Adoptiokiemuroista

Tässä muutamia ajatuksiani aiheeseen liittyen:



- Koska prosessi ON niin mielivaltainen, pitkä ja sattumanvarainen, ei kukaan hommaan ryhtynyt halua pitkittää, hankaloittaa tai vaarantaa OMAA prosessiaan, joten asioista ei USKALLETA purnata eikä niitä uskalleta kyseenalaistaa, vaan yritään näyttää mahdollisimman sopuisilta ja hyviltä adoptiovanhemmilta, jotta päihitettäisiin mahdollisimman moni muu tai ei ainakaan pudottaisi siinä toivottomassa jonossa taaksepäin tai jouduttaisi antamaan lisäselvityksiä.



- Sitten kun oma lapsiluku on saatu täyteen adoptoimalla tai muuten, menee kaikki aika ja energia niiden lasten kanssa elämiseen ja senhetkisten ongelmien ratkomiseen eikä moneltakaan riitä aikaa enää omalta kohdalta taakse jääneiden asioiden ajamiseen.



- Jossain mielessä adoptioprosessi muistuttaa myös aivopesua - aika monet adoptiovanhemmat uskovat tai uskottelevat itselleenkin, että kyseisenlainen kyykytys, höykytys ja nöyryyttäminen todellakin on lapsen edun mukaista - tai sitten ainakin ollaan sitä mieltä, että kun minäkin jouduin sen läpi käymään, niin kyllä muidenkin pitää...



- Suurten massojen ja vanhempien sukupolvien mielissä adoptio ei edelleenkään ole yhdenvertainen tapa saada lapsia synnyttämällä saatuihin verrattuna. Omista ajatuksista ja mielipiteistä lähtien varsin monet kyseenalaistavat koko adoption mielekkyyden ja järkevyyden aikä siihen siis haluta ohjata resursseja. Monelle on täysin käsittämätöntä, että joku ihan vapaaehtoisesti haluaa kasvattaa " vieraita kakaroita" .



- Koska edellisestä johtuen adoptioon ohjatut varat ja resurssit ovat Suomessa täysin riittämättömät kysyntään ja tarpeeseen nähden, on jostain käsittämättömästä syystä taloudellisen puolen esillä pitämisen sekä rahan ja resurssien kinuamisen sijaan päätetty ruveta rankkaamaan adoptiovanhemmiksi haluavia paremmuusjärjestykseen, keksimään mitä kummallisempia ja mielivaltaisempia syitä, miksi adoptio ei olekaan mahdollinen tietyille ihmisille, pitkittämään prosessia täysin kohtuuttomasti ja asettamaan keinotekoisia rajoituksia ja kiintiöitä.



- Oma väitteeni ja arvaukseni on, että homma ei muutu ennen kuin adoptiovanhemmat lyövät hynttyyt yhteen ja nyrkin pöytään ja rupeavat voimakkaasti ja yhteen ääneen vaatimaan oikeuksiaan ja järjellistä keskustelua aiheesta. Tämä todennäköisesti tapahtuu vasta siinä vaiheessa kun riittävän monta ehdokasta hyllytetään kokonaan adoptiosta noilla järjettömillä perusteilla, koska niin kauan kuin on pienikin toivo adoptiolapsen saamisesta pomppivat hakijat kiltisti pillin mukaan kyseenalaistamatta mitään. Toistaiseksihan on valitettavasti ollut niin, että lopullisesti hyllytettyjä on ollut niin vähän, että heidät on yksiselitteisesti leimattu kelvottomiksi vanhemmiksi kaikilta tahoilta ja häpeissään he ovat painuneet maan alle.





Terveisin eräs, joka kävi prosessia luvanhakuun asti ja kyllästyi sitten homman toivottomuuteen ja järjettömyyteen ja maallikoiden mielivaltaisiin mielipiteisiin asioista, joista he eivät mitään tienneet ja ymmärtäneet... Nyt kolmen biolapsen HYVÄ äiti, mutta edelleenkin sitä adoptiolasta sydämessään kantava ja kaipaava.

Heitänpä tähän soppaan oman positiivisen kokemukseni. Neuvontaan lähdimme hieman skeptisinä luettuamme niin paljon negatiivisia juttuja adoptioneuvonnasta. Nyt neuvonnan loppupuolella olen hyvin tyytyväinen saamaamme kohteluun. Neuvonnan antaja (Pelan sosiaalityöntekijä) on ollut hyvin vilpitön, avulias ja mielestämme ihan tosissaan halunnut olla puolellamme ja auttaa meitä kasvamaan adoptiovanhemmiksi. Tapaamisissa on osin ollut mukana myös toinen sosiaalityöntekijä, mikä on mielestämme ollut hyvä, koska näin meistä on voinut ehkä muodostua monipuolisempi kuva työntekijöille.



Ainoa asia, mihin toivoisin muutosta on suurella paikkakunnalla pitkät jonot neuvontaan sekä neuvonnan kesto eli se että neuvonta ilmeisesti kestää vähintään vuoden ainakin Pelassa. Mielestäni monille perheille vähempikin aika riittäisi. Mutta muilta osin olen varsin tyytyväinen enkä ole kohdannut näillä palstoilla paljon puhuttua kyykytystä tms.



On myös muistettava se, että neuvonnan tarkoituksena ei ole taata adoptiolasta kaikille halukkaille. Mielestäni adoptiolapsen kasvatus on niin haastava tehtävä, että kaikilla perheillä ei tähän ole tarvittavia resursseja ja valmiuksia. Neuvonnanantajan tehtäväna on rohkeasti käyttää ammattitaitoaan ja herättää keskustelua ja nostaa esiin kehitystä kaipaavia piirteitä/ajatusmalleja/resursseja neuvonnassa olevassa hakijassa.



Ihan samaan tapaan kaikilla ihmisillä ei mielestäni ole riittäviä resursseja kasvattaa biologisia lapsia, mutta tähän tehtäväänhän ei mitään seulaa tarvitsekaan läpäistä. Verrattuna ihmisiin, jotka eivät lapsettomuudesta kärsi, tuntuu toki epäreilulta, että lapsettomat joutuvat vielä adoptioneuvonnassa " syyniin" . Tätä pidän kuitenkin tietyissä rajoissa välttämättömänä lapsen etua ajatellen.



Adoptioneuvonnassa kuitenkin käsittääkseni suurin osa perheistä päätyy käymään neuvonnan loppuun ja saa adoptioluvan. Tärkeää on mielestäni avoin keskustelu neuvonnanantajan kanssa neuvonnan aikana. Oleellista on saada palautetta siitä, miltä tilanne näyttää työntekijän mielestä. Itse olen suoraan kysynyt neuvontakertojen lopussa, että vieläkö meille näytetään vihreää valoa. Näin olen hyvällä omallatunnolla voinut jatkaa adoptiosta haaveilua ja suunnittelua neuvontakertojen välillä. Mikäli palautetta ei saa ja kommunikaatio ei toimi, on syytä ottaa yhteyttä työntekijän esimieheen ym.



Tämän pitkän sepustuksen tarkoitus oli siis tarjota positiivinen näkökulma neuvontaan. Kannattaa lähteä hommaan mukaan avoimin mielin, oman kokemukseni valossa ammattitaitoisten sosiaalityöntekijöiden agendaan kuuluu neuvonta lapsen edun turvaamiseksi, ei kyykytys, pompottaminen tai nöyryyttäminen.

Tuskin vielä tuossa vaiheessa kannattaa otta kovin pessimististä asennetta. Monilla adoptio menee suht helposti ja hyvin. Me emme ainakaan koskaan ole kokeneet adoptiota muuten erityisen hankalaksi, mutta aikaahan se toki on vienyt kohtuuttoman paljon. Ja tietyn ajan jälkeen eivät tulevat vanhemmat varmasti sen valmiimmiksi tule vaan lähinnä toisinpäin. Mielestäni 1,5-2 vuotta riittäisi hyvin adoptioprosessin kestoksi, mutta sille asialle on aika vaikea tehdä mitään. Meillä ainakaan ei aikaa mennyt mainittavan paljon odotteluun tms. täällä Suomessa (viivytykset johtuivat lähinnä meistä) , mutta paperien lähetyksen jälkeen kestikin yllättävän kauan, odotusajat sattuivat pitenemään juuri silloin. Myönnän kyllä että olimme hakijoina peruskamaa, nuoria mutta töissä ja biolapsettomia, joten tilanne voi tietenkin olla toinen jossain muussa perheessä ja jonkin toisen sosiaalityöntekijän kanssa.



Olen ihan varma että suurella osalla adoptionhakijoista asiat sujuvat mukavasti ilman suuria yllätyksiä ja odotuksia, palstoilla vain useammin kirjoittavat ne joilla on vaikeaa, koska heillä ei ole ketään kenelle voisivat kertoa tai keneltä saisivat tukea. Netissä vertaistukea on paljon helpompi löytää kuin tosielämässä.



Toki adoptio voi sujua hyvin takkuilevastikin monista syistä, mutta huomattavan usein kaikki menee hyvin. Joten kannattaa pitää mieli avoimena ja kokeilla.

Juuri tuollaisia Sevivaksen kaltaisia milipiteitä tarkoitin aivopesulla ja sillä, että adoptiovanhemmat itsekin alkavat uskoa tämän kyykytyksen mielekkyyteen. Samalla syntyy jonkinlainen illuusio omasta paremmuudesta muihin verrattuna, kun adoptioneuvonnan läpäisee sekä usko ja todistelu siitä, että ne ketkä lopulta eivät adoptiolasta saa (syystä tai toisesta) eivät oikeasti olisi olleet adoptiovanhemmiksi kykeneviäkään ;)



Kyllä meidänkin sosiaalityöntekijämme oli ihan kiva ja mukava ja neuvonnassa käytiin läpi osin ihan aiheellisiakin asioita. Eikä neuvonta edes kestänyt mahdottomasti, läpäisimme sen minimiajassa ja minimikerroilla nippa nappa puolessa vuodessa. Sosiaalityöntekijän lausunto oli erittäin myönteinen. Tosin siihen en usko, että neuvonnassa pystyttäisiin jotenkin seulomaan sopivat ja sopimattomat vanhemmat - sen verran sinisilmäinen ja hyvään uskova ainakin meidän sosiaalityöntekijämme oli, että olisi uskonut ihan mitä pajunköyttä tahansa olisimme keksineet hänelle syöttää.



Pikemminkin minusta tämä kyykytysmentaliteetti näkyy jonoissa, resursseissa ja siinä, miten päätöksenteko hoituu neuvonnan jälkeen. Tarkoitan tällä nimenomaan paperisotaa, jossa viranomaiset, joille oma asema on noussut päähän käsittelevät papereita kasvottomana massana ja päätöksiin vaikuttavat enemmän mielikuvat ja omat uskomukset kuin faktat ja asiantuntijoiden mielipiteet.



Oma prosessimme ei tyssännyt siihen, ettemme olisi adoptiovanhemmiksi kelvanneet. Itse asiassa neuvontaa antava sosiaalityöntekijä oli täysillä mukana yrityksessämme ja rohkaisi meitä. Lopetimme prosessin ihan omasta aloitteesta sen jälkeen kun olin tullut raskaaksi annettuamme siihen " luvan" pariksi kuukaudeksi hermostuttuamme prosessiin ja sen järjettömyyksiin.



Hermostumisemme ja turhautumisemme taas johtui siitä, kuinka viranomaiset suhtautuivat aiempiin sairauksiini. Vaikka minulla oli Suomen parhaiden asiantuntijoiden antamat lausunnot siitä, että elinajanennusteeni tai toimintakykyni ei ole tautien takia heikentynyt eikä poikkea muiden ikäisteni vastaavasta, niin joka paikassa vastaanotto oli tyrmistynyt: " Syöpä! Iiik! Apua! Ei missään tapauksessa!!" Vaikka olisimme päihittäneet suomalaisen adoptiolautakunnan jos ei muuta niin valitusteitse, niin meidän annettiin ymmärtää, että kohdemaissa tilanteemme olisi kutakuinkin toivoton - niissä kun syöpä yleensä johtaa kuolemaan tai ainakin taloudelliseen vararikkoon eikä viranomaisille mene jakeluun, että Suomessa tilanne on aivan toinen. Kellään ei ollut halua ruveta asiassa taistelemaan tai sitä kohdemaassa selittämään, vaan haluttiin päästä helpointa tietä, todeta ettei onnistu.



No, se joka minusta tässä menetti eniten oli joku lapsi jossakin, joka ei sitten saanut itselleen perhettä... Oman kaipaukseni kanssa pystyn elämään, mutta järkeeni ei mahdu se, että vaikka maailmassa on miljoonittain perhettä tarvitsevia lapsia niin vain murto-osalle heistä järjestyy adoptioperhe, vaikka länsimaissa perheitä olisi tarjolla pilvin pimein.

Kiitos tarkennuksesta Trista. Ei sillä, että olisin epäillyt sinun kykyäsi kasvattaa lapsia tai muiden, jotka on hylätty esim. korkean iän takia. Tarkoituksenani oli kannustaa neuvontaan siitäkin huolimata, että monet ovat kokeneet prosessin vähintäänkin turhauttavaksi.



Mitä tulee kohdemaiden asenteisiin liittyen sairauksiin ym, tällä saralla on todella paljon vääntöä. Olen ulkomaisilla palstoilla törmännyt joihinkin onnellisiin vanhempiin, jotka ovat syöpädiagnoosin jälkeenkin lopulta saaneet kv-adoptiolapsen päästyään remissioon ja käytyään lääkärintodistus- ja lisäselvitysrumban ensin läpi. Ainakin joissakin maissa tämä ilmeisesti on nykyään mahdollista. Sama koskee muita kroonisia sairauksia tapauksissa, joissa toimintakyky ja ennuste on arvioitu riittäväksi ensin oman maan lautakunnassa ja sitten kohdemaassa. En väitä että tuo helppo prosessi olisi tai että kohdemaat välttämättä toimivat rationaalisesti päätöksiä tehdessään. Mutta käsitykseni on, että parempaan suuntaan ollaan menossa.



Tunteita herättävä aihe, hip hip!

paljon kannanottoja ja kokemuksia.



Meillä varmaan tulee ikä varsin pian vastaan, jos ryhdymme adoptioprosessiin lähitulevaisuudessa. Itse olen 33 ja mieheni kymmenisen vuotta vanhempi, joten meillä ei iankaikkisesti ole aikaa jonoissa vanheta. Siispä ainakin itselläni tällä hetkellä on varsin suuria odotuksia lapsettomuustutkimustemme suhteen.



Olemme molemmat hyvin lapsirakkaita, varsinkin mieheni, ja meille oli alusta asti selvää että lapsia saa tulla, ja mielellään vaikka useampia. Olemme molemmat eläneet jo varsin pitkään vakiintunutta elämää, tehneet töitä ja tutustuneet itseemme ja toisiimme, löytäneet mukavan asuinpaikan ja talon. Kaikki olisi niin valmista kuin voi olla, mutta vielä pitäisi vuosien ja vuosien ajan selitellä asioitaan ties kenelle ja perustella motiivejaan ja valmistautua.



Mutta kuinka mielekästä " valmistautumista" vanhemmuuteen ovat nämä viranomaiskeskustelut, joissa pengotaan esille kaiken maailman toissijaisetkin asiat? Kuitenkin vasta lapsi, perheeseen tultuaan, tekee meistä vanhempia, ja vanhemmuuteen kasvaminen on elinikäinen prosessi, olipa sitten kyseessä millä hyvänsä konstilla saatu lapsi.



Ketä tosiaankin palvelee, kuten Trista huomautti, että kaikki ovat neuvonnassa mielin kielin etteivät vain joutuisi huonoon valoon asiasta päättävien edessä. Ja kyllä sellaisen käytöksen ymmärtääkin, kun lukee pahimpia juttuja: joillakin oli koko prosessi uhattu keskeyttää asunnon myynnin takia, koska muutto olisi voinut aiheuttaa liikaa stressiä. Hyvänen aika sentään, toisaalla ihmiset rakentavat taloa lapsilauman pyöriessä jaloissa, viimeisillään raskaana, eikä siinä ole kenenkään mielestä mitään outoa!



Olen Tristan kanssa samaa mieltä siitä, että asiasta pitäisi nostaa isompi haloo. Ennen kaikkea pitäisi valistaa ihmisiä siitä, mistä on kysymys - vanhempia vailla olevien lasten saattamisesta yhteen lasta vailla olevien vanhempien kanssa. Yksinkertaista!



Luulisi olevan järkevämpää kertoa lehdissä ja tv:ssä ulkomaisista adoptioista ihmisille, jotta suhtautuminen eksoottisemman näköisiin lapsiin muuttuisi luontevammaksi, kuin sälyttää koko asennekasvatus niiden harvojen vanhempien niskaan, jotka ulkomailta itselleen lapsen saavat. Aika raskas homma kasvattaa lapsestaan hyvällä itsetunnolla varustettu, eksoottisen näköinen suomalainen, jos kaikille muille ilmiö on ja pysyy tuntemattomana tai ainakin hyvin kaukaisena.



Lapsettomuuskeskusteluissa nousee hyvin usein esiin kannanottoja, joissa tokaistaan hedelmöityshoidoissa käyville, että " miksette adoptoi lapsia, jos noin kovasti lasta haluatte" , " maailma on täynnä orpoja" tai muuta sen tapaista. Eivätpä ilmeisesti ole ottaneet asiasta kovin paljon selvää, sillä näin sivusta seuranneenakin minusta tuntuu, että on tuhannesti helpompaa ottaa vatsanahkaansa piikkejä ja juosta ultraäänissä kuin istua naama peruslukemilla adoptioneuvonnassa.

Et varmaankaan - ainakaan enää.



Ensimmäisestä viestistäsi oli kuitenkin luettavissa selvästi rivien välistä asenne, jota näkee erittäin usein adoptiopalstoilla. Suu pienessä ivallisessa virneessä ollaan ymmärtävinään toista, mutta toisaalta sivulauseessa annetaan ymmärtää, että ei teistä oikeasti adoptiovanhemmiksi olisi ollutkaan ja sosiaalityöntekijä oli varmasti oikeassa sen todetessaan. Kenenkään prosessin tyssääminenhän ei voi olla kiinni muusta kuin siitä, että vanhemmat on todettu kelvottomiksi alkoholi-, huume- tai mielenterveysongelmien vuoksi!



No joo - en tarkoittanut ensisijaisesti omaa prosessiamme ja meillä onneksi oli vaihtoehto: biologiset lapset, joita toistaiseksi olemme saaneet helposti. Minusta on huolestuttavaa se, että adoptioon luodaan yhä enemmän kriteereitä, joille ei ole mitään järjellistä perustetta. Maksimi-ikäraja on ehkä jossain mielessä perusteltu, mutta entäpä minimi-ikäraja? Näillä jonotusajoilla lienee aika harvinaista, että alle kolmikymppisenä saisi adoptiolapsen missään tilanteessa - mitä järkeä siinä on? Lisäksi eri tahoilla on vähintäänkin epävirallisia kriteereitä lapsimäärästä, biologisista lapsista, lasten ikäeroista, adoptiolasten saapumisen välisestä ajasta, odotusajoista ties minkä " katastrofien" (kuten asunnon vaihdon, työpaikan vaihdon, anopin kuoleman) jälkeen jne. Mitä ihmeen järkeä näissä kaikissa on?



Itse väitän ettei mitään. Ei kriteereitä ole luotu sen kummemmin lapsen kuin vanhempienkaan parhaaksi vaan jonojen hallitsemiseksi! Kun laitetaan riittävän paljon kriteereitä, niin ei tarvitse sanoa kellekään päin naamaa, että " te ette lasta saa" , vaan voidaan ikäänkuin leimata kelvottomiksi vanhemmiksi tai odotuttaa jonossa loppu ikä. Ainakaan kukaan ei tällä systeemillä ehdi kovin montaa adoptiolasta saada.



Mutta tämä on adoptiovanhempien kyykyttämistä! Jo perustuslaissa annetaan ihmisille oikeus valita asuinpaikkansa, mutta adoptiovanhemmiksi aikovilla ei tätä oikeutta ole - ainakaan jos mielivät lapsen saada. Samoin muut keinotekoiset kriteerit ovat silkkaa vittuilua, eivät millään tavalla rationaalisesti perusteltavissa - kuka aikuinen ihminen menee niin sekaisin työpaikan vaihdosta että tarvitseen oikeasti vuoden tauon adoptioneuvontaan?



Nyt on pakko mennä tällä erää, mutta jatkan vielä.

mun mielesta taas adoptiopalstoille ollaan lahinna sita mielta, etta jokaisella adoptionhakijalla on jokin kasittamaton kollektiivinen oikeus saada adoptiolapsi kerran on prosessiin ryhtynyt. Kertakaikkiaan joukoon mahtuu myos hakijoita, joille ei ole ollenkaan selvaa mita adoptiovanhemuus on. Ei siita selkeaa kasitysta tietenkaan olekkaan ennen kuin lapsen on saannut kotiin ja jokainen adoptiokin on tietenkin erilainen. Mutta valilla lukee niin poyristyttavia kommetteja ja kummallista asennetta (minulla on oikeus, minun pitaa saada jne.), etta ihan oikeesti ei voi olla varma onko kyseinen ihminen tosiaan valmis adoptoimaan.



Itse koin neuvonnan sos.tt:n osalta tosi ahdistavaksi ja olo oli koko ajan sellainen, etta han vain halusi saada meidat kiinni jostain, mika adoption estaisi. Psykologin kanssa sitten taas oli paljon parempi olla ja tunsin oloni paremmin ymmarretyksi. Kotiselvitys lopulta oli positiivinen molempien osalta.



Mielestani ei ole mitaan hakijoiden aivopesua tain heidan tyhmyyttaan, jos he uskovat, etta kaikki kuitenkin on lapsen parhaaksi. Minkalainen neuvonnan sitten pitaisi olla, jotta olisi objektiivinen? Varmaan aika mahdoton tehtava.

minusta on erikoista että kuitenkin puolustat prosessia kaiken kaikkiaan. Juuri tuota ahdistavuutta ja pikkurikkeistä (Tristan luettelemat työpaikan vaihdot, muutot jne) kiinni jäämisen pelkoa tarkoitan.



Mikä adoptiovanhemmuudessa sitten poikkeaa tavallisesta vanhemmuudesta niin oleellisesti, että adoptioneuvonnassa käyviin pitää suhtautua kuin posliiniesineisiin, jotka menevät rikki pienimmistäkin elämänmuutoksista? Luulisi asian olevan aivan päinvastoin: mielestäni normaalin elämän pyörittäminen kaikkien näiden muutosten keskellä on sitä kypsyyttä ja aikuisuutta, jota vanhemmilta pitäisi vaatia.



On aivan totta, että kaikista ihmisistä ei ole adoptiovanhemmiksi. Moni ei, kuten sanottu, edes ymmärrä toisten halua kasvattaa " vieraita lapsia" , toisille taas oman biologisen lapsen saaminen on muuten vain tärkeää. Mutta eiköhän kuitenkin suurin osa niistä, jotka ylipäätään adoptioon hakeutuvat, ole aika pitkälle asiaansa miettinut etukäteen ennen näiden neuvontojen alkuakin. Ihan varmasti kukaan ei lähde moiseen rumbaan ihan vain mielijohteesta, tai " heti-mulle-kaikki" -asenteella. Mutta mielestäni prosessissa pitkään pyörineillä on tietyllä tapaa jo oikeus olettaa saavansa lapsen sitä kautta, jos on perusasiat kunnossa, niin että lapsella on edellytykset normaaliin elämään perheessä.



Kaikkein suurin kysymys, joka minulla pyörii mielessäni, on tämä: mitä niin poikkeuksellista adoptiolapsen saamisessa ja kasvattamisessa on biologiseen lapseen verrattuna, että adoptioprosessista on tehty näin mutkikas? Eikö kyse ole aina lapsesta, persoonasta, olipa hän tullut perheeseen mitä reittiä hyvänsä? Vaikeita aikoja on edessään ihan kaikilla vanhemmilla, mutta ihan yhtä lailla onnea ja onnistumisen iloa. Valmentaako sosiaalityöntekijän pelkääminen vanhempia hyviksi kasvattajiksi? Eikö juuri piinallisen vuosien odotuksen pettymyksineen ja takapakkeineen luulisi saavan aikaan sen, että lapseen kohdistetaan epärealistisia toiveita ja odotuksia, kun hänet viimein saadaan perheeseen?

Tunnen itse syöpää sairastaneen naisen, jolla on kv-adoption kautta tullut lapsi. Syöpä ei siis ole ainakaan kaikissa maissa este.

Tiedän kyllä, ettei syöpädiagnoosi ole yksiselitteinen este adoptiolle - eikä edes kaksi syöpää, kuten minulla ;)



Tarkoitinkin lähinnä adoptiobyrokratian asennetta syöpädiagnoosiin ja sitä, että oikeasti lääketieteellisissä asioissa täysin maallikot henkilöt ottavat kantaa diagnoosiin ja ennusteeseen. Pöyristyttävää on minusta jo se, että sosiaalityöntekijän PITÄÄ ottaa kantaa hakijan terveydentilaan, vaikkei hänellä ole siihen mitään koulutusta - lääkäri lausuntoineen on pelkkä asiantuntija, jonka mielipiteeseen kotiselvityksen kirjoittaja, luvan antajat ja kohdemaan adoptioihmiset joko luottavat ja perustavat mielipiteensä tai sitten ei.



Minusta adoptionhakijalla pitäisi olla oikeus siihen, että lääketieteellisissä asioissa hänen kelvollisuudestaan adoptionhakijaksi päättää lääkäri eikä kuka tahansa maallikko minkä tahansa ennakkoluulojen ja mutu-tiedon pohjalta.



Toinen ongelma on se, että ei ole olemassa mitään tahoa, joka suostuisi ottamaan kantaa tällaisiin selvästi ennen prosessin aloitusta tiedossa oleviin asioihin ENNEN prosessin alkua tai sen alkuvaiheessa. Itselläni syöpädiagnoosit, ennusteelliset tiedot jne. olivat käytettävissä hyvissä ajoin ennen neuvonnan alkua ja yritimme saada ties mistä jonkinlaista kannanottoa adoptiokelpoisuuteemme ennen neuvontaa, jotta voisimme tarvittaessa perua prosessin hyvissä ajoin ja keskittyä muihin asioihin. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä. Pelalla on kyllä olemassa asiantuntijalääkäri, joka katsoo Pelan hakijoiden paperit, mutta vasta luvanhakua edeltävästi. Tämän asiantuntijalääkärin henkilöys ja yhteystiedot ovat niin salassapidettäviä, että häneen ei voi ottaa millään tapaa yhteyttä ennen prosessia eikä hänelle voi toimittaa kannanottopyyntöä edes kirjallisesti Pelan virkailijoiden kautta sen kummemmin virallisesti kuin epävirallisestikaan. Millään muulla järjestöllä tai lupalautakunnalla ei edes ole ketään lääkäriä, jolla voisi joku mielipide olla. Maallikkotyöntekijöiltä asiaa kysyessä saa vain ympäripyöreitä vastauksia: " Katsotaan tilanteen mukaan sitten kun asia on ajankohtainen" . Kukaan ei suostu ottamaan asiaan kantaa, vaan linja on se, että jonoissa pitää homehtua ja kaikki muu elämä pysäyttää adoptioprosessin takia, mutta kukaan missään ei ole velvollinen antamaan mitään tietoa mistään ennen lopullista päätöstä, joka on sitten täysin mielivaltainen ja jonka valmistelu on jotakuinkin salamyhkäistä.



Minusta on kohtuutonta, että adoptioprosessia joutuu käymään läpi ties minne saakka ja järjestämään koko elämänsä prosessin ehdoilla, kun prosessi sitten saattaa jossain vaiheessa kuitenkin loppua sellaisen asian johdosta, joka oli tiedossa jo ennen neuvonnan alkua. Sitäpaitsi se on minusta täysin järjetöntä organisointia! Paljon järkevämpää jonojen hallintaa olisi päästää adoptioneuvontaan vain ne, joilla neuvonnan alkuvaiheessa ei ole tiedossa olevaa estettä adoptiolle.



Ja sitten syöpädiagnoosista. Minusta on täysin järjetöntä edes puhua syövästä yhtenä tautina tai tautiryhmänä. Syöpiä on niin monenlaisia ja erilaisen ennusteen omaavia, ettei taudista voi ollenkaan puhua yhtenä ryhmänä. Jotkut syövät tappavat suhteellisen takuuvarmasti, toiset eivät länsimaisella hoidolla käytännössä koskaan. Jotkut syövät tai niiden hoidot aiheuttavat toiminnanvajausta, toiset eivät. Joistakin syövistä ei ole käytännössä harmia lainkaan.



On ihan järjetöntä, että syövän sairastaneen henkilön toimintakykyyn, ennusteeseen tai tarvittaviin " odotusaikoihin" ym. ottaa kantaa maallikko, joka ei ollenkaan ymmärrä erilaisista syövistä yhtään mitään, vaan ainut tieto syövästä on, että naapurin mummokin sellaiseen kuoli.

Myös minusta on täysin käsittämätöntä, että esim. asunnon tai työpaikan vaihto voi keskeyttää tai pitkittää prosessia. Eikö nimenomaan kerro ihmisen kyvystä sopeutua muutoksiin, että hän näin tekee. Jos kyseisenlaiset muutokset oikeasti vaikuttavat jonkun kykyyn olla vanhempi adoptiolapselle, niin silloinhan sen pitäisi olla pikemminkin este kuin hidaste adoptiolle - ajan kanssa kun suurimmalle osalle ihmisistä tulee vastaan suurempiakin vastoinkäymisiä ja ne täytyy pystyä kohtaamaan ja silti hoitaa lapset ja koti.



Itse muistan useamman vuoden takaa erään reilun puolen vuoden mittaisen periodin jona aikana saimme toisen lapsemme, sairastuin toiseen syöpääni ja kävin sen hoidoissa, muutimme toiselle paikkakunnalle väliaikaisasuntoon, aloitimme omakotitalon rakentamisen ja vaihdoimme molemmat työpaikkaa. Täytyy myöntää, että kyseinen aika oli aika tapahtumarikasta ja kiireistä, eikä meillä ehkä olisi ollut resursseja käydä adoptioneuvonnassa juuri silloin tai antaa mahdolliselle adoptiolapselle kaikkea erityishuomiota, mitä hän tarvitsee (emme olleet edes neuvontajonossa tuolloin). Mutta ei se nyt kuitenkaan sen kummempaa ollut kuin elämää ja ihan hyvin lapset silloinkin tulivat hoidetuiksi.



En ymmärrä, miksi mahdollinen adoptioneuvonta pitää laittaa tauolle yksittäisistä tapahtumista pitkäksikin aikaa. Toki jos sattuu paljon asioita yhtä aikaa, niin pahimman kiireen aikana ei ehkä kannata neuvontaa järjestää, mutta kyllä kiireen helpotuttua voi taas keskittyä adoptioon.



Meillä muuten oli sen verran fiksu neuvonnan antaja, että hän piti näistä kriiseistä selviämistä osoituksena vahvuudestamme, liiton kestävyydestä ja ja kykenevyydestämme hoitamaan asiat stressin alaisinakin. Hyvä sinänsä, koska ilmeisesti joku olisi voinut pitää niitä heikkoutenammekin. Neuvonnan alkaessa tuosta periodista oli aikaa " vain" kaksi vuotta, syöpähoitoni olivat juuri loppuneet ja olimme vasta muuttaneet uuteen taloomme, joka ei vielä ollut edes valmis.

Ainakin meidän prosessissamme erikoislääkärinlausunnot toimitettiin Pelan lääkärin arvioitavaksi heti neuvonnan alussa, jotta varmistuttaisiin siitä, että neuvontaa kannattaa jatkaa. Sos.tt. piti meitä koko ajan ajantasalla tilanteen etenemisen suhteen, saimme suoraa palautetta asiasta ja lääkärin henkilöllisyyskin oli muistaakseeni tiedossa.



Asuinolosuhteistä vielä sen verran, että myös meidän kotimme on vähintäänkin keskeneräinen ja tähänkin suhtauduttiin joustavasti kun lupasimme, että valmista tulee ennen lapsen tuloa.



Näyttäisi siis siltä, että joissakin toimistoissa neuvonta on varsin asiallista ja joustavaa, toisissa taas ei. Tästä syystä varoisin tekemästä laajoja yleistyksiä neuvonnanantajien suhteen. Ilmeisesti myös kohdemaiden suhtautumis- ja toimintatavoissa on paljon vaihtelua. Kysymys kuuluukin, että mitä tulevat tai nykyiset adoptiovanhemmat voisivat omalta osaltaan tehdä vaikuttaakseen havaitsemiinsa epäkohtiin?

Meillä neuvonnan antaja oli oman kunnan sosiaalityöntekijä. Yritimme selvittää syöpädiagnoosin vaikutusta kaikilta palvelunantajilta, omalta sosiaalityöntekijältä sekä adoptiolautakunnasta, mutta mikään taho ei suostunut asiaan vastaamaan tai ottamaan sitä muuten selvitettäväkseen tai arvioitavaksi. Vastaukset olivat yhtä ympäripyöreitä joka paikasta.

Kuten itsekkin kirjoitat, melkein kaikki adoptioon ryhtyvat ovat oikein kelvollisia adoptiovanhemmiksi (ja

Eli siis melkein kaikki ovat kelvollisia ja melkein kaikki luvan saavat. Ja juuri siita syysta puolustan neuvontaa -melkein kaikki. Neuvonta ei varmasti ole ideaali, mutta en oikein kasita minkalainen se sitten voisi olla, ollakseen objektiivinen ja kaikkia tyydyttava. Olen samaa mielta, etta muuttaminen tai tyopaikan vaihto eivat ole asioita, joiden pitaisi vaikuttaa prosessiin (paitsi tietenkin siina vaiheessa kun paperit ovat jo kohdemaassa pitaa tehda lisaselvitys). Mutta ilman neuvontaakaan en voi kuvitella lupia jaettavan.

Mita omaan ahdistukseeni tulee sos.tt:n suhteen: en mielestani antanut itseani yliajettavaksi tai miten vain kohdeltavaksi hanen taholtaan. Jopa pariin otteeseen sanoin ihan suoraan, etta han on mielestani vaarassa ja etsii ongelmaa sielta, missa sita ei ole. No, me emme asu Suomessa ja sos.tt tavattiin kaksi kertaa ja psykologi kaksi kertaa ja tapaamiset olivat viikon valein (neuvontaan taalla kuuluu ensi 5 kertaa kestava valmennuskurssi, joka on aivan mahtava), joten tuska oli lyhyt. Mutta vaikka mielestani taman meidan systeemi on hyva, on taalla yhtapaljon ja viela enemman valitusta neuvonta systeemista kuin Suomessa.

En missään nimessä vastusta neuvontaa, minusta se on ehdottoman tarpeellinen.



Sen sijaan vastustan sitä, että neuvontaan jonottaminen kestää nykyisellään järjettömän kauan. Vastustan myös sitä, että jonojen vuoksi neuvontaa pitkitetään minusta ihan liikaa. Valtaosalle aivan riittävä neuvonnan kesto olisi maksimissaan puoli vuotta (ja minimiksi minusta 3-4 kuukautta olisi riittävä, jos adoptio on selkeästi harkittu ja suunniteltu juttu tai meneillään on jo toinen tai sitä useampi prosessi) ja jos sitten jotain ongelmia tai haasteellisempia juttuja havaitaan, niin näiden henkilöiden kohdalla voisi yksilöllisesti tarpeen mukaan arvioiden jatkaa neuvontaa tai järjestää esim. jotain kursseja.



Ehdottaisin adoptioneuvontaan liitettäväksi myös muutamia ryhmätapaamisia muiden adoptionhakijoiden kanssa ja esim. niin, että mukana olisi myös muutamia adoptiolapsen jo saaneita, jotka voisivat havainnollistaa asioita. Ryhmät voitaisiin koota mahdollisimman homogeenisiksi, eli omat ryhmät ensimmäistä lastaan odottaville, biolapsellisille ja ennestään adoptiolapsia omaaville.



Myöskään psykologiset testit eivät välttämättä olisi paha asia, joskin niiden pitäisi olla hyvin organisoituja, ammattitaitoisesti järjestettyjä ja valvottuja. Valitettavasti monesti huonosti järjestetyistä psykologisista testeistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.



Minä myös ehdottaisin lainsäädännöllisia toimia sen suhteen, että adoptioon kuluva paperisota ei Suomessa saisi kestää ihan mahdottomasti. Esim. kotiselvityksen pitäisi valmistua kolmen viikon kuluessa viimeisestä neuvontakerrasta, luvan saamiseen saisi mennä korkeintaan kuukausi jne... Tämä tottakai edellyttäisi lisäresursseja ja hommaa ei tietenkään saa repiä muutenkin ylityöllistettyjen sosiaalityöntekijöiden selkänahasta (vaikka ei kai se selvityksen kirjoittaminen yhtään vähempää aikaa vie teki sen sitten heti tai kahden kuukauden kuluttua, pikemminkin päinvastoin kun asiat ovat tuoreessa muistissa).



Lisäksi minusta Suomeen pitäisi perustaa joku toimikunta tms. miettimään adoptiovanhemmille asetettavia kriteereitä ja vaatimuksia. Tällä hetkellä nämä kriteerit ovat täysin mielivaltaisia ja ilmeisimmin kaikille erilaisia, suhteellisia ja tulkinnanvaraisia. Kriteerien pitäisi perustua yksinomaan siihen, mikä tekee adoptiovanhemmista hyviä vanhempia lapselle ja niihin ei saisi sisällyttää mitään mielivaltaisia komponentteja tai yksinomaan jonotilanteesta johtuvia sääntöjä. Toimikuntaan tarvittaisiin asiantuntijoita sosiaalityön lisäksi ainakin juridiikan, lääketieteen, kasvatustieteiden ja psykologian tai lastenpsykiatrian aloilta.



Ehdottaisin myös, että yksityisten adoptiojärjestöjen ja Helsingin kaupungin lisäksi Suomeen perustettaisiin joku valtion oma organisaatio adoptioita järjestämään, joka olisi velvollinen hankkimaan riittävästi kontakteja ulkomailta, jotta adoptioiden määrä ei olisi kiinni järjestöjen rajallisista resursseista ja yhteistyökumppaneista. Kontakteja pitäisi olla niin paljon, että adoption jonotusaika ei johtuisi siitä, että kontaktit ruuhkautuvat Suomalaisten hakemusten tai kiintiöiden vuoksi. Ulkomaisten kontaktien ongelmiin ja muiden maiden lainsäädäntöön ei tietenkään Suomesta voi kovin paljon vaikuttaa.





Paljon olisi tehtävää adoptioiden kentällä. Oikeastaan minusta on aika käsittämätön juttu, että toiminta on niinkin huonosti organisoitua ja mielivaltaisesti järjestettyä.

Poistetaan adoptionhakijoilta kaikki valinnanmahdollisuudet!



Ei biologista lastakaan hankittaessa voi valita sukupuolta, terveydentilaa tai ulkonäköä, miksi adoptiolasta hankittaessa pitäisi voida?



Eikö nimenomaan se jos mikä kerro tulevien adoptiovanhempien kypsymättömyydestä ja soveltumattomuudesta vanhemmiksi, että halutaan valita tulevan lapsen ominaisuuksia kuin kaupan hyllyltä?



Valinnanmahdollisuuksien poistaminen poistaisi jonosta ne, jotka oikeasti eivät haluakaan lasta, vaan he haluavat vain tietynlaisen lapsen. Kyllä kypsän vanhemman täytyy olla valmis sopeutumaan lapsen mahdollisiin vammoihin, vikoihin, sairauksiin, ulkonäköön ja sukupuoleen ja ymmärtää, että aina ei voi saada pientä tervettä suloista tyttövauvaa.



Biologisetkin lapset ovat joskus sairaita tai vammaisia, eikä vanhemmilla ole yhtään sen enempää resursseja tai kokemusta näistä asioista, miksi adoptiovanhemmilla olisi siihen joku subjektiivinen oikeus?



Minusta adoptiovanhempien oikeus valita lapsen ominaisuuksia syrjii mitä suuremmassa määrin osaa adoptioon vapautuvista lapsista, paljon enemmän kuin vanhempien valintakriteerit syrjivät tulevia adoptiovanhempia!

Olen kyllä erityistarpeisen lapsen hakijana ihan tyytyväinen siitä, että voin etukäteen miettiä mitä erityistarpeita tulevalla lapsella on ja jopa, ainakin teoriassa, rajata pois sellaisia mitä meidän perheemme resurssit ja olosuhteet huomioon ottaen emme haluaisi kohdata. Ja koska elämä ja adoptio on ennalta arvaamatonta voi lapsellamme todellisuudessa olla muitakin erityistarpeita tai ongelmia kuin mitä " tilattiin" .

Tämä voi olla jonkun mielestä eettisesti väärin, mutta en tunne huonoa omaatuntoa siitä, että voin etukäteen ottaa selvää tietyistä vammoista ja sairauksista ja niiden hoidoista ja yrittää miettiä miten nämä vaikuttavat meidän perheemme elämään.

Tämä on adoptionhakijoina meidän etumme niihin perheisiin nähden, joihin syntyy eritystarpeinen lapsi. Toisaalta, on niitä joitakin erityistarpeita, joihin biologiset vanhemmat voivat itse vaikuttaa, kuten esim. alkoholivauriot ja kiintymyssuhdeongelmat.

Tottakai olet! Ja niin varmasti moni muukin on. Ja vielä turhamaisemmat ihmiset ovat tyytyväisiä myös siitä, että voivat valita lapsensa ihonvärin, sukupuolen, iän, ulkonäön jne... Ehkä ei Suomessa ihan näin suoraan, mutta ainakin kiertotietä.



Mutta onko se oikein? Ja erityisesti: onko se oikein niitä erityistarpeisia lapsia kohtaan, joita kukaan ei huoli ja jotka kerta toisensa jälkeen seuraavat sivusta kun muut lapset saavat oman perheen, mutta heitä ei kukaan huoli? Eikö se ole pelkästään adoptionhakijoiden itsekkyyttä, että suoritetaan tällaisia valintoja? Mitä se kertoo vanhemman kyvykkyydestä vanhemmaksi?



On ihan varmasti totta, että elämä on paljon helpompaa, ennalta arvattavampaa ja sitä on helpompi suunnitella, jos saa valita terveen lapsen tai jos saa valita, mitä erityistarpeita suostuu huolimaan. Mutta onko elämän tarkoitus olla helppoa?



Näiden valintojen tekeminen tietyssä mielessä myös supistaa elämänpiiriä ja aiheuttaa ymmärtämättömyyttä toisten ongelmia ja tilanteita kohtaan. Kohdatessaan asioita ja ongelmia joita ei tilannut, ihminen kasvaa ja kypsyy - myös vanhempana. Lopulta voi jopa huomata, että elämä on siitä huolimatta ihan elämää ja sellaisistakin asioista selviää, joista ei uskonut selviävänsä. Kokemusten jälkeen on entistä vahvempi.





Oma käsitykseni on, että tällaisten valintojen tekemisen mahdollisuus juontaa juurensa siitä ajasta, kun adoptiovanhemmiksi haluavia oli vähän ja adoptioon tarjolla olevia lapsia paljon: Ne ketkä suostuivat lapsen huolimaan saivat tietenkin valita päältä parhaat ja loput laitettiin lastenkotiin. Minusta tämä aika on auttamatta ohi. Länsimaissa on adoptiolasta haluavia ihmisiä runsaasti ja lapsia adoptioon vapautuu yhä vähemmän. Nyt on varaa valita adoptiovanhemmista. Eikö kannattaisi valita ne parhaat ja sopivimmat, ne jotka eivät halua valita lasta katalogista tai kaupan hyllyltä, vaan antavat rakkautensa sille lapselle joka heille annetaan. Heille lapsi ei taatusti ole näytöskappale tai oman egon kohottaja, vaan todellinen pieni rakkautta tarvitseva ihminen.



Käytännössä (ja erityistarpeisen biolapsen lapsen vanhempana ja jotain erityistarpeista tietävänä) ehdottaisin kuitenkin vanhempien jaksamisen turvaamiseksi, että jos tällaiseen käytäntöön siirryttäisiin, niin pyrittäisiin sijoittamaan vain yksi erityistarvelapsi kuhunkin perheeseen ja muut lapset voisivat sitten olla ns. terveitä. Toki jos perhe haluaa useamman erityistarpeisen, se voisi olla mahdollista.



Tällaisen systeemin myötä muuten Suomen profiili kansainvälisillä adoptiomarkkinoilla nousisi huomattavasti ja suomalaisten olisi ehkä helpompi saada omia kiintiöitään nostetuksi - myös terveiden lasten osalta.