Näköalaton tilanne parisuhteessa ja elämässä - pakko purkautua

Niin, en tiedä mitä 20 vuoden päästä tulisin ajattelemaan. Mielestäni skenaarioita on

1) Onneksi älysin erota, elämä muuttui lopulta paremmaksi ja puolisokin pääsi jaloilleen omillaan. (Mt-ongelmien takia tosin pidän tätä epätodennäköisenä - hänellä on siis muutakin kuin masennusta eikä tukenaan oikeasti ketään.)

2) Onneksi olin tiukka mutta jäin tueksi, nyt meillä menee hyvin ja pahat ajat velanmaksuineen ovat takana päin.

3) Olen mökkihöperökissatäti ilman elämän suuntaa edelleen (ei sinällään välttämättä pahinta maailmassa.) ja mietin, mitä exälle kuuluu tai suren, että hän päätyi lopulliseen ratkaisuun tms.

Jäliviisaana jos voisin viestiä entiselle minälle 6 vuotta sitten, kertoisin, että älä lähde koskaan tutustumaan tähän ihmiseen. Harmi, etten vain voi niin tehdä :/

Vierailija kirjoitti:

Niin, en tiedä mitä 20 vuoden päästä tulisin ajattelemaan. Mielestäni skenaarioita on

1) Onneksi älysin erota, elämä muuttui lopulta paremmaksi ja puolisokin pääsi jaloilleen omillaan. (Mt-ongelmien takia tosin pidän tätä epätodennäköisenä - hänellä on siis muutakin kuin masennusta eikä tukenaan oikeasti ketään.)

2) Onneksi olin tiukka mutta jäin tueksi, nyt meillä menee hyvin ja pahat ajat velanmaksuineen ovat takana päin.

3) Olen mökkihöperökissatäti ilman elämän suuntaa edelleen (ei sinällään välttämättä pahinta maailmassa.) ja mietin, mitä exälle kuuluu tai suren, että hän päätyi lopulliseen ratkaisuun tms.

Jäliviisaana jos voisin viestiä entiselle minälle 6 vuotta sitten, kertoisin, että älä lähde koskaan tutustumaan tähän ihmiseen. Harmi, etten vain voi niin tehdä :/

Muista, että sinä et ole vastuussa puolisosi elämästä. Itse asiassa hän saattaisi päästä paremmin jaloilleen, jos sinä et olisi mahdollistamassa hänen ”kurjuuttaan”.

Vierailija kirjoitti:

Niin, en tiedä mitä 20 vuoden päästä tulisin ajattelemaan. Mielestäni skenaarioita on

1) Onneksi älysin erota, elämä muuttui lopulta paremmaksi ja puolisokin pääsi jaloilleen omillaan. (Mt-ongelmien takia tosin pidän tätä epätodennäköisenä - hänellä on siis muutakin kuin masennusta eikä tukenaan oikeasti ketään.)

2) Onneksi olin tiukka mutta jäin tueksi, nyt meillä menee hyvin ja pahat ajat velanmaksuineen ovat takana päin.

3) Olen mökkihöperökissatäti ilman elämän suuntaa edelleen (ei sinällään välttämättä pahinta maailmassa.) ja mietin, mitä exälle kuuluu tai suren, että hän päätyi lopulliseen ratkaisuun tms.

Jäliviisaana jos voisin viestiä entiselle minälle 6 vuotta sitten, kertoisin, että älä lähde koskaan tutustumaan tähän ihmiseen. Harmi, etten vain voi niin tehdä :/

Puuttuu todennäköisin skenaario

4) Pilasin elämäni kun jäin läheisriippuvaisena tähän suhteeseen. Nuorena en ymmärtänyt lähteä ja nyt kaikki on peruuttamattomasti pilalla. Luottotiedot ovat menneet, en tämän ikäisenä saa enää töitä täältä syrjäkylältä ja mitä olen ikinä nähnyt tuossa itsekkäässä p-läjässä.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista. Vaan mitäpä nuo auttaisivat - tiedän itsekin, että olen samanaikaisesti sekä parasta että pahinta mitä hänelle on sattunut ja päin vastoin.

Erilleen muuttaminen taas ei ole taloudellisesti oikein mahdollista... Jos rahaa ja tukea olisi, olisin varmaankin järjestänyt itselleni uuden elämän toisaalle jo aikoja sitten.

Maksaako huumeriippuvainen asumisesta jotain? Saamapuolella taitaa olla.

Tässä kuviossa ei ole mitään uutta, taas joku pitkäaikaistyötön ja päihdeongelmainen siipeilijä on tälle ihmistyypille luontaisella manipuloinnilla ja takertumisella onnistunut sitomaan itsensä riippakiveksi.

Siipeilevät nistit (sitä puolisosi loppupeleissä on) valehtelee, manipuloi, syyllistää ja tekee noin muutenkin ihan mitä vaan kunhan saavat jonkun mahdollistamaan touhunsa ja elättämään itsensä. Puolisosi kuulostaa kertomasi perusteella raskaalta, ahdistavalta ihmiseltä joka on joka tavalla huono vaihtoehto. Tiedän että sinä et tätä näe, koska no, nämä ihmiset on hyviä siinä manipuloinnissa.

Et todnäk tule tuosta mihinkään lähtemään mutta sanonpa silti että lähde vielä kun voit! Älä ole typerä. Parisuhteessa kuuluu olla kaksi tasa-arvoista, toisiaan kunnioittavaa ja yhteen hiileen puhaltavaa tasapainoista aikuista. Sinäkin voit saada sellaisen suhteen, mutta ihan ensin sun täytyy jättää puolisosi. Oletko ottanut huomioon sen, ettei ne puolisosi elämänhallintaongelmat tule ikinä loppumaan jos sinä et lähde? Älä valehtele itsellesi muuta, tiedät itsekin ettei tuollaiset ihmiset muuta toimintaansa ennen kuin on ihan pakko.

Kyllä on järjenköyhyyttä jäädä pienelle paikkakunnalle kituuttamaan ja toisen tekemiä velkoja makselemaan. Muuttaisin toiselle paikkakunnalle ja kas, kun se kiviriippa puuttuu jaloista, niin mieli virkenee ja toisiin ihmisiin kontaktointikin tuntuu kivalta. Minulla oli samanlainen tunne exäni kanssa, etten ollut kiinnostunut kenestäkään ihmisestä edes kaverina. Eron jälkeen kului kuukausi, YKSI KUUKAUSI, kun tajusin, että hän kulutti kapasiteettiani niin paljon ettei energiaa jäänyt muuhun kuin hänen huoltamiseensa. Onneksi hän on entinen nykyään. 

Moni mainitsee tuon läheisriippuvuuden, mutta en siis koe olevani tässä tilassa. Ymmärrän oikein hyvin, että puolisoni onni on hänen vastuullaan ja oma omani. Yksin on kuitenkin vaikea pärjätä, joten en viitsisi tehdä hänellä sitä ihmiskoettä, mitä tapahtuu kun hänet jätetään 100 % yksin (kerroin aiemmin, ettei hänellä ole juuri kavereita jäljellä ja perhe asuu ulkomailla. En todellakaan haluaisi olla hänelle ainoa jäljellä oleva välittävä ihminen, mutta näin on käynyt). Itsekin masennuksen kokeneena en haluaisi, että ketään mt-ongelmaista jätettäisiin yksinään elelemään vuokrayksiöön...

Olen ollut sinkkuna ennenkin, enkä siis pelkää sinkkuutta. Pohdin vain monelta kantilta, tekeekö puolisoni häviäminen elämästäni oikeasti parempaa, kun juuri ne kaikki arjen pienet jutut kuten vaikka ruoanlaitto on paljon kivempaa, kun on joku muukin siellä jakamassa sitä. Harrastamme myös paljon yhdessä, joten jatkossa tekisin nekin asiat sitten yksin, mikä on tylsää. Ja oma perheeni ja ystäväni asuvat n. 5 tunnin ajomatkan päässä, että mitään pikavisiittejä kenenkään luo ei voi tehdä. Jäisin siis kissoineni, ja vaikka osaan olla yksin (ja jopa nautin yksinolosta) en näe, että sellainen elämä, jota ei jaa oikein kenenkään kanssa, olisi kovin elämisen arvoista pitkällä tähtäimellä.

Pitää kai yrittää olla uudestaan yhteydessä työkkärin / sossun / terveydenhuollon järjestelmään. Sieltä tuntuu vain olevan aika vaikea saada apua.

Vierailija kirjoitti:

Niin, en tiedä mitä 20 vuoden päästä tulisin ajattelemaan. Mielestäni skenaarioita on

1) Onneksi älysin erota, elämä muuttui lopulta paremmaksi ja puolisokin pääsi jaloilleen omillaan. (Mt-ongelmien takia tosin pidän tätä epätodennäköisenä - hänellä on siis muutakin kuin masennusta eikä tukenaan oikeasti ketään.)

2) Onneksi olin tiukka mutta jäin tueksi, nyt meillä menee hyvin ja pahat ajat velanmaksuineen ovat takana päin.

3) Olen mökkihöperökissatäti ilman elämän suuntaa edelleen (ei sinällään välttämättä pahinta maailmassa.) ja mietin, mitä exälle kuuluu tai suren, että hän päätyi lopulliseen ratkaisuun tms.

Jäliviisaana jos voisin viestiä entiselle minälle 6 vuotta sitten, kertoisin, että älä lähde koskaan tutustumaan tähän ihmiseen. Harmi, etten vain voi niin tehdä :/

1. Se ei ole sinun ongelmasi, kuka hänellä on taustatukena vai onko ketään. Sinun ongelmasi on selviytyä itse. 

2. Eivät ole. Nehän ovat vasta edessä. Ei tarvita kuin yksi notkahdus, niin äijä tekee uutta velkaa tai muun kurpun ja olette pahemmassa syöksykierteessä. Kahteen vuoteen mahtuu paljon. 

3. En ole tavannut yhtäkään ihmistä, joka olisi päätynyt sanoista tekoihin kun kumppani ei jääkään mahdollistamaan loisivaa elämäntapaa. Nämä sankarit löytävät aina uuden isännän, johon pureutua kiinni kuppaamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on järjenköyhyyttä jäädä pienelle paikkakunnalle kituuttamaan ja toisen tekemiä velkoja makselemaan. Muuttaisin toiselle paikkakunnalle ja kas, kun se kiviriippa puuttuu jaloista, niin mieli virkenee ja toisiin ihmisiin kontaktointikin tuntuu kivalta. Minulla oli samanlainen tunne exäni kanssa, etten ollut kiinnostunut kenestäkään ihmisestä edes kaverina. Eron jälkeen kului kuukausi, YKSI KUUKAUSI, kun tajusin, että hän kulutti kapasiteettiani niin paljon ettei energiaa jäänyt muuhun kuin hänen huoltamiseensa. Onneksi hän on entinen nykyään. 

Muutin tänne käpykylään siis töiden perässä Stadista. Kumpa ei olisi tarvinnut... Siellä taas kilpailu alani työpaikoista on todella kovaa.

Vierailija kirjoitti:

Moni mainitsee tuon läheisriippuvuuden, mutta en siis koe olevani tässä tilassa. Ymmärrän oikein hyvin, että puolisoni onni on hänen vastuullaan ja oma omani. Yksin on kuitenkin vaikea pärjätä, joten en viitsisi tehdä hänellä sitä ihmiskoettä, mitä tapahtuu kun hänet jätetään 100 % yksin (kerroin aiemmin, ettei hänellä ole juuri kavereita jäljellä ja perhe asuu ulkomailla. En todellakaan haluaisi olla hänelle ainoa jäljellä oleva välittävä ihminen, mutta näin on käynyt). Itsekin masennuksen kokeneena en haluaisi, että ketään mt-ongelmaista jätettäisiin yksinään elelemään vuokrayksiöön...

Olen ollut sinkkuna ennenkin, enkä siis pelkää sinkkuutta. Pohdin vain monelta kantilta, tekeekö puolisoni häviäminen elämästäni oikeasti parempaa, kun juuri ne kaikki arjen pienet jutut kuten vaikka ruoanlaitto on paljon kivempaa, kun on joku muukin siellä jakamassa sitä. Harrastamme myös paljon yhdessä, joten jatkossa tekisin nekin asiat sitten yksin, mikä on tylsää. Ja oma perheeni ja ystäväni asuvat n. 5 tunnin ajomatkan päässä, että mitään pikavisiittejä kenenkään luo ei voi tehdä. Jäisin siis kissoineni, ja vaikka osaan olla yksin (ja jopa nautin yksinolosta) en näe, että sellainen elämä, jota ei jaa oikein kenenkään kanssa, olisi kovin elämisen arvoista pitkällä tähtäimellä.

Pitää kai yrittää olla uudestaan yhteydessä työkkärin / sossun / terveydenhuollon järjestelmään. Sieltä tuntuu vain olevan aika vaikea saada apua.

Eiköhän siihen ole syynsä, miksi mies on yksin eikä kukaan ole jäänyt tukemaan häntä. 

Lisäksi sääli on sairautta. Etkö huomaa, miten kaikesta kuultaa läpi sääli ja surkuttelu miten se mies ei vain pärjää yksin. Muistan edelleen, miten itse havahduin ajattelemaan tuota säälisurkuttelua että herranisä, tuossa on täysin tervejalkainen mies mikä heittäytyy lohduteltavaksi koska maailma ei pyörikään hänen uhmaikään jämähtäneen tahdon tahtiin ja tajusin samassa ajatella, että katsotaan piruuttaan mitä tapahtuu jos lopetan säälimisen. Arvaa mitä tapahtui? Ei mitään. Mies sai uuden kohteen, johon upottaa loputtoman kiusantekonsa, minkä hän kääri manipulointiin. Sitä paitsi jos on mt-ongelmia ja jää yksin pieneen kerrostalokämppään, niin se on jopa havahduttava kokemus koska SILLÄ HETKELLÄ JOUTUU KOHTAAMAAN OMAN ITSENSÄ JA KARUN TODELLISUUTENSA missä elää, eli et voi tehdä paranemisprosessia hänen puolestaan. 

Lisäksi nuo kaikki syyt miksi eläminen yksin on epämieluisaa - löydät jonkun uuden tilalle, joka voi tuoda mukanaan ystäväpiirin ja monta hyvää asiaa. Sitä paitsi en käsitä teitä joiden mielestä elämä on mukavaa ihmisen kanssa, joka on tehnyt teille h..vetin. Itse olen sen verran parkkiintunut, että jos joku tekee mulle monen vuoden velat, niin en hänen kanssaan keittelisi aamupuuroa kovinkaan pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on järjenköyhyyttä jäädä pienelle paikkakunnalle kituuttamaan ja toisen tekemiä velkoja makselemaan. Muuttaisin toiselle paikkakunnalle ja kas, kun se kiviriippa puuttuu jaloista, niin mieli virkenee ja toisiin ihmisiin kontaktointikin tuntuu kivalta. Minulla oli samanlainen tunne exäni kanssa, etten ollut kiinnostunut kenestäkään ihmisestä edes kaverina. Eron jälkeen kului kuukausi, YKSI KUUKAUSI, kun tajusin, että hän kulutti kapasiteettiani niin paljon ettei energiaa jäänyt muuhun kuin hänen huoltamiseensa. Onneksi hän on entinen nykyään. 

Muutin tänne käpykylään siis töiden perässä Stadista. Kumpa ei olisi tarvinnut... Siellä taas kilpailu alani työpaikoista on todella kovaa.

Taisit muuttaa miehen perässä. Ei sinne kaikkein kamalimpaan per s l ä peen ollut mikään pakko muuttaa, mutta tämäkin taisi olla miehen idea? Ei liikaa naapureita ja olet paremmin hallittavissa kun asutte erillään kaikista tutuista ja sukulaisista. Sinuna alkaisin jo ajatella ja lopettaisin tuon hyysäämisen ja tekosyiden keksimisen. 

Tai oikeastaan hei - annetaan kaikki olla. Antaa tämän aloittajan elää elämäänsä miten haluaa, kyllä hän sen martyyrikruunun saa. 

Juuri monen kirjoittamien kommenttien takia en ole halunnut asiasta juuri puhua missään. Kaikki leimaavat puolisoni ahdistavaksi maipuloija-nistiksi (ja tältä kuvalta on vaikea välttyä, kun selitän tilanteen taustan). Minua hän ei enää kuitenkaan pysty manipuloimaan yhtään millään, koska katselin sitä touhua aikansa ja huomasin nopeasti, mistä on kyse. Olen jo kertonut hänelle, että valitettavasti kauaa en enää voi katsella tätä ihan uutta alkoholin suurkulutusta. En myöskään jää aina kuuntelemaan itsesääli-itkuja, koska en vain jaksa. Olen siis kovettanut itseäni monessa suhteessa puolisooni juuri itseselviytymisen nimissä.

Kuitenkin se, mitä puolisoni oikeasti tarvitsee, on joku paikka, johon mennä. Jossa ihmiset odottavat häntä, ja hänellä on joku tehtävä. Ja siitä saisi korvausta. Tähän pääseminen on vain osoittautunut älyttömän vaikeaksi, ja mitä kaummin työttömyyttä on kestänyt, sen vaikeammalta näyttää sen päättyminen. Uskon, että monet mt-ongelmat lievittyisivät ihan sillä, että joutuisi tekemään normaaliin tapaan jotakin työtä, että olisi muutakin mietittävää ja tekemistä.

Tänne muuttaminen ei parantanut puolisoni tilanetta mitenkään, mutta oli oman työllistymisen kannalta välttämätöntä. Viimeksi työkkärin ja sossun yhteisessä neuvottelussa sossu esittäytyi ja kertoi, että hän on täällä sen takia, että kun olet ollut X päivää työttömänä kunta joutuu maksumieheksi. Ja tämä pitää nyt saada loppumaan, että kunta joutuu sinusta maksamaan. Samalla kaikki puolisoni mielenkiinnonkohteet (jopa IT-ala) tyrmättiin ja todettiin, että ei työllistä tällä alueella. Siis kuvitelkaa itsenne tuohon tilanteeseen, kun olet jo valmiiksi maassa... Ja mitä ehdotettiin? No joko olet kykenevä työhön, hae tuonne samaan paikkaan jonne jo hait mutta eivät haastattelun jälkeen sinua halunneet. Vai pitäisikö sinun vain hakea kokonaan sairastuelle, ettet kuormita järjestelmää (eikä kukaan edes yrittäisi siis työllistää häntä koskaan, vaikka kyseessa alle 30-v. ihminen!).

Haen kyllä itse töitä kaupungeista, mutta vielä ei ole tärpännyt.

Vierailija kirjoitti:

Niin, en tiedä mitä 20 vuoden päästä tulisin ajattelemaan. Mielestäni skenaarioita on

1) Onneksi älysin erota, elämä muuttui lopulta paremmaksi ja puolisokin pääsi jaloilleen omillaan. (Mt-ongelmien takia tosin pidän tätä epätodennäköisenä - hänellä on siis muutakin kuin masennusta eikä tukenaan oikeasti ketään.)

2) Onneksi olin tiukka mutta jäin tueksi, nyt meillä menee hyvin ja pahat ajat velanmaksuineen ovat takana päin.

3) Olen mökkihöperökissatäti ilman elämän suuntaa edelleen (ei sinällään välttämättä pahinta maailmassa.) ja mietin, mitä exälle kuuluu tai suren, että hän päätyi lopulliseen ratkaisuun tms.

Jäliviisaana jos voisin viestiä entiselle minälle 6 vuotta sitten, kertoisin, että älä lähde koskaan tutustumaan tähän ihmiseen. Harmi, etten vain voi niin tehdä :/

Kuvauksesi perusteella tilanne ei ole sinulle millään tapaa edullinen. Olet oma irrallinen ihmisesi, jonkun toisen huume- ja elämänhallintaongelmien ei pidä vetää sinua alaspäin. Miksi sinun pitäisi uhrata ome ainuntlaatuinen elämäsi ollaksesi jonkun toisen tukikeppi? Onko tämä oikeasti mitä elämältäsi haluat? Jos teet tuon valinnan, menetätkö jotain muuta mitä haluat elämältäsi (esim. unelmatyö, vuosi Australiassa, mökki Ivalossa, kondiittorin tutkinto, ihan mitä vaan mistä olet unelmoinut)? Jos jo nyt kadut että tapasit ja tutustuit tähän ihmiseen, niin eikö valinta ole jo selvä. Voit joka ikinen päivä tehdä valinnan lähteä eri suuntaan, ei mitään ole lopullisesti lukittu vaikka olette olleet jo 6 vuotta yhdessä. Valintasi on omasi, joka ikinen päivä.

Tv. myös 6 vuoden suhteen jälkeen eronnut jolla vihdoin ON suunta elämässään (ja myös se kuuluisa kissa, mökkihöperö en vielä ole)

Olet ap jo päättänyt, ettet eroa. Pelkäät niin paljon joutuvasti "kissäerakoksi", että jo tämä mielikuva tekee irtautumisesta mahdottoman. Lisäksi yksinäisyys tuntuu olevan sinulle kuitenkin lopulta kauhistus. Tämän vuoksi olet päättänyt pysyä yhdessä - välttääksesi yksinäisen elämän kissojesi kanssa.

Tietenkään et voi varmasti tietää, että näin tulisi tapahtumaan, mutta tarvitset tuota mielikuvaa estämään sinua tekemästä mitään muutosta elämässäsi. Lisäksi on suorastaan huvittavaa, että sinusta 6 vuoden "kärsimys" on kruunattava mahd. 50 vuoden jatkokärsimyksellä. Koska se toinen vaihtoehto mielestäsi on totaalinen yksinäisyys kissojen ympäröimänä.

Mietipä uudelleen, vaikka ajan kanssa, itsellesi toisenlainen tulevaisuus. Kissat eivät liene este ja ne tullevat toimeen välillä ilman sinuakin -ainakin pari päivää. Saatat tavata muita ihmisiä ollessasi ilman puolisosi tuomaa "seuraa, rakkautta ja suojaa".

Arvon ap, jätä se sika. Ihan oikeasti.

Vierailija kirjoitti:

Kuvauksesi perusteella tilanne ei ole sinulle millään tapaa edullinen. Olet oma irrallinen ihmisesi, jonkun toisen huume- ja elämänhallintaongelmien ei pidä vetää sinua alaspäin. Miksi sinun pitäisi uhrata ome ainuntlaatuinen elämäsi ollaksesi jonkun toisen tukikeppi? Onko tämä oikeasti mitä elämältäsi haluat? Jos teet tuon valinnan, menetätkö jotain muuta mitä haluat elämältäsi (esim. unelmatyö, vuosi Australiassa, mökki Ivalossa, kondiittorin tutkinto, ihan mitä vaan mistä olet unelmoinut)? Jos jo nyt kadut että tapasit ja tutustuit tähän ihmiseen, niin eikö valinta ole jo selvä. Voit joka ikinen päivä tehdä valinnan lähteä eri suuntaan, ei mitään ole lopullisesti lukittu vaikka olette olleet jo 6 vuotta yhdessä. Valintasi on omasi, joka ikinen päivä.

Tv. myös 6 vuoden suhteen jälkeen eronnut jolla vihdoin ON suunta elämässään (ja myös se kuuluisa kissa, mökkihöperö en vielä ole)

Kiva kuulla kohtalotovereilta ei-syyllistäviä kommentteja.

Sepä tässä myös nakertaa, että mitään unelmia minulla ei enää ole. Olen asunut ulkomailla, suorittanut tutkinnot ja aika selkeä urapolku siintää edessäni (onko se täällä vai eri paikkakunnalla, sitä en tiedä). En siis juuri näe, että jäisin juuri mistään paitsi tässä tilanteessa, niin hullulta kun se ehkä kuulostaakin... Pikemminkin meillä on tämän puolisoraukkani kanssa yhteisiä suunnitelmia, että kun velat on maksettu, missä olisi kiva käydä, tai millainen asunto olisi kiva hankkia jne. Tiedän, että työssä käyvän kanssa saisin materiaalisesti paremman elämän, mutta sen takia en nyt sentään ole puolisoa "vaihtamassa". Ja jos tämä suhde päättyy, niin varmasti haluaisinkin olla mieluummin pitkään yksin, kun alkaa johonkin uuteen tutustumaan... 

Mitä ap saat suhteesta? Kuulostaa siltä, että se vaan vie paljon voimavarojasi, muttei anna mitään. 

Mitä vikaa kissoissa on? Itse eläisin mieluummin yksinäisenä kissamummona kuin hyysäisin taloudellisesti hyväksikäyttävää päihderiippuvaista.

Eiköhän sulla ap ole aika lähteä tuosta suhteesta, että pääset eteenpäin. Löydät varmasti paremmankin miehen.

M37

Vierailija kirjoitti:

Olet ap jo päättänyt, ettet eroa. Pelkäät niin paljon joutuvasti "kissäerakoksi", että jo tämä mielikuva tekee irtautumisesta mahdottoman. Lisäksi yksinäisyys tuntuu olevan sinulle kuitenkin lopulta kauhistus. Tämän vuoksi olet päättänyt pysyä yhdessä - välttääksesi yksinäisen elämän kissojesi kanssa.

Tietenkään et voi varmasti tietää, että näin tulisi tapahtumaan, mutta tarvitset tuota mielikuvaa estämään sinua tekemästä mitään muutosta elämässäsi. Lisäksi on suorastaan huvittavaa, että sinusta 6 vuoden "kärsimys" on kruunattava mahd. 50 vuoden jatkokärsimyksellä. Koska se toinen vaihtoehto mielestäsi on totaalinen yksinäisyys kissojen ympäröimänä.

Mietipä uudelleen, vaikka ajan kanssa, itsellesi toisenlainen tulevaisuus. Kissat eivät liene este ja ne tullevat toimeen välillä ilman sinuakin -ainakin pari päivää. Saatat tavata muita ihmisiä ollessasi ilman puolisosi tuomaa "seuraa, rakkautta ja suojaa".

 

Tämä kommentti sai minut nauramaan :D Itseasiassa en edes pidä tuota kissaerakkoutta pahimpana mahdollisena elämänä (nehän ovat ihania! <3), ajatus siitä vain lähinnä huvittaa...

Joka tapauksessa on ollut huojentavaa päästä edes täällä palstalla vaihtamaan ajatuksia. Tänään taidan nostaa jälleen kissan (!) pöydälle ja käydä läpi lähitulevaisuuden suunnitelmat puolison kanssa. Hänen on hoidettava asiansa kuntoon NYT, joko minun kanssa tai yksin. Jos ero tulee, lupaan jäädä edes somen kautta tueksi. Taitaa olla aika myös ottaa hänen vanhemmat mukaan ja tarkemmin kartalle tilanteesta.