Millainen nainen jää yksin?

Minä. Mutta itsellä ehkä enempi omasta tahdosta.

Olen itsenäinen, hauska, nätti, koulutettu ja hyvin tienaava. Mihin minä huomionkipeää miestä tarvitsen? Toki mies olisi kiva kumppani, mutta en kestä miestä, joka on koko ajan jotain vailla tai sotkee kämppää. Sisäsiistiä miestä on vaikea löytää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun mammat ovat kehuneet itsensä ja muut yksin jääneet naiset (ja haukkuneet siinä samalla kaikki elämänsä miehet), niin kertokaapa miksi samat adjektiivit eivät päde yksin jääneisiin miehiin? Onko sukupuolella väliä siihen miten suhtaudutte tuntemattomaan? Kuulostaa hyvin feminismin mukaiselta tasa-arvolta.

Tämä on ihan relevantti kysymys. Miksi naiselle yksinjääminen on jopa saavutus? Miksi sitä pitää pitää hyveenä ja kehumisen aiheena? Onko niin, että itsenäisyys ja riippumattomuus luetaan synonyymiksi sinkkuelämän kanssa? 

Olisiko joku jäänne. Ennen naisella on pitänyt olla mies tai olit epäonnistunut vanhapiika. Perhe oli ainoa oikea tavoite. Onhan se sen jälkeen eräänlainen "saavutus" ettei tarvi elää tuon perinteisen kaavan mukaan, missä mies on itsenäinen ja huolehtii perheestä, ja nainen on joku perässä vedettävä palvelija.

Ennenvanhaan kylläkin nähtiin kummatkin sukupuolet epäonnistuneina jos jäätiin yksin. Esimerkiksi se vanhapiianvero koski kyllä myös vanhapoikia.

Sen ennenvanhaan ja nykyisen välissä oli aika, jolloin mummot vaivihkaa muistutteli nuorille naisille, että alkaisit sinäkin tekemään niitä lapsia. Nuoret miehet sai olla rauhassa. Nyt nuo mummot alkaa pääsääntöisesti olla haudassa.

Minä. Mutta itsellä ehkä enempi omasta tahdosta.

Olen itsenäinen, hauska, nätti, koulutettu ja hyvin tienaava. Mihin minä huomionkipeää miestä tarvitsen? Toki mies olisi kiva kumppani, mutta en kestä miestä, joka on koko ajan jotain vailla tai sotkee kämppää. Sisäsiistiä miestä on vaikea löytää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun mammat ovat kehuneet itsensä ja muut yksin jääneet naiset (ja haukkuneet siinä samalla kaikki elämänsä miehet), niin kertokaapa miksi samat adjektiivit eivät päde yksin jääneisiin miehiin? Onko sukupuolella väliä siihen miten suhtaudutte tuntemattomaan? Kuulostaa hyvin feminismin mukaiselta tasa-arvolta.

Tämä on ihan relevantti kysymys. Miksi naiselle yksinjääminen on jopa saavutus? Miksi sitä pitää pitää hyveenä ja kehumisen aiheena? Onko niin, että itsenäisyys ja riippumattomuus luetaan synonyymiksi sinkkuelämän kanssa? 

Olisiko joku jäänne. Ennen naisella on pitänyt olla mies tai olit epäonnistunut vanhapiika. Perhe oli ainoa oikea tavoite. Onhan se sen jälkeen eräänlainen "saavutus" ettei tarvi elää tuon perinteisen kaavan mukaan, missä mies on itsenäinen ja huolehtii perheestä, ja nainen on joku perässä vedettävä palvelija.

Toisaalta on surullista, että se menee toiseen päähän, jossa onnellisessa parisuhteessa olevia naisten katsotaan olevan vähemmän riippuvaisia ja itsenäisiä kuin sinkkuna oleminen. Että parisuhde ikään kuin veisi mahdollisuuden olla oman itsensä herra. 

Hyvin todettu. - Johtuuko tämä sitten siitä, että osa kuvittelee ja/ tai luulee, että "vain" parisuhteessa joutuisi tekemään kompromisseja ja toisinaan sitten myös niitä itselle ei niin mieluisia asioita ja valintoja. Kuitenkin valtaosa, tai näin ainakin itse olen vakuuttunut, että suurin osa meistä sinkuista, sukupuoleen katsomatta joutuu, ainakin toisinaan tekemään kompromisseja ja myös niitä ei niin mieluisia asioita.

Sinkkkumies      

Naisen riskit epätasapainoisille kompromisseille alkavat lisääntymisestä. Pelkkä parisuhde on pienempi riski, paitsi jos kiltteyden/mukautumishalun tms takia on suhteessa se, joka yleensä joustaa omista menoistaan ja tarpeistaan. eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun mammat ovat kehuneet itsensä ja muut yksin jääneet naiset (ja haukkuneet siinä samalla kaikki elämänsä miehet), niin kertokaapa miksi samat adjektiivit eivät päde yksin jääneisiin miehiin? Onko sukupuolella väliä siihen miten suhtaudutte tuntemattomaan? Kuulostaa hyvin feminismin mukaiselta tasa-arvolta.

Tämä on ihan relevantti kysymys. Miksi naiselle yksinjääminen on jopa saavutus? Miksi sitä pitää pitää hyveenä ja kehumisen aiheena? Onko niin, että itsenäisyys ja riippumattomuus luetaan synonyymiksi sinkkuelämän kanssa? 

Olisiko joku jäänne. Ennen naisella on pitänyt olla mies tai olit epäonnistunut vanhapiika. Perhe oli ainoa oikea tavoite. Onhan se sen jälkeen eräänlainen "saavutus" ettei tarvi elää tuon perinteisen kaavan mukaan, missä mies on itsenäinen ja huolehtii perheestä, ja nainen on joku perässä vedettävä palvelija.

Toisaalta on surullista, että se menee toiseen päähän, jossa onnellisessa parisuhteessa olevia naisten katsotaan olevan vähemmän riippuvaisia ja itsenäisiä kuin sinkkuna oleminen. Että parisuhde ikään kuin veisi mahdollisuuden olla oman itsensä herra. 

Kyllähän siinä oman elämän herruus karisee, kun olet se synnyttävä sukupuoli. Varmasti monen lähipiiristä löytyy esimerkkejä, kuinka perinteiset sukupuoliroolit on hiipineet takaisin suhteen edettyä ja lasten synnyttyä.

Mä en näkisi sinänsä pahana sitä, että on joku roolijako, kunhan kumpikin näkee vaivaa perheen ja suhteen eteen, eli ei tarvitse arvailla miehen kykyä sitoutua ja välittää aidosti lapsesta. Mulle mies saisi olla mies, kunhan hän olisi kunnon mies. Hoitaisi omat hommansa kunnialla ja tottakai tiskaisi ja siivoaisi. MUtta sellainen pilkunviilaaminen suhteessa on ihan perikadon alku. Kummallakin täytyy olla arvostettu olo. Jos nainen kokee olevansa passaaja tai palvelija (tai ihan yhtä lailla mies), niin silloin jokin on pielessä.

Näin asioihin se suhde kuitenkin usein kaatuu. Toisesta tulee itsestäänselvyys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun mammat ovat kehuneet itsensä ja muut yksin jääneet naiset (ja haukkuneet siinä samalla kaikki elämänsä miehet), niin kertokaapa miksi samat adjektiivit eivät päde yksin jääneisiin miehiin? Onko sukupuolella väliä siihen miten suhtaudutte tuntemattomaan? Kuulostaa hyvin feminismin mukaiselta tasa-arvolta.

Tämä on ihan relevantti kysymys. Miksi naiselle yksinjääminen on jopa saavutus? Miksi sitä pitää pitää hyveenä ja kehumisen aiheena? Onko niin, että itsenäisyys ja riippumattomuus luetaan synonyymiksi sinkkuelämän kanssa? 

Mitä tässä on yksinjääminen? Seurustelusuhteiden puuttumista? Perheenperustamisen väliinjäämistä? Seksikokemusten puutetta?

Onhan nuoria naisiakin jotka ovat ns näkymättömiä. Osa heistä piiloutuu vapaasta tahdostaan esim. psyykkisen oireilun (vaikkapa syömishäiriöt, masennus) takia. Moni kaipaisi miesystävää, mutta ei löydä sellaista, johon uskaltaisi luottaa tarpeeksi päästäkseen lähelleen. Sitten voidaan tietysti yritellä kaikenlaisia säätöjä, missä kummankin on tärkeä vakuuttaa, että mistään vakavasta ei ole kysymys. Aika yksinäistä tuokin on. Kavereille voi tietysti lesota, että vipinää on. Kaikilla ei ole niitäkään.

Ajatus siitä, että nuoret naiset olisi joku selkeä yhtenäinen, jotka lukevat Cosmon seksivinkkejä kuin Raamattua on naurettava. Maan hiljaiset eivät mekasta, ainakaan kun on kyse näkymättömistä naisista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että osa ihan omasta halustaan ja tahdostaan. - Kyllä minäkin elän ja asun yksin mutta en onnekseni ole yksinäinen. Mihin perustuu edes ajatus, että me kaikki haluaisimme ehdottomasti elämään parisuhtteessa? - Tai yhdessä muiden kanssa, jossain yhteisössä tai vaikka polyamorisessa suhteessa?

Toki voin harkita ja muuttaa mieltäni, jos -yksinkertaistaen- sopiva kumppani ehdokas tulee kohdalle ja asettua häen kanssaan parisuhteeseen ja olla siinä (ns) täysillä mukana.

Mutta en minä käytä erityisen paljon energiaa saati muuten jaksa nähdä vaivaa tai tehdä töitä sen eteen, että "löytäisin" sen Oman Rakkaani Sen yhden ja Erityisen. - Ehkä tässä saattaa olla ainakin yksi syy sille, miksi olen sinkku. Mutta miä sitten?

On hämmentävää kun lähipiiriini kuuluu jokunen, joille vaikuttaa olevan sinkkuuteni isompi ongelma kuin minulle itselleni. 

Sinkkumies

 

Oot varmasti homo, jollet tajua, että normaalinmiehen kannattaa ottaa kuka vain nainen mieluummin kuin elää yksin. Miehen arvo nousee aina kun hänellä on kumppari. Tilastoje mukaan yksinäise miehe kuolee nuorempana ku naiset ja elävät huonommin ku ne, joil on nainen.    

Samat edut saisi sillä kun huolehtisi itse itsestään. Siitähän siinä on kyse että naiset tekee terveellistä ruokaa, pitää yllä sosiaalista elämää ja kannustaa liikkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun mammat ovat kehuneet itsensä ja muut yksin jääneet naiset (ja haukkuneet siinä samalla kaikki elämänsä miehet), niin kertokaapa miksi samat adjektiivit eivät päde yksin jääneisiin miehiin? Onko sukupuolella väliä siihen miten suhtaudutte tuntemattomaan? Kuulostaa hyvin feminismin mukaiselta tasa-arvolta.

Tämä on ihan relevantti kysymys. Miksi naiselle yksinjääminen on jopa saavutus? Miksi sitä pitää pitää hyveenä ja kehumisen aiheena? Onko niin, että itsenäisyys ja riippumattomuus luetaan synonyymiksi sinkkuelämän kanssa? 

Olisiko joku jäänne. Ennen naisella on pitänyt olla mies tai olit epäonnistunut vanhapiika. Perhe oli ainoa oikea tavoite. Onhan se sen jälkeen eräänlainen "saavutus" ettei tarvi elää tuon perinteisen kaavan mukaan, missä mies on itsenäinen ja huolehtii perheestä, ja nainen on joku perässä vedettävä palvelija.

Toisaalta on surullista, että se menee toiseen päähän, jossa onnellisessa parisuhteessa olevia naisten katsotaan olevan vähemmän riippuvaisia ja itsenäisiä kuin sinkkuna oleminen. Että parisuhde ikään kuin veisi mahdollisuuden olla oman itsensä herra. 

Hyvin todettu. - Johtuuko tämä sitten siitä, että osa kuvittelee ja/ tai luulee, että "vain" parisuhteessa joutuisi tekemään kompromisseja ja toisinaan sitten myös niitä itselle ei niin mieluisia asioita ja valintoja. Kuitenkin valtaosa, tai näin ainakin itse olen vakuuttunut, että suurin osa meistä sinkuista, sukupuoleen katsomatta joutuu, ainakin toisinaan tekemään kompromisseja ja myös niitä ei niin mieluisia asioita.

Sinkkkumies      

Naisen riskit epätasapainoisille kompromisseille alkavat lisääntymisestä. Pelkkä parisuhde on pienempi riski, paitsi jos kiltteyden/mukautumishalun tms takia on suhteessa se, joka yleensä joustaa omista menoistaan ja tarpeistaan. eri

"Hmm" - Saatat olla oikeassa. Toisaalta olen ollut joitain kertoja hämmnentynyt kun olen lähinnä tältä palstalta kohdannut useammankin kirjoituksen, joissa uskoakseni enempi naiset kertovat ja alleviivaavt, kuinka aivan yllättäen kliseisesi, kuin salama kirkkaalta taivaalta on sen jälkeen kun he ovat asettuneet elämään saman katon alle kumppaninsa kanssa tai mahd. saaneet kumppanin kanssa lapsen niin "pling" kumppani, yleisimmin (lähes aina) mies on taantunut ja vajonnut keskenkasvuisen vaippaikäisen, alle seitsemän vuotiaan tasolle. - Eli sellaisen jolta on aivan turha odottaa  osallistumista tavanomaisten kotiaskareiden tekemiseen, ainakaan omatoimisesti ja itsenäisesti,  jos lainlaan

Käy mielessä, että olenko minä(kin) siis uhan alla ja vaarassa taantua samma tavoin, jos päädyn parisuhteeseen. - Kun ei kai kukaan fiksu ja  itsenäiseen toimintaan kykenevä nainen vapaaehosiesi asetu parisuhteeseen kumppanin kanssa, joka ei halua ottaa lainkaan vastuuta yhteisen arjen kitkattomammasta sujumisesta.  

- Ja miten tämä oikeasti tulee lähes poikkeuksetta ni-in yllätyksenä;  eikö mitään merkkejä ole nähävissä jo aiemmin(?) Vai odottaako osa, että kyllä toinen varmasti alkaa tehdä ja toimia ja ottaa osaa kotiaskareiden ja yleisemmin kantamaan vastuuta yhteiselon mutkattomammasta sujumisesta, kunhan vain -niin mitä?

 - Pelottavaa, jos joku vastaa, että kunhan van saadaan lapsi(a) ja ollaan sitten, vasta sitten niin kuin "oikea perhe"

Sinkkumies    

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun mammat ovat kehuneet itsensä ja muut yksin jääneet naiset (ja haukkuneet siinä samalla kaikki elämänsä miehet), niin kertokaapa miksi samat adjektiivit eivät päde yksin jääneisiin miehiin? Onko sukupuolella väliä siihen miten suhtaudutte tuntemattomaan? Kuulostaa hyvin feminismin mukaiselta tasa-arvolta.

Tämä on ihan relevantti kysymys. Miksi naiselle yksinjääminen on jopa saavutus? Miksi sitä pitää pitää hyveenä ja kehumisen aiheena? Onko niin, että itsenäisyys ja riippumattomuus luetaan synonyymiksi sinkkuelämän kanssa? 

Olisiko joku jäänne. Ennen naisella on pitänyt olla mies tai olit epäonnistunut vanhapiika. Perhe oli ainoa oikea tavoite. Onhan se sen jälkeen eräänlainen "saavutus" ettei tarvi elää tuon perinteisen kaavan mukaan, missä mies on itsenäinen ja huolehtii perheestä, ja nainen on joku perässä vedettävä palvelija.

Toisaalta on surullista, että se menee toiseen päähän, jossa onnellisessa parisuhteessa olevia naisten katsotaan olevan vähemmän riippuvaisia ja itsenäisiä kuin sinkkuna oleminen. Että parisuhde ikään kuin veisi mahdollisuuden olla oman itsensä herra. 

Hyvin todettu. - Johtuuko tämä sitten siitä, että osa kuvittelee ja/ tai luulee, että "vain" parisuhteessa joutuisi tekemään kompromisseja ja toisinaan sitten myös niitä itselle ei niin mieluisia asioita ja valintoja. Kuitenkin valtaosa, tai näin ainakin itse olen vakuuttunut, että suurin osa meistä sinkuista, sukupuoleen katsomatta joutuu, ainakin toisinaan tekemään kompromisseja ja myös niitä ei niin mieluisia asioita.

Sinkkkumies      

Naisen riskit epätasapainoisille kompromisseille alkavat lisääntymisestä. Pelkkä parisuhde on pienempi riski, paitsi jos kiltteyden/mukautumishalun tms takia on suhteessa se, joka yleensä joustaa omista menoistaan ja tarpeistaan. eri

"Hmm" - Saatat olla oikeassa. Toisaalta olen ollut joitain kertoja hämmnentynyt kun olen lähinnä tältä palstalta kohdannut useammankin kirjoituksen, joissa uskoakseni enempi naiset kertovat ja alleviivaavt, kuinka aivan yllättäen kliseisesi, kuin salama kirkkaalta taivaalta on sen jälkeen kun he ovat asettuneet elämään saman katon alle kumppaninsa kanssa tai mahd. saaneet kumppanin kanssa lapsen niin "pling" kumppani, yleisimmin (lähes aina) mies on taantunut ja vajonnut keskenkasvuisen vaippaikäisen, alle seitsemän vuotiaan tasolle. - Eli sellaisen jolta on aivan turha odottaa  osallistumista tavanomaisten kotiaskareiden tekemiseen, ainakaan omatoimisesti ja itsenäisesti,  jos lainlaan

Käy mielessä, että olenko minä(kin) siis uhan alla ja vaarassa taantua samma tavoin, jos päädyn parisuhteeseen. - Kun ei kai kukaan fiksu ja  itsenäiseen toimintaan kykenevä nainen vapaaehosiesi asetu parisuhteeseen kumppanin kanssa, joka ei halua ottaa lainkaan vastuuta yhteisen arjen kitkattomammasta sujumisesta.  

- Ja miten tämä oikeasti tulee lähes poikkeuksetta ni-in yllätyksenä;  eikö mitään merkkejä ole nähävissä jo aiemmin(?) Vai odottaako osa, että kyllä toinen varmasti alkaa tehdä ja toimia ja ottaa osaa kotiaskareiden ja yleisemmin kantamaan vastuuta yhteiselon mutkattomammasta sujumisesta, kunhan vain -niin mitä?

 - Pelottavaa, jos joku vastaa, että kunhan van saadaan lapsi(a) ja ollaan sitten, vasta sitten niin kuin "oikea perhe"

Sinkkumies    

 

Yleensä siinä käy niin että nainen jää kotiin lapsen kanssa ja hoitaa kotona ollessaan enemmän kotitöitä. Ja sitten se kuvio jää niin, vaikka nainenkin palaisi töihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun mammat ovat kehuneet itsensä ja muut yksin jääneet naiset (ja haukkuneet siinä samalla kaikki elämänsä miehet), niin kertokaapa miksi samat adjektiivit eivät päde yksin jääneisiin miehiin? Onko sukupuolella väliä siihen miten suhtaudutte tuntemattomaan? Kuulostaa hyvin feminismin mukaiselta tasa-arvolta.

Tämä on ihan relevantti kysymys. Miksi naiselle yksinjääminen on jopa saavutus? Miksi sitä pitää pitää hyveenä ja kehumisen aiheena? Onko niin, että itsenäisyys ja riippumattomuus luetaan synonyymiksi sinkkuelämän kanssa? 

Olisiko joku jäänne. Ennen naisella on pitänyt olla mies tai olit epäonnistunut vanhapiika. Perhe oli ainoa oikea tavoite. Onhan se sen jälkeen eräänlainen "saavutus" ettei tarvi elää tuon perinteisen kaavan mukaan, missä mies on itsenäinen ja huolehtii perheestä, ja nainen on joku perässä vedettävä palvelija.

Toisaalta on surullista, että se menee toiseen päähän, jossa onnellisessa parisuhteessa olevia naisten katsotaan olevan vähemmän riippuvaisia ja itsenäisiä kuin sinkkuna oleminen. Että parisuhde ikään kuin veisi mahdollisuuden olla oman itsensä herra. 

Hyvin todettu. - Johtuuko tämä sitten siitä, että osa kuvittelee ja/ tai luulee, että "vain" parisuhteessa joutuisi tekemään kompromisseja ja toisinaan sitten myös niitä itselle ei niin mieluisia asioita ja valintoja. Kuitenkin valtaosa, tai näin ainakin itse olen vakuuttunut, että suurin osa meistä sinkuista, sukupuoleen katsomatta joutuu, ainakin toisinaan tekemään kompromisseja ja myös niitä ei niin mieluisia asioita.

Sinkkkumies      

Naisen riskit epätasapainoisille kompromisseille alkavat lisääntymisestä. Pelkkä parisuhde on pienempi riski, paitsi jos kiltteyden/mukautumishalun tms takia on suhteessa se, joka yleensä joustaa omista menoistaan ja tarpeistaan. eri

"Hmm" - Saatat olla oikeassa. Toisaalta olen ollut joitain kertoja hämmnentynyt kun olen lähinnä tältä palstalta kohdannut useammankin kirjoituksen, joissa uskoakseni enempi naiset kertovat ja alleviivaavt, kuinka aivan yllättäen kliseisesi, kuin salama kirkkaalta taivaalta on sen jälkeen kun he ovat asettuneet elämään saman katon alle kumppaninsa kanssa tai mahd. saaneet kumppanin kanssa lapsen niin "pling" kumppani, yleisimmin (lähes aina) mies on taantunut ja vajonnut keskenkasvuisen vaippaikäisen, alle seitsemän vuotiaan tasolle. - Eli sellaisen jolta on aivan turha odottaa  osallistumista tavanomaisten kotiaskareiden tekemiseen, ainakaan omatoimisesti ja itsenäisesti,  jos lainlaan

Käy mielessä, että olenko minä(kin) siis uhan alla ja vaarassa taantua samma tavoin, jos päädyn parisuhteeseen. - Kun ei kai kukaan fiksu ja  itsenäiseen toimintaan kykenevä nainen vapaaehosiesi asetu parisuhteeseen kumppanin kanssa, joka ei halua ottaa lainkaan vastuuta yhteisen arjen kitkattomammasta sujumisesta.  

- Ja miten tämä oikeasti tulee lähes poikkeuksetta ni-in yllätyksenä;  eikö mitään merkkejä ole nähävissä jo aiemmin(?) Vai odottaako osa, että kyllä toinen varmasti alkaa tehdä ja toimia ja ottaa osaa kotiaskareiden ja yleisemmin kantamaan vastuuta yhteiselon mutkattomammasta sujumisesta, kunhan vain -niin mitä?

 - Pelottavaa, jos joku vastaa, että kunhan van saadaan lapsi(a) ja ollaan sitten, vasta sitten niin kuin "oikea perhe"

Sinkkumies    

 

Jos tuo tapahtuu *pling*, niin uskaltaisin jo epäillä sen olevan tietoista käytöstä. Toinen ei pääse enää "mihinkään" koska lapsi, voi alkaa hölläämään eikä tarvi esittää parempaa kuin on.

Sitten on se hitaampi kehitys, toinen on äitiyslomalla ja hoitaa kotihommat, siihen tottuu ettei niitä tarvitse tehdä... Ja kun toinenkin haluaa palata töihin, niin sitten pitäisi luopua siitä vapautuksesta.

Voihan olla ettet kuulu kumpaankaan ryhmään. Eivät kaikki miehet ole tuollaisia. Osalla roolit ovat päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että osa ihan omasta halustaan ja tahdostaan. - Kyllä minäkin elän ja asun yksin mutta en onnekseni ole yksinäinen. Mihin perustuu edes ajatus, että me kaikki haluaisimme ehdottomasti elämään parisuhtteessa? - Tai yhdessä muiden kanssa, jossain yhteisössä tai vaikka polyamorisessa suhteessa?

Toki voin harkita ja muuttaa mieltäni, jos -yksinkertaistaen- sopiva kumppani ehdokas tulee kohdalle ja asettua häen kanssaan parisuhteeseen ja olla siinä (ns) täysillä mukana.

Mutta en minä käytä erityisen paljon energiaa saati muuten jaksa nähdä vaivaa tai tehdä töitä sen eteen, että "löytäisin" sen Oman Rakkaani Sen yhden ja Erityisen. - Ehkä tässä saattaa olla ainakin yksi syy sille, miksi olen sinkku. Mutta miä sitten?

On hämmentävää kun lähipiiriini kuuluu jokunen, joille vaikuttaa olevan sinkkuuteni isompi ongelma kuin minulle itselleni. 

Sinkkumies

 

Oot varmasti homo, jollet tajua, että normaalinmiehen kannattaa ottaa kuka vain nainen mieluummin kuin elää yksin. Miehen arvo nousee aina kun hänellä on kumppari. Tilastoje mukaan yksinäise miehe kuolee nuorempana ku naiset ja elävät huonommin ku ne, joil on nainen.    

Läpi historian miehet ovat luoneet uraa ja menneet menojaan naisten hoitaessa likaisen työn eli kodin, lapset, ruuan pöytään ja asettuneet päivän päätteeksi miehen eteen. Se aika meni jo paitsi niille jotka haluaa maksaa tuosta kaikesta. Itsenäiset naiset on järjestään kaikki nähneet lapsuudenkodissaan tyypillisen roolijaon jonka vuoksi suunnattiin koulujen kautta melkolailla suoraan työelämään.

Miehensä palveleminen on aina pois naisen urakehityksestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun mammat ovat kehuneet itsensä ja muut yksin jääneet naiset (ja haukkuneet siinä samalla kaikki elämänsä miehet), niin kertokaapa miksi samat adjektiivit eivät päde yksin jääneisiin miehiin? Onko sukupuolella väliä siihen miten suhtaudutte tuntemattomaan? Kuulostaa hyvin feminismin mukaiselta tasa-arvolta.

Tämä on ihan relevantti kysymys. Miksi naiselle yksinjääminen on jopa saavutus? Miksi sitä pitää pitää hyveenä ja kehumisen aiheena? Onko niin, että itsenäisyys ja riippumattomuus luetaan synonyymiksi sinkkuelämän kanssa? 

Olisiko joku jäänne. Ennen naisella on pitänyt olla mies tai olit epäonnistunut vanhapiika. Perhe oli ainoa oikea tavoite. Onhan se sen jälkeen eräänlainen "saavutus" ettei tarvi elää tuon perinteisen kaavan mukaan, missä mies on itsenäinen ja huolehtii perheestä, ja nainen on joku perässä vedettävä palvelija.

Toisaalta on surullista, että se menee toiseen päähän, jossa onnellisessa parisuhteessa olevia naisten katsotaan olevan vähemmän riippuvaisia ja itsenäisiä kuin sinkkuna oleminen. Että parisuhde ikään kuin veisi mahdollisuuden olla oman itsensä herra. 

Hyvin todettu. - Johtuuko tämä sitten siitä, että osa kuvittelee ja/ tai luulee, että "vain" parisuhteessa joutuisi tekemään kompromisseja ja toisinaan sitten myös niitä itselle ei niin mieluisia asioita ja valintoja. Kuitenkin valtaosa, tai näin ainakin itse olen vakuuttunut, että suurin osa meistä sinkuista, sukupuoleen katsomatta joutuu, ainakin toisinaan tekemään kompromisseja ja myös niitä ei niin mieluisia asioita.

Sinkkkumies      

Naisen riskit epätasapainoisille kompromisseille alkavat lisääntymisestä. Pelkkä parisuhde on pienempi riski, paitsi jos kiltteyden/mukautumishalun tms takia on suhteessa se, joka yleensä joustaa omista menoistaan ja tarpeistaan. eri

"Hmm" - Saatat olla oikeassa. Toisaalta olen ollut joitain kertoja hämmnentynyt kun olen lähinnä tältä palstalta kohdannut useammankin kirjoituksen, joissa uskoakseni enempi naiset kertovat ja alleviivaavt, kuinka aivan yllättäen kliseisesi, kuin salama kirkkaalta taivaalta on sen jälkeen kun he ovat asettuneet elämään saman katon alle kumppaninsa kanssa tai mahd. saaneet kumppanin kanssa lapsen niin "pling" kumppani, yleisimmin (lähes aina) mies on taantunut ja vajonnut keskenkasvuisen vaippaikäisen, alle seitsemän vuotiaan tasolle. - Eli sellaisen jolta on aivan turha odottaa  osallistumista tavanomaisten kotiaskareiden tekemiseen, ainakaan omatoimisesti ja itsenäisesti,  jos lainlaan

Käy mielessä, että olenko minä(kin) siis uhan alla ja vaarassa taantua samma tavoin, jos päädyn parisuhteeseen. - Kun ei kai kukaan fiksu ja  itsenäiseen toimintaan kykenevä nainen vapaaehosiesi asetu parisuhteeseen kumppanin kanssa, joka ei halua ottaa lainkaan vastuuta yhteisen arjen kitkattomammasta sujumisesta.  

- Ja miten tämä oikeasti tulee lähes poikkeuksetta ni-in yllätyksenä;  eikö mitään merkkejä ole nähävissä jo aiemmin(?) Vai odottaako osa, että kyllä toinen varmasti alkaa tehdä ja toimia ja ottaa osaa kotiaskareiden ja yleisemmin kantamaan vastuuta yhteiselon mutkattomammasta sujumisesta, kunhan vain -niin mitä?

 - Pelottavaa, jos joku vastaa, että kunhan van saadaan lapsi(a) ja ollaan sitten, vasta sitten niin kuin "oikea perhe"

Sinkkumies    

 

Yleensä siinä käy niin että nainen jää kotiin lapsen kanssa ja hoitaa kotona ollessaan enemmän kotitöitä. Ja sitten se kuvio jää niin, vaikka nainenkin palaisi töihin.

Kuullostaa sanosinko ihan järkeen käyvältä. Ja tällä kohtaa lienee turha läheä etsimään syyllistä, miksi näin käy. Mutta jotta näin ei kävisi, niin molempien olisi osatttava olla "hereillä" - Siis takoitan, ettei kävisi niin, ettei kummankaan yksin tehtäväksi jäisi suurempi osa kotiaskareista vielä sittenkin, kun kumpainenkin on "taas" työelämässä (/ muiden, kodin ulkopuolisten velvotteiden kantajana).

Silloin kun toinen on kotona ja hänellä on "kotiaskareaikaa", enempi niin lienee luonnollista, että hän silloin tekee isomman osan kotiaskareista, -

Tuolla "kotiaskareajalla" siis tarkoitan, että hänellä on oikeasti mahd. ja aikaa tehdä kotiaskareita enemmän kuin tosien. -

Pelkkä kotona olo ei tätä yksinään tarkoita tai mahdollista.

 Esimerkiksi toinen voi pystyä tekemään huomattavan osan töistään kotoa käsin, tai opiskella kotona mutta ei näiden (töiden tekemien tai opiskelu) ole, jotenkin erityisesti vähemmän huomiota tai keskittymsitä vaativaa, niin että niiden rinnalla sitten vosi tehdä kotiaskareita niinkuin ei muuta tekemistä olisi juurilainkaan, tai koska kumppani aattelisi, että etätyötä tekevä kumppan tekisi siinä töidensä / opintojensa rinnalla "toisiella kädellä"  (lähes) kaikki tavanomaiset kotiaskareet, kun hei hänenhän ei tarvinnut lähteä töihin kodin ulkopuolelle ja sai jäädä kotiin.

Sinkkumies    

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun mammat ovat kehuneet itsensä ja muut yksin jääneet naiset (ja haukkuneet siinä samalla kaikki elämänsä miehet), niin kertokaapa miksi samat adjektiivit eivät päde yksin jääneisiin miehiin? Onko sukupuolella väliä siihen miten suhtaudutte tuntemattomaan? Kuulostaa hyvin feminismin mukaiselta tasa-arvolta.

Tämä on ihan relevantti kysymys. Miksi naiselle yksinjääminen on jopa saavutus? Miksi sitä pitää pitää hyveenä ja kehumisen aiheena? Onko niin, että itsenäisyys ja riippumattomuus luetaan synonyymiksi sinkkuelämän kanssa? 

Olisiko joku jäänne. Ennen naisella on pitänyt olla mies tai olit epäonnistunut vanhapiika. Perhe oli ainoa oikea tavoite. Onhan se sen jälkeen eräänlainen "saavutus" ettei tarvi elää tuon perinteisen kaavan mukaan, missä mies on itsenäinen ja huolehtii perheestä, ja nainen on joku perässä vedettävä palvelija.

Toisaalta on surullista, että se menee toiseen päähän, jossa onnellisessa parisuhteessa olevia naisten katsotaan olevan vähemmän riippuvaisia ja itsenäisiä kuin sinkkuna oleminen. Että parisuhde ikään kuin veisi mahdollisuuden olla oman itsensä herra. 

Hyvin todettu. - Johtuuko tämä sitten siitä, että osa kuvittelee ja/ tai luulee, että "vain" parisuhteessa joutuisi tekemään kompromisseja ja toisinaan sitten myös niitä itselle ei niin mieluisia asioita ja valintoja. Kuitenkin valtaosa, tai näin ainakin itse olen vakuuttunut, että suurin osa meistä sinkuista, sukupuoleen katsomatta joutuu, ainakin toisinaan tekemään kompromisseja ja myös niitä ei niin mieluisia asioita.

Sinkkkumies      

Naisen riskit epätasapainoisille kompromisseille alkavat lisääntymisestä. Pelkkä parisuhde on pienempi riski, paitsi jos kiltteyden/mukautumishalun tms takia on suhteessa se, joka yleensä joustaa omista menoistaan ja tarpeistaan. eri

"Hmm" - Saatat olla oikeassa. Toisaalta olen ollut joitain kertoja hämmnentynyt kun olen lähinnä tältä palstalta kohdannut useammankin kirjoituksen, joissa uskoakseni enempi naiset kertovat ja alleviivaavt, kuinka aivan yllättäen kliseisesi, kuin salama kirkkaalta taivaalta on sen jälkeen kun he ovat asettuneet elämään saman katon alle kumppaninsa kanssa tai mahd. saaneet kumppanin kanssa lapsen niin "pling" kumppani, yleisimmin (lähes aina) mies on taantunut ja vajonnut keskenkasvuisen vaippaikäisen, alle seitsemän vuotiaan tasolle. - Eli sellaisen jolta on aivan turha odottaa  osallistumista tavanomaisten kotiaskareiden tekemiseen, ainakaan omatoimisesti ja itsenäisesti,  jos lainlaan

Käy mielessä, että olenko minä(kin) siis uhan alla ja vaarassa taantua samma tavoin, jos päädyn parisuhteeseen. - Kun ei kai kukaan fiksu ja  itsenäiseen toimintaan kykenevä nainen vapaaehosiesi asetu parisuhteeseen kumppanin kanssa, joka ei halua ottaa lainkaan vastuuta yhteisen arjen kitkattomammasta sujumisesta.  

- Ja miten tämä oikeasti tulee lähes poikkeuksetta ni-in yllätyksenä;  eikö mitään merkkejä ole nähävissä jo aiemmin(?) Vai odottaako osa, että kyllä toinen varmasti alkaa tehdä ja toimia ja ottaa osaa kotiaskareiden ja yleisemmin kantamaan vastuuta yhteiselon mutkattomammasta sujumisesta, kunhan vain -niin mitä?

 - Pelottavaa, jos joku vastaa, että kunhan van saadaan lapsi(a) ja ollaan sitten, vasta sitten niin kuin "oikea perhe"

Sinkkumies    

 

Yleensä siinä käy niin että nainen jää kotiin lapsen kanssa ja hoitaa kotona ollessaan enemmän kotitöitä. Ja sitten se kuvio jää niin, vaikka nainenkin palaisi töihin.

Kuullostaa sanosinko ihan järkeen käyvältä. Ja tällä kohtaa lienee turha läheä etsimään syyllistä, miksi näin käy. Mutta jotta näin ei kävisi, niin molempien olisi osatttava olla "hereillä" - Siis takoitan, ettei kävisi niin, ettei kummankaan yksin tehtäväksi jäisi suurempi osa kotiaskareista vielä sittenkin, kun kumpainenkin on "taas" työelämässä (/ muiden, kodin ulkopuolisten velvotteiden kantajana).

Silloin kun toinen on kotona ja hänellä on "kotiaskareaikaa", enempi niin lienee luonnollista, että hän silloin tekee isomman osan kotiaskareista, -

Tuolla "kotiaskareajalla" siis tarkoitan, että hänellä on oikeasti mahd. ja aikaa tehdä kotiaskareita enemmän kuin tosien. -

Pelkkä kotona olo ei tätä yksinään tarkoita tai mahdollista.

 Esimerkiksi toinen voi pystyä tekemään huomattavan osan töistään kotoa käsin, tai opiskella kotona mutta ei näiden (töiden tekemien tai opiskelu) ole, jotenkin erityisesti vähemmän huomiota tai keskittymsitä vaativaa, niin että niiden rinnalla sitten vosi tehdä kotiaskareita niinkuin ei muuta tekemistä olisi juurilainkaan, tai koska kumppani aattelisi, että etätyötä tekevä kumppan tekisi siinä töidensä / opintojensa rinnalla "toisiella kädellä"  (lähes) kaikki tavanomaiset kotiaskareet, kun hei hänenhän ei tarvinnut lähteä töihin kodin ulkopuolelle ja sai jäädä kotiin.

Sinkkumies    

  

Kuinka Ruotsissa ja Norjassa ollaan kyetty imemään sukupuolineutraalit kotitöiden jaot? 50/50 jako (myös omien tilien pito tulee kyseeseen) onnistuu lähes luonnostaan niin rahojen kuin kotitöiden osalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lJos on feministi ja vielä pullukka, niin on erittäin todennäköistä, että feministipullukka jää yksin.

No ei jää. Rosa meriläinen, Saara Särmä yms. kaikki ovat kihloissa. Ja monet muutkin feministit ja pull ukat.

Miehissä on enemmän vapaita vasemmistolaisia, joten feministinainen löytää helpommin seuraa. Pullukoita on joka toisessa avioliitossa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mua näin vanhanapiikana pelottaa muuttuminen omituiseksi, joustamattomaksi ja maailman menosta ymmärtämättömäksi kuivakkaaksi naiseksi, jolla ei ole suhteellisuudentajua. Varmaan moni näitä tietää. Kyllä lastensaanti ja miehen sietäminen jotenkin pitää naisen tavallisena hyvässä mielessä. Monet vanhenevat ikäneidot taasen on todella omituisia.

Jos voisi pari muksua vielä raapaista, niin ehkä se pelastaisi? Miestä en halua, koska en usko että tarjonta on tästä eteenpäin sen parempaa kuin tähänkään saakka. Tyhjän saa pyytämättäkin.

Onneksi kukaan ei ole nähnyt yhtään justiinaa tai lapsilleen kurkku suorana karjuvaa äitiä tai täysin hömelöä hanhiemoäitiä. 

Tuntemani ikisinkut naiset tuntuvat odottelevan että joku Orlando Bloom valkoisella ratsulla tulisi hakemaan kotoa. En usko, että se kovinkaan monta mimmiä kerkiää hakemaan....?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läski

Katso ympärille seuraavan kerran Prismassa. Ylipainoisia naisia miehiensä kanssa. Nuoria ja hoikkia naisia yksin.

Niin. Juuri tuo tuttu tarina. Sitten kun on saanut rinkulan sormeensa, voi antaa itsensä rupsahtaa. Sitä ennen jaksetaan pitää ittensä edes jonkinlaisessa kuosissa.

Ei parisuhteessa riitä aika, voimat ja rahat enää pitää itsestä huolta kun kaikki aika pitää käyttää miehen palvomiseen, passaamiseen ja miehen menojen kustantamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mua näin vanhanapiikana pelottaa muuttuminen omituiseksi, joustamattomaksi ja maailman menosta ymmärtämättömäksi kuivakkaaksi naiseksi, jolla ei ole suhteellisuudentajua. Varmaan moni näitä tietää. Kyllä lastensaanti ja miehen sietäminen jotenkin pitää naisen tavallisena hyvässä mielessä. Monet vanhenevat ikäneidot taasen on todella omituisia.

Jos voisi pari muksua vielä raapaista, niin ehkä se pelastaisi? Miestä en halua, koska en usko että tarjonta on tästä eteenpäin sen parempaa kuin tähänkään saakka. Tyhjän saa pyytämättäkin.

Onneksi kukaan ei ole nähnyt yhtään justiinaa tai lapsilleen kurkku suorana karjuvaa äitiä tai täysin hömelöä hanhiemoäitiä. 

Jep, tai tuhoavaa narsistiäitiä, tai läheisriippuvaista äitiä joka haluaa ohjailla vielä viisikymppisiäkin lapsiaan heidän "omaksi parhaakseen". Äitiys ei ole mikään tae täysipäisyydestä ja suhteellisuudentajusta.

Vierailija kirjoitti:

Tuntemani ikisinkut naiset tuntuvat odottelevan että joku Orlando Bloom valkoisella ratsulla tulisi hakemaan kotoa. En usko, että se kovinkaan monta mimmiä kerkiää hakemaan....?

Ongelma on se, että kun on talous kunnossa, oma koti ja auto ja vapaus ja saa ostaa just sitä juustoa tai mehua mitä haluaa eikä tarvitse neuvotella jonkun kanssa millainen sohva tai sänky ostetaan jne niin kyllä siinä miehessä nyt jotain pitää olla, että vaihtaa olotilaansa. 

Lisäksi moni mies vähän ahdistuu naisesta, joka pärjää oikein hyvin yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että osa ihan omasta halustaan ja tahdostaan. - Kyllä minäkin elän ja asun yksin mutta en onnekseni ole yksinäinen. Mihin perustuu edes ajatus, että me kaikki haluaisimme ehdottomasti elämään parisuhtteessa? - Tai yhdessä muiden kanssa, jossain yhteisössä tai vaikka polyamorisessa suhteessa?

Toki voin harkita ja muuttaa mieltäni, jos -yksinkertaistaen- sopiva kumppani ehdokas tulee kohdalle ja asettua häen kanssaan parisuhteeseen ja olla siinä (ns) täysillä mukana.

Mutta en minä käytä erityisen paljon energiaa saati muuten jaksa nähdä vaivaa tai tehdä töitä sen eteen, että "löytäisin" sen Oman Rakkaani Sen yhden ja Erityisen. - Ehkä tässä saattaa olla ainakin yksi syy sille, miksi olen sinkku. Mutta miä sitten?

On hämmentävää kun lähipiiriini kuuluu jokunen, joille vaikuttaa olevan sinkkuuteni isompi ongelma kuin minulle itselleni. 

Sinkkumies

 

Oot varmasti homo, jollet tajua, että normaalinmiehen kannattaa ottaa kuka vain nainen mieluummin kuin elää yksin. Miehen arvo nousee aina kun hänellä on kumppari. Tilastoje mukaan yksinäise miehe kuolee nuorempana ku naiset ja elävät huonommin ku ne, joil on nainen.    

Läpi historian miehet ovat luoneet uraa ja menneet menojaan naisten hoitaessa likaisen työn eli kodin, lapset, ruuan pöytään ja asettuneet päivän päätteeksi miehen eteen. Se aika meni jo paitsi niille jotka haluaa maksaa tuosta kaikesta. Itsenäiset naiset on järjestään kaikki nähneet lapsuudenkodissaan tyypillisen roolijaon jonka vuoksi suunnattiin koulujen kautta melkolailla suoraan työelämään.

Miehensä palveleminen on aina pois naisen urakehityksestä.

Nyt keski-ikäisenä, kun ura on nähty ja on riittävästi omaa rahaa, olisi ihana olla joku elämänkumppani, jonka kanssa yhdessä golfailtaisiin, matkusteltaisiin, retkeiltäisiin, keskusteltaisiin jne. Ja jotain huolenpitoa voisin hyvin suunnata miestä kohtaan, jos hän vastaavasti pitäisi huolta minusta.