Nyt ihan rehellisesti, kannattaako lapsia hankkia?

Itse en enää tekisi lapsia. En ole hyvä äiti, enkä hyvä roolimalli lapsille, en ole kärsivällinen tai jaksa oikeasti kiinnostua touhuamisesta lasten kanssa. Minulla ei ole enää energiaa tehdä mitään muuta kuin olla äiti, koska väsyn hyvin helposti. 

Yllä mainitut syytkään eivät ole pääasiallinen motiivi siihen, miksen enää tekisi lapsia. Jotenkin vain olen hirveän pettynyt ihmisiin ja ihmiskuntaan. Nyt vasta kunnolla ymmärrän, miten hirveän raskasta täällä on elää. Jos ei olisi lapsia, tekisin luultavasti itsemurhan. Nyt en voi, koska olen velvollinen rakastamaan ja huolehtimaan lapsistani. En tiedä voinko sittenkään, kun lapset ovat täysi-ikäisiä, päättää oman elämäni loppumisesta, sillä aikuiset lapset tarvitsevat  minua, enkä haluaisi tietoisesti aiheuttaa kestämätöntä surua heille. En kestä itse kovin paljon murheita, joita lapset voivat tuoda tullessaan. Miten jaksan, jos lapsestani tulee narkomaani, alkoholisti tai rikollinen? Miten pystyn koskaan elämään sen syyllisyyden kanssa? 

Tämän vuodatuksen jälkeen on ehkä vähän koomista, että lapset ovat parasta elämässäni. Mikään ei voita sitä tunnetta, jonka saa, kun oma lapsi kietoo kädet illalla kaulan ympäri ja sanoo rakastavansa ja että olen maailman paras äiti. Se tunne on kuitenkin vain tunne, ei totuus lasten kasvattamisesta eikä varsinkaan totuus tässä maailmassa elämisestä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 45-vuotias ja täytyy sanoa että yhteiskunnan ja nuorten aikuisten suhtautuminen on muuttunut hyvin paljon siitä kun tein itse lapset. Kun sain vuosituhannen alussa lapsia, se oli vielä ihan tavallinen juttu eikä sitä kovinkaan paljon kyseenalaistettu. Olen introvertti ja minulla on paljon omia juttuja ja lapset ovat olleet varsinkin pieninä raskaita, ja kyllä, kaikki on muuttunut, mutta silti voin sanoa että kyllä kannattaa tehdä. Ilman muuta. Elämä ilman lapsia on vaillinaista. Vähän sama kuin joku nuori miettisi aikooko ikinä rakastua ja harrastaa seksiä tai menisikö ikinä opiskelemaan tai töihin, vaikka omasta puolesta olen sitä mieltä että naiselle äitiys on se elämän ykkösjuttu. Lasten kanssa elämistä ei mikään voita. Rakastat lastasi enemmän kuin itseäsi. Jos olisin sinun tilanteessasi, tekisin vaikka lahjoitetulla spermalla. Todella kannattaa. Kun lapset ovat vähän kasvaneet niin tajuaa että saa myös niitä omia juttuja takaisin, kuten romantiikkaa, seksiä ja urajuttuja. Ensimmäiset 5 tai 10 vuotta voit kyllä enemmän tai vähemmän sanoa hyvästit itsellesi. Ja vanhana sitten muistelet että ne olivat juuri ne elämäsi ihanimmat ajat.

Vaikka saisin lapsen NYT, olisin 46, kun pahimman näkymän mukaan voisin taas alkaa tehdä omia juttuja. Eli äitiys tarkoittaisi kohdallani sitä, etten ehtisi enää vaihtaa alaa. Valmistuisin 5-kymppisenä. Mietin usein, ovatko kaikki, jotka puhuvat näitä ihania perhejuttuja jotenkin ihan erilaisia ihmisiä kuin minä... jotenkin vaikea kuvitella, että lakaisin pohtimasta kaikkia niitä eksistentiaalisia ja abstrakteja kysymyksiä, joista mieleni nyt täytyy, ja että sen sijaan tykkäisin vain oikeasti päivästä toiseen tehdä ruokaa ja hoitaa käytännön asioita.

Pohdin eksistentialistisia ja abstrakteja kysymyksiä koko ajan ja lapsilta ja äitiydestä saa niihin jopa uutta perspektiiviä. Vauva ja taaperoaikoina ei pysty ajattelemaan yhtään mitään ja se on kamalaa, mutta sen jälkeen pystyy. Ura-asioista ajattelen että työelämä on joka tapauksessa niin epävarmaa, että en halua jättää mitään tekemättä sen takia. Potkut ja huonot työtilanteet voivat tulla, on lapsia tai ei. En ole koskaan tykänny tehdä päivästä toiseen ruokaa ja hoitaa käytännön asioita, mutta lapsia rakastan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos pakotat lapsen maailmaan, tulet aiheuttamaan kirjaimellisesti yhden elämän mitalta kaikenlaisia kärsimyksiä sydänsuruista sairauksiin ja lopulta ainakin yhden kuoleman. Jos et lapsia hanki, tulet estäneeksi aika paljon kärsimystä.

Jos haluat kokea vanhemmuuden, adoptio on paljon eettisempi vaihtoehto.

Oletko antinatalisti?

Määritelmällisesti kyllä.

David Benatarin kirja Better Never to Have Been pitäisi kaikkien lukea.

Ap ottaa tämän kirjavinkkinä, kiitos vaan.

Sen lisäksi, että ahdistuksen oli melkein 10 vuotta hyvin henkilökohtaista, fyysistä ja psyykkistä oireilua, olen tutkaillut asiaa myös varsin nihilistisestä näkökulmasta. Jopa pitkälti yhdyn antinatalistiseen ajatteluun järjen tasolla. Mutta biologiani huutaa lisääntymään. Ja sitten varmaan olisin ihan paniikissa, jos oikeasti tulisin raskaaksi. Kumpa voisikin vain yksiselitteisesti haluta tai olla haluamatta.

Haluan, mutta pelkään, että päätös olisi väärä ja elämä lasten kanssa kurjaa tai että minusta kuoriutuisikin esiin joku niin traumainen puoli, ettei minusta olisi kasvattamaan lasta kunnolla.

Ei kannata. Annat niille koko elämäsi ja kaiken mitä vaan pystyt aina siihen asti kun pärjäävät omillaan. Sen jälkeen katoavat teille tietämättömille ja käyvät kerran vuodessa kylässä, jos sitäkään.

Vierailija kirjoitti:

Meiltä ei romantiikka kadonnut minnekään, toki se muuttui vähän erilaiseksi, samoin kuin koko elämä. Parisuhde on nyt onnellisempi kuin koskaan, kaikki koettu on liimannut meidät yhteen, mutta meillä on silti kummallakin omia harrastuksia ja ystäviä, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, joten pitää olla omaa elämää myös, vaikka parisuhde onkin se ykkösasia. Minäkin olen introvertti ja lasten ollessa ihan pieniä, kaipasin eniten juuri yksinoloa. Mutta kyllä sitäkin sai aina järjestettyä, vaikka olikin kolme lasta. Esim. yksi meni kaverille, toinen kerhoon, kolmas oli päiväunilla. Tai mies oli kaikkien kanssa, että pääsin lenkille tai vaikka yksin pihasaunaan.

Tätä aina ihmettelen, kun introvertit täällä kertovat, että kyllä omaa aikaa saa järjestettyä hetkeksi tai voi vaikka mennä lenkille. Ei se riitä itselleni yhtään mihinkään. Se, että menee lenkille ja pitää tulla heti takaisin, teki minut lähinnä pahantuuliseksi. Olisin tarvinnut vapaita viikonloppuja tai vähintäänkin päiviä. Koskaan eivät ole lapset olleet esimerkiksi isänsä kanssa niin kauaa, että olisin ajatellut akkujeni nyt latautuneen. Päinvastoin, lähes itkin surusta, kun mies tuli parin päivän mummolareissulta lasten kanssa. 

Ei kannata.

Hölmöyksissäni hankin kolma, vaikka etukäteen fiilis oli ei. Pahemmalta tuntuu vaan jälkikäteen.

Omaan tyhjyyteen ei kannata lasta hankkia. Se ei paikkaa mitään tyhjyyttä vaan hetken päästä, alkuhuumasta päästyä on ihan sama tyhjä olo. 

Tämä on niitä asioita, joissa täytyy vain hypätä jos yhtään siltä tuntuu. Kukaan ei ole valmis vanhemmaksi, siihen kasvetaan. Jos pikkulapsiaika tuntuu raskaalta, voi lohduttautua sillä ettei se kestä ikuisesti. Jos tunnet itsesi niin hyvin ettei sinulla ole ehdotonta varmuutta siitä että *et* halua lapsia, suosittelen hyppäämään rohkeasti. Sitten nimittäin tuntuu pahalta kun on myöhäistä ja ymmärtää että jäi tämä valtava kokemus kokonaan elämästä pois.

Vierailija kirjoitti:

Jos pakotat lapsen maailmaan, tulet aiheuttamaan kirjaimellisesti yhden elämän mitalta kaikenlaisia kärsimyksiä sydänsuruista sairauksiin ja lopulta ainakin yhden kuoleman. Jos et lapsia hanki, tulet estäneeksi aika paljon kärsimystä.

Jos haluat kokea vanhemmuuden, adoptio on paljon eettisempi vaihtoehto.

Ei vastaaja saa adoptiota, jos on ollut terapiassa yms. - ja lapsen odotus vie kaikkine vaiheineen vuosikausia jne.

- adoptiolapsia on todella vaikea saada, koska Suomessa sellaiset kriteerit. Monet lapset myös erityislapsia ja homoadoption salliminen lopetti adoptiot esim. Venäjältä, joten Afrikka sekä Aasia ainoat mahikset...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos pakotat lapsen maailmaan, tulet aiheuttamaan kirjaimellisesti yhden elämän mitalta kaikenlaisia kärsimyksiä sydänsuruista sairauksiin ja lopulta ainakin yhden kuoleman. Jos et lapsia hanki, tulet estäneeksi aika paljon kärsimystä.

Jos haluat kokea vanhemmuuden, adoptio on paljon eettisempi vaihtoehto.

Oletko antinatalisti?

Määritelmällisesti kyllä.

David Benatarin kirja Better Never to Have Been pitäisi kaikkien lukea.

Ap ottaa tämän kirjavinkkinä, kiitos vaan.

Sen lisäksi, että ahdistuksen oli melkein 10 vuotta hyvin henkilökohtaista, fyysistä ja psyykkistä oireilua, olen tutkaillut asiaa myös varsin nihilistisestä näkökulmasta. Jopa pitkälti yhdyn antinatalistiseen ajatteluun järjen tasolla. Mutta biologiani huutaa lisääntymään. Ja sitten varmaan olisin ihan paniikissa, jos oikeasti tulisin raskaaksi. Kumpa voisikin vain yksiselitteisesti haluta tai olla haluamatta.

Haluan, mutta pelkään, että päätös olisi väärä ja elämä lasten kanssa kurjaa tai että minusta kuoriutuisikin esiin joku niin traumainen puoli, ettei minusta olisi kasvattamaan lasta kunnolla.

Ei ole olemassa mitään biologista lisääntymisviettiä. Nisäkkäillä on seksuaalivietti ja hoivavietti, ja niillä on menty aivan hyvin 99,99 % eoluution historiasta ehkäisyn keksimiseen saakka. Ei ole mitään syytä, miksi olisi kehittynyt erityinen lisääntymisvietti.

Sosiaalista ja kulttuurista painetta lisääntymiseen kyllä on valtavasti, koska yhteiskunnat jatkuvat vain lisääntymisen kautta. Kun tuosta ohjelmoinnista pääsee irti, lapsettomuus on todella mutkatonta ja helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos pakotat lapsen maailmaan, tulet aiheuttamaan kirjaimellisesti yhden elämän mitalta kaikenlaisia kärsimyksiä sydänsuruista sairauksiin ja lopulta ainakin yhden kuoleman. Jos et lapsia hanki, tulet estäneeksi aika paljon kärsimystä.

Jos haluat kokea vanhemmuuden, adoptio on paljon eettisempi vaihtoehto.

Ei vastaaja saa adoptiota, jos on ollut terapiassa yms. - ja lapsen odotus vie kaikkine vaiheineen vuosikausia jne.

- adoptiolapsia on todella vaikea saada, koska Suomessa sellaiset kriteerit. Monet lapset myös erityislapsia ja homoadoption salliminen lopetti adoptiot esim. Venäjältä, joten Afrikka sekä Aasia ainoat mahikset...

Terapiasuhde ei estä adoptiota. Mistä tällainen luulo?

Olen tehnyt lapsen silloin kun asiat oli ihan hyvin ja uskoin, että asiat tulee menemään parempaan päin. Alaspäin kierre lähti kuitenkin omasta sairastumisesta, siitä on seurannut molemmille elämänlaadun laskua, minulle taloudellisia, sosiaalisia ja lopulta jopa psyykkisiä vaikeuksia. Ei ole mukavaa elää päivittäisen kivun kanssa yrittäen huolehtia samalla lapsesta, jolla on ainakin yksi nepsy-diagnoosi ja todennäköisesti toinen, jota varten olen painostanut tutkimuksia. Että joskus näinkin päin - ei ole niin, että "asiat menee varmaankin hyvin". Eihän ne aina mene.

Eli jos olisin tiennyt millaista tästä tulee, en olisi tehnyt lasta. Silloin ratkaisu oli ok, kun en tiennyt tulevaa.

Minun ohjeeni olisi, että jos et aivan ehdottomasti halua lapsia palavasti, älä hanki. Jokainen lapsi ansaitsee syntyä toivottuna, ei testikappaleena, että "no katsotaan, ehkä pidän vanhemmuudesta, ehkä en". 

Lisäksi pitää aina, aina, aina ottaa huomioon, että entä, jos syntyy sairas lapsi? Erityistarpeinen, superallerginen, autistinen, aspergerinen, kokonaan vammautunut, laitoshoitoa tai omaishoitajaa koko elämänsä vaativa? ADD, ADHD?

Aina on mentävä lasten hankinnassa sen mukaan, että jaksaako, jos asiat eivät mene kuin Strömsössä ja tapahtuukin se pahin vaihtoehto. Se ei ole pirujen maalaamista seinille, vaan realismia; jollekulle nuo vaikeat ja haastavat, vammautuneet ja yhteiskuntaan täysin sopeutumattomat lapset syntyvät.  Ei heitä tupsahda puun koloista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei, älä hanki. Tää on hirvittävän raskasta. Tein lapset jollain autopilotilla miettimättä asiaa tarkemmin, tyhmä minä. Tosiaan, ikinä ei saa enää olla rauhassa ja ihan koko ajan joku vinkuu jotain. Jo pelkkä vaateshow on ihan järjetön 🙄 Enkä ennen lapsia tiennyt olevani erityisherkkä melulle, mutta nytpä tiedän senkin. En tiedä muista, mutta meillä arki on kauheaa 90% ajasta, se 10 % on sitten lasten hauskoja juttuja ja haleja.

Tee asioita, joista nautit: matkustele, tapaa ihmisiä, lue, mitä ikinä 😊

Ap epäilee, oliko tämä oikeasti äidin kirjoitus. Ja olivatko yläpeukuttaja äitejä vai velkoja...? Haluaisin kyllä ajatella, että elämäni olisi onnellisempaa ilman lapsia. Haaveilen vähän erikoisemmistakin jutuista, esimerkiksi yksin vuorille muuttamisesta ja taide-elokuvien ja dokumenttien tekemisestä.

Kaipaan lapsia elämääni, mutta voisivatko siskoni ja ystäväni lapset olla riittävästi ja sitten minulla säilyisi vapauteni, voisin huokaista ja alkaa viimeinkin elämään.

EH-DOT-TO-MAS-TI ÄLÄ TEE LAPSIA! Kun lukee kirjoituksiani, on asia täysin päivänselvä-mielenterveysongelmia, taiteilijaluonne, matkustelu ja vapaus ja voit olla lähisukulaisten arjen korvaamaton helpottaja heidän arjessaan hoitamalla heidän jälkikasvunsa varmasti lähes aina kun mielesi tekee JA itsellesi sopii. Älä älä tee enää yhtään lasta tähän yhteiskuntaan/maailmaan, yritä mieluummin tehdä jotain sen eteen,että jo olemassa olevilla olisi parempi elämä. Itse olen äiti ja viikoittain haikailen aikaa ennen jälkikasvua-kunpa voisikin ajassa palata taaksepäin, mutta nuorena on vain niin tyhmä ja kun oikeaa tietoa ei vanhemmuuden ikävistä puolista, eli inhorealismia ollut saatavilla, niin.. Tämä ei tarkoita,ettenkö rakastaisi, vaan sitä, että kaikille ei vanhemmuus ole sittenkään se paras tapa elää. Minäkin haaveilin vapaudesta, maailman parantamisesta,'elämyksistä', matkustelusta,taiteesta, kouluttautumisesta ja niin teen tänä päivänäkin,mutta se aika oli ja meni ja tämän kanssa on vain sitten elettävä. Jälkikasvu kun lentää pesästä, vasta sitten on minulla aikaa olla itseäni varten, hetkittäin, mutta totuus on, ettei vanhemmuus ja huolehtiminen lopu ennen hautaa. Joten, älä käytä jäljellä olevia vuosiasi uhraten itseäsi jollekkin hullun romanttiselle 'äitiys on elämäni täyttymys' ajatukselle vaan elä oikeasti elämääsi- kumppani, jota kaipaat ja joka täyttää läheisyyden tarpeesi löytyy kyllä, lapsia ei siihen tarvita.

Olen niin hämmästynyt tästä ketjusta. Kuvastaako tämä totuutta vai kirjoittaako tänne vain ne, joilla on poikkeustilanne. Lapset ovat parasta mitä elämä voi tarjota. Mikään ei ole niin ihanaa kuin olla äiti ja kukaan ei rakasta sinua yhtä paljon kuin lapsesi. Se joka sanoo että ihmisellä on hoivavietti, mutta ei lisääntymisviettiä, ei varmaan ole ollut vauvan kanssa, koska oman vauvan hoivaamisen vietti on voimakkain ja ihanin tunne naisen elämässä. Voittaa parhaat romanssit ja panotkin ja se intensiivisyys on aivan huumaavaa.  Ei se aina näin mene, eikä kaikille lapset sovi, mutta useimmiten kyllä. Aluksi tuntuu myös raskaalta ja oudolta joutua niin erilaiseen maailmaan, mutta kun sitten vaikka neljä viisikymppisenä katsot lapsettomia kavereitasi, niin huomaat että heillä ei ole mikään muuttunut ja he alkavat vain vanheta ja kalkkiutua ja tekevät samaa kuin ennenkin mutta väsyneempinä ja vanhempina, mutta äitinä olet kiinni elämässä ja koet ja näet uutta kaiken aikaa lasten kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Minun ohjeeni olisi, että jos et aivan ehdottomasti halua lapsia palavasti, älä hanki. Jokainen lapsi ansaitsee syntyä toivottuna, ei testikappaleena, että "no katsotaan, ehkä pidän vanhemmuudesta, ehkä en". 

Lisäksi pitää aina, aina, aina ottaa huomioon, että entä, jos syntyy sairas lapsi? Erityistarpeinen, superallerginen, autistinen, aspergerinen, kokonaan vammautunut, laitoshoitoa tai omaishoitajaa koko elämänsä vaativa? ADD, ADHD?

Aina on mentävä lasten hankinnassa sen mukaan, että jaksaako, jos asiat eivät mene kuin Strömsössä ja tapahtuukin se pahin vaihtoehto. Se ei ole pirujen maalaamista seinille, vaan realismia; jollekulle nuo vaikeat ja haastavat, vammautuneet ja yhteiskuntaan täysin sopeutumattomat lapset syntyvät.  Ei heitä tupsahda puun koloista. 

Et varmastikaan ole itse äiti.

Ei lapsen tai useamman kanssa kaikki mene kuin Strömsössä, eikä muuten mene elämässä muutenkaan.

Eihän täällä olisi kohta ketään, jos kaikki laskelmoisivat hysteerisinä kaikki mahdolliset allergiat, Downin syndroomat, kutitukset, korvatulehdukset ym.

Yh perheen lapsena mulla ei ollut mitään perhemallia, parisuhdemallia mistä lähteä ponnistamaan, niin oli järkyttävän vaikeeta muodostaa parisuhdetta. Nämä itsekkäät yksinlisääntyjät ovat kyllä kaikkein itsekkäintä sakkia mitä maailmasta löytyy. Ja ne myös joilla hajoaa koko korttitalo vaikka alussa olisi yritystä heikoilla eväillä perustettu parisuhde, heti välittömästi lapsien saatua maailmaan se kuitenkin alkaa heti hajoamaan. 

Jos et ole läheisriippuvainen ja viihdyt ihan itsesi kanssa niin ei kannata. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos pakotat lapsen maailmaan, tulet aiheuttamaan kirjaimellisesti yhden elämän mitalta kaikenlaisia kärsimyksiä sydänsuruista sairauksiin ja lopulta ainakin yhden kuoleman. Jos et lapsia hanki, tulet estäneeksi aika paljon kärsimystä.

Jos haluat kokea vanhemmuuden, adoptio on paljon eettisempi vaihtoehto.

Oletko antinatalisti?

Määritelmällisesti kyllä.

David Benatarin kirja Better Never to Have Been pitäisi kaikkien lukea.

Ap ottaa tämän kirjavinkkinä, kiitos vaan.

Sen lisäksi, että ahdistuksen oli melkein 10 vuotta hyvin henkilökohtaista, fyysistä ja psyykkistä oireilua, olen tutkaillut asiaa myös varsin nihilistisestä näkökulmasta. Jopa pitkälti yhdyn antinatalistiseen ajatteluun järjen tasolla. Mutta biologiani huutaa lisääntymään. Ja sitten varmaan olisin ihan paniikissa, jos oikeasti tulisin raskaaksi. Kumpa voisikin vain yksiselitteisesti haluta tai olla haluamatta.

Haluan, mutta pelkään, että päätös olisi väärä ja elämä lasten kanssa kurjaa tai että minusta kuoriutuisikin esiin joku niin traumainen puoli, ettei minusta olisi kasvattamaan lasta kunnolla.

Ei ole olemassa mitään biologista lisääntymisviettiä. Nisäkkäillä on seksuaalivietti ja hoivavietti, ja niillä on menty aivan hyvin 99,99 % eoluution historiasta ehkäisyn keksimiseen saakka. Ei ole mitään syytä, miksi olisi kehittynyt erityinen lisääntymisvietti.

Sosiaalista ja kulttuurista painetta lisääntymiseen kyllä on valtavasti, koska yhteiskunnat jatkuvat vain lisääntymisen kautta. Kun tuosta ohjelmoinnista pääsee irti, lapsettomuus on todella mutkatonta ja helppoa.

Koska olen joutunut käsittelemään ajatusta, etten koskaan saa lasta, olen myös saavuttanut näitä tunnetiloja, joissa olen vapaa ohjelmoinnista. Silloin olo tuntuu onnelliselta. En vain ole onnistunut pitämään kiinni siitä tunnetilassa. Aina tulevat joko omat ajatukset lapsenkaipuusta tai sitten kirjoituksia siitä, kuinka OMAN lapsen halaus tai katse on parasta maailmassa. Entä suuret, myötätuntoisesti ja rakastavat ihmiset, jotka elivät elämänsä ilman lapsia, oliko heidänkin elämänsä turhaa, vaikka sitten meditoijina, täteinä ja setinä. Eikö se rakkaus, jota he antoivat muille kuin biologiselle jälkeläisilleen ollut yhtä hienoa ja jaloa ja heitä ihmisenä kehittävää?

Vierailija kirjoitti:

Yh perheen lapsena mulla ei ollut mitään perhemallia, parisuhdemallia mistä lähteä ponnistamaan, niin oli järkyttävän vaikeeta muodostaa parisuhdetta. Nämä itsekkäät yksinlisääntyjät ovat kyllä kaikkein itsekkäintä sakkia mitä maailmasta löytyy. Ja ne myös joilla hajoaa koko korttitalo vaikka alussa olisi yritystä heikoilla eväillä perustettu parisuhde, heti välittömästi lapsien saatua maailmaan se kuitenkin alkaa heti hajoamaan. 

Jos et ole läheisriippuvainen ja viihdyt ihan itsesi kanssa niin ei kannata. 

Yh-äidin kasvattamana minulla oli kyllä erittäin hyvä kahden naisen perhemalli, jota noudatan itsekin.

On eri asia, jos äiti on alkoholisti tai jotenkin muuten epäluotettava.

Itsekkäiksi "yksinlisääntyjiä" (=todella loukkaava termi) ei voi panna samaan nippuun, koska joku jää leskeksi, joku haluaa lapsen ilman miestä ja joku luopuu miehestä (=lapsen isästä), koska on pakko, syystä.

Kyllä kannattaa. Ei elämän tarvitse olla valmis ei mullakaan ollut kun sain esikoisen. Muistan kun ennen lapsia juttelin kaverini kanssa että voisin haluta lapsia mutta tulisin varmasti olemaan onnellinen ilmankin. Vielä raskausaikana vaikka olin voimakkaasti kiintynyt vauvaan tuli välillä epävarma ja ristiriitainen olo asian suhteen. Eihän tämä helppoa ole, vanhemmuus on raskaampaa kuin luulin. Ei minua silti ole päivääkään kaduttanut että sain lapsia. Perhe-elämä tuntuu luontevalta, merkitykselliseltä ja rikkaalta. Lapset on aivan mainioita tyyppejä ja elämä kaikkiaan tuntuu hyvältä perheenä, myötä- ja vastamäessä.