Adoptiokiemuroista

lopulta ajaisi kenenkaan etua. Ei ainakaan adoptoitavien lasten. Kuinka moni tosissaan uskaltaisi ryhtya adoptioon jos ei voisi yhtaan mahdollisia sairauksia rajata? Tietenkaan itsetehdynkaan kohdalla ei saa valita, mutta voin ihan rehellisesti sanoa, etta minulla ei ainakaan rohkeus riittaisi esim. HIV+ lapsen adoptioon tai 10-vuotiaan kaytoshairioisen lapsen adoptioon. Samoin minusta tuntuisi vaikealta adoptoida esikoistamme vanhempi lapsi. Se tosin ei kynnyskysymykseksi muodustuisi (taalla Belgiassa siis on aivan mahdollista adoptoida lapsi, joka ei tule perheen nuorimmaiseksi).

Mita sukupuoleen ja ihonvariin tulee, niiden valitsemisesta olisin ihan valmis luopumaan ja eihan niita esim. Interpedian kautta saakkaan valita. Ja meidan kohdalla lapsi todennakoisesti on tumma, koska Etiopia-jonossa olemme.

Ratkaisu, mika luultavasti toimisi olisi lakisaateinen aika jonka sisalla pitaisi kaikkien hakijoiden paasta aloittamaan neuvonta/paattaa neuvonta. Taalla muistaakseni vuoden sisalla adoptionhakijaksi ilmottautumisesta pitaa olla lupa saatuna. Tosin vajaa vuoden vanha laki viela karsii lastensairauksista, mutta sinansa ihan hyva. Ensin on valmennuskurssi, sitten pyorahdetaan nuorisotuomioistuimessa, sitten tavataan sos.tt kaksi kertaa ja psykologi kaksi kertaa (hyva, etta on kaksi neuvonnan antajaa jos toisen kanssa ei synkkaa) noin viikon-kahden valein, sitten neuvonnan antajat tiimin kanssa kirjottavat joko puoltavan tai ei puoltavan raportin, jonka pohjalta nuorisotuomioistuimessa tuomari joko antaa luvan tai evaa. Paperilla kuulostaa hyvalta, mutta kaytannossa synnyttaa kovasti tyytymattomyytta, etenkin kun talla hetkella koko prosessi ei hoidu aivan vuodessa.

Tristan tekstistä kuultaa hyvin selvästi läpi, ettei hän ole ihan ajan tasalla adptioasioissa. Vai onkohan nuo kirjoitukset ihan tarkoituksellista provosointia? Ärsyttää tuollainen yksioikoinen adpotoineiden syyllistäminen. Vai onko se kateutta adptioperheitä kohtaan? En ymmärrä, mitä meuhkaat suomen viranomaisia vastaan, kun kerran itse olet prosessisi päättänyt keskeyttää.



Jos etsii keinoa järjestäytyä tai vaikuttaa asioihin, voi aloittaa liittymällä Adpotioperheet Ry:n jäseneksi (heidän aikaansaannoksistaan voi lukea heidän lehdestään ja nettisivuiltaan). Varmaan kaikki adptioprosessissa mukana olevat tietävätkin jo järjestön. Toinen tapa vaikuttaa on liittyä edunvalvontaan keskittyneelle suljetulle Yahoo-palstalle.



Ärsyttää myös, Trista, tuo syyllistäminen siitä, jos toivoo tervettä lasta. Etkö sinä ole toivonut tervettä, kun tulit raskaaksi? Jokainen täysipäinen hakija, joka on käynyt läpi neuvonnan, ymmärtää, että adolapsilla on melkein aina jotakin erityistarpeita. Vaikka toivot tervettä lasta, voit saada sairaan. Tai vaikka toivot erityistarpeista lasta, voit saada terveen. Tämän kaikki hakijat ymmärtävät. Neuvonnassa kehoitettiin hyvin tarkkaan miettimään, mihin omat resurssit riittävät, adovanhemmuus ei koskaan ole helppoa, saati sitten erityistarpeisen lapsen kanssa. Jos on jo ennestään lapsia, kannattaa miettiä tarkkaan, millaisten sairauksien kanssa voi tulla toimeen. Voi siis toivoa tervettä, mutta kannattaa varautua sairauksiinkin. En usko että kukaan neuvonnan läpi käynyt hakija hakee " helppoa pakettia" adption kautta. Kirjoituksesi on suorastaan loukkaava.



Vai oletko vain kateellinen, kun itse et ole saanut tällaista toivomusta lapsen terveydentilasta esittää?

Tuolla Tristan vuodatusten välillä pohdiskeltiin, mikä tekee adoptoiduista lapsista niin erityisiä ja adoptiovanhemmuudesta niin haurasta, että oletetaan niiden rikkoutuvan pienimmästäkin paineesta. Yritän heittää jotain ajatuksia enimmäkseen maalaisjärjen pohjalta, vaikka minulla on kokemusta vain a-vanhemmuudesta enkä siis voi verrata sitä b-vanhemmuuteen, ja vaikka minua on ylivarovaiseksi ihmiseksi kutsuttu :)



Kaikessa tässä byrokratiatohinassahan ajatellaan (nimellisesti ainakin) lasta, lapsen etua. (Minusta ei ole oikeutettua automaattisesti olettaa neuvonnanantajan ja palveluntarjoajan valehtelevan, jos se puolustelee omia toimiaan lapsen edulla ilman, että ko. etu on välittömästi päivänselvä alan koulutusta vailla olevalle a-vanhemmaksi haluavalle.) A-lapsi eroaa siis b-lapsesta yhdessä keskeisessä seikassa: hänen elämänsä jakaantuu ainakin kolmeen osaan, bioäidin kanssa vietettyyn, lastenkodissa/sijaisperheessä vietettyyn ja adoptioperheessä vietettyyn aikaan. Joka välissä kaikki katkeaa ja pahimmassa tapauksessa lapsi menettää kaiken kosketuksen aikaisempaan minäänsä ja ympäristöönsä. Tästä seuraa kaksi isoa oireyhtymän tapaista asiaa: kiintymyssuhdehäiriö ja traumaperäinen stressihäiriö. (Näitä voi googlata ja saada paljon parempaa tietoa kuin mitä minä pystyisin antamaan.) Ja näiden seurauksena a-lapsi pelkää muutoksia suhteessa paljon b-lasta voimakkaammin, ja a-lapsen stressi on paljon voimakkaampaa kuin b-lapsen. (Keskimäärin siis, tottakai kaikki lapset ovat yksilöitä.) A-lapsi tarvitsee suurempaa pysyvyyttä elämässään kuin b-lapsi, jotta voisi kasvaa tarpeeksi eheäksi voidakseen kestää välttämättömät muutokset. Siedätyshoito ei todellakaan tässä toimi.



Yksi, mitä neuvonta saavuttaa tässä pilkun viilaamisessa muuttojen, työpaikanvaihtojen jne. suhteen, on, että se tuo näiden muutosten suuruuden a-vanhemmiksi haluavien tietoisuuteen. Jos elämä muuttuu neuvonnan aikana ja lapsi tuleekin nopealla aikataululla (yeah, right), ei elämä ole vielä asettunut tavalla, joka vaikuttaisi a-lapsen kehitykseen myönteisesti. Jos vanhemmat vasta hakevat paikkaansa uudessa yhteisössä, lapsi ei tunne heitä vakaaksi alustaksi, jolta voisi ponnistaa hakiessaan omaa paikkaansa; ja vanhemmilta liikenee vähemmän resursseja auttamaan lasta, jos osa resursseista menee omaan selviytymiseen.



Adoptioperhettä ei voi verrata bioperheeseen. Ei edes sillä tasolla, että a-kolmivuotias ja naapurin b-kolmivuotias olisivat yhtä paljon samanlaisia kuin kaksi b-kolmivuotiasta - a-lapsi on todennäköisesti pienempi, kehityksessä jäljessä, epävarmempi omasta itsestään... A-perhe ei ole kuin b-perhe myöskään yhtenäisyyden tai paineensietokyvyn suhteen. Heille ei ole avoinna samoja mahdollisuuksia kuin b-perheille, jos he haluavat lastensa olevan b-lasten kanssa suunnilleen samalla viivalla aikuisikään mennessä (ääriesimerkin ottaakseni, ei varmasti tee hyvää b-lapsellekaan jos perhe vaihtaa kotimaata muutaman vuoden välein, mutta a-lapselle se saattaa olla kohtalokasta).



Tristan kirjoituksista paistaa mielestäni ikävästi läpi se, että hän kuvittelee tietävänsä tismalleen, mitä adoptiovanhemmuus on, että olisi siinä hyvä ja että palveluntarjoajan ja neuvonnanantajan sosiaalityöntekijät ovat enemmän pihalla ja/tai pahantahtoisempia kuin hän. Ylimielisesti hän olisi halunnut lapsen helposti, koska kokee sen omaksi oikeudekseen ja luulee tietävänsä, että se olisi ollut myös lapsen paras.



Eipä minulla pitäisi paljoa olla nokan koputtamista, itse olin aivan samanlainen ensimmäisen prosessin aikana, paitsi että minä menin kiltisti kyykkyyn kun sossu sanoi Istu. Meillä se prosessi sen sijaan oli verraten helppo, ja pääsen nyt tuntemaan tunnontuskia todetessani, että seulan olisi pitänyt olla tarkempi, että minun olisi pitänyt olla rehellisempi itselleni ja sossulle henkisten resurssieni suhteen, ja ylipäätään tuntemaan, että olen pettänyt lapseni, kun en olekaan niin täydellinen äiti kuin mitä neuvonnassa ja palstoilla haahuillessa kuvittelin minusta tulevan.

Kärjistän ja provosoin ihan tahallani ja tiedän kyllä, että ehdotusteni toteuttaminen ei ole sen kummemmin realistista kuin kaikilta kohdin järkevääkään. Teen sitä siksi, että koska emme aio enää adoptioprosessiin lähteä (ainakaan Suomessa, mutta todennäköisesti ei muuallakaan), niin minulla on paremmat mahdollisuudet purnata kuin niillä, jotka vielä varovat oman prosessinsa puolesta. Jos edelleen edes harkitsisin adoptoivani Suomessa, niin en varmasti päästäisi suustani puoliakaan siitä, mitä nyt teen, vaan kumartelisin kiltisti viranomaisiin päin.



Tiesin kyllä ihan hyvin, että asiasta kirjoittaessani (ja nimenomaan täällä) sontaa sataisi niskaan enemmän kuin paljon. Sehän on itsestäänselvää! Kukapa ei ottaisi itseensä, jos syytetään syrjinnästä. Myönnän kyllä, että koska adoptiossa se on mahdollista, niin olisimme kyllä itsekin ruksittaneet pois ei-toivotut erityistarpeet - kukapa ei käyttäisi tilaisuutta hyväkseen suunnitellakseen alämäänsä helpommaksi! Tilaisuus tekee varkaan, mutta jonkinlaisia omantunnontuskia olisin kyllä asiasta kärsinyt ja toivon tosiaan, että paheksunnan lisäksi joku muukin alkaa pohtia asiaa myös ihan tosissaan.



Olen siis sitä mieltä, että jokaisen prosessiin lähtevän pitäisi ihan oikeasti pohtia näitä asioita ja motiivejaan miettiä esim. sukupuolitoivetta tai maavalintaa tältä kannalta. Aika usein näkee kuitenkin jopa sellaisia adoptoijia, jotka kyselevät mitä kaikkia toiveita lapsen suhteen onkaan mahdollista esittää ja väistämättä tulee valintamyymälä mieleen¿



Tietenkään kukaan ei voi olla täysin pyyteetön, eikä se adoptioprosessissa ole välttämättä edes järkevää: ainakin sitä lasta pitää haluta ihan itsekkäästi.



Se, toivooko tervettä lasta raskaaksi tullessaan ja toivooko tervettä lasta adoptoidessaan ovat kaksi täysin eri asiaa! Raskaana ollessa toivotaan jo olemassaolevan henkilön terveyttä, ihan samalla tavalla kuin nimeämisen jälkeen toivotaan kaikkea hyvää nimenomaan sille omalle lapselle ja sukulaisen joutuessa kolariin toivotaan, ettei hänelle käynyt pahasti. Adoptiolasta ¿valittaessa¿ valitaan olemassaolevista yksilöistä, jotka JO OVAT joko terveitä tai erityistarpeisia. Terveen toivominen tällaisessa tilanteessa on syrjintää, koska siinä arvotetaan erityistarpeinen huonommaksi kuin terve ja asetetaan lapset paremmuusjärjestykseen, suostutaan ottamaan vain se parempi lapsi. Sen toivominen että erityistarpeinen lapsi osoittautuisikin terveeksi on hyvän toivomista tietylle yksilölle ja täysin sallittua, jopa toivottavaa.



Tiedän kyllä ihan hyvin, että adoptiolasten terveydentila ei ole etukäteen välttämättä kovin hyvin tiedossa ja yllätyksiä voi tulla suuntaan tai toiseen. Omia resursseja on toki hyvä pohtia etukäteen ja miettiä asiaa aina siitä lähtien, onko itsestä adoptiovanhemmaksi. Näen tässä asiassa kuitenkin paljon nykyajalle tyypillistä suunnittelua, varmistamista ja kaiken ennakointia: Elämää ei enää haluta ottaa vastaan sellaisena kuin se on, vaan halutaan varmistella mahdollisimman pitkälle, että se kulkee juuri siihen suuntaan kuin itse on sen suunnitellut kulkevan. Yllätyksiä ei haluta ja kaikki pitäisi tietää ja varmistaa etukäteen.





Ampparille asia, josta olen varmaan jo joskus aiemminkin kirjoittanut: Ihmisiä on kovin erilaisia ja on varmasti totta, että myös sellaisia ihmisiä voi olla, joiden elämä ihan oikeasti menee sekaisin vaikkapa muutosta tai työpaikan vaihdosta - ainakin sen verran, että sen vuoksi kannattaa adoptiota vähän viivästyttää. Kaikki ihmiset, uskaltaisin jopa väittää että valtaosa ihmisistä, ei kuitenkaan ole tällaisia. Joillekin jatkuva muuttaminen ja työpaikan vaihtaminen voivat olla jopa ¿normaalimpi¿ elämäntapa kuin paikallaan pysyminen. Tällaiset ihmiset muutoksista tuskin kovin paljoa stressaantuvat. Kuulutankin yksilöllisempää suhtautumista adoptiovanhempiin tässä suhteessa. Ja toki neuvonnassa tulee käydä läpi sitä, että lapsen tultua olisi hyvä luoda hänelle mahdollisimman pysyvät olosuhteet sopeutumisen helpottamiseksi. Se, kuinka vanhemmat ovat muutelleet ennen lapsen tuloa ei minusta välttämättä vaikuta adoptioon mitenkään.



Minulla ei toki ole omakohtaista kokemusta adoptiosta kotiselvitystä pidemmältä, vaikka lähipiirissäni olenkin adoptioita läheltä seurannut. Myönnän uskovani, että olemme kohtuullisen hyviä vanhempia (emme toki täydellisiä) ja että olisimme pystyneet sellaisia olemaan myös adoptiolapselle. Henkilökohtainen oikeus adoptiolapsi ei toki ole kellekään ja minä jos joku sen taatusti tiedän adoption tyssättyä 20 vuoden adoptiohaaveilun jälkeen. Myönnän olevani myös kateellinen adoptiovanhemmille, ilman muuta! (Vaikka biolapset ihan yhtä rakkaita ovat kuin adoptiolapsetkin olisivat olleet) Siksipä olenkin asiaa paljon pohdittuani tullut siihen tulokseen, että mielestäni prosessi ei monessakaan suhteessa ole millään tapaa reilu ja oikeudenmukainen vaan perustuu ihan liikaa mielikuviin, juuttuneisiin asenteisiin, käsittämättömiin käytäntöihin, mielivaltaan ja kaikkeen muuhun kuin lapsen parhaan ajattelemiseen. Vaikken adoptioasioissa asiantuntija olekaan, niin sen verran olen kyllä koulutukseni ja työni vuoksi joutunut lasten parasta pohtimaan ja lapsiperheitä - jonkin verran myös adoptioperheitä - kohtaamaan, että uskon pystyväni kohtuudella ajattelemaan asiaa myös lapsen kannalta.



Koska itse en enää adoptiotaipaleelle aio Suomessa hakeutua, ei minulla ole hirveästi myöskään intressejä lähteä asioita nimenomaisesti ajamaan, on monta muutakin rautaa tulessa kuten tavallista ;). Toki jos jossain muuten asiaan törmään, aion kyllä mielipiteeni ilmaista.

Trista:

Poistetaan adoptionhakijoilta kaikki valinnanmahdollisuudet!

Eikö nimenomaan se jos mikä kerro tulevien adoptiovanhempien kypsymättömyydestä ja soveltumattomuudesta vanhemmiksi, että halutaan valita tulevan lapsen ominaisuuksia kuin kaupan hyllyltä?

Valinnanmahdollisuuksien poistaminen poistaisi jonosta ne, jotka oikeasti eivät haluakaan lasta, vaan he haluavat vain tietynlaisen lapsen. Kyllä kypsän vanhemman täytyy olla valmis sopeutumaan lapsen mahdollisiin vammoihin, vikoihin, sairauksiin, ulkonäköön ja sukupuoleen ja ymmärtää, että aina ei voi saada pientä tervettä suloista tyttövauvaa.

Kyse ei ole pelkästään adoptionhakijoista. kohdemaiden viranomaiset valikoivat hakijoita, mikä heille suotakoon. nämä viranomaiset hyvin luultavasti (ainakin Filippinien, jossa lista mitä on valmis hyväksymään) nimenomaan haluavat että hakijat miettivät tarkaan lapsitoivettaan.

minusta on hyvä että toiveita esim lapsen terveydentilasta voi esittää. pelallahan voi toivoa myös lapsen sukupuolta jos haluaa (minun mielestä tämä toivemahdollisuus voitaisiin poistaa). toiveita esitettäessä täytyy aina muistaa että ne ovat vain toiveita. ikätoiveista/-vaatimuksista osa on lautakunnan asettamia esim. sisaruksien ja/tai vanhempien iästä johtuvia. osa kohdemaista rajautuu joiltakin hakijoilta pois koska luovuttavat maat asettavat omia kriteerejään tuleville vanhemmille.

jos hakijat eivät valitsisi lapsensa syntymämaata vaan joku muu sen tekisi heidän puolestaan niin kuinka maavalinta perusteltaisiin kohdemaahan? esim. Kiinaanhan täytyy maavalinta perustella. osalla hakijoista on myös hyviä, lapsen kannalta toivottavia perusteita maavalinnalleen kuten esim. sukulaisia, ystäviä ko maasta. lisäksi luovuttavan maan viranomaisten on varmasti helpompi valita lapselle vanhemmat kun lapsitoive antaa osviittaa millaisia resursseja vanhemmilla on. erityistarpeista lasta toivovien on myös keskusteltava asiasta sossun kanssa ja siitä tulee kirjoittaa kotiselvitykseen. eikä sossu aina välttämättä puolla hakijoille erityistarpeista lasta.

Tiedän nuo asiat ihan hyvin ja siitä syystä kirjoitinkin jo ihan ensimmäisessä aihetta käsittelevässä kirjoituksessani, että kaikki ehdotukset eivät ole realistisesti toteutettavissa, eikä Suomella ole kovin paljoa käytännön mahdollisuuksia vaikuttaa kohdemaiden käytäntöihin tai lainsäädäntöön.



Olen myös kanssasi samaa mieltä siitä, että maavalinta on ihan perusteltu kuvaamissasi tapauksissa. Se on kuitenkin asia, johon mielestäni pitäisi kiinnittää huomiota. Se, että haluaa lapsen tietystä maasta, koska on paremmat edellytykset tarjota hyvä koti juuri siitä maasta tulleelle (esim. suhteet ko. maahan tai sieltä kotoisin oleviin ihmisiin, aiempi asuminen maassa tai kielitaito) on minusta täysin yksiselitteinen syy haluta asoptiolapsi ko maasta. Jos sen sijaan maavalinnan perusteena on se, että ko maasta tulee ulkonäöltään suloisia lapsia tai tietyn rotuisia lapsia, ei se mielestäni välttämättä ole ainakaan osoitus vanhempien kypsyydestä adoptiovanhemmuuteen.



Kohdemaiden käytännöt siinä kelle adoptiolapsia mielellään annetaan ja millä edellytyksillä, heijastavat hyvin paljon kulttuurisia ja jopa uskonnollisia arvoja sekä kyseisen maan realiteetteja, jotka eivät välttämättä ollenkaan pidä paikkaansa Suomessa tai ole mitenkään yksiselitteisiä tai objektiivisia. Tähän ei tietenkään Suomesta voi hirvittävästi vaikuttaa, aika ja kansainvälistyminen ehkä vähitellen voivat jotain muuttaa.



Aika monen maan kohdalla kriteereistä huokuu se, mistä jo aiemminkin kirjoitin ja joka on monissa kehitysmaissa edelleen arkipäivää: Adoptioon tarjolla olevia lapsia on paljon, kotimaisia adoptoijia vähän eikä kukaan oikein ymmärrä, miksi joku ulkomaalainen haluaa ehdoin tahdoin ristikseen toisen lapsen. Tällaisessa tilanteessa paikallisten virkamiesten on varmasti vaikea ymmärtää, että joku tahtoo vain LAPSEN, eikä mitään sen erityisempää - mielessä käväiseen ehkä jopa hyväksikäyttö, lapsikauppa tai orjan asema. On ehkä helpompi uskoa, että joku haluaa juuri tietynlaisen lapsen ja mitä enemmän kriteereitä hakija asettaa, sitä todennäköisemmin hän haluaa juuri kyseisenlaisen lapsen eikä taustalla ole mitään taka-ajatuksia.



Minulla ei todellakaan ole mitään keinoa tai ajatusta siitä, miten asiaa voisi käytännössä edistää. Asiat kehittyvät hiljalleen eivätkä varmasti meidän elinaikanamme saavuta mitään täydellistä tasoa. Jotenkin ehkä haluaisin kuitenkin Suomesta vietävän maailmalle sellaista ajatusta, että JOKAINEN lapsi on arvokas ja ansaitsee vanhemmat riippumatta ulkonäöstään, sukupuolestaan tai mahdollisista erityistarpeistaan. Lasten asettaminen paremmuusjärjestykseen tai valitseminen ulkoisten ominaisuuksien, taitojen tai terveydentilan perusteella ei ole oikein niitä lapsia kohtaan!

Meidän kokemukset adoptiosta ovat olleet oikein positiivisia. Minusta adoptio on ihana ja iloinen asia!

Tietenkin aika on pitkä ja prosessi arvaamaton, mutta yhtä arvaamaton on koko ihmisen elämä!

Meidän sosiaalityöntekijämme (Helsingin PeLasta) on ollut asiallinen ja yhteistyö on sujunut loistavasti. Minä ainakin koen, että olen voinut olla oma itseni. En ole missään vaiheessa tuntenut, että joku penkoo asioitani. Kaukana siitä...



Adoption kautta ei voi tilata lasta. Kukaan ei voi luvata, minkälaisen lapsen saamme ja koska. Nämä tosiasiat tulee hyväksyä. En koe, etä adoptiolapsen saaminen pitäisi olla yhtään nykyistä helpompaa, suurempi taloudellinen tuki tosin olisi oikeudenmukaista.



Lähtekää vaan rohkeasti ja avoimin mielin adoptioon. Vaikka prosessi on välillä rankka, niin siitä huolimatta meistä adoptio on ollut yksi elämämme ihanin, kutkuttavin, antoisin ja mahtavin kokemus...

Olisin, Trista, kanssasi periaatteessa samaa mieltä esim. erityistarpeista ja kv-adoptioon asennoitumisesta, jos asuisimme suomalaisten ikiomassa ihannemaailmassa. Näin ei kuitenkaan ole, eikä varmastikaan kohdemaiden viranomaisia voi ajatella lähtevänsä aivopesemään länsimaiseen käsitykseen adoptiosta, vaikka se meistä tuntuisi kuinka hyvältä ja oikealta.

Trista:

Ihmisiä on kovin erilaisia ja on varmasti totta, että myös sellaisia ihmisiä voi olla, joiden elämä ihan oikeasti menee sekaisin vaikkapa muutosta tai työpaikan vaihdosta - ainakin sen verran, että sen vuoksi kannattaa adoptiota vähän viivästyttää. Kaikki ihmiset, uskaltaisin jopa väittää että valtaosa ihmisistä, ei kuitenkaan ole tällaisia. [...] Kuulutankin yksilöllisempää suhtautumista adoptiovanhempiin tässä suhteessa.

Ei se, että hakee paikkaansa yhteisössä, tarkoita, että elämä olisi välttämättä sekaisin (vaikka itse ilmoittaudunkin juuri sellaiseksi, jolla menee - viivästytimme omasta halustamme 1. prosessiamme, kun isäni kuoli, minut irtisanottiin ja muutimme 50 metriä samassa taloyhtiössä), tai että henkilö itse sen huomaisi. Se nyt vaan on fakta, että jos kuka tahansa otetaan pois tutuista ympyröistä ja pistetään sopeutumaan uusiin, niin se vie resursseja, jotka muutoin olisivat käytettävissä muihin tarkoituksiin.

Ja huomauttaisin, että tässäkin puhut taas vain adoptiovanhemmista, tai paremminkin -hakijoista. Lasten kannalta sanoisin, että parempi olla ylivarovainen kuin ottaa liian lunkisti.

Niin ja sitten jos hakijoita kohdeltaisiin yksilöllisesti, olisit varmaan sinäkin etunenässä barrikadeilla kiljumassa " Mut miks NOI sai jatkaa prosessia heti mut ME ei saatu vaik meil oli ihan sama tilanne?!?"

Kiitos, muuten, Trista virkistävästä väittelystä ja ampiaispesässä aiheutetusta kuhinasta.

Amppari

Trista:

Biologisetkin lapset ovat joskus sairaita tai vammaisia, eikä vanhemmilla ole yhtään sen enempää resursseja tai kokemusta näistä asioista, miksi adoptiovanhemmilla olisi siihen joku subjektiivinen oikeus?

Trista tiedät kv-adoption tosiasiat mutta et näe perusteita miksi käytännöt ovat nämä. Esim. ylläoleva kertoo että et todellakaan ajattele kv-adoptioon tulevien lasten näkökulmaa ollenkaan. onneksi heidän näkökulmaansa ajattelee luovuttavien maiden viranomaiset ja heillä epäilemättä on mielessä että kv-adoptioon luovutettavilla LAPSILLA ON OIKEUS perheeseen joilla on riittävät resurssit hoitaa ja kasvattaa lapsi. viranomaiset sekä Suomessa että luovuttavissa maissa haluavat varmistaa, siinä määrin kuin se on mahdollista, että adoptio on onnistunut ja todella hyödyttää lasta. ei ole näiden lasten tehtävä yrittää sopeutua vanhempien riittämättömiin voimavaroihin ja olla " kasvattamassa" vanhempiensa ymmärrystä esim. erilaisista sairauksista. niitä ylimääräisiä, ennalta arvaamattomia haasteitakin moni perhe joutuu kohtaamaan ja siihenkin neuvonnassa yleensä valmennetaan.

Trista:

Aika monen maan kohdalla kriteereistä huokuu se, mistä jo aiemminkin kirjoitin ja joka on monissa kehitysmaissa edelleen arkipäivää: Adoptioon tarjolla olevia lapsia on paljon, kotimaisia adoptoijia vähän eikä kukaan oikein ymmärrä, miksi joku ulkomaalainen haluaa ehdoin tahdoin ristikseen toisen lapsen. Tällaisessa tilanteessa paikallisten virkamiesten on varmasti vaikea ymmärtää, että joku tahtoo vain LAPSEN, eikä mitään sen erityisempää - mielessä käväiseen ehkä jopa hyväksikäyttö, lapsikauppa tai orjan asema. On ehkä helpompi uskoa, että joku haluaa juuri tietynlaisen lapsen ja mitä enemmän kriteereitä hakija asettaa, sitä todennäköisemmin hän haluaa juuri kyseisenlaisen lapsen eikä taustalla ole mitään taka-ajatuksia.

Minulla ei todellakaan ole mitään keinoa tai ajatusta siitä, miten asiaa voisi käytännössä edistää. Asiat kehittyvät hiljalleen eivätkä varmasti meidän elinaikanamme saavuta mitään täydellistä tasoa. Jotenkin ehkä haluaisin kuitenkin Suomesta vietävän maailmalle sellaista ajatusta, että JOKAINEN lapsi on arvokas ja ansaitsee vanhemmat riippumatta ulkonäöstään, sukupuolestaan tai mahdollisista erityistarpeistaan. Lasten asettaminen paremmuusjärjestykseen tai valitseminen ulkoisten ominaisuuksien, taitojen tai terveydentilan perusteella ei ole oikein niitä lapsia kohtaan!

Minä en osaa arvioida kuinka paljon/vähän lapsia todella on tarjolla adoptioon. moni hoitoa ja huolenpitoa tarvitseva lapsi ei kuitenkaan välttämättä ole vapaa adoptioon saatikka hyötyisi kv-adoptiosta. täytyy myös muistaa ettei kv-adoptio ole " avustustoimintaa" vaan ne lapset joiden arvellaan hyötyvän kv-adoptiosta luovutetaan ko maan viranomaisten toimesta kv-adoptioon. ja minä olen täysin vakuuttunut että he ymmärtävät tämän oikeustoimen ja adoptionhakijoiden motiivit erinomaisesti. uskon myös että he luottavat hakijamaiden viranomaisten selvityksiin hakijoista eikä lapsitoiveen eritettelyllä sinänsä todisteta motiivien puhtautta vaan siis viranomaisten tarkalla selvityksellä.

olen täysin samaa mieltä kanssasi että jokainen lapsi on arvokas ja toivoisinkin että neuvonnassa sossut ottaisivat esille ja herättäisivät hakijoita miettimään olisiko heistä esim. erityistarpeisen lapsen vanhemmiksi ja mihin juuri heidän perheessään resurssit riittäisivät.

Kiitos myös minun puolestani keskustelun herättämisestä, sinulla trista on hyviä ajatuksi, mutta mielestäni et ihan loppuun asti mieti miksi asiat ovat kuten ovat ja hyödyttäisikö muutokset todella lapsia.

Kirjoitit että " Valinnanmahdollisuuksien poistaminen poistaisi jonosta ne, jotka oikeasti eivät haluakaan lasta, vaan he haluavat vain tietynlaisen lapsen. Kyllä kypsän vanhemman täytyy olla valmis sopeutumaan lapsen mahdollisiin vammoihin, vikoihin, sairauksiin, ulkonäköön ja sukupuoleen ja ymmärtää, että aina ei voi saada pientä tervettä suloista tyttövauvaa. Biologisetkin lapset ovat joskus sairaita tai vammaisia, eikä vanhemmilla ole yhtään sen enempää resursseja tai kokemusta näistä asioista, miksi adoptiovanhemmilla olisi siihen joku subjektiivinen oikeus?"



Haluaisinkin kysyä sinulta, kävitkö sinä raskauksiesi aikana ultraääni- ym. tutkimuksissa? Nehän ovat ensisijaisesti SEULOJA, joissa seulotaan vammaiset ja sairaat (jo " olemassa olevat" ) lapset, jotta vanhemmat pystyisivät päättämään, ottavatko tällaisen lapsen vastaan vai keskeyttävätkö raskauden. Ja he jos päättävät ottaa sairaan lapsen vastaan, heillä on aikaa sopeutua ajatukseen ja tutustua kyseiseen vammaan/sairauteen jo etukäteen. Siinä mielessä kyseessä ei ole adoptiovanhempien subjektiivinen oikeus. Tietenkään kaikki vammaiset ja sairaat lapset eivät " jää kiinni" näissä seuloissa, mutta kuten joku jo kirjoitti, sama juttuhan se on adoptiossakin, kukaan ei voi " tilata" tervettä lasta ja kaikki adoptiohakijat tietävät sen vallan hyvin.



Se on jännä juttu, että lähes kaikki raskaanaolevat käyvät ultrissa ym. tutkimuksissa, mutta harva mieltää niitä sairaiden lasten seulomiseksi, mitä ne kuitenkin nimenomaan ovat, eivätkä mukava tilaisuus katsella sikiötä kuvaruudusta. Eihän yhteiskunta sellaiseen laittaisi resurssejaan.



Aivan varmasti kaikki niin raskaanaolevat kuin adoption kautta lastaan odottavat ihmiset toivovat mahdollisimman tervettä lasta, muun väittäminen olisi tekopyhää. Ja tätä toivotaan paitsi lapsen, myös itsen (omien voimavarojen) takia. On helppo sanoa, että " olen valmis ottamaan vastaan mitä vaan" niin kauan kuin se " mitä vaan" ei ole sattunut omalle kohdalle. Ei sillä, etteikö omaa lastaan silti rakastaisi äärettömän paljon, mutta tiedän myös kuinka vaikeaa vaikeasti sairaiden/vammaisten lasten elämä ja heidän perheidensä elämä usein on.

Hilipati:



Valitettavasti tilanne on se, että suuri osa vammaisista adoptiovapaista lapsista ei saa perhettä ollenkaan tai joutuu sellaista aika kauan odottamaan. Vielä suurempaa osaa pahemmin erityistarpeisista ei koskaan edes vapauteta adoptioon, koska heidän ei uskota kellekään kelpaavan. Väitän, että kyse ei ole pelkästään siitä, että viranomaiset ajattelisivat vain lapsen etua ¿ kyse voi olla myös realismista, eli siitä, että he välttävät turhaa työtä. Kysymys voi olla myös siitä, että he ajattelevat lapsen etua myös siitä näkökulmasta, että lapselle voi olla raskasta olla ¿adoptiojonossa¿, jos häntä ei kukaan huoli, eli erityistarpeisia lapsia ei vapauteta adoptioon, koska heille on parempi olla ilman perhettä kuin joutua kokemaan jatkuvia pettymyksiä! Näille lapsille voisi kuitenkin olla parempi saada perhe joka heidät haluaisi kuin kasvaa lastenkodissa.



Lapsen tehtävä ei tietenkään ole kasvattaa vanhempiaan, vaikka kaikki lapset väistämättä sitä joutuvatkin tekemään riippumatta siitä ovatko adoptoituja vai eivät. Minusta adoptiovanhemmiksi haluavat voisivat kuitenkin yrittää kasvaa ihan itse ennen adoptiota ja ehkä vähän neuvontaa antavien viranomaisten avustuksella: ei se erityistarpeinen lapsi nyt NIIN kauhea juttu ole! Pohjimmiltaan on kai jos-sain määrin kysymys siitäkin, että nykysuomessa kovin harvat ovat koskaan nähneet tai kokeneet mitään poikkeavaa, eikä erilaisiin ihmisiin osata suhtautua luonnollisesti vaan heitä pelätään...



Kohdemaiden viranomaisten täydellisyyteen en jaksa uskoa ihan vilpittömästi kuin sinä. Ehkäpä yksi syy on siinä, että itsekin " tärkeitä päätöksiä tekevänä viranomaisena" tiedän, mitkä ovat realiteetit monien tärkeiden päätösten taustalla ja kuinka vähillä tiedoilla ja suurilla ennakkoluuloilla niitä (yksittäisten ihmisten elämään suuresti vaikuttavia) päätöksiä monesti tehdäänkään...





Enkeliina:



Toki kävin raskauksieni aikana tutkimuksissa ¿ ja syöpieni vuoksi huomattavasti tavallisia äitejä tiheämmin ja tarkemmissa tutkimuksissa. Tiedän ihan hyvin, mitä tutkimuksilla etsitään ja itselläni on hyvin selkeä suhtautuminen siihen, mihin tutkimuksiin olen suostuvainen ja mihin en: Kaikki sellaiset tutkimukset hyväksyn, joista ei ole sikiölle haittaa, mutta esim. lapsivesinäytteisiin tai istukkabiopsioihin en suostuisi, koska ne sisältävät keskenmenon riskin.



Vaikka ultraäänitutkimuksia tehdäänkin suureksi osaksi siksi, että vammaiset lapset voitaisiin abortoida, niin niillä on myös muuta merkitystä. Joitakin sikiöaikana löydettäviä poikkeavuuksia voidaan myös hoitaa jo raskausaikana ja kun mahdollinen poikkeavuus löydetään jo sikiöaikana niin synnytys voidaan suunnitella paremmin lapsen erityistarpeet huomioiden: voidaan valita sektion ja alatiesynnytyksen välillä ja voidaan esimerkiksi valita synnytyspaikka niin, että vaikeasti sairaan lapsen hoito on siellä hyvin järjestettävissä. Myöskin joitakin äidin terveyteen ja synnytykseen kulkuun vaikuttavia asioita voidaan tutkia ja hoitaa raskauden aikana. Olkoonkin, että tutkimukset järjestetään kansanterveydellisesti perustellen mielestäni epäeettisistä lähtökohdista (tapetaan sairaat ja vammaiset), niin niistä on hyötyä myös niille, jotka mahdollisen vammaisen lapsen haluavat pitää.



Minulla on vaikeasti kehitysvammainen, itseäni 15 vuotta nuorempi pikkusisko, jonka hoidosta olen joutunut nuoresta lähtien vastaamaan varsin paljon. Minulla on myös oma erityistarpeinen lapsi, jonka kanssa joudumme käymään vuosittain sairaalajaksoilla ja joka menee kouluun erityisluokalle ja käy erilaisissa terapioissa. Läheiseen ystäväperheeseen syntyi pari vuotta sitten vaikeavammainen lapsi, jonka vamma diagnosoitiin varhaisraskauden ultraäänitutkimuksessa. Raskaus vietiin vammasta huolimatta loppuun ja synnytys suunniteltiin niin, että lapsi voitiin leikata saman tien. Joudun myös työssäni jatkuvasti tekemisiin sairaiden, vammaisten ja erityistarpeisten ihmisten kanssa. Luulen, että tiedän kyllä keskimääräistä paremmin, mitä erityistarpeisen lapsen kanssa eläminen on.

Itse olemme Kiina adoptio jonossa ja todellakin hämmästelen adoptioprosessin aivan ihmeellistä maailmaa..

Mutta ensinnäkin mitä tulee ns. special need tapauksiin, me emme neuvontamme aikan saaneet YHTÄÄN tietoa siitä. Ja koska kokemusta ei ole adoptiosta eikä varsinkaan special need lasten adoptiosta, tai siitä mitä se ylipäätään tarkoittaa. Sanoimme neuvonnassa toivovamme mahdollisimman tervettä lasta. Tuolloin tosin ymmärsimme, että toiveita ei voi ylipäätäänkään tehdä. Eli siis kommentimme oli tarkoitettu samanlaiseksi kommentiksi kuin mitä biolasta odottavat käyttää. Kun sitten oli aika laittaa paperit menemään näimme ensimmäisen kerran paperi nipun jossa oli lista kaikista mahdollisista sairauksista joita olisimme valmiit hyväksymään. huom ilman mitään neuvoja. (paisti että aasialaisilla on usein mongolian täpliä ja laktoosi-intoleranssia = laittakaa suosiolla rasti ruutuun - suosituksella). Kun sitten hädissämme soittelimme ja kyselimme mitä mikäkin tarkoittaa, meille sanottiin, että kaavakkeen täyttäminen on täysin vapaaehtoista, että se siitä spelial lapsista. Eipä niihin juurikaan prosessissa panosteta.Esimerkiksi tämä on ihan käsittämätöntä! Me olisimme voineet aivan hyvin olla ns. special lapsen vanhemmat, vaan kun ei ollut aiheesta riittävästi tietoa ja kaavake oli suoraan sanottuna perseestä, emme sitä täyttäneet. Kävimme sitä läpi lääkärin kanssa, joka totesi, ettei yksittäisestä " diagnoosista" voi päätellä mitään, jos ei ole tiedossa taustaa, hoitoa tai kunnon diagnoosia. Tämä oli adoption yksi kammottavimmista kokemuksista. Ja erittäin alikehittynyttä ja keski-aikaista. Siis paskaa.



Kuten on todettukin neuvontaa antavien tahojen kyvyt ja tyylit vaihtelevat laidasta laitaan. Ja siksi vielä enemän ihmettelen, että neuvontaa PITÄÄ OLLA TIETTY MÄÄRÄ TAI AIKA , mutta laadusta ei puhuta. Se on varmaan jotain " salaista" , jonka virkailijat vain tietävät. (en usko), mutta tuntuu, että laatu neuvonnassa on sattumaa. Ja sitä paitsi JOKAINEN vaihe joka on eteen tullut, on ollut yllätys. Kukaan ei kerro realistisesti mitä adoptioprosessi tarkoittaa. Mitä vaiheita on ja sitä kuinka kauan mihinkin vaiheeseen menee. Ihmeellistä haku ammuntaa ja uuteen vaiheeseen opettelemista. ASIOITA VOISI TODELLAKIN SELVENTÄÄ JA YHTENÄISTÄÄ. Minulle itselleni esimerkiksi ampparin sivut on olllut erittäin hyvä lähde. Ja kyseessä on kuitenkin yksilä, joka on halunnut tehdä jotain asioiden hyväksi. Ei siis mikään taho, jonka kanssa pakosta joutuu olemaan tekemisissä.



Jatka taas, nyt täytyy mennä..