Näköalaton tilanne parisuhteessa ja elämässä - pakko purkautua

Kuulostat siltä, että olet omaishoitajan roolissa usean vuoden ajalta jo todella uupunut ja uupumisen seurauksena myös masentunut. Nyt ei ole muuta mahdollisuutta kuin ero ja muutat muualle, jonnekin missä on edes muutama kaveri. Alat rakentaa omaa elämää ja toivut. Vertaisin tuota työuupumukseen, toipumiseen voi mennä vuosi, kaksikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvauksesi perusteella tilanne ei ole sinulle millään tapaa edullinen. Olet oma irrallinen ihmisesi, jonkun toisen huume- ja elämänhallintaongelmien ei pidä vetää sinua alaspäin. Miksi sinun pitäisi uhrata ome ainuntlaatuinen elämäsi ollaksesi jonkun toisen tukikeppi? Onko tämä oikeasti mitä elämältäsi haluat? Jos teet tuon valinnan, menetätkö jotain muuta mitä haluat elämältäsi (esim. unelmatyö, vuosi Australiassa, mökki Ivalossa, kondiittorin tutkinto, ihan mitä vaan mistä olet unelmoinut)? Jos jo nyt kadut että tapasit ja tutustuit tähän ihmiseen, niin eikö valinta ole jo selvä. Voit joka ikinen päivä tehdä valinnan lähteä eri suuntaan, ei mitään ole lopullisesti lukittu vaikka olette olleet jo 6 vuotta yhdessä. Valintasi on omasi, joka ikinen päivä.

Tv. myös 6 vuoden suhteen jälkeen eronnut jolla vihdoin ON suunta elämässään (ja myös se kuuluisa kissa, mökkihöperö en vielä ole)

Kiva kuulla kohtalotovereilta ei-syyllistäviä kommentteja.

Sepä tässä myös nakertaa, että mitään unelmia minulla ei enää ole. Olen asunut ulkomailla, suorittanut tutkinnot ja aika selkeä urapolku siintää edessäni (onko se täällä vai eri paikkakunnalla, sitä en tiedä). En siis juuri näe, että jäisin juuri mistään paitsi tässä tilanteessa, niin hullulta kun se ehkä kuulostaakin... Pikemminkin meillä on tämän puolisoraukkani kanssa yhteisiä suunnitelmia, että kun velat on maksettu, missä olisi kiva käydä, tai millainen asunto olisi kiva hankkia jne. Tiedän, että työssä käyvän kanssa saisin materiaalisesti paremman elämän, mutta sen takia en nyt sentään ole puolisoa "vaihtamassa". Ja jos tämä suhde päättyy, niin varmasti haluaisinkin olla mieluummin pitkään yksin, kun alkaa johonkin uuteen tutustumaan... 

Siis onko teillä yhteisiä suunnitelmia vai miehellä suunnitelmia siitä mitä kaikkea sinä tulet teille maksamaan ja tarjoamaan? Helppo on kai työttömänä maalailla kuvia siitä miten velkojen maksun jälkeen olisi kiva käydä maailmanympärimatkalla (puolison rahoilla) ja ostaa isompi asunto (puolison maksamana). Onko nuo teidän yhdessä maalailemat kuvat edes asioita mitä itse haluat? 

Kun itse erosin eksästäni, ei tarvinnut enää teeskennellä haluavansa samoja asioita. Kävi ilmi että mitä me oikeasti haluttiin oli niin kaukana toisistaan kuin mitä vaan voi. Eksä halusi omakotitalon landella ja ulkomaanmatkoja, itse halusin kerrostalokämpän kaupungista ja paikallisyhteisöiden aktiiviksi. Hän halusi lapsia ja minä en. Suhteen aikana vaan jotenkin teeskenneltiin yhdessä että joo matkustelu ja lapset on kivoja ja asutaan kaupungissa mutta kai joskus talo. Ihmeellistä haahuilua näin jälkikäteen miettien, kumpikaan ei ollut onnellinen kun vaan yhdessä teeskenneltiin tietä kohti tavoitteita joita kumpikaan ei halunnut.

En osaa uskoa että sinulla ei ole elämässä enää yhtään mitään mitä et halua saavuttaa tai kokeilla. Halusitko ratsastustunneille eskarissa? Alkeistunteja on aikuisillekin, mikäs siinä kokeillessa. Puutarhanhoito? Uusi ammatillinen suunta tai uusi tutkinto/kurssi? Maalaaminen? Matkailu yksin? Se Kämppä mistä olet unelmoinut mutta mistä puolisosi ei tykkää? Pilates? Pitsinnypläys? Kissa-agility? Löytöeläintaloon vapaaehtoiseksi? Pyöräillä 1000 km kesän aikana? Varmasti on jotain mitä haluat kokeilla tai pyrkiä päin!

- tuo sama 6v suhteesta eronnut kissanainen

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat siltä, että olet omaishoitajan roolissa usean vuoden ajalta jo todella uupunut ja uupumisen seurauksena myös masentunut. Nyt ei ole muuta mahdollisuutta kuin ero ja muutat muualle, jonnekin missä on edes muutama kaveri. Alat rakentaa omaa elämää ja toivut. Vertaisin tuota työuupumukseen, toipumiseen voi mennä vuosi, kaksikin.

Olin tuossa tilanteessa jokin aika sitten, nykyään en enää ole ihan niin uupunut. Pakosta, koska työtä on ollut pakko tehdä ulosoton välttämiseksi. Työnimu onkin välillä sitten vienyt mennessään ja antanut takaisin energiaa.

Muuttaisin heti, jos voisin, mutta se ei taloudellisesti mahdollista. Myös työni täällä on hyvä, ikävää ainoastaan nuo välimatkat (ja tekemisen puute), muuten tällä alueella voisi esim. asua huomattavasti hulppeammin kun palkallani PKS:lla

Niin, unelmista on vaikea sanoa koska samalla kriiseilen täällä juuri niitä. Haluanko perheen? En tiedä. Haluanko rauhan omakotitalon järvenrannalla vai coolin asunnon kaupungin keskustasta? En tiedä.

Ja pitäkää tyhmänä, mutta periaatteessa olisin ihan valmis itse olemaan pääasiallinen maksaja, jos puoliso sitten hoitaisi kodin tai tekisi vaikka unelmaduuniaan osa-aikaisena tms. Rahan perään en vaan jaksa enää juuri olla.

Siis ihan kamalaa, kun kaikissa vaihtoehdoissa näkee sekä hyviä että huonoa puolia, ja elämähän ei suunnitelman mukaan mene kuitenkaan koskaan niin tee tässä sitten suuria päätöksiä...

Kiitos kaikki tuesta (ja myös kritiikistä, olisin tarvinnut noita sanoja silloin vuosia sitten, mutta silloin ei ollut edes voimavaroja kysellä.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista. Vaan mitäpä nuo auttaisivat - tiedän itsekin, että olen samanaikaisesti sekä parasta että pahinta mitä hänelle on sattunut ja päin vastoin.

Erilleen muuttaminen taas ei ole taloudellisesti oikein mahdollista... Jos rahaa ja tukea olisi, olisin varmaankin järjestänyt itselleni uuden elämän toisaalle jo aikoja sitten.

Siis nyt en ymmärrä. Miten voi olla taloudellisesti vaikeampaa asua ilman taloudellista kiviriippaa (kuten tuolla aiemmin kuvasit)

Jos rahaa ei yhtään ole, niin muuta vaikka takaisin vanhemmille. Maksat edes pientä vuokraa, jos ette niin väleissä ole.

En ehkä ihan osannut selvästi selittää kuviota, kun tekstistä tuli muutenkin niin pitkä. Tilanne on siis se, että puolison aikaisempi toiminta aiheutti isot velat, ja vaikka tämä loppui vuosia sitten, velan maksu jatkuu edelleen.

Nykyisin siis vanhan velkataakan kanssa on tiukkaa (enää tosin pari vuotta) ja vaikka puolisoni ei saakaan palkkaa, on eläminen silti edullisempaa kaksin kuin yksin.

Jos puolisoni käyttäytyisi edelleen kuten pahimmillaan, tai hänen käyttäytymisensä olisi pahenemassa, varmasti lähtisinkin. Vaikean tilanteesta tekee juuri se, että hän on parantanut tapojaan huomattavasti ja todella yrittää, mutta pitkäaikaistyöttömyys + sosiaaliset kontaktit 0 ja siitä kumpuava epävarmuus ovat aika vaikea vyyhti selvittää tuella tai ilman. Päihteiden käyttö on taas tänä keväänä lähtenyt liian lujille urille, osin kiitos koronan, mistä syystä puolison käymä päivittäinen kurssikin on etänä...

Vaikka puolisosi saisi jotain tukea, on hänen aiheuttamansa kulut talouteenne tätä isommat, se on selvää. Joten sinun elämisesi tulisi halvemmaksi yksin kuin tämän miehesi kanssa.

Eroa. Oletko läheisriippuvainen?

Sinulla ei ole velvollisuutta olla puolisosi ”omaishoitaja”, etkä sinä ole vastuussa hänen teoistaan ja päätöksistään. Et ole kuntoutuslaitos rikkinäiselle miehelle. Jos hän ei suostu hakeutumaan avun piiriin eikä edes yritä nousta suostaan, niin ei sinun tarvitse jäädä viereen katselemaan hänen syöksykierrettään. Lähde ja elä omaa elämääsi, olisit varmasti onnellisempi. Syyllisyyttä ei ole syytä tuntea.

Vierailija kirjoitti:

Niin, unelmista on vaikea sanoa koska samalla kriiseilen täällä juuri niitä. Haluanko perheen? En tiedä. Haluanko rauhan omakotitalon järvenrannalla vai coolin asunnon kaupungin keskustasta? En tiedä.

Ja pitäkää tyhmänä, mutta periaatteessa olisin ihan valmis itse olemaan pääasiallinen maksaja, jos puoliso sitten hoitaisi kodin tai tekisi vaikka unelmaduuniaan osa-aikaisena tms. Rahan perään en vaan jaksa enää juuri olla.

Siis ihan kamalaa, kun kaikissa vaihtoehdoissa näkee sekä hyviä että huonoa puolia, ja elämähän ei suunnitelman mukaan mene kuitenkaan koskaan niin tee tässä sitten suuria päätöksiä...

Kiitos kaikki tuesta (ja myös kritiikistä, olisin tarvinnut noita sanoja silloin vuosia sitten, mutta silloin ei ollut edes voimavaroja kysellä.)

En tiedä miten vanha olet (24-26?) mutta tuo kriiseily ja haahuilu on ihan normaalia ja terveellistä. Puolison roikottaminen ja vanhaan lupaukseen (mentiin yhteen 6 vuotta sitten, joten tässä se elämä nyt oli) kiinnijääminen kuulostaa vähemmän kehittävältä. Uskon että olet tehnyt päätöksesi jo jossain takaraivossa, et kuulosta siltä että nautit olostasi perähikiällä mt-ongelmainen huumeidenkäyttäjä pallona jalassa. Mitä ikinä hänelle käykään, sinä et ole vastuussa aikuisen ihmisen kohtalosta.

Kuulostat kivalta ja empaattiselta ihmiseltä, olisi kiva jutella ystävänä sinulle.

- kissanainen

Ap:n päässä asiat nyt vain menevät niin, että hän kokee olevansa miehensä hoitaja, vastuussa tästä. Ja ero ei muuttaisi tilannetta, vaan vastuu ja huolehtiminen toisen hyvinvoinnista jatkuisivat jotenkin etänä. Aika sairas kuvio, silkkaa läheisriippuvuutta.

Ei edes oma pahoinvointi saa näkemään asiaa toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat siltä, että olet omaishoitajan roolissa usean vuoden ajalta jo todella uupunut ja uupumisen seurauksena myös masentunut. Nyt ei ole muuta mahdollisuutta kuin ero ja muutat muualle, jonnekin missä on edes muutama kaveri. Alat rakentaa omaa elämää ja toivut. Vertaisin tuota työuupumukseen, toipumiseen voi mennä vuosi, kaksikin.

Olin tuossa tilanteessa jokin aika sitten, nykyään en enää ole ihan niin uupunut. Pakosta, koska työtä on ollut pakko tehdä ulosoton välttämiseksi. Työnimu onkin välillä sitten vienyt mennessään ja antanut takaisin energiaa.

Muuttaisin heti, jos voisin, mutta se ei taloudellisesti mahdollista. Myös työni täällä on hyvä, ikävää ainoastaan nuo välimatkat (ja tekemisen puute), muuten tällä alueella voisi esim. asua huomattavasti hulppeammin kun palkallani PKS:lla

Miksei ole varaa muuttaa?

Haet asunnon ja muutat. Maksat palkallasi vuokran

Oletteko naimisissa?

Jos lähtee vahvuuksista liikkeelle: sinulla on työpaikka. Panosta siihen lujasti. Jonkin ajan kuluttua sinun on mahdollista hakea työpaikkoja muualta. En usko, että Helsinki ja perähikiä ovat ainoat vaihtoehdot. Jokin maakuntakaupunki voisi olla ratkaisu.

Jos et anna kumppanilllesi rahaa etkä kyyditse häntä niin miten hän saa hankittua päihteitä? Sen hanan voit ainakin kiertää kiinni. Voi olla, että siinä on myös ratkaisu.  Päihdeongelmainen ei jää oloihin, joissa ei pääse toteuttamaan riippuvuuttaan, vaan lähtee itse.

Kieltäydyt myös kaikista veloista hänen nimissään. Sinun kannattaa hakea itsellesi apua tuohon irrottautumiseen. Käytännön asioihin ja henkiseen puoleen.

Ap, sinä et voi ratkaista puolisosi ongelmia. Puolisosi voi ratkaista omat ongelmansa. Kokopäivätyö ei nyt vaikuta hänelle realistiselta vaihtoehdolta. Ja jos sosiaalipuolella jo on käyty, vähän turha syyttää sosiaali-ja terveyspalveluita/yhteiskuntaa siitä, että apua ei saa. Miehesi ei saa juuri sitä, mitä itse haluaisi (rahoitusta päihteidenkäytölleen). päihteet hei pahentaa masennusta, joten ne nyt heti ensimmäiseksi pois. Kunnan tehtävä on kuitenkin etsiä esim. kuntouttavan työtoiminnan paikka. Sellainen voisi olla tosi hyvä. Alkuun muutama tunti parina päivänä viikossa, siitä tulee sekä sosiaalisia kontakteja, järjestystä päiviin ja elämään että (vähän) rahaa. Ja miehesi tehtävä on ensin hankkia tämä paikka ja sitten käydä siellä. Olen itse ollut kunnalla esimiehenä, ja sain kuntouttavasta työtoiminnasta hyviä kokemuksia. Moni nuori aikuinen, MT-kuntoutuja tai muista syistä sosiaalisesti syrjäytynyt, saatiin esim. sellaiseen kuntoon, että hakeutuivat töihin tai opiskelemaan ihan kokopäiväisesti.

Mainitset, että plussapuoliin kuuluvat yhteiset ystävät ja että toisaalta miehesi sosiaalisten kontaktien määrä on nolla. Miten asia nyt on?

Olet miehellesi mahdollistaja. Addiktion syveneminen tarvitsee usein juuri sen joka huolehtii käytännön asioista, ja addikti saa rauhassa omistautua sairaudelleen. Tiedän mistä puhun, sillä elin itse vuosia ihmisen kanssa joka huolehti käytännön asioista ja minä sain rauhassa sairastua. Nyt kun olen sairauteni selättänyt, näen ettei meidän olisi pitänyt alun alkaenkaan olla yhdessä sillä ilman häntä en luultavasti olisi voinut näin syvästi antautua sairaudelleni.  Jos puolisosi on motivoitunut yhtään, kannattaa katsoa olisiko NA:sta mitään hyötyä hänelle. Se on ilmainen ja toimiva ohjelma. Sen avulla olen päässyt kuiville itsekin. 

Ap, huomaatko miten paljon täällä on ihmisiä, jotka ymmärtää sun tilannetta tai ainakin yrittää? Sanoit ettei sinulla ole oikein ketään ja ilmeisesti yrität pitää jotain kulisseja pystyssä. Etkö usko, että samanlaista auttamishalua löytyisi jos lähtisit avaamaan tätä vyyhtiä lähipiirissä, tosielämässä? Että koko nuoruutesi aikana kukaan ei ole oikein ymmärtänyt sinua? Ihminen muuttuu, elämä muokkaa meitä kaikkia. Se mitä on tapahtunut 20-vuotiaana ei tarkoita, että kolmekymppisenä, nelikymppisenä, kuusikymppinsenä kaikki kulkisi samaa rataa, muuttumatta.

Ja tuo mitä sanoit siitä ettet oikein tiedä mitä haluat. Voin kertoa, että vaikka tietäisikin, niin yllätyksiä tulee aina. Sen tietää jokainen. Mutta ehkä voisit lähteä miettimään siltä kannalta, että mitä ainakaan et halua. Esimerkiksi en halua, että minua käytetään hyväksi. En halua, että luottamukseni petetään aina uudelleen. En halua, että jouduin luopumaan kaikista toiveistani ja suunnitelmistani, koska jonkun muun ihmiset tarpeet ovat aina päällimmäisenä. Piirrä rajat ja puolusta omaa reviiriäsi.

huumeongelmaisesta psosta ei ole kokemusta, peliriippuvaisesta kylläkin. Nehän puhuu 10 hyvää ja 1000 kaunista tulevaisuudesta ja kaikesta niin kauan kun on mahdollista, että uskot ettei se toinen kykene elämään ilman sua ja olet suuri hyväntekijä kun jäät ja pelastat hänen elämänsä. Puhuminen näinkin monen ongelmavuoden jälkeen on täyttä ajanhaaskausta, kertoo sulle tasan mitä haluat kuulla + kevyt itsesäälipläjäys päälle = jäät taas odottamaan parempia aikoja kun tässä jo pari päivää on mennyt tosi hyvin. Raaka totuus on että moniongelmaisesta marttyyristä riippuvaisesta et saa ikinä osallistuvaa ja panostavaa kumppania. edelliset velat kun on kuitattu niin sittenhän on taas ylimääräistä rahaa millä mällätä ja varsin helppoa kun hänen ei tarvitse sen eteen laittaa tikkua ristiin.. Lähteminen ei ole helppoa koska manipuloivat ihmiset kyllä vaistoavat, kun alat ottamaan henkistä etäisyyttä = petraavat omaa käytöstään hetkeksi, kunnes olet sitä mieltä että meillähän menee ihan hyvin. Mullakin meni monta vuotta siihen että sain aikaiseksi lopullisesti lähteä. Eron jälkeen tästä "rakastavasta" puolisosta paljastuikin kivan herjaava puoli kun piti koko maailmalle todistaa että mä olen meistä se ongelmatapaus...Sun kannattaisi hakea vaikka lähimmästä kaupungista missä on Sadon kämppiä itsellesi asunto, Sato ei peri vakuusmaksua eli maksat pelkän vuokran. Alkuun pärjää hyvin pienessä yksiössäkin, näissä ei vuokrat nyt mahdottomia ole. Sopimukset hoituu sähköisesti eli ei tarvitse juosta mihinkään niitä allekirjoittamaan. Jos omat tulot jää pieneksi, haet vaikka asumistukea/toimeentulotukea. Isommassa kaupungissä pärjää myös julkisilla jos auto käy liian kalliiksi aluksi.

AP on ajautunut syrjään "elämän mysteeristä" ja seikkailusta, ja yrittää älyllistämällä ja kontrolloimalla ja suunnittelemalla päästä ongelmistaan, mutta syvin ongelma tässä on se että yhteys omaan sydämeen on katkennut. Tämän vuoksi koko elämästä on mennyt maku. Yhteys katkeaa yleensä silloin, kun ollaan täysin hukassa siltä mikä itse on ja mikä on oma tahto, ja vuosia on keskitytty vaan toiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, sinä et voi ratkaista puolisosi ongelmia. Puolisosi voi ratkaista omat ongelmansa. Kokopäivätyö ei nyt vaikuta hänelle realistiselta vaihtoehdolta. Ja jos sosiaalipuolella jo on käyty, vähän turha syyttää sosiaali-ja terveyspalveluita/yhteiskuntaa siitä, että apua ei saa. Miehesi ei saa juuri sitä, mitä itse haluaisi (rahoitusta päihteidenkäytölleen). päihteet hei pahentaa masennusta, joten ne nyt heti ensimmäiseksi pois. Kunnan tehtävä on kuitenkin etsiä esim. kuntouttavan työtoiminnan paikka. Sellainen voisi olla tosi hyvä. Alkuun muutama tunti parina päivänä viikossa, siitä tulee sekä sosiaalisia kontakteja, järjestystä päiviin ja elämään että (vähän) rahaa. Ja miehesi tehtävä on ensin hankkia tämä paikka ja sitten käydä siellä. Olen itse ollut kunnalla esimiehenä, ja sain kuntouttavasta työtoiminnasta hyviä kokemuksia. Moni nuori aikuinen, MT-kuntoutuja tai muista syistä sosiaalisesti syrjäytynyt, saatiin esim. sellaiseen kuntoon, että hakeutuivat töihin tai opiskelemaan ihan kokopäiväisesti.

Mainitset, että plussapuoliin kuuluvat yhteiset ystävät ja että toisaalta miehesi sosiaalisten kontaktien määrä on nolla. Miten asia nyt on?

Tuo kuntouttava työtoiminta olisi ollut meistäkin hyvä vaihtoehto, mutta tuossa aikaisemmin kuvaamassani sossun ja työkkärin tapaamisessa vaihtoehdot olivat joko täysin työkykyinen tai sairaseläkehakemus (??). Kuntouttavasta työtoiminnasta puhuttaessa sossu totesi, että heillä kun on niin tiivis porukka siellä että puolisoni ei varmaan oikein sopeutuisi joukkoon(???). Oikeissa työpaikoissa taas pitäisi olla täydellinen ja kaikkeen pystyvä, mitä puolisoni ei ole. Olet oikeassa myös siinä, että kokoaikainen työ olisi liikaa, aluksi ehdottomasti vähemmät tunnit. Mutta nyt kun ollaan täällä perähikiällä, niin arvatkaa paljonko on työmahdollisuuksia...

Hänellä on ollut suunnitteilla eräs yritystoimintakin, mutta siinä minua taas pelottaa, että käykö liikaa voimille ja sitten ainakin menee tuet. (Eli eräälle aikaisemmalle: ei, mieheni ei OIKEASTI halua rahaa päihteisiin, vaan nimenomaan niistä eroon.) Surullisinta on ollutkin katsoa sitä vuoristorataa, kun toinen oikeasti yrittää ja jännittyneenä menee työhaastatteluun ja on tohkeissaan, kuullakseen taas ettei kiinnosta. Itsetunto murenee aika tehokkaasti.

Plussissa yritin mainita yhteiset harrastukset, mutta tilanne tosiaankin se, että omat (muutamat harvat itsellänikin) ystävät ovat myös puolisoni ystäviä - kuitenkin siis alunperin minun ystäviäni. Miespuoliset ystävät mieheltä kaikonneet kouluaikojen jälkeen kukin mistäkin syystä ja uusia on vaikea löytää.

Nyt koronan aikana puolisoni olikin vähän kettuuntunut / huvittunut siitä, kuinka kaikki ovat hirveän ahdistuineita kun pelkäävät tappavaa tautia eivätkä näe muita ihmisiä vaan lukkituneina koteihinsa. Hän totesi, että tervetuloa mun elämään...

Ja joo eräälle aikaisemmalle, mietinnässä muutkin paikat kuin se Stadi :)

Mitä kamaa miehesi sitten vetää? Lievempiä vai kovempia päihteitä? 

Lopeta suhde. Et voi pelastaa häntä. Voit silti pysyä ystävänä.

Itse elätin mielenterveysongelmaista naista toistakymmentä vuotta. Lopputulos oli se että paloin itse loppuun ja kaikki meni. Nyt eron jälkeen olen saanut pikkuhiljaa elämäni takaisin mallilleen. Kaduttaa vain etten eronnut jo 10 vuotta sitten.