Näköalaton tilanne parisuhteessa ja elämässä - pakko purkautua

Tässä särähti korvaan toki monikin asia, mutta erityisesti tuo, että jos nyt eroat ja luovutat, on taistelusi ollut turhaa. Odotatko siis jotain palkintoa tästä kaikesta? Että kun taistelet ja uhraat kaiken mitä sinulla on, niin saat jonkun kiitoksen tästä sitten lopuksi? Olen tosi pahoillani jos niin on, sillä on hyvin mahdollista, että mitään palkintoa ei ole tulossa. Mikään ei välttämättä muutu, vaikka yrittäisit kuinka. Lakkaa siis yrittämästä, hae itsellesi apua ja lähde. Älä keksi tekosyitä, vaan mene jo. Tällä tavalla myös puolisosi saa mahdollisuuden ottaa itse vastuun omasta elämästään.

Lähde. Et ole läheisesi hoitaja. Se ei kuulu parisuhteeseen. Puolisosi voi itse hakea apua itselleen ja sosiaalitoimisto auttaa asunnon etsinnässä ja taloudellisessa tilanteessa. Kohta olette molemmat haudassa jos et tee jotain radikaalia ja auta itse itseäsi. Puolisosi kuin voi havahtua ja alkaa huolehtimaan itse itsestään jos on pakko.

Lähde ja pian. Raha-asiat saa aina kuntoon, sitä ei kannata miettiä. Sille vapauden tunteelle ei ole hintaa kun pääset tuosta tilanteesta irti.

Silloin kun toisella on päihdeongelma, et voi pelastaa häntä. Hänen on tehtävä se itse, jos halua tarpeeksi on. Joko pelastat itsesi tuosta tilanteesta tai uppoat toisen mukana..

Rakas ap, älä tuhlaa elämääsi paapoen puolisoa joka haluaa ihan itse jatkaa päihteiden käyttöä- se tulee sina olemaan sinua tärkeämpää. Moni alkoholistikin on sanonut että sitten vasta havahtui tilanteeseensa kun juopottelun mahdollistanut puoliso otti eron. Teille molemmille olisi todellakin parasta jos lähdet rakentamaan omaa elämääsi! Ehkä olisi hyvä hakeutua terapiaan käsittelemään läheisriippuvuuttasi. Nyt rohkeasti pää pystyyn ja kohti uutta elämää!

Puhu jollekin läheisellesi rehellisesti tilanteestasi. Voit yllättyä kuinka ymmärtäväisiä ihmiset ovatkaan. Kaikilla on ongelmia mutta kun niistä puhuu niin huomaa ettei ole yksin.

Puolisosi tarvitsee hoitoa. Onko hänellä tulevaisuuden suunnitelmia? Päihdeongelmaisille on kyllä erilaisia hoitopaikkoja ja mielisairaaloita. Samalla saisitte molemmat olla hetken erossa toisistanne. Oma suhteeni päättyi kun mt/päihdeongelmainem puolisoni oli tällaisessa hoitolaitoksessa. Huomasin, että minulla oli helpompaa yksin ja lopetin suhteen.

[1/2]

Kiitos kommenteista.

Moni kyseli, mitä tarkoittaa että olemme molemmat parasta ja pahinta toisillemme.

Tarkoitan tällä sitä, että minä ihan oikeasti pidän tästä ihmisesti hirveästi, enemmän kuin kenestäkään muusta (edes ystävästä). Siis kenenkään toisen kanssa en ole kokenut vastaavaa ymmärryksen tasoa ja usein ihmisten kanssa koen, ettei minua ymmärretä. Tämä on siis itselleni tosi iso juttu. MT-ongelmat ja niistä johtuvan saamattomuuden vielä kestäisin, mutta päihteet vain pahentavat kaikkea ja saavat surulliseksi. Koska hän on aiemmin käyttänyt hyväkseen kiltteyttäni ja tuhonnut jo sanotun talouden, hän on kuitenkin myös pahinta, mitä minulle on sattunut.

Minä olen hänelle varmasti parasta, mitä koskaan on käynyt, mutta kuten moni rivien välistä huomasikin, myös pahinta. Olen jo sanonutkin hänelle, että kaikkein parasta hänen kannalttaan taitaisi olla, jos minä häviäisin kuvioista. Ehkä tilanne pahentuisi, ehkä hän toisaalta joituisi ihan itse ratkaisemaan ongelmiaan.

[2/2]

Moni ihmettelee, miksen jo lähde. Olen kyllä ajatellut asiaa jo monta vuotta, mutta aivan niin yksinkertaista se ei ole. Kuten sanoin, taloutemme on erittäin huonolla tolalla puolison aiemman sekoilun takia. Tili on hädin tuskin 0 yläpuolella joka kuukausi vielä pari vuotta ja yksin selviäminen olisi vielä vaikeampaa, ehkä jopa menettäisin luottotietoni.

En odota mitään palkintoa uhrauksistani enkä millään tavalla (enää) odota, että hän välttämättä koskaan paranee. En kuitenkaan näe, että onnellisuuteni taso maagisesti nousisi eron jälkeen. En edes pelkää sitä alun suruvaihetta (olen ennenkin lähtenyt pitkästä suhteesta ja tätä nykyistä tilannetta olen miettinyt jo niin usein), vaan nimenomaan pidemmällä tähtäimellä joutuisin viettämään vielä tylsempää ja yksinäisempää arkea.

Arki on meillä yleensä oikeasti kivaa ja kun velat on joskus maksettu, kenties paljon valoisempaa. Mitä ihmettä minä tekisin yksin kissojeni kanssa täällä kaukana korvessa? (Pidän kyllä lukemisesta jne., mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. Ystäviäni näen nykyään 1-2 krt vuodessa.)

Joku kirjoittikin, että pitää suunnitella mitä eron jälkeen. Todennäköisesti joutuisin luopumaan autosta (jota maksan) -> en pääsisi täältä käpykylästä enää mihinkään (paikkakunnalla yksi ruokakauppa ja julkinen liikenne surkea, ahdistavaa!).

Itse en juuri juo tai muitakaan päihteitä käytä, ratkeamisesta eron jälkeen siis ei onneksi ole huolta.

Pitäisi nähdä ihmisiä. Niin pitäisi, mutta olen aika sulkeutunut (muutenkin luonteeltani) ja varsinkin nykyään. Aikuisena tuntuu mahdottomalta löytää ketään oikeasti mielenkiintoista juttuseuraa... Edes yliopistoaikana en onnistunut saamaan kuin yhden ystävän. Muut harrastukset ovatkin sitten kotona tehtäviä juttuja. Mökkihöperöityisin kissatädiksi? Työssäni on niin paljon sosiaalista vuorovaikutusta, että se riittää muutenkin, en ole sitä tyyppiä, joka alkaisi käymään jossain järjestöissä iltaisin (ja millä sinne edes pääsisin, jos autosta luovun?).

Plussat:

+ Joku viimeinkin ymmärtää minua

+ Meillä on syvälliset ja rakastavat välit

+ Yritys ja halu opetella kotitalouden hoitoa on (en siis hoida kaikkea yksin, vaan olen yleensä päävastuussa ja yhdessä tehdään)

+ On hauska tyyppi, muutkin pitävät

+ Yhteisiä harrastuksia paljon 

(+ Muita läheisiä ei ole lähimaillakaan)

Miinukset:

- Tuhoamalla talouden on saattanut minut puun ja kuoren väliin (enää en tosin mahdollistaisi lisää velkataakkaa)

- Epäonnistumiset (päihteiden käytön paluu, terapiat, työsuhteet) saavat surulliseksi

- Katkeruus (jonka olen kuitenkin jo hyväksynyt)

- On ahdistavan riippuvainen minusta (tätä on ollut käsittämättömän vaikea purkaa, varsinkin nyt kun ei ole varaa siihen terapiaan)

Eli vaikka paperilla näyttääkin päivän selvältä, mitä tässä pitäisi tehdä, todellisuus on toinen. Jos asuisin lähellä ystäviäni, olisi eron jälkeisessä elämässä edes jotain kivaa. (Älkääkä alkako ehdottamaan, että sen kun muutat ja etsit uuden työpaikan - juu-u, tämä olisi kenties jo vuosien projekti.) Kaiken lisäksi tuo puoliso oikeasti yrittää, ne kaikista pahimmat ajat ovat jo vuosia takana päin. Jos päihdeongelmaa ei olisi, olisin varmasti yhdessä ikuisesti. Mutta kivaa ei ole ikäkriiseillä kaiken tämän keskellä...

No jos se puoliso kerran on niin ihana, vaikka onkin päihderiippuvainen, läheisriippuvainen ja holtiton rahankäyttäjä, mutta kuitenkin aivan ihana, niin sitten jäät suhteeseen. Mutta älä sitten muutu katkeraksi 10 vuoden päästä, kun tajuat hukanneesi oman elämäsi. Et tule saamaan kruunua, etkä kiitoksia ja aplodeja, vaikka hyysäisit toista koko ikäsi. Voit toki käyttää elämäsi siihen, jos niin haluat, mutta turha sitten valittaa.

Kiitos vielä noista vinkeistä keskusteluapuun. Olen sitä jo hieman etsinytkin netistä. Jotenkin ongelmana tuntuu vain olevan, että vaikka kuinka asioista puhuisin (muille, puolisolle) mitään ei oikeasti tapahdu. Ja minnekään kuntoutusleirille meillä taas ei ole varaa puolisoa lähettää... Myöskään perheemme eivät ole varakkaita, joten sellaista tukea emme saa läheisiltäkään.

Tuntuu jotenkin ihan tyhmältä, että eroko tässä on tosiaan ainoa vaihtoehto, vaikkea molemmat haluaisimme pysyä yhdessä! Ja apuakin on haettu.

hakekaa miehelle kuntoutuspaikkaa,huumeongelmaan . kela maksaa. Kuukausi jossain hoitopaikassa voi auttaa häntä, 

Vierailija kirjoitti:

No jos se puoliso kerran on niin ihana, vaikka onkin päihderiippuvainen, läheisriippuvainen ja holtiton rahankäyttäjä, mutta kuitenkin aivan ihana, niin sitten jäät suhteeseen. Mutta älä sitten muutu katkeraksi 10 vuoden päästä, kun tajuat hukanneesi oman elämäsi. Et tule saamaan kruunua, etkä kiitoksia ja aplodeja, vaikka hyysäisit toista koko ikäsi. Voit toki käyttää elämäsi siihen, jos niin haluat, mutta turha sitten valittaa.

Tällaiset kommentit tuntuvat tosi ilkeiltä. Edelleenkään en mitään kruunua odota, ja minusta tuntuu jo nyt, 6 vuoden jälkeen, että olen hukannut nuoruuteni. Viisastelemaan ei siis tarvitse ryhtyä, olen kyseisen havainnon ehtinyt jo tehdä.

Päihdeongelmat johtuvat puolison mt-ongelmista - että siihenkö paras ratkaisu on hylätä hänet? Lopettaa vihoviimeinen tuki, jota hän keneltäkään saa? Tekisitkö itse niin ihmiselle, jota rakastat? Haluaisin vain hänelle apua, mutta kun sekin maksaa... :(

Ootko miettinyt, että sille puolisolle voisi olla sopiva herätys, jos hän jäisi yksin. Kyllä, se voisi myös johtaa tilanteen huonontumiseen. Sitten kun pohjakosketus tulee, ehkä hän saisi motivaatiota hakea tosissaan apua. Nythän sinä ap ilmeisesti pidät häntä ns. pinnan yläpuolella.

Olen itse seurustellut pahenevasti huumeongelmaisen miehen kanssa ja lopulta jätin hänet. Oma elämäni oli menossa pilalle tuon suhteen vuoksi. Jäämisessä ei olisi ollut mitään järkeä kummankaan kannalta, hän ei olisi lopettanut minun takiani, vaan käyttö paheni suhteen aikana.

Sulla on yksi elämä. Olet luultavasti läheisriippuvainen, hae apua siihen.

Ei ole minun kommenttini, mutta näin vähän vanhempana on niin ikävä ja turhauttava nähdä kun nuori ihminen heittää elämänsä hukkaan. Olet selvästi analyyttinen ja pyöritellyt asiaa mielessäsi pitkään ja monesta näkökulmasta. Siksi on kovin vaikea ymmärtää, miksi käytät tätä analyyttisyyttä perustellaksesi huonoja ja vielä huonompia valintoja. Sinulla on vaihtoehtoja. Tartu niihin.

Tähän ketjuun on vastannut jo useampi, joka on ollut samassa tai samankaltaisessa tilanteessa ja he ovat kehottaneet lähtemään tai ainakin ottamaan etäisyyttä. Miten moni on sanonut että "tuollaista minullakin oli ja oli ja kyllä kannatti jäädä"?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista. Vaan mitäpä nuo auttaisivat - tiedän itsekin, että olen samanaikaisesti sekä parasta että pahinta mitä hänelle on sattunut ja päin vastoin.

Erilleen muuttaminen taas ei ole taloudellisesti oikein mahdollista... Jos rahaa ja tukea olisi, olisin varmaankin järjestänyt itselleni uuden elämän toisaalle jo aikoja sitten.

Siis nyt en ymmärrä. Miten voi olla taloudellisesti vaikeampaa asua ilman taloudellista kiviriippaa (kuten tuolla aiemmin kuvasit)

Jos rahaa ei yhtään ole, niin muuta vaikka takaisin vanhemmille. Maksat edes pientä vuokraa, jos ette niin väleissä ole.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista. Vaan mitäpä nuo auttaisivat - tiedän itsekin, että olen samanaikaisesti sekä parasta että pahinta mitä hänelle on sattunut ja päin vastoin.

Erilleen muuttaminen taas ei ole taloudellisesti oikein mahdollista... Jos rahaa ja tukea olisi, olisin varmaankin järjestänyt itselleni uuden elämän toisaalle jo aikoja sitten.

Siis nyt en ymmärrä. Miten voi olla taloudellisesti vaikeampaa asua ilman taloudellista kiviriippaa (kuten tuolla aiemmin kuvasit)

Jos rahaa ei yhtään ole, niin muuta vaikka takaisin vanhemmille. Maksat edes pientä vuokraa, jos ette niin väleissä ole.

Uskon, että nyt olisi aika päästää irti. Olet tehnyt jo sen, minkä olet voinut, mutta mikään ei ole auttanut. Joskus luopuminen on rakkautta, näin minulle kerran sanottiin ja olen samaa mieltä. Nyt sinun kannattaa ottaa vastuu vain omasta elämästäsi. Jotkut voivat pitää sinua itsekkäänä, kun puoliso kärsii mt-ongelmista, mutta ne ovat vetäneet sinutkin mustaan aukkoon eikä se ole hyvästä eivätkä nämä haukkujat voi tietää, mit olet joutunut kestämään. Sinäkin kärsit ja olet jo yrittänyt kaikkesi. On aika päästää irti, se on omaksi parhaaksesi ja ellei jopa puolisollesi, joka ehkä heräisi ja alkaisi toimia. Sinä olet puoliso, et huoltaja tai pelkkä elättäjä. Kaikkea hyvää sinulle <3 

Kaksikymmentä vuotta sitten seurustelin miehen kanssa, joka oli velkaantunut ja masentunut. Nyt ymmärrän, että aloin häntä pelastamaan itseni kustannuksella. Muistan hetket, jolloin näin kirkkaammin ja mietin suhteen lopettamista, mutta ajatusmaailmani oli jo niin sairastunut, etten pystynyt jättämään häntä ja pelkäsin muiden reaktioita. Mikä näin jälkikäteen mietittynä oli aivan älytöntä, mutta siinä hetkessä olin todella näköalaton. Saimme jopa lapsen yhdessä, menimme naimisiin ja mies eli kustannuksellani. Miehen käytös muuttui vuosi vuodelta tlrkeämmäksi, minua mitätöiväksi, syyllistäväksi. Hän jätti laskunsa maksamatta ja piilotteli niitä. Löysin ne ja maksoin. Lopulta hän jäi kiinni pettämisestä. Olin aivan loppu lapsen, oman työni ja miehen minuun kohdistuvan nälvimusen takia. Pettämisestä kiinni jääminen kirkasti ajatukseni hetkeksi ja sain lopetettua suhteen. Siitä seurasi huutoa, uhkailua, kiristystä jne.. Mutta yhtäkkiä olin aivan tunnoton, suoritin eroon liittyvät asiat ja järjestin omat ja lapsen asiat. Vähitellen palasin takaisin omaksi itsekseni ja elämästäni tuli hyvää. Löysin uuden miehenkin, mutta aiemmassa suhteessa tapahtuneet asiat kulkivat edelleen niin tiukasti mielessäni, etten pystynyt luottamaan ja olemaan, kuten normaalissa parisuhteessa. Nyt elän ilman parisuhdetta. Jos nyt pääsisin kaksikymmentä vuotta ajassa taaksepäin, niin menisin ja halaisin nuorta itseäni ja käskisi lähtemään sairaasta suhteesta. Mitä sinä ap ajattelet, että kahdenkymmenen vuoden päästä saattaisit sanoa nykyiselle itsellesi?

En tiedä kyllä yksityiskohtia, mutta en vieläkään ymmärrä, miten puolisosi on yksin onnistunut tuhoamaan myös sinun taloutesi? Onko hän ottanut velkaa nimissäsi vai kavaltanut/varastanut sinulta rahaa tai omaisuutta? Pantannut sinun (tai edes yhteistä) omaisuutta ja jättänyt velat maksamatta? Tuo kaikki laitonta toimintaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista. Vaan mitäpä nuo auttaisivat - tiedän itsekin, että olen samanaikaisesti sekä parasta että pahinta mitä hänelle on sattunut ja päin vastoin.

Erilleen muuttaminen taas ei ole taloudellisesti oikein mahdollista... Jos rahaa ja tukea olisi, olisin varmaankin järjestänyt itselleni uuden elämän toisaalle jo aikoja sitten.

Siis nyt en ymmärrä. Miten voi olla taloudellisesti vaikeampaa asua ilman taloudellista kiviriippaa (kuten tuolla aiemmin kuvasit)

Jos rahaa ei yhtään ole, niin muuta vaikka takaisin vanhemmille. Maksat edes pientä vuokraa, jos ette niin väleissä ole.

En ehkä ihan osannut selvästi selittää kuviota, kun tekstistä tuli muutenkin niin pitkä. Tilanne on siis se, että puolison aikaisempi toiminta aiheutti isot velat, ja vaikka tämä loppui vuosia sitten, velan maksu jatkuu edelleen.

Nykyisin siis vanhan velkataakan kanssa on tiukkaa (enää tosin pari vuotta) ja vaikka puolisoni ei saakaan palkkaa, on eläminen silti edullisempaa kaksin kuin yksin.

Jos puolisoni käyttäytyisi edelleen kuten pahimmillaan, tai hänen käyttäytymisensä olisi pahenemassa, varmasti lähtisinkin. Vaikean tilanteesta tekee juuri se, että hän on parantanut tapojaan huomattavasti ja todella yrittää, mutta pitkäaikaistyöttömyys + sosiaaliset kontaktit 0 ja siitä kumpuava epävarmuus ovat aika vaikea vyyhti selvittää tuella tai ilman. Päihteiden käyttö on taas tänä keväänä lähtenyt liian lujille urille, osin kiitos koronan, mistä syystä puolison käymä päivittäinen kurssikin on etänä...