoulu. Yksityinen alakoulu kyseessä.
Mies 40-v kirjoitti:
Moi. Kuule, tunnen tuskasi paremmin kuin hyvin. Tulin itse raskaasti petetyksi ja jätetyksi täysin yllättäen. Ex vaimolleni tuli jonkinlainen neljä kympin kriisi ja ihastui toiseen. Meillä oli yli 10 vuoden avioliitto, pari muksua, eikä meillä mitään probleemia ollut. Ex vaan sanoi, ettei hän voinut mitään, ihastui toiseen ja jätti minut. Lapset ja kotimme jäi hänelle, muutin toisaalle.
Hieman yli vuosi on meillä erosta. Tunnen edelleen pohjatonta surua, lastenkin puolesta. Lapsillamme oli tosi hyvä lapsuus eksän toilailuun saakka, meillä ei riidelty oikeastaan milloinkaan, eikä ollut puutetta mistään. Varmaankin asiat oli liiankin hyvin. Nyt lapset oireilee erosta, eikä meilläkään eksän kanssa välit ole kunnossa.
En oikeen tiedä, millä saisi ilon takaisin elämään. Terapia ei ole auttanut. Perhe-elämä kun äkisti vietiin pois, niin aika lailla tyhjän päälle sitä jää. Etävanhemmuus, vaikkakin yhteishuoltajuus onkin, ei korvaa sitä ydinperheajatusta, joka itselle ja lapsille oli tärkeä.
Suurin ongelma on varmaan se, kun ei ymmärrä, miksi ex teki, niinkuin teki? Itsekkäältä ratkaisulta se tuntuu ja itse koen jääneeni ilman vastauksia. Pitäis varmaan jotenkin onnistua hyväksymään se, ettei vastauksia koskaan saa ja ettei tätä tarvitsekaan hyväksyä. Ehkä sitten jotenkin olo helpottaisi?
Olen myös ihmetellyt niitä, jotka eron jälkeen nopeasti hehkuttavat uutta onnea. Voihan niinkin varmaan käydä, mutta onko silloin oikeasti rakastanut aiempaa kumppania? Vaikea ero ja ero, joka ei tullut omasta tahdosta, jättää pitkät, jopa elinikäiset arvet.
Tämä on sinun versiosi tarinasta. Exälläsi voisi olla toinen totuus.
Monille miehille ero tulee yllätyksenä. Miehen osalta kaikki rullaa: lastenhoito, kodinhoito, seksi, omat harrastukset ja matkustelut... Naiset usein eivät ole niin saamapuolella avioliitoissa.
Kokemusta kahdesta erosta. Pahin tuska helpottaa vuoden puolentoista päästä erosta. Yksilöitähän me olemme, toiset kohauttaa olkaansa ja jatkaa matkaa, toiset katkeroituu loppuelämäksi, eivätkä pääse yli ja surullisimmat tapaukset päättävät päivänsä.
Kunnon seksi-irroittelu voisi piristää AP:ta. Laastatisuhteilla on syynsä ja tarpeensa.
Minut jätettiin 20 v jälkeen, tuli aivan täysin puun takaa.
1,5 vuoden jälkeen alkoi helpottamaan. Silloin alkoi ylämäki, kaksi askelta eteen, yksi taakse. Kahden vuoden jälkeen olin jo aika lailla päässyt yli.
Yli pääseminen tietty riippuu siitä, mikä on mittari, milloin on päässyt yli. Ei se ole on-off.
Nyt erosta on 10 vuotta, olen uusissa naimisissa, ja vieläkin voi joskus tulla surusiitä, etten saanut sitä, mitä halusin. En minä miestä sure, vaan menetettyä unelmaa.
Etäkoulu, ei kotikoulu. Kotikoulu tarkoittaa sitä, että otat lapsesi kokonaan pois koulun kirjoilta ja järjestät opetuksen itse. Etäkoulussa opetus tai ainakin ohjeet tulevat koulusta ja oppilas pysyy koulun oppilaana.