Kateus: onko sinua kadehdittu tai oletko sinä kadehtinut?

Olin lapsena kateellinen hoivaavista vanhemmista. Minua kasvatettiin kurilla ja nöyryyttämisellä. Ei tullut kuuloonkaan että olisin itkenyt ongelmiani, jos joskus erehdyin avautumaan, siitä rangaistiin. Olin ihmeissäni kun huomasin että muiden vanhemmat kuskaavat heitä autolla, ei minua vaan ikinä.

Nyt aikuisena olen kateellinen ihmisille jotka eivät häpeä ongelmiaan ja tunteitaan. Minä yritän keksiä miten tunnistaisin eri tunteet, kun ne olivat lapsena kiellettyjä ja kuinka olla häpeämättä sitä ettei ole täydellinen, kun se oli ehdoton vaatimus pienestä pitäen. Ihmettelen ihan aidosti miten kaverit kehuvat lapsiaan esim. kauniiksi tai taitaviksi vaikka eivät sitä olekaan. Sitten muistan, että niin joo, niinhän lapsia pitää kohdella, kivasti ja kauniisti. Minun on tosi vaikea kehua ketään, kun minut on opetettu siihen että kehuminen on typerintä mitä kenellekään voi tehdä, parempi on huomauttaa jokaisesta pikku viasta ettei toinen vain kuvittele itsestään mitään.

Minulle on oltu kateellisia isoista rinnoista ja hoikkuudesta. Arvatkaapa monta ystävää olen saanut näillä ominaisuuksilla? En edes poikaystäviä, koska en pukeudu paljastavasti. Siitäkin olen kateellinen, että joku uskaltaa pukeutua paljastavasti, minulle tehtiin selväksi "miten käy niille tytöille".

Joo, en jaksa ystävyyssuhteita, koska ongelmaiset on raskaita jaksaa, ja onnelliset on vielä raskaampia jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs entinen ystäväni kadehti miestäni. Mieheni on akateemisesti koulutettu ja hyväpalkkaisessa työssä. Ystäväni avautui etenkin humalassa, kuinka hänen mielestään mieheni tienaa liikaa, työsuhde-edut ovat liian hyvät eikä mieheni työt ole "oikeita töitä". 

Emme ole enää ystäväni kanssa tekemisissä, koska elämäntyylit ovat liian erilaiset. Nuorempana reissasimme paljon yhdessä, mutta sitten molemmat vain kasvoivat vähän eri suuntiin. 

Ei ehkä kannattaisi ääneen puhua kuinka hyvää palkkaa miehesi saa se kun voi nostattaa monissa kateutta.

Nuo asiathan näkyy verotiedoissa.

Muistan kuinka onneton olin lapsena kun en saanut alkaa harrastaa ratsastusta. Monet tytöt luokallani harrastivat ratsastusta ja tuntui uskomattomalta kun heidän isänsä veivät heitä ratsastustunnille. Samalla kun tunnistin, että oma isäni ei koskaan suostuisi viemään minua ratsastamaan. Tästä olin hyvin kateellinen ja onneton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs entinen ystäväni kadehti miestäni. Mieheni on akateemisesti koulutettu ja hyväpalkkaisessa työssä. Ystäväni avautui etenkin humalassa, kuinka hänen mielestään mieheni tienaa liikaa, työsuhde-edut ovat liian hyvät eikä mieheni työt ole "oikeita töitä". 

Emme ole enää ystäväni kanssa tekemisissä, koska elämäntyylit ovat liian erilaiset. Nuorempana reissasimme paljon yhdessä, mutta sitten molemmat vain kasvoivat vähän eri suuntiin. 

Ei ehkä kannattaisi ääneen puhua kuinka hyvää palkkaa miehesi saa se kun voi nostattaa monissa kateutta.

Nuo asiathan näkyy verotiedoissa.

Aika noloa kurkkia toisen verotustiedot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko minua kadehdittu, mutta olin vihreä kateudesta, kun veljeni muutti Ranskan rivieralle. Olen sanonut, että olen kateellinen.

Miksi olet kateellinen?

Mikä kysymys tämä on? Kateushan ON sitä, että toisella on sitä mitä itselleen haluaisi.

Sitten pitää alkaa toimia siten, että pääsee omassa elämässä samaan kuin hän, jota kadehtii.

Vaikka toimisikin niin, ei se silti kateuden tunnetta poista.

Minusta kateus on hyvä tunne. Se kertoo meille, mitä haluamme. Aina ne toiveet eivät ole tiedostettuja, niin kateus tuo ne tietoisuuteen.

Kateus on vain tunne. Se on vain informaatiota. Se, miten kateuden ilmaisee, on eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsena kateellinen hoivaavista vanhemmista. Minua kasvatettiin kurilla ja nöyryyttämisellä. Ei tullut kuuloonkaan että olisin itkenyt ongelmiani, jos joskus erehdyin avautumaan, siitä rangaistiin. Olin ihmeissäni kun huomasin että muiden vanhemmat kuskaavat heitä autolla, ei minua vaan ikinä.

Nyt aikuisena olen kateellinen ihmisille jotka eivät häpeä ongelmiaan ja tunteitaan. Minä yritän keksiä miten tunnistaisin eri tunteet, kun ne olivat lapsena kiellettyjä ja kuinka olla häpeämättä sitä ettei ole täydellinen, kun se oli ehdoton vaatimus pienestä pitäen. Ihmettelen ihan aidosti miten kaverit kehuvat lapsiaan esim. kauniiksi tai taitaviksi vaikka eivät sitä olekaan. Sitten muistan, että niin joo, niinhän lapsia pitää kohdella, kivasti ja kauniisti. Minun on tosi vaikea kehua ketään, kun minut on opetettu siihen että kehuminen on typerintä mitä kenellekään voi tehdä, parempi on huomauttaa jokaisesta pikku viasta ettei toinen vain kuvittele itsestään mitään.

Minulle on oltu kateellisia isoista rinnoista ja hoikkuudesta. Arvatkaapa monta ystävää olen saanut näillä ominaisuuksilla? En edes poikaystäviä, koska en pukeudu paljastavasti. Siitäkin olen kateellinen, että joku uskaltaa pukeutua paljastavasti, minulle tehtiin selväksi "miten käy niille tytöille".

Joo, en jaksa ystävyyssuhteita, koska ongelmaiset on raskaita jaksaa, ja onnelliset on vielä raskaampia jaksaa.

Minulla hiukan sama juttu, että meillä isä piti kovaa kuria ja minun kävi kateeksi ne kaverit, joiden vanhemmat olivat kivoja, rentoja ja huolehtivaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs entinen ystäväni kadehti miestäni. Mieheni on akateemisesti koulutettu ja hyväpalkkaisessa työssä. Ystäväni avautui etenkin humalassa, kuinka hänen mielestään mieheni tienaa liikaa, työsuhde-edut ovat liian hyvät eikä mieheni työt ole "oikeita töitä". 

Emme ole enää ystäväni kanssa tekemisissä, koska elämäntyylit ovat liian erilaiset. Nuorempana reissasimme paljon yhdessä, mutta sitten molemmat vain kasvoivat vähän eri suuntiin. 

Ei ehkä kannattaisi ääneen puhua kuinka hyvää palkkaa miehesi saa se kun voi nostattaa monissa kateutta.

Nuo asiathan näkyy verotiedoissa.

Aika noloa kurkkia toisen verotustiedot.

Voisi olla parempi, että verotustiedot eivät olisi julkisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs entinen ystäväni kadehti miestäni. Mieheni on akateemisesti koulutettu ja hyväpalkkaisessa työssä. Ystäväni avautui etenkin humalassa, kuinka hänen mielestään mieheni tienaa liikaa, työsuhde-edut ovat liian hyvät eikä mieheni työt ole "oikeita töitä". 

Emme ole enää ystäväni kanssa tekemisissä, koska elämäntyylit ovat liian erilaiset. Nuorempana reissasimme paljon yhdessä, mutta sitten molemmat vain kasvoivat vähän eri suuntiin. 

Ei ehkä kannattaisi ääneen puhua kuinka hyvää palkkaa miehesi saa se kun voi nostattaa monissa kateutta.

En ole puhunut ääneen, kuinka paljon mieheni tienaa. Ex-ystävä päätteli tämän siitä, että mies saa vuosittain uuden puhelimen, ajaa vähän isommalla autolla ja töissä on käytössä liukuva työaika. Tämä kaikki oli hänelle jotenkin "liikaa". 

Vierailija kirjoitti:

Minulle ei ole oltu kateellisia eikä mitään syitäkään siihen ole. Itse olen kateellinen eräälle yli 100-kiloiselle tutulleni; saa miehen kuin miehen, uskomaton itsevarmuus (toki, miksei olisi kun mies kun mies niin aina haluavat hänen kanssaan suhteen).

Mistä tiedät painon? Harvoin yli satakiloisen sitä huutelee. Onko arviossa mukana kateuslisä. Onko vain tulkintasi, että ainoastaan naisen itsevarmuus tuo miehet hänelle? Nimittäin jopa satakiloisen naisen kilot voivat jakaantua upeasti strategisiin paikkoihin . Hän voi olla kauniskasvoinen, lämmin, älykäs, ihminen jonka seurassa on hyvä olla. Ei ihminen eikä nainen ole yhtä kuin painonsa. Monet heteromiehet pitävät muodokkaista naisista ja arvioivat naisten painoja väärin myös.

Ei kannata koskaan kadehtia kenenkään erityislahjoja.

Koska kukaan meistä ei ole itse voinut päättää mitä lahjoja saa käyttöönsä.

Kaikilla meillä on erilaisia lahjoja ja niitä saa käyttää iloisin mielin. Ei ole lahjatonta ihmistä.

Joskus voi käydä niinkin, että se erityislahja otetaan pois vaikkapa sairauden esim. syövän myötä. Se on puhuttelevaa aikaa ihmisen elämässä.

Kannattaa mainita lapsillekin, että ei kadehtisi

kenenkään lahjoja. Vaan näkisi ne kivoina asioina.

Itselleni oltiin nuorempana kateellisia ulkonäöstä. Näin mulle ihan suoraan sanottiin. Sain paljon vihamiehiä ja päänaukomista, ihan koulukiusaamiseen asti, osittain ihan vaan sen vuokdi, miltä näytin. Jopa parhaille ystävilleni minä olin lopulta liikaa, vaikka omasta mielestäni olin aina ihan tavallinen. Sanoivat suoraan, etteivät kestä saamaani huomiota ja alkoivat kiusata mua.

Kiusaamisen ja muiden kokemusten myötä sairastuin psyykkisesti, enkä pysty käymään töissä. En ole katkera, mutta myönnän välillä tuntevani kateutta, kun muut opiskelevat, käyvät töissä ja pärjäävät taloudellisesti, kun itse olen rahallisesti tiukoilla koko ajan.

Kateus on inhimillinen tunne, ja mielestäni oleellisempaa kuin se, tunteeko kateutta joskus, on se, kuinka siihen suhtautuu ja sitä tuntiessa käyttäytyy. Jos kateuden antaa lamaannuttaa ja katkeroittaa ja käyttäytyy sen vuoksi huonoksi, kateus on haitallista. Joskus kuitenkin ajatus "haluaisin itsekin, mitä tuolla ihmisellä on" voi saada entistä enemmän työskentelemään jonkin tietyn tavoitteen saavuttamiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs entinen ystäväni kadehti miestäni. Mieheni on akateemisesti koulutettu ja hyväpalkkaisessa työssä. Ystäväni avautui etenkin humalassa, kuinka hänen mielestään mieheni tienaa liikaa, työsuhde-edut ovat liian hyvät eikä mieheni työt ole "oikeita töitä". 

Emme ole enää ystäväni kanssa tekemisissä, koska elämäntyylit ovat liian erilaiset. Nuorempana reissasimme paljon yhdessä, mutta sitten molemmat vain kasvoivat vähän eri suuntiin. 

Ei ehkä kannattaisi ääneen puhua kuinka hyvää palkkaa miehesi saa se kun voi nostattaa monissa kateutta.

Olen eri, mutta ei sitä palkkaa tarvitse kertoa, kun se itse työ jo antaa osviittaa siitä palkasta. Kyllä minulle on on naljailtu miehen työpaikasta, että hyvähän sinun on olla kun noin hyvin tienaava mies. 

En ole ikinä ollut kenellekään kateellinen. Minulle on kuulemma nuorempana oltu kateellisia. En ymmärrä miksi. Olen sairastanut toistuvaa vakavaa masennusta 12 vuotiaasta lähtien. Koulut käynyt ja työelämässä, mutta siinäpä se, kun ei mitään ystävyyssuhteita kehtaa ylläpitää oman huonouden takia... En halua kenenkään tietävän sairaudestani, koska siitä saa vain enemmän outolintu leiman.

Ei kannata olla kateellinen, meillä kaikilla on haasteemme. Oma koittaa viedä henkeni ja en oikeastaan enää taida vastustella sitä, koska kärsimystä ollut enemmän kuin elämää...

Ulkonäköäni on kadehdittu enemmänkin, se on vaikuttanut moneen ihmiseen negatiivisesti vaikka on siitä joskus ollut etuakin. Minulla on kuitenkin lukuisia diagnooseja, sairaudet eivät vain näy päällepäin. Vain harvat tietävät sen helvetin jonka olen käynyt läpi, ne oikeat ystävät jotka ovat mukana iloissa ja suruissa eivätkä kadehdi. Näytän terveeltä ja sporttiselta, todellisuudessa olen osittain työkyvytön.

Joskus olen itsekin kateellinen mutta se on normaalia, totean että olen hieman kateellinen mutta yritän olla myös iloinen toisen puolesta. Ei pidä jäädä vellomaan kateuden tunteeseen, käytä se energia johonkin positiiviseen

minulle on oltu kateellisia matkoista, ihan kuin ne olisivat jotain jokapäiväistä elämää ne jo menneet. Ei niihin menneisiin matkoihin enää pääse palaamaan, ei edes samoihin kohteisiin korona-aikana ei edes hetkeksi. Entinen kaveri on kaikesta minuun liittyvästä kateellinen: luulee että tunnen edelleen 10 vuotta sitten nähtyjä ihmisiä joille en enää edes puhu (hän saa pitää ne ihmisensä), on kateellinen ja kuvittelee rikkaaksi jne.

Kateus on kurja tunne. Tiedän, sillä olen ollut kateellinen milloin mistäkin. Välillä kateuden tunne on mennyt nopeasti ohi mutta välillä jäytää pitempään. Kateutta en haluaisi tuntea, mutta onko mahdollista valita mitä tuntee??