Lue keskustelun säännöt.
Kun lapsenlapset ei kiinnosta isovanhempia
sinikeiju
06.06.2020 |
En tiedä miksi tämä asia taas mietityttää ja vetää hiljaiseksi. Miettii, että miksi näin on. Siskon ja veljen lapset haetaan yökylään viikonlopuiksi ja lomilla. Käyvät hoitamassa lapsia ihan seku vain yllättäin ja soittelevat videopuheluita, ei meidän lapsille. Pari kertaa olen vuosien aikana erehtynyt kysymään, että ottaisivatko lapset viikonlopuksi, mutta aina on jotain muuta.
Syntymäpäivillä käyvät pikaisesti, jos käyvät. Olen ottanut asian puheeksi vanhempieni kanssa, mutta eivät itse näe asiaa niin. Kaikki lapset ovat kuulemma yhtä tärkeitä. Teot vain puhuu ihan muuta.
Ja ei, isovanhemmat eivät ole lapsenvahteja. En sitä ole koskaan odottanutkaan. Itse olemme lapsemme tehneet ja itse heidät myös hoidetaan. Harmittaa vain, kun lapsilla ei minkäänlaista suhdetta isovanhempiin. Nykyään eivät edes halua lähteä käymään heillä, kun joskus kysyn, että mentäisiinkö kyläilemään mummolaan. Silloin harvoin, kun heidän luonaan käydään, niin ei heitä kiinnosta lapsien jutut, eikä kyllä edes minunkaan. Monesti huomaan, että eivät edes kuuntele mitä heille puhun.
Lapset jo itsekin huomanneet, että mikä heidän paikkansa on isovanhempien silmissä. Surullista.
Lapset hyväkäytöksisiä, eivät huuda ja rieku tmv. Niin sanotusti helppoja tapauksia olleet syntymästä asti. Joten ei sekään selitä, että olisivat raskaita vieraita. Mutta jotain vikaa meissä varmaan on, kun emme kelpaa.
Tämä asia aina välillä jää mietityttämään, että mitä on tehnyt väärin. Saa mielen matalaksi ja tuntee itsensä ja perheensä merkityksettömäksi.
Kommentit (297)
No meillä menee niin, että jos anoppi ottaa lapset luokseen vaikka 3 tunniksi, niin seuraavana viikonloppuna se tuo dementikkoäitinsä meille 3 tunniksi, vaikka olen sanonut, että ei ole minun tehtävä hoitaa ketään. Anopin ikäpolvi on todella itsekäs, kun ei halua hoitaa vanhuksia eikä lapsia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten te muut jotka omat vanhemmat ovat täysin hylänneet teidät, olette asiaa käsitelleet? Oletteko olleet terapiassa?
Mulla on muutakin taustalla, toimen vanhempi phoinpiteli lapsia rajusti jne, mutta silti tää että vanhemmat hylkäsi täysin lapsensa ja lastensa perheet on niin iso suru, että se vaivaa mielessä päivittäin. Varsinkin kun nuorin on ihana vauva, tuntuu pahalle että kummatkaan isovanhemmat eivät ole halunneet nähdä edes vauvaa. Ei sen vertaa lapsenlapsi kiinnosta :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on sitä nykypäivän isovanhemmuutta.
Meillä isovanhemmat ilmestyy nimiäisiin, meillä siis kolme lasta. Vanhin 15 vuotias. Kertaakaan ei ole isovanhemmat kysyneet voisivatko tulla meille katsomaan lapsia / voisivatko lapset tulla hoitoon.
Joskus aiemmin kyselivät kesäisin mökilleen käymään koko perhettä, mutta isovanhemmat jatkoivat siellä elämää, kuin pikkulapsia ei olisi olemassakaan. Istuivat terassilla, polttivat röökiä ja vetivät kaljaa. Ei ole sielläkään sitten enää käyty.
Lasten synttäreille tulevat ja ottavat kuvan facebookiin, että voivat esittää mummoa ja pappaa kavereille. Siihen se isovanhemmuus sitten jää. Enkä minä jaksa heitä patistella, jos kerran lapsenlapset on ihan sama, niin se on heidän elämänsä.
Minullakin on tunne, että vanhemmille yhteydenpito on pakkopullaa ja pakko tehdä koska heidän olisi noloa tunnustaa kavereilleen, ettei mitään yhteydenpitoa ole.
Ei se ole noloa. Aika lailla isoäidit puhuvat lapsistaan ja lapsenlapsistaan ja siitä, miten heidän kanssaan ei välttämättä ole tarvetta olla missään erityisen läheisissä väleissä. Se kun tarkoittaa vastuuta lapsenlapsista, ne omat lapset kun heittäytyvät vanhempiensa kanssa lapsiksi jälleen. Ihan avoimesti isoäidit (isoisistä en tiedä) kertovat, että rajallista elämäänsä ei halua käyttää lastenlasten hoitamiseen, koska on jo nähty, että se ei takaa mukavaa vanhuutta. Moni ikänsä muita paaponut on loppuelämänsä yksin kun taas ystävyyssuhteisiin ja itseensä panostaneella on muutakin kuin kitisevät kakarat.
No mihin maagiseen ja ylevään se loppu-elämä pitäisi sitten panostaa, jos ei oman lapsen tai lapsenlapsen elämää kiinnosta yhtään helpottaa? Luulisi ihmisen kykenevän hoitamaan ystävyyssuhteet ja suhteet omiin lapsiin/lastenlapsiin samanaikaisesti.
Omat vanhempani tiiviisti lastenlasten elämässä mukana, mutta osaavat myös tarpeen tullen kieltäytyä ja sanoa, ettei sovi. No problem. Ja isovanhemmat lapsenlapsille kovin tärkeitä. Veikkaanpa, ettei "moni ikänsä muita paaponut vietä loppuelämäänsä yksin", vaan välittämisestä, yhteisestä ajasta ja huolenpidosta muodostuu aito ja rakastava suhde, ts. isovanhemmat eivät jää yksin siinä vaiheessa kun vanhoina apua ja yhteyttä kaipaavat.
Veikkaat aika lailla väärin. Nytkin korona-aikana vanhuksia käyvät ikkunan takana tapaamassa puoliso ja lapsettomat lapset. Lapsenlapsia on näkynyt todella vähän (nyt jo siis aikuisia), vaikka mummot muistelevat, miten ovat kaksi sukupolvea joutuneet kasvattamaan.
”JOUTUNEET kasvattamaan” - aivan. Se näkyy lopputuloksessa kun toiminta ei ole vapaaehtoista l. itse valittua.
Käsi sydämellä: miten monta taaperoa jaksat 65v iässä? Kyllä se on joutumista, kun lapsenlapset tuodaan hoitoon vain siksi, että ei niitä jaksa omatkaan vanhemmat. Vika saadaan aina työnnettyä toiselle, mutta jos ei nykyisin 35v ikäiset jaksa yhtä taaperoa kasvattaa, niin ongelman ydin ei todennäköisesti ole isovanhempi vaan vanhempi itse, joka ei suostu kasvamaan aikuiseksi.
Ilmeisesti ne taaperot/koululaiset/teinit ja omat aikuiset lapset voivat olla joillekin niin helvetin raskaita, ettei edes jaksa puhelimella soittaa ja vaihtaa kuulumisia niin kuin ihmiset normaaleissa perheissä usein tekevät.
Aina voi todella soittaa ja vastaajahan siellä kertoo, että ollaan salilla/harkoissa/viettämässä perheaikaa, joten soitellaan sulle joskus takaisin.
No eivät meillä edes soita takaisin. Ei ole vastaajaa, mutta kännykästä näkevät jos on yritetty tavoitella. Nykyään en soittele, joskus laitan tekstarin ja kutsun käymään. He eivät koskaan soita tai viestittele oma-aloitteisesti. Yhteydenpito on nyt jäänyt nyt kun minä en yksipuolisesti jaksaa pitää suhdetta yllä.
Vierailija kirjoitti:
No meillä menee niin, että jos anoppi ottaa lapset luokseen vaikka 3 tunniksi, niin seuraavana viikonloppuna se tuo dementikkoäitinsä meille 3 tunniksi, vaikka olen sanonut, että ei ole minun tehtävä hoitaa ketään. Anopin ikäpolvi on todella itsekäs, kun ei halua hoitaa vanhuksia eikä lapsia!
Älä vie lapsia anopille hoitoon, jos et halua tehdä vastapalveluksia. Onhan se dementikko sentään miehesi mummo ja lasten isomummo, joten eikö teidänkin perhe voisi hänestä joskus jotenkin huolehtia? Tietysti silloin, kun teille sopii eikä silloin anoppi haluaa.
Meillä isovanhemmat ei vastaa puhelimeen, viestiin, eivät soita takaisin. Heillä ei vaan ole mitään halua olla yhteyksissä. Haluavat elää elämäänsä kaksin niinkuin lapsia tai lapsenlpsia ei olisikaan!
Tämä vaan on sitten jännää miten käy jos toinen kupsahtaa ennen toista. Jäljelle jäänyt on sitten yksin, kun ovat paskoneet välit lapsiinsa ja vähän kaikkiin muihinkin. Laskevat typerinä sen varaan että ”kahdestaan ollaan aina”.
Edellisen kerran on puhelimessa puhutti seitsemän vuotta sitten, viisi minuuttia. Ah mitä vanhemman rakkautta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsemme eivät edes tiedä ketä isovanhemmat ovat. Sellaista isovanhemmuutta :) vain eläkeläisliiton kinkerit kiinnostaa, niin paljon että 365pv vuodessa on varattu eläkeliitolle...
Ajattele positiivisesti! Ajattele, että olette itsenäisiä ja osaavia vanhempia ja saatte hoitaa lapsenne itse! Isovanhemmat eivät tuppaudu teille kylään tai painosta lapsia mummolaan. Ole tyytyväinen, että isovanhemmat elävät omaa elämäänsä. Isovanhemmat hakekoot siskon ja veljen lapset yökylään viikonlopuiksi ja lomilla. Miksi ne sisarusten lapset muuten ovat mummolassa jatkuvasti? Missä ne lasten vanhemmat ovat? Ovatko sisarukset niin luusereita, etteivät pärjää omien lastensa kanssa?
Osalla on läheisriippuvaiset isovanhemmat, jotka roikkuvat kaikin tavoin aikuisissa lapsissa ja lasten perheissä. Nämä isovanhemmat eivät tue lapsen omia vanhempia kasvattajina, vaan sekaantuvat joka asiaan. Heillä ei ole ilmeisesti omaa elämää ollenkaan. Ei ole ihan tervettä, että pienten äiti ja/tai isä on henkisesti kiinni omissa vanhemmissaan. Nämä uusavuttomat ja uushaluttomat, aikuiset pullamössövanhemmat eivät pärjää missään ja mitenkään ilman vanhempiaan tai appivanhempiaan. Osa uusavuttomista vanhemmista ei osaa käydä lastensa kanssa edes ulkoilemassa, ruokakaupassa, leikkipuistossa tai lastenneuvolassa ilman, että vanha ja raihnainen isoäiti tai isoisä talutetaan mukana. Perheen arki pyörii isovanhempien avulla. Isovanhemmat määräävät, missä ja miten lapsiperhe viettää lomansa. Lapsiperhe hyppii mummoloissa tai suvun mökillä isovanhempien pillin mukaan. Säälittää, että äitien ja isien oma vanhemmuus ei pääse kehittymään, kun määräilevät isovanhemmat tukahduttavat vanhemmuuden.
Minua ei haittaa yhtään, vaikka ei saada mitään apua isovanhemmilta. En edes pidä appivanhempien tavasta "hoitaa" lapsia. Näen punaista, kun anoppi tai appi kertoo "lastenkasvatuksesta" ja miten lapsia pitää hoitaa = Lastenkasvatus tarkoittaa lasten kurittamista, pelottelua, nöyryyttämistä, alistamista, tukkapöllyä ja lyömistä. Olen päättänyt alusta asti, että meidän lapsia ei tuollaiset hirviöisovanhemmat hoida! Ei olla apuja heiltä kysyttykään!
Joten Ap ole iloinen, että isovanhempia ei lapsenlapset kiinnosta! Saatte elää perhe-elämäänne ihan rauhassa ja isovanhemmat pysyvät kaukana!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asioilla on yleensä kaksi puolta. Vaikea uskoa, että aina olisi vain siitä kiinni, että mummo on narsku eikä sitä kiinnosta. Asiat voivat lähteä menemään väärään suuntaan jo sieltä ristiäisistä, joissa mummo ei saa ottaa lasta syliin. Mummo pahoittaa mielensä ja miniää ärsyttää mummon hankaluus. Sen jälkeen pidetäänkin etäisyyttä ja kierre on valmis. Mummo ei enää uskalla ottaa yhteyttä, koska pelkää miniän reaktioita liikaan puuttumiseen. Miniää ärsyttää kun mummoa ei kiinnosta. Jne jne.
Nämä lähtee lähes aina sieltä lapsuudesta. Eli jo siellä sisaruksia kohdellaan eriarvoisesti. Tai on tehty lapset pakolla eikä todellisuudessa välitetä yhtään.
Mulla tämä on ollut ihan samaa jo _ennen_ niiden lasten syntymää eli ei tämä mistään ristiäisistä slkanut - varsinkaan kun välinpitämättömistä isovanhemmista yksikään ei viitsinyt tulla ristiäisiin!
Olen jokaisissa lasteni ristiäisissä joutunut häpeämään sitä että yhtään isovanhempaa ei ole ollut paikalla, että sen vertaa ei ole lapsenlapsi kiinnostanut. Pappikin lievästi sanoen ihmetteli, oli onneksi korrekti muutoin eikä tivannut syytä asiaan.
Ei meillä pappi tiennyt, onko kaikki isovanhemmat elossa tai Suomessa. Kolme lasta on kastettu eikä kertaakaan ole urkittu, että missä mahtaa olla tämä toinen isoäiti. Outoa, miten jotkut kuvittelevat, että toiset ovat kertakaikkiaan uteliaita ihmettelemään yksinkertaisia asioita ja vileä oudompaa on se, että hävetään asiaa, jolla on merkitystä vain itselle.
No kyllä OIKEASTI on aika harvinaista että yksikään neljästä terveestä elossa olevasta isovanhemmasta ei ole ristiäisissä. Yhden puuttumista ei huomaa mutta neljän puuttumisen huomaa kyllä.
Mistä pappi voi tietää, ovatko isovanhemmat elossa ja terveitä vai kuolleita? Omista isovanhemmistani puolet oli kuollut jo ennen syntymääni.
Vierailija kirjoitti:
Ajattele positiivisesti! Ajattele, että olette itsenäisiä ja osaavia vanhempia ja saatte hoitaa lapsenne itse! Isovanhemmat eivät tuppaudu teille kylään tai painosta lapsia mummolaan. Ole tyytyväinen, että isovanhemmat elävät omaa elämäänsä. Isovanhemmat hakekoot siskon ja veljen lapset yökylään viikonlopuiksi ja lomilla. Miksi ne sisarusten lapset muuten ovat mummolassa jatkuvasti? Missä ne lasten vanhemmat ovat? Ovatko sisarukset niin luusereita, etteivät pärjää omien lastensa kanssa?
Osalla on läheisriippuvaiset isovanhemmat, jotka roikkuvat kaikin tavoin aikuisissa lapsissa ja lasten perheissä. Nämä isovanhemmat eivät tue lapsen omia vanhempia kasvattajina, vaan sekaantuvat joka asiaan. Heillä ei ole ilmeisesti omaa elämää ollenkaan. Ei ole ihan tervettä, että pienten äiti ja/tai isä on henkisesti kiinni omissa vanhemmissaan. Nämä uusavuttomat ja uushaluttomat, aikuiset pullamössövanhemmat eivät pärjää missään ja mitenkään ilman vanhempiaan tai appivanhempiaan. Osa uusavuttomista vanhemmista ei osaa käydä lastensa kanssa edes ulkoilemassa, ruokakaupassa, leikkipuistossa tai lastenneuvolassa ilman, että vanha ja raihnainen isoäiti tai isoisä talutetaan mukana. Perheen arki pyörii isovanhempien avulla. Isovanhemmat määräävät, missä ja miten lapsiperhe viettää lomansa. Lapsiperhe hyppii mummoloissa tai suvun mökillä isovanhempien pillin mukaan. Säälittää, että äitien ja isien oma vanhemmuus ei pääse kehittymään, kun määräilevät isovanhemmat tukahduttavat vanhemmuuden.
Minua ei haittaa yhtään, vaikka ei saada mitään apua isovanhemmilta. En edes pidä appivanhempien tavasta "hoitaa" lapsia. Näen punaista, kun anoppi tai appi kertoo "lastenkasvatuksesta" ja miten lapsia pitää hoitaa = Lastenkasvatus tarkoittaa lasten kurittamista, pelottelua, nöyryyttämistä, alistamista, tukkapöllyä ja lyömistä. Olen päättänyt alusta asti, että meidän lapsia ei tuollaiset hirviöisovanhemmat hoida! Ei olla apuja heiltä kysyttykään!
Joten Ap ole iloinen, että isovanhempia ei lapsenlapset kiinnosta! Saatte elää perhe-elämäänne ihan rauhassa ja isovanhemmat pysyvät kaukana!
Tämä oli oikeastaan hyvä ja kannustava ja rohkaiseva viesti, kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asioilla on yleensä kaksi puolta. Vaikea uskoa, että aina olisi vain siitä kiinni, että mummo on narsku eikä sitä kiinnosta. Asiat voivat lähteä menemään väärään suuntaan jo sieltä ristiäisistä, joissa mummo ei saa ottaa lasta syliin. Mummo pahoittaa mielensä ja miniää ärsyttää mummon hankaluus. Sen jälkeen pidetäänkin etäisyyttä ja kierre on valmis. Mummo ei enää uskalla ottaa yhteyttä, koska pelkää miniän reaktioita liikaan puuttumiseen. Miniää ärsyttää kun mummoa ei kiinnosta. Jne jne.
Nämä lähtee lähes aina sieltä lapsuudesta. Eli jo siellä sisaruksia kohdellaan eriarvoisesti. Tai on tehty lapset pakolla eikä todellisuudessa välitetä yhtään.
Mulla tämä on ollut ihan samaa jo _ennen_ niiden lasten syntymää eli ei tämä mistään ristiäisistä slkanut - varsinkaan kun välinpitämättömistä isovanhemmista yksikään ei viitsinyt tulla ristiäisiin!
Olen jokaisissa lasteni ristiäisissä joutunut häpeämään sitä että yhtään isovanhempaa ei ole ollut paikalla, että sen vertaa ei ole lapsenlapsi kiinnostanut. Pappikin lievästi sanoen ihmetteli, oli onneksi korrekti muutoin eikä tivannut syytä asiaan.
Ei meillä pappi tiennyt, onko kaikki isovanhemmat elossa tai Suomessa. Kolme lasta on kastettu eikä kertaakaan ole urkittu, että missä mahtaa olla tämä toinen isoäiti. Outoa, miten jotkut kuvittelevat, että toiset ovat kertakaikkiaan uteliaita ihmettelemään yksinkertaisia asioita ja vileä oudompaa on se, että hävetään asiaa, jolla on merkitystä vain itselle.
No kyllä OIKEASTI on aika harvinaista että yksikään neljästä terveestä elossa olevasta isovanhemmasta ei ole ristiäisissä. Yhden puuttumista ei huomaa mutta neljän puuttumisen huomaa kyllä.
Mistä pappi voi tietää, ovatko isovanhemmat elossa ja terveitä vai kuolleita? Omista isovanhemmistani puolet oli kuollut jo ennen syntymääni.
Totta kai se tietää kun piti perhekeskustelun ennen kastetta jossa kyseli kaikki asiat.
Tää nyt ei liity sinällään otsikkoon joten tästä turha jankata. Olen kuitenkin ikuisesti loukkaantunut että paskat ku-sipää isovanhemmat eivät viitsineet tulla ristiäisiin. Syy oli ”ei viitsi ajaa, parin tunnin juttu, mitä me siitä kostutaan”. Vi*ttu mitä itsekkyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap ota tyynesti, tuollaista se nykyään on. Minä ja mieheni ollaan molemmat oltu lapsina aivan VALTAVASTI mummoilla hoidossa, viikonloput, joulut, juhannukset, koulujen kesälomat jne. Mummot hoiti valehtelematta 4-8 päivää kuulaudessa ja arkipäivisinkin jos oltiin kipeitä.
Meidän molempien vanhemmat on ”boomereita” eli he tietoisesti hoidattivat lapsensa muilla. Minua alettiin jo parin viikon ikäisenä viedä viikonlopuiksi mummolaan ja sukulaisiin että ”vanhemmat sai nukkua”.
No, kun tulin raskaaksi niin MOLEMMAT isovanhemmat märisi että jokainen hoitaa sitten omat lapsensa, he ovat omansa jo itse hoitaneet (mikä vitsi!) ja emme tule sitten hoitamaan yhtään tai auttamaan missään eli omillanne olette vaikka tulisi mikä hätä.
Kumpiakaan ei kiinnosta yhtään oikeastaan edes me omat aikuiset lapset saati lapsenlpset. Kummatkaan isovanhemmista ei ole olleet yhdenkään lapsemme ristiäisissä. Eikä yksilläkään synttäreillä. Mun omat vanhemmat ei halua soitella tai tavata ja eivät ole nähneet esim kahta lapsistani koskaan.
Appivanhemmat sentään ”haluavat” nähdä parin vuoden välein puoli tuntia, jonka aikana lapsista ei olla kiinnostuneita muuten, kuin että otetaan kameralla kuvia joita sitten voi esitellä sukulaisille (ja teeskennellä että välitetään).Kertaakaan eivät ole auttaneet mitenkään, hoitaneet sekuntiakaan edes hätätilanteessa tai erikoistilanteessa (esim synnytys). Eivät soittele, eivät käy, eivät halua kuulla pihaustakaan lapsistaan tai lastensa perheistä.
Tuollaisia ne boomerit monesti on. Ovat niin itsekkäitä, elämä pyörii oman navan ympärillä, kaikki nähdään itsekkäästi (mitä minä tästä saan, onko mulle mitä hyötyä jne) ja tosi tarkkaan pitävät huolta että lapsille ei anneta yhtään mitään, siis esim joululahjaakaan tms eivät ikinä osta.
Tää on nykyajan normaalia boomeri-isovanhemmutta. Asialle ei voi mitään. Pari kertaa ollaan asiasta yritetty keskustella mutta toinen osapuoli raivostui. Ollaan sitten annettu olla. Ei tupata jos ei tykätä.
Olin minäkin pitkään surullinen kuten ap, mutta nykyään ajattelen että menetys on tyhmien ”isovanhempien” (eivät kyllä ansaitse tulla kutsutuksi isovanhemmiksi, se titteli pitäisi ansaita).
Hyvä kirjoitus. Itse olen boomerina vanhan ajan isoäiti. Meillä on pieni suku, vain yksi lapsenlapsi, jonka kanssa olin ensi kertaa yötä kun hän oli 3vk, kun vanhemmat olivat miniän siskon häissä. Pidän niin tärkeänä tätä tyttöä ja olen iloinen, kun meille on muodostunut ihana suhde nykyisen 10v. kanssa. Lomia ja juhlapyhiä on vietetty yhdessä aina.
Minulla on erimielisyyksiä miniäni ja poikani kanssa joistakin asenteista ja arvoista elämässä, mutta kukaan meistä ei ole antanut sen vaikuttaa minun ja lapsenlapseni suhteeseen.
Poikani ja miniäni ovat eronneet, mutta olemme yhdessä osallistuneet pitämään lapsen erossa kaikista aikuisten erimielisyyksistä. Olemme opetelleet puhumaan lapsen aikana vain myönteisiä asioista toisistamme, jos on tarpeen mainita joku aikuisista.
Helppoa ei ole ollut, mutta nyt näyttää ihan hyvältä. Se vaatii ihmisenä kasvamista ja ihmissuhdetaitojen hiomista, myös meiltä boomereilta.
Sinulla on vain yksi lapsenlapsi, helppoahan se silloin on! Mutta kun monilla niitä lastenlapsia on enemmän, jopa parikymmentä. Jos otat yhden joskus hoitoon, alkavat muut pojat, tyttäret, miniät ja vävyt haukkumaan itsekkääksi ja epäreiluksi. Sitten joudut hoitamaan lastenlapsia kaikki illat ja viikonloput. Yhtään omaa aikaa ei jää. Parempi vaihtoehto on kieltäytyä lastenlastenhoitamisesta kokonaan. Se on ainoa tasapuolinen ja järkevä ratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällä palstalla usein kysytään että miksi tehdä lapsia jos ne on rasite?
Nyt tekisi mieli kysyä samaa boomeri paska isovanhemmilta. Miksi tehdä lapsia jota kohtelivat huonosti, pieksivät ja mukiloivat, aikuisena hylkäsivät tyystin ja eivät viitsi välittää lainkaan lapsistaan ja lapsenlapsistaan?
Mulle omat lapseni ovat rakkainta ja tärkeintä maailmassa. Todella vaikea ymmärtää vanhempia joille lapset on ihan se ja sama, ja joihin ei ”jaksa” pitää mitään yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut jotka omat vanhemmat ovat täysin hylänneet teidät, olette asiaa käsitelleet? Oletteko olleet terapiassa?
Mulla on muutakin taustalla, toimen vanhempi phoinpiteli lapsia rajusti jne, mutta silti tää että vanhemmat hylkäsi täysin lapsensa ja lastensa perheet on niin iso suru, että se vaivaa mielessä päivittäin. Varsinkin kun nuorin on ihana vauva, tuntuu pahalle että kummatkaan isovanhemmat eivät ole halunneet nähdä edes vauvaa. Ei sen vertaa lapsenlapsi kiinnosta :(
Vieläkin tuntuu pahalta, mutta vuosi vuodelta vähemmän. Olen käsitellyt asiaa ihan keskenäni, lukemalla muiden kokemuksista ja erilaisia julkaisuja lapsi&vanhempi-suhteista ja nyt viime vuosina keskustelemalla ystävien kanssa. Eniten helpotti, kun luovuin toivosta, että suhde tai vanhempani tästä muuksi muuttuisivat. Aloin tietoisesti antamaan enemmän painoarvoa hyville ihmissuhteille ja luopumaan huonoista.
Nuorena aikuisena oli aina ahdistunut ja surkea olo, jota en osannut mitenkään selittää, kun olin vuorovaikutuksessa vanhempieni kanssa. Pikkuhiljaa ymmärsin, että minulla oli täyttymättömiä odotuksia esimerkiksi siitä miten vanhempien kanssa viettäisin joulua tai juhlisin syntymäpäivääni. Ei mitään isoja juttuja, tyyliin että saisin jonkun ajatuksella valitun pienen lahjan tai edes puhelinsoiton. Lasten synnyttyä tuli odotuksia isovanhemmuudesta. Siitä, että veisivät lapsen joskus vaikka leikkipuistoon tai kutsuisivat kotiinsa kylään edes lyhkäiselle visiitille. Soittaisivat lapselle ja juttelisivat hetken. Tavallisia juttuja, mitä appivanhemmat ja muiden lasten isovanhemmat tekevät ihan säännöllisesti, mutta minun vanhemmat eivät koskaan.
Olemme ulkoisesti ihan tavallinen hyvin toimeentuleva toimeentuleva perhe/suku eli ei päihdeongelmia, ei väkivaltaa ja olemme korkeasti koulutettuja ja hyvätuloisia. Todella köyhiä vaan tunnepuolella. Tämän tilanteen kun tiedostaa ja asettaa odotukset nollaan, niin ei ole tullut samalla tavalla pettymyksiä. Olo on välillä surullinen, etenkin jouluna ja äitien&isänpäivänä, ja muiden perheiden menoa seuratessa kateellinen. Mitäs tälle muuta voi kuin vain hyväksyä tilanteen ja pikkuhiljaa käsitellä pettymystään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut jotka omat vanhemmat ovat täysin hylänneet teidät, olette asiaa käsitelleet? Oletteko olleet terapiassa?
Mulla on muutakin taustalla, toimen vanhempi phoinpiteli lapsia rajusti jne, mutta silti tää että vanhemmat hylkäsi täysin lapsensa ja lastensa perheet on niin iso suru, että se vaivaa mielessä päivittäin. Varsinkin kun nuorin on ihana vauva, tuntuu pahalle että kummatkaan isovanhemmat eivät ole halunneet nähdä edes vauvaa. Ei sen vertaa lapsenlapsi kiinnosta :(Vieläkin tuntuu pahalta, mutta vuosi vuodelta vähemmän. Olen käsitellyt asiaa ihan keskenäni, lukemalla muiden kokemuksista ja erilaisia julkaisuja lapsi&vanhempi-suhteista ja nyt viime vuosina keskustelemalla ystävien kanssa. Eniten helpotti, kun luovuin toivosta, että suhde tai vanhempani tästä muuksi muuttuisivat. Aloin tietoisesti antamaan enemmän painoarvoa hyville ihmissuhteille ja luopumaan huonoista.
Nuorena aikuisena oli aina ahdistunut ja surkea olo, jota en osannut mitenkään selittää, kun olin vuorovaikutuksessa vanhempieni kanssa. Pikkuhiljaa ymmärsin, että minulla oli täyttymättömiä odotuksia esimerkiksi siitä miten vanhempien kanssa viettäisin joulua tai juhlisin syntymäpäivääni. Ei mitään isoja juttuja, tyyliin että saisin jonkun ajatuksella valitun pienen lahjan tai edes puhelinsoiton. Lasten synnyttyä tuli odotuksia isovanhemmuudesta. Siitä, että veisivät lapsen joskus vaikka leikkipuistoon tai kutsuisivat kotiinsa kylään edes lyhkäiselle visiitille. Soittaisivat lapselle ja juttelisivat hetken. Tavallisia juttuja, mitä appivanhemmat ja muiden lasten isovanhemmat tekevät ihan säännöllisesti, mutta minun vanhemmat eivät koskaan.
Olemme ulkoisesti ihan tavallinen hyvin toimeentuleva toimeentuleva perhe/suku eli ei päihdeongelmia, ei väkivaltaa ja olemme korkeasti koulutettuja ja hyvätuloisia. Todella köyhiä vaan tunnepuolella. Tämän tilanteen kun tiedostaa ja asettaa odotukset nollaan, niin ei ole tullut samalla tavalla pettymyksiä. Olo on välillä surullinen, etenkin jouluna ja äitien&isänpäivänä, ja muiden perheiden menoa seuratessa kateellinen. Mitäs tälle muuta voi kuin vain hyväksyä tilanteen ja pikkuhiljaa käsitellä pettymystään.
Kuulostaa tutulta, samanlaista täälläkin. Sillä erotuksella että appivanhemmat ei paikkaa ollenkaan omien vanhempieni puutetta, sillä he hyysäävät vain tyttären perhettä ja ovat vain tyttären lasten kanssa.
Asia ei niin olisi harmittanut jos toiset isovanhemmat olisi osoittaneet edes vähän kiinnostusta, mutta mulla on kyllä paska tuuri kun molemmat isovanhemmat on huonoja.
Ja tää appivanhempien kuvio ei nyt ole ”huono miniä”-ongelma vaan peräisin miehen lapsuudesta jossa sisko oli kaikki kaikessa, mies ei mitään.
Mulla on suuria vaikeuksia hyväksyä asia. Tunteen tasolla siis.
Vierailija kirjoitti:
Sinä olet sisarusperheestä se "huonoin lapsi", näin julmasti kun sanon, joten sinun lapsillasikaan ei ole mitään väliä. Sinä et kiinnosta vanhempiasi, eivätkä siis kiinnosta sinun lapsesikaan. Ihmettelen sitä että olet itse niin vahvasti kieltotilassa asemastasi lapsuudenperheessäsi että et kommentoi sitä mitenkään. Se on kyllä ymmärrettävää, ei ole mukavaa kohdata se trauma että on perheessä vähempiarvoinen kuin muut.
Tämä ei ole harvinaista, ikävä kyllä. Olen kuullut vastaavia juttuja paljon, ja itsekkin kokenut vähän samaa. Pahin tapaus jonka tiedän (entinen työkaverini, kertoi tämän itse) oli neljä lasta, tyttäriä kaikki, ja ainoa jolla oli mitään merkitystä oli nuorin tytär. Tämä olikin sitten erikoisen erinomainen lapsi, niin erinomainen että kun vei sisarensa avomiehen taloineen (olivat yhdessä remontoineet sen, siis vanhempi sisar ja tämän mies) niin vanhemmat ottivat täysin tämän nuorimman lapsen puolen ja olivat hyvin loukkaantuneita siitä että petetty sisar kehtasi vielä katkaista välit siareensa. Kyllähän nyt tuommoisesta pitää yli päästä! Aivan käsittämättömiä ihmisiä. Nuorin tytär oli saanut kaiken, muilla mitään väliä. Ei myöskään näiden lapsilla. Vain nuorimman tyttären lapset olivat tärkeitä ja ihmeellisiä, niistä hössötettiin joka sukulaiselle ja tuttavalle.
Kun tiedostat oman tilanteesi lapsuudenperheessä, voit ehkä alkaa katsoa asiaa siltä kantilta että et ehkä niin haluakkaan olla tekemisissä. Lapset eivät sitä selvästi halua, joten älä raahaa heitä sinne kärsimään. Sen sanon että vanhempiasi tuskin saat näkemään mitään valoa tässä asiassa, jos saat niin se olisikin sitten ensimmäinen tapaus jonka tiedän. Tuollaiset vanhemmat tuppaavat olla täysin immuuneja omille virheilleen ja vioilleen, ja syyttävät ennemmin sinua kuin itseään.
Miten pitäisi kommentoida lapsuutta? Hiljaiseksihan tämä tilanne vetää ja näiden kommenttien lukeminen antanut lisää ajateltavaa. Voisi sanoa, että on aikalailla takki tyhjä tällä hetkellä.
Eivätkä vanhempani näe asiaa miten minä näen, juuri miten sanoit, minä olen syyllinen kaikkeen ja niin sitten taidan ollakin. Minusta ei vain oikeasti välitetä. Ei ole koskaan taidettu välittääkään. Tätä asiaa minun täytyy alkaa työstään ja päästä tästä surusta yli. Mutta on älyttömän vaikea hyväksyä se tosiasia, että ei ole se rakastettu tytär ollut koskaan. Kaikki, mitä olen kuvitellut lapsena/nuorena ja vielä aikuisenakin on ollut vain minun kuvitelmaa. Oikeasti ymmärtämättä asiaa pas#an vertaa.
Ja se, että minun lapset ovat yhtä merkityksettömiä heille kuin minäkin. Nämä maailman ihanimmat ja rakastettavimmat lapset. Ei vain voi ymmärtää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap ota tyynesti, tuollaista se nykyään on. Minä ja mieheni ollaan molemmat oltu lapsina aivan VALTAVASTI mummoilla hoidossa, viikonloput, joulut, juhannukset, koulujen kesälomat jne. Mummot hoiti valehtelematta 4-8 päivää kuulaudessa ja arkipäivisinkin jos oltiin kipeitä.
Meidän molempien vanhemmat on ”boomereita” eli he tietoisesti hoidattivat lapsensa muilla. Minua alettiin jo parin viikon ikäisenä viedä viikonlopuiksi mummolaan ja sukulaisiin että ”vanhemmat sai nukkua”.
No, kun tulin raskaaksi niin MOLEMMAT isovanhemmat märisi että jokainen hoitaa sitten omat lapsensa, he ovat omansa jo itse hoitaneet (mikä vitsi!) ja emme tule sitten hoitamaan yhtään tai auttamaan missään eli omillanne olette vaikka tulisi mikä hätä.
Kumpiakaan ei kiinnosta yhtään oikeastaan edes me omat aikuiset lapset saati lapsenlpset. Kummatkaan isovanhemmista ei ole olleet yhdenkään lapsemme ristiäisissä. Eikä yksilläkään synttäreillä. Mun omat vanhemmat ei halua soitella tai tavata ja eivät ole nähneet esim kahta lapsistani koskaan.
Appivanhemmat sentään ”haluavat” nähdä parin vuoden välein puoli tuntia, jonka aikana lapsista ei olla kiinnostuneita muuten, kuin että otetaan kameralla kuvia joita sitten voi esitellä sukulaisille (ja teeskennellä että välitetään).Kertaakaan eivät ole auttaneet mitenkään, hoitaneet sekuntiakaan edes hätätilanteessa tai erikoistilanteessa (esim synnytys). Eivät soittele, eivät käy, eivät halua kuulla pihaustakaan lapsistaan tai lastensa perheistä.
Tuollaisia ne boomerit monesti on. Ovat niin itsekkäitä, elämä pyörii oman navan ympärillä, kaikki nähdään itsekkäästi (mitä minä tästä saan, onko mulle mitä hyötyä jne) ja tosi tarkkaan pitävät huolta että lapsille ei anneta yhtään mitään, siis esim joululahjaakaan tms eivät ikinä osta.
Tää on nykyajan normaalia boomeri-isovanhemmutta. Asialle ei voi mitään. Pari kertaa ollaan asiasta yritetty keskustella mutta toinen osapuoli raivostui. Ollaan sitten annettu olla. Ei tupata jos ei tykätä.
Olin minäkin pitkään surullinen kuten ap, mutta nykyään ajattelen että menetys on tyhmien ”isovanhempien” (eivät kyllä ansaitse tulla kutsutuksi isovanhemmiksi, se titteli pitäisi ansaita).
Hyvä kirjoitus. Itse olen boomerina vanhan ajan isoäiti. Meillä on pieni suku, vain yksi lapsenlapsi, jonka kanssa olin ensi kertaa yötä kun hän oli 3vk, kun vanhemmat olivat miniän siskon häissä. Pidän niin tärkeänä tätä tyttöä ja olen iloinen, kun meille on muodostunut ihana suhde nykyisen 10v. kanssa. Lomia ja juhlapyhiä on vietetty yhdessä aina.
Minulla on erimielisyyksiä miniäni ja poikani kanssa joistakin asenteista ja arvoista elämässä, mutta kukaan meistä ei ole antanut sen vaikuttaa minun ja lapsenlapseni suhteeseen.
Poikani ja miniäni ovat eronneet, mutta olemme yhdessä osallistuneet pitämään lapsen erossa kaikista aikuisten erimielisyyksistä. Olemme opetelleet puhumaan lapsen aikana vain myönteisiä asioista toisistamme, jos on tarpeen mainita joku aikuisista.
Helppoa ei ole ollut, mutta nyt näyttää ihan hyvältä. Se vaatii ihmisenä kasvamista ja ihmissuhdetaitojen hiomista, myös meiltä boomereilta.
Sinulla on vain yksi lapsenlapsi, helppoahan se silloin on! Mutta kun monilla niitä lastenlapsia on enemmän, jopa parikymmentä. Jos otat yhden joskus hoitoon, alkavat muut pojat, tyttäret, miniät ja vävyt haukkumaan itsekkääksi ja epäreiluksi. Sitten joudut hoitamaan lastenlapsia kaikki illat ja viikonloput. Yhtään omaa aikaa ei jää. Parempi vaihtoehto on kieltäytyä lastenlastenhoitamisesta kokonaan. Se on ainoa tasapuolinen ja järkevä ratkaisu.
Mun vanhemmilla oli pitkään vain yksi lapsenlapsi. Kyselivät kovasti toisen lapsen
perään, vaikka ensimmäinen ei kiinnostanut palan vertaa. Nyt viidentoista vuoden sisällä on lapsenlapsia kertynyt yhteensä kolme eikä kenellekään riitä mitään huomiota. Lisää tuskin tulee. Ja eikä heiltä ole kysytty apua juuri koskaan, kun ihan pieniä lapsia en äitinä halunnut jättää vieraalle hoitoon ja halukkaita tutuksi tulleita hoitajia oli muitakin hyvin tarjolla. Olen tarjonnut lapsia aikaisemmin lyhytaikaiseen hoitoon vanhemmilleni ajatuksella, että haluaisivat joskus viettää hetken heidän kanssaan heille sopivaan aikaan. Eivät ole halunneet tai sopivaa hetkeä ei ole koskaan tullut. Nyt omat lapseni eivät tarvitse juurikaan hoitoa ja eivät välitä tavata näitä isovanhempia. Eivät isovanhemmatkaan lapsia tunnu kaipaavan eli tilanne lähinnä harmittaa minua.
Tuntuu osalle olevan todella vaikea ymmärtää, että täysin lapsenlapsistaan piittamattomia isovanhempia on todellakin olemassa. Näitä isovanhempia ei kukaan käytä ilmaisena piikana ja lahja-automaattina.
Mulla on tullut perheessämme vähän samanlainen rooli, kuin mitä kuvaat omasta lapsuudestasi. Mulle soitetaan silloin, kun kaivataan henkistä tukea, terapiaa tai jotain muuta hyödyllistä. Ei koskaan onnistumisista tai mistään positiivisista asioista, ei koskaan kuulumisia. Toisinaan olen tästä rähjännyt, jolloin vanhemmat kiemurtelevat hetken, mutta eivät muuta käytöstään.
Ei kai siinä muu auta kuin todeta, että ei kiinnosta. Olen viime aikoina itse harjoitellut olemaan kiinnostumatta myös heistä. Haastavaksi tämän tekee se, että aina kun siirryn elämässäni eteenpäin, he ovatkin yhtäkkiä hetken kiinnostuneita minusta. Se on kuin huonosti toimiva parisuhde. Yritän nyt vihdoin katkaista välini heihin kunnolla.
Vierailija kirjoitti:
Meillä isovanhemmat ei vastaa puhelimeen, viestiin, eivät soita takaisin. Heillä ei vaan ole mitään halua olla yhteyksissä. Haluavat elää elämäänsä kaksin niinkuin lapsia tai lapsenlpsia ei olisikaan!
Tämä vaan on sitten jännää miten käy jos toinen kupsahtaa ennen toista. Jäljelle jäänyt on sitten yksin, kun ovat paskoneet välit lapsiinsa ja vähän kaikkiin muihinkin. Laskevat typerinä sen varaan että ”kahdestaan ollaan aina”.
Edellisen kerran on puhelimessa puhutti seitsemän vuotta sitten, viisi minuuttia. Ah mitä vanhemman rakkautta!
Sama täällä. Vanhempani ovat katkoneet välit omiin sisaruksiinsa ja serkkuihinsa sekä näiden jälkeläisiin. Vanhemmat sukupolvet ovat mullan alla. Tervemenoa vanhainkotiin ja hyvää yksinäistä vanhuutta - niin makaa kuin petaa.
Joskus käy niin, että lapsenlapset alkavat kiinnostaa isovanhempia murrosikäisinä tai nuorina aikuisina. Silloin heistä olisi hyötyä. Pyydetään taloa maalaamaan, puita pilkkomaan, siivoamaan ja nurmikkoa leikkaamaan. Kaikki tämä pitäisi tietenkin tehdä ilmaiseksi, vaikka itse ei koskaan missään tilanteessa oltaisi takapuolta sohvalta nostettu näiden lasten vuoksi. Kun nämä nuoret olivat lapsia, ei välitetty tutustua, ei tehty koskaan mitään lapsen kanssa, ei tietenkään hoidettu lasta kertaakaan eikä edes syntymäpäiville vaivauduttu. Sitten näiden täysin vieraiksi jääneiden lastenlasten pitäisi kasvaessaan alkaa olemaan isovanhemmille avuksi. Jotkut ihmiset ovat vain pohjattoman itsekkäitä.
Huomasitko, että vastasin kirjoitukseen, joka alkoi "Aika monella...". Eli kun joku yleistää ilman varsinaista faktatietoa, niin minulla on täysi oikeus vastata siihen vastaavalla yleistyksellä omasta elämästä. Vaikka olet tanakasti alakynnessä, niin muistele niitä peruskoulun äidinkielentuntien neuvotteluharjoituksia.