Nyt ihan rehellisesti, kannattaako lapsia hankkia?

Vierailija kirjoitti:

Romantiikka ei häviä elämästä, aina ei ole väsynyt jne lasten mukana. Täytyy olla taloudelliset, sosiaaliset ja psyykkiset asiat kunnossa niin lasten teko ei saa elämää raiteiltaan vaan on iloa tuottava asia.

Ja niiden lisäksi satumainen säkä saada terve ja taviskiltti lapsi. Meillä nepsydg 15-vuotiaana selitti paljon. Oli kyllä raskas reissu, mutta tulipahan tehtyä.

Mä olen ollut niin järkyttynyt vanhemmuudesta, että koen velvollisuudekseni käydä kirjoittamassa näihin ketjuihin 🙈 Siis ei kannata! Ei varsinkaan, jos kaipaat yksinoloa ja hiljaisuutta. Voi kun joku olisi varoittanut minua ajoissa tai omat aivot olisivat vaihtoehtoisesti toimineet.

Jos sulla on hyvät hermot niin EHDOTTOMASTI!! Jos ei tai on mielenterveysongelmia Niin ei, Neuvolasta ei saa apua.

Vierailija kirjoitti:

Hei, älä hanki. Tää on hirvittävän raskasta. Tein lapset jollain autopilotilla miettimättä asiaa tarkemmin, tyhmä minä. Tosiaan, ikinä ei saa enää olla rauhassa ja ihan koko ajan joku vinkuu jotain. Jo pelkkä vaateshow on ihan järjetön 🙄 Enkä ennen lapsia tiennyt olevani erityisherkkä melulle, mutta nytpä tiedän senkin. En tiedä muista, mutta meillä arki on kauheaa 90% ajasta, se 10 % on sitten lasten hauskoja juttuja ja haleja.

Tee asioita, joista nautit: matkustele, tapaa ihmisiä, lue, mitä ikinä 😊

Ap epäilee, oliko tämä oikeasti äidin kirjoitus. Ja olivatko yläpeukuttaja äitejä vai velkoja...? Haluaisin kyllä ajatella, että elämäni olisi onnellisempaa ilman lapsia. Haaveilen vähän erikoisemmistakin jutuista, esimerkiksi yksin vuorille muuttamisesta ja taide-elokuvien ja dokumenttien tekemisestä.

Kaipaan lapsia elämääni, mutta voisivatko siskoni ja ystäväni lapset olla riittävästi ja sitten minulla säilyisi vapauteni, voisin huokaista ja alkaa viimeinkin elämään.

Jos sinulla ei ole vauvakuumetta, älä hanki.

Minulla on yksi aikuinen lapsi. Pelkään jatkuvasti menettäväni hänet. Jos olisin tiennyt, kuinka paljon huolta ja pelkoa vanhemmuuteen liittyy, en olisi ikinä hankkinut lasta.

Olen 45-vuotias ja täytyy sanoa että yhteiskunnan ja nuorten aikuisten suhtautuminen on muuttunut hyvin paljon siitä kun tein itse lapset. Kun sain vuosituhannen alussa lapsia, se oli vielä ihan tavallinen juttu eikä sitä kovinkaan paljon kyseenalaistettu. Olen introvertti ja minulla on paljon omia juttuja ja lapset ovat olleet varsinkin pieninä raskaita, ja kyllä, kaikki on muuttunut, mutta silti voin sanoa että kyllä kannattaa tehdä. Ilman muuta. Elämä ilman lapsia on vaillinaista. Vähän sama kuin joku nuori miettisi aikooko ikinä rakastua ja harrastaa seksiä tai menisikö ikinä opiskelemaan tai töihin, vaikka omasta puolesta olen sitä mieltä että naiselle äitiys on se elämän ykkösjuttu. Lasten kanssa elämistä ei mikään voita. Rakastat lastasi enemmän kuin itseäsi. Jos olisin sinun tilanteessasi, tekisin vaikka lahjoitetulla spermalla. Todella kannattaa. Kun lapset ovat vähän kasvaneet niin tajuaa että saa myös niitä omia juttuja takaisin, kuten romantiikkaa, seksiä ja urajuttuja. Ensimmäiset 5 tai 10 vuotta voit kyllä enemmän tai vähemmän sanoa hyvästit itsellesi. Ja vanhana sitten muistelet että ne olivat juuri ne elämäsi ihanimmat ajat.

Itse olen äärimmäisen loppuun asti miettinyt tätä ja tulin siihen tulokseen ettei kannata. Liikaa miinuksia verrattuna plussiin.

Olen 30v, työelämä ollut hurjaa, paljon vaihtelevaa yksinäisyyttä, pieniä terveysongelmia. Suurin syy miksi en halu lisääntyä on kun mä edelleenkin koitan korjata välit ja ongelmat isäni kanssa. Kun on ollut välinpitämättömiä vanhempia jotka eivät ole tuennut sua millään tavalla eikä emotionaalisesti, ennen kaikkea vastuun välttäminen.

Meidän suvussa on tapahtunut aivan liikaa tuhoa, olen ollut ainut vastuullinen joka on halunnut kehittyä ja mennä eteenpäin ilman tukea.

En vaa näe järkeä jatkaa tätä perhettä. Veljeni ajattelee samalla tavalla. Kiitos isämme ja pari muuta sukulaista...

Mä en oikeasti haluu enempää vaivaa. Itse yritän jotenkin selviytyä hengissä ja korjata itseäni.

Vaikka maailma kokoajan paranee niin samalla tapahtuu todella vakavia asioita jotka horjuuttavat luottamukseni.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa jos haluaa lapsia, ei kannata jos ei halua. Tässä asiassa kannattaa kyllä kuunnella ihan sataprosenttisesti sitä niin kutsuttua "gut feelingiä". Kyllä sä sisimmässäs tiedät haluatko, kun et mieti liian monimutkaisesti.

Mäkin välillä sekoilen asian kanssa ja mietin että muutkin hankkii, äiti pettyy, mitä jos jään jostain paitsi yms.. Kunnes taas muistan että

en hanki koska en halua.

Sisimmässäni tunnen, että haluan. Olen kuitenkin lukenut tuhottomasti tarinoita esimerkiksi lapsia katuvilta vanhemmilta ja lapsiperhearjen kurjia puolia erilaisista artikkeleista, tutkimuksista, blogeista ja keskustelupalstoilta. Siksi, siitä huolimatta että haluan, pelkään, että se suistaisi minut ahdistukseen tai masennukseen tai etten vain nauttisikaan vanhemmuudesta tai lapsi olisi vakavasti sairas tai tai tai... mulla on ollut ihan liikaa aikaa miettiä kauhuskenaariot läpi.

Ei sitä voi toisen puolesta sanoa. Omalta kohdaltani voin sanoa, että kyllä kannatti. Lapset ovat elämäni ihanin asia. Sain esikoisen 26-vuotiaana ja todellakin oli elämä "keskeneräinen". Olin myös ihan väärällä alalla, asuimme väärässä paikassa jnejne. Siitä elämä kuitenkin on mennyt vain parempaan päin; olen opiskellut uuden ammatin, josta tykkään tosi paljon, olemme muuttaneet ja rakentaneet talon, lapset ovat jo aikuisia. Monenlaista on elämään mahtunut, iloa ja surua, vastoinkäymisiä, vaikeuksia, onnea, rakkautta. Kaikista asioista perhe on paras. Mikä tahansa elämästäni saisi mennä, jos vain saan pitää perheen. Mikään ei voita perheen kesken vietettyä aikaa, ei kertakaikkiaan mikään. 

Meiltä ei romantiikka kadonnut minnekään, toki se muuttui vähän erilaiseksi, samoin kuin koko elämä. Parisuhde on nyt onnellisempi kuin koskaan, kaikki koettu on liimannut meidät yhteen, mutta meillä on silti kummallakin omia harrastuksia ja ystäviä, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, joten pitää olla omaa elämää myös, vaikka parisuhde onkin se ykkösasia. Minäkin olen introvertti ja lasten ollessa ihan pieniä, kaipasin eniten juuri yksinoloa. Mutta kyllä sitäkin sai aina järjestettyä, vaikka olikin kolme lasta. Esim. yksi meni kaverille, toinen kerhoon, kolmas oli päiväunilla. Tai mies oli kaikkien kanssa, että pääsin lenkille tai vaikka yksin pihasaunaan.

Anoppini kuoli vuosi sitten ja vaikka hän oli ns. uranainen ja hänellä oli monenlaisia harrastuksia ollut ja luottamustoimia, niin silti hän kuolinvuoteellaan itki siitä onnesta, että hänellä oli perhe. Hän oli jo iäkäs kuollessaan ja sanoi, että ainoa asia mikä kaduttaa, on se, että ei ollut enemmän lasten kanssa ja hän kuitenkin oli ihan kohtuullisen paljon ollut heidän kanssaan. 

Vierailija kirjoitti:

Olen 45-vuotias ja täytyy sanoa että yhteiskunnan ja nuorten aikuisten suhtautuminen on muuttunut hyvin paljon siitä kun tein itse lapset. Kun sain vuosituhannen alussa lapsia, se oli vielä ihan tavallinen juttu eikä sitä kovinkaan paljon kyseenalaistettu. Olen introvertti ja minulla on paljon omia juttuja ja lapset ovat olleet varsinkin pieninä raskaita, ja kyllä, kaikki on muuttunut, mutta silti voin sanoa että kyllä kannattaa tehdä. Ilman muuta. Elämä ilman lapsia on vaillinaista. Vähän sama kuin joku nuori miettisi aikooko ikinä rakastua ja harrastaa seksiä tai menisikö ikinä opiskelemaan tai töihin, vaikka omasta puolesta olen sitä mieltä että naiselle äitiys on se elämän ykkösjuttu. Lasten kanssa elämistä ei mikään voita. Rakastat lastasi enemmän kuin itseäsi. Jos olisin sinun tilanteessasi, tekisin vaikka lahjoitetulla spermalla. Todella kannattaa. Kun lapset ovat vähän kasvaneet niin tajuaa että saa myös niitä omia juttuja takaisin, kuten romantiikkaa, seksiä ja urajuttuja. Ensimmäiset 5 tai 10 vuotta voit kyllä enemmän tai vähemmän sanoa hyvästit itsellesi. Ja vanhana sitten muistelet että ne olivat juuri ne elämäsi ihanimmat ajat.

8 tässä, 41v, samoihin aikoihin äidiksi tullut ja ihan eri kokemuksella. Olen sen murkkuna nepsydg:n saaneen nuoren aikuisen äiti. En todella kaipaa niitä uupumuksesta sysimustia vuosia. Lasta kyllä rakastaa paljon enemmän kuin itseään, ja joskus se on kirous ja sattuu aivan hirveästi.

En ihan varauksetta suosittelisi vanhemmuutta kenellekään. Onhan se kuin 20 vuoden trippi, kaikkea on _enemmän_ niin hyvässä kuin pahassakin: sekä onnea ja ylpeyttä että huolta ja hammastenkiristystä. Vielä vähemmän sanoisin kenellekään, että elämä ilman lapsia on vaillinaista tai että äitiys on naiselle elämän ykkösjuttu.

Vierailija kirjoitti:

Hei, samaistun täysin, todella samanlainen tilanne ja fiilikset täältä, vaikka olen pari vuotta nuorempi. Toi oli hyvin sanottu että ”tarvitsen vielä itse itseäni”. Musta on alkanu tuntua, että en jos näin on omalla kohdalla aina. Vasta nyt alan varovasti nauttimaan elämästä pitkän terapiaprosessin myötä. Palatakko väsymykseen ja riittämättömyyteen vanhemmuuden myötä? Ja mistä edes sellainen kumppani jonka kanssa uskaltaisi hommaan ryhtyä? Alan jo olla tottunut yksinasumiseen ja yksin nukkumiseen. Rakastan hiljaisuutta ja omaa rauhaa.

32v

Tinderissä olen koittanut pyöriä, mutta Alan olla toivoni aika menettänyt. Harvoin enää motivoidu treffeille. Tuntuu, että tunnistaisin kyllä nopeasti kuvista ja viestittelystä, jos oikeanlainen ihminen osuisi kohdalle. Muiden kanssa ei sitten jaksa vaivautua tapaamaan. Minusta myös tuntuu, että mies, talo ja avioliitto eivät tekisi minua lopulta onnelliseksi. Tuntuu, että onneni on muualla. En halua mitään valmista ja käsikirjoitettua vaan jotain yksilöllistä.

Vierailija kirjoitti:

Olen 45-vuotias ja täytyy sanoa että yhteiskunnan ja nuorten aikuisten suhtautuminen on muuttunut hyvin paljon siitä kun tein itse lapset. Kun sain vuosituhannen alussa lapsia, se oli vielä ihan tavallinen juttu eikä sitä kovinkaan paljon kyseenalaistettu. Olen introvertti ja minulla on paljon omia juttuja ja lapset ovat olleet varsinkin pieninä raskaita, ja kyllä, kaikki on muuttunut, mutta silti voin sanoa että kyllä kannattaa tehdä. Ilman muuta. Elämä ilman lapsia on vaillinaista. Vähän sama kuin joku nuori miettisi aikooko ikinä rakastua ja harrastaa seksiä tai menisikö ikinä opiskelemaan tai töihin, vaikka omasta puolesta olen sitä mieltä että naiselle äitiys on se elämän ykkösjuttu. Lasten kanssa elämistä ei mikään voita. Rakastat lastasi enemmän kuin itseäsi. Jos olisin sinun tilanteessasi, tekisin vaikka lahjoitetulla spermalla. Todella kannattaa. Kun lapset ovat vähän kasvaneet niin tajuaa että saa myös niitä omia juttuja takaisin, kuten romantiikkaa, seksiä ja urajuttuja. Ensimmäiset 5 tai 10 vuotta voit kyllä enemmän tai vähemmän sanoa hyvästit itsellesi. Ja vanhana sitten muistelet että ne olivat juuri ne elämäsi ihanimmat ajat.

Vaikka saisin lapsen NYT, olisin 46, kun pahimman näkymän mukaan voisin taas alkaa tehdä omia juttuja. Eli äitiys tarkoittaisi kohdallani sitä, etten ehtisi enää vaihtaa alaa. Valmistuisin 5-kymppisenä. Mietin usein, ovatko kaikki, jotka puhuvat näitä ihania perhejuttuja jotenkin ihan erilaisia ihmisiä kuin minä... jotenkin vaikea kuvitella, että lakaisin pohtimasta kaikkia niitä eksistentiaalisia ja abstrakteja kysymyksiä, joista mieleni nyt täytyy, ja että sen sijaan tykkäisin vain oikeasti päivästä toiseen tehdä ruokaa ja hoitaa käytännön asioita.

Ei kannata

Ajat ovat sellaiset (nyt ja jatkossa) ettei kenenkään kannattaisi tehdä

Eihän tuollaista voi toisen puolesta kukaan tietää. Itse olen onnellinen siitä että uskalsimme hankkia lapsen. Ensimmäinen vuosi oli raskas koska lapsi syntyi keskosena ja oltiin teholla ja pitkään sairaalassa ja sen jälkeenkin sairasteli. Mutta tuon ensimmäisen vioden jälkeen on ollut pelkkää plussaa. Lapsi on ihana ja jopa kavereita on tullut tavattua enemmän, koska haluavat tavata kummilasta. Olen siis saanut lapseni yli 30 vuotiaana ja opiskelut oli opiskeltu, työ hankittu ja olin saanut juosta vapaana ihan riittämiin sekä elää miehen kanssa kaksin. Ehkä jos lapsi olisi tullut nuorempana en olisi nauttinut tästä näin paljon. Päivän paras hetki on kun pääsee töistä hakemaan lasta ja kaikki työasiat häviävät mielestä samalla sekunnilla.

Kaikesta tästä onnesta huolimatta en voi suositella tai olla suosittelematta lapsen saamista, koska joku toinen voi kokea kaiken ihan eri tavalla kuin minä.

Vaikea sanoa, kun vauvavuotta vielä elellään. On tämä raskaampaa, paljon hankalampaa kuin kuvittelin. Toivon että se joskus helpottaa. Vauva on ihana, mutta arki on puurtamista ja välillä olen katunut lapsen hankintaa, etenkin niinä öinä kun olen herännyt lähemmäs parikymmentä kertaa. Mutta sitten taas kun hän on iloinen, onnellinen ja tyytyväinen koen onnistuneeni jossain. Uskon, että yksi lapsi tai korkeintaan kaksi on minulle riittävä.

Sen sanon vielä että on ehdottomasti tärkeää että teet lapsen miehen kanssa joka sitä myös haluaa ja on isäksi sopiva, ellei ajatuksena ole että yksinhuoltajuus ei haittaa.

Outoa, että niin monet ovat kokeneet lapset "raskaiksi". Tein lapset tuossa noin 20 vuotta sitten, eikä silloin varmaan ollut sellaista täydellisyyden pakkoa, kuin nyt. Lapset olivat pienenäkin iloa tuovia, tottakai myös vaativat aikaa ja huoltakin oli, mutta voi sitä rakkauden määrää. En voi sanoa, että olisi ollut hirveän raskasta. Välillä oli tietenkin, yksi lapsista syntyi pahasti ennen aikojaan ja vaati eriyishoitoa. Yksi oli koliikkivauva. Kuitenkin tein samalla ihan kummasti omaa uraa ja viihdyin työelämässä. Lapset kasvattivat minua enemmän, kuin minä heitä. Paljosta olisin jäänyt vaille, jos lapsia ei olisi, Nyt jo kohta saan odottaa lapsenlapsia :) Niin, ja avioliittohan toki päättyi, ei lapsista johtuvista syistä. Mutta jokainen tehköön omat ratkaisunsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 45-vuotias ja täytyy sanoa että yhteiskunnan ja nuorten aikuisten suhtautuminen on muuttunut hyvin paljon siitä kun tein itse lapset. Kun sain vuosituhannen alussa lapsia, se oli vielä ihan tavallinen juttu eikä sitä kovinkaan paljon kyseenalaistettu. Olen introvertti ja minulla on paljon omia juttuja ja lapset ovat olleet varsinkin pieninä raskaita, ja kyllä, kaikki on muuttunut, mutta silti voin sanoa että kyllä kannattaa tehdä. Ilman muuta. Elämä ilman lapsia on vaillinaista. Vähän sama kuin joku nuori miettisi aikooko ikinä rakastua ja harrastaa seksiä tai menisikö ikinä opiskelemaan tai töihin, vaikka omasta puolesta olen sitä mieltä että naiselle äitiys on se elämän ykkösjuttu. Lasten kanssa elämistä ei mikään voita. Rakastat lastasi enemmän kuin itseäsi. Jos olisin sinun tilanteessasi, tekisin vaikka lahjoitetulla spermalla. Todella kannattaa. Kun lapset ovat vähän kasvaneet niin tajuaa että saa myös niitä omia juttuja takaisin, kuten romantiikkaa, seksiä ja urajuttuja. Ensimmäiset 5 tai 10 vuotta voit kyllä enemmän tai vähemmän sanoa hyvästit itsellesi. Ja vanhana sitten muistelet että ne olivat juuri ne elämäsi ihanimmat ajat.

Vaikka saisin lapsen NYT, olisin 46, kun pahimman näkymän mukaan voisin taas alkaa tehdä omia juttuja. Eli äitiys tarkoittaisi kohdallani sitä, etten ehtisi enää vaihtaa alaa. Valmistuisin 5-kymppisenä. Mietin usein, ovatko kaikki, jotka puhuvat näitä ihania perhejuttuja jotenkin ihan erilaisia ihmisiä kuin minä... jotenkin vaikea kuvitella, että lakaisin pohtimasta kaikkia niitä eksistentiaalisia ja abstrakteja kysymyksiä, joista mieleni nyt täytyy, ja että sen sijaan tykkäisin vain oikeasti päivästä toiseen tehdä ruokaa ja hoitaa käytännön asioita.

Olen vapaaehtoisesti lapseton, ja pakko myöntää, että lisääntyjät tuntuvat kyllä lähes aina psykologisesti aivan eri lajilta. Näytämme ulospäin samalta, mutta arvot ja ajatukset ovat aivan erilaisia. Tämä on johtanut siihen, että ystäväpiirissänikin on lähinnä muita lapsettomia. Se ajattelun erilaisuus on vain niin syvä kuilu, että se heijastuu kaikkeen muuhinkin.

Kaikissa asioissa on eri puolia. Perhe-elämä on välillä todella rankkaa, haastaa itsensä kasvamaan ihan uudella tavalla. Todennäköisesti tulet huomaamaan itsessäsi sellaisia piirteitä, joita et aiemmin tiennyt olevankaan. Saatat olla äärirajoilla monta vuotta, tai sitten olet elelementissäsi. Et voi tietää sitä ennen kuin koet sen itse omalla kohdallasi..

Monesti asiat saa rullaamaan, kun järjestelee ne niin.

Voin myös kertoo, että elämä lasten kanssa on hyvin täyttä. Rakkautta on saanut älyttömiä määriä ja lasten elämää on mukava seurata... ja on aivan mahtava saada upeita tyyppejä elämääni. Todellista rikkautta!

Onneksi on silti päiväkodit ja mahdollisuus käydä töissä, sillä itsekin omaa rauhaa ja hiljaisuutta kaipaavana, en jaksaisi kokoajan meteliä tai olla riitojen selvittäjä.

Vaikkakaan ei voi tietää, jos sinun lapsesi onkin hiljainen pikkuihminen.

Mutta uskon niin, että elämä antaa sulle mitä on antaakseen ajallaan.

Puutun taas tähän hankkia -verbiin, koska ei lapsia hankita eikä tehdä, vaan saadaan.

Ja se siitä.

Lapsen voi saada ilman miestäkin.

Ystäväni teki näin ja on nyt onnellinen melkein 3-vuotiaan pojan äiti.

Minä sain lapsen 37-vuotiaana eli kolmetoista vuotta sitten.

Olen ollut yh melkein alusta asti ja sanon, että kannatti ja kannattaa olla äiti, vaikka teini-ikää pukkaa.

Lapsen kanssa on hauskaa tehdä yhdessä asioita, hänestä oli seuraa jopa silloin, kun hän oli vauvaikäinen.

On ihanaa seurata lapsen kehitystä, kasvua ja oppimista.

On mielenkiintoista nähdä osa itseään hänessä, ja pyyteetön rakkaus puolin ja toisin on uskomattoman hieno asia.

En ole koskaan antanut lapsen mennä oman elämäni keskipisteeksi.

Siinä hän on kulkenut mukana töissä, ulkomailla, joka paikassa ikään kuin ohimennen, mutta arvokkaana ja huolehdittuna.

Lapsi on pieni ihminen, ihminen, joka kasvaa ensin teiniksi ja lopulta aikuiseksi.

Hän on rakkain, ihmeellisintä, mitä minä olen koskaan saanut aikaan, ei todellakaan aina kiva, mutta paras.