Maatilalla asuvat, miten teillä on ratkaistu sukupolvenvaihdoksessa vanhan isäntäparin asuminen ja asema?

Tutulla tilalla oli kyseinen tapahtuma ja vanha isännöijät laittoivat uuden talon joidenkin kilometrien päähän eli, kyllä tuo tilallisen elämä kannattaa  pääsee nuorena eläkkeelle ja pystyy vielä rakentamaan uuden talonkin, ei tavan duunari moiseen kykene. käy sieltä avustelemassa  tarpeen tullen jos rengeillä ei ehditä kaikkea teetättää

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se hankala anoppi, joka en lähtenytkään muualle eli maat on myyty, mutta tilan päärakennus tontteineen jäi minulle. Vähän siinä oli miniällä kakistelemista, hän kun oletti, että tilakaupassa "kaikki" olisi tullut mukana. Tässä vain sattuu olemaan niin, että päärakenus on aikanaan tehty toisen tilan maille, lohkottu siitä ja saanut oman kiinteistötunnuksensa. Syytinkinä tulee polttopuut ja vesi, muuten vastaan kuluista itse.

Teillä on alusta asti ollut sovittuna noin ja oletettavasti olette pysyneetkin sopimuksessa? Toki harmi miniän kannalta, jos poikasi on antanut hänen ymmärtää jotain muuta kuin todellinen tilanne oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Appivanhemmat muuttivat n. kilometrin päähän, tilan maille. Homman piti olla selvä, päärakennus ja pihapiiri minun ja miehen omaa. Heti ekana kesänä anoppi kävi työpäiväni aikana poimimassa viinimarjat, ihan mitään kyselemättä tietysti. Vedin sellaiset herneet nenään että laitoin matalaksi kaikki marjapensaat, on harmittanut hemmetisti jälkikäteen. On myös tultu tekemään heille kotiin polttopuita silloin, kun meillä on ollut vieraita, tosi mukava istuskella ulkona kun sirkkeli huutaa vähän matkan päässä.

Juuri tästä syystä on parempi, että vanhat jäävät asumaan päärakennusta, kotiaan ja pihaansa, nuorille tehdään koti muualle. Ei tule sanomista siitä, että näin on aina tehty, kun nuorellaparilla ei ole mitään asiaa päärakennukseen. Toki se harmittaa, jos ei ole varaa kuin pieneen tupaan, kun vanhalla pariskunnalla voi olla hyvinkin 300 neliötä. Mutta säästytään riidoilta ja se on pääasia!

Vielä parempi on, jos jälkipolvi ei astu remmiin ollenkaan vaan vanhukset pitävät tilaa sen minkä jaksavat ja perikunta myy pellot pois.

Moni tekee juuri noin ja sitten alkaa perinnönjaossa itku siitä, kun ne pahukset olivatkin jo eläissään myyneet pellot serkulle.

Perikunnan kannalta on vain helpompaa, mitä vähemmän on realisoitavaa omaisuutta. Raha on aina materiaa helpompi jakaa.

Vierailija kirjoitti:

Tutulla tilalla oli kyseinen tapahtuma ja vanha isännöijät laittoivat uuden talon joidenkin kilometrien päähän eli, kyllä tuo tilallisen elämä kannattaa  pääsee nuorena eläkkeelle ja pystyy vielä rakentamaan uuden talonkin, ei tavan duunari moiseen kykene. käy sieltä avustelemassa  tarpeen tullen jos rengeillä ei ehditä kaikkea teetättää

Pitihän se tähänkin ketjuun löytyä yksi kateellinen tietämätön.😄

Vierailija kirjoitti:

Tutulla tilalla oli kyseinen tapahtuma ja vanha isännöijät laittoivat uuden talon joidenkin kilometrien päähän eli, kyllä tuo tilallisen elämä kannattaa  pääsee nuorena eläkkeelle ja pystyy vielä rakentamaan uuden talonkin, ei tavan duunari moiseen kykene. käy sieltä avustelemassa  tarpeen tullen jos rengeillä ei ehditä kaikkea teetättää

Tila ei siirry nuoremmille ilmaiseksi. Siitä maksetaan vanhalle parille kauppasumma jolla todennäkösesti asunnon saa irti.

Yli 25 vuoden syytinkikokemuksella älä missään tapauksessa millään ehdoilla suostu syytinkiin tai siihen, että vanha pari asuu lähellä tilaa. 

Lupaan, että välit menevät tosi huonoiksi hyvin nopeasti noissa järjestelyissä. Olemme hukanneet kymmeniätuhansia vanhan päärakennuksen korjauksiin ja lämmitykseen muista vaikeuksista puhumattakaan.

Koko elämäni aikana en ole ollut mistään niin onnellinen kuin siitä, kun pääsin vihdoin eroon syytinkisopimuksesta. Se voi ajaa tilan konkurssiin eikä sitä varmaan nykyisin enää suositellakaan kenellekään. Käytännössä elätin omilla tilan ulkopuolisilla tienesteilläni appivanhempien asumisen ja elämisen.

Riippuu täysin siitä, miten asioista pystytään keskustelemaan ja sopimaan. Joillakin voi onnistua jopa sukupolviasuminen, mutta vastaatuloa, muutoshalukkuutta ja selkeitä pelisääntöjä se edellyttää puolin ja toisin. Mutta uskoisin, että tällaiset yhteisölliset onnistumiset on tänä päivänä hyvin harvinaisia, uusi sukupolvi on tottuneempia itsenäiseen elämäntyyliin ja päätöksentekoon. Omaa kokemusta on, ja sen voin kertoa, että ei onnistunut meillä, vaikka pyrkimys oli alkuun jalo, naivi suorastaan. Lapsilleni en halua sellaista ideaa enää edes markkinoida, saa jäädä agraarihistoriaan.

Oma uusi talo on paras ratkaisu. Vaikka Appivanhemmat ja muut sisarukset asuisivat muualla, silti tulevat kuin omaan kotiinsa kun vierailevat. Jotenkin kuvittelevat että saavat päättää vanhan talon sisustuksesta, pihasuunnittelusta, tavaroiden esim astioiden järjestyksestä, aivan kaikesta. Tulevat myös mitään ilmoittamatta, koska sehän on heidän lapsuuden kotinsa.

kannartaa tehdä lain mukaisesti. ellikkä järjestää väistyville asunto. moni järkkää taajamasta tai palvelujen läheltä. tarttee kysyä mitä vanhat haluaa.  toinen mahdollisuus on että asuu niinkuin ennenkin ja käy tilalla kuin töissä kävis.

Sukujyrkkämä ratkaisi sukupolvenvaihdoksen yhdellä rysäyksellä.

Mieheni veli vaimoineen jatkoi vanhempiensa tilaa. Ehdottivat pienen talon rakentamista tilan maille, vanhapari ei suostunut, koska olivat ilmeisen loukkaantuneita siitä ettei heitä pyydetty jäämään....

Halusivat sitten mieluummin kyseisen pikkukaupungin keskustaan, mikä oli vähän outoa koska appiukolle metsissä käyskentelee ja järvellä kalastaminen olivat tosi tärkeitä. No, miehen veli osti sitten vanhemmilleen kaksion kerrostalosta. Eihän se appiukko siellä oikein viihtynyt, anoppi paremmin koska pääsi viimein kansalaisopistoon harrastamaan.

Meillä asutaan vierekkäisissä taloissa. Matkaa 30 m. Anoppi ja appi ei ole koskaan puuttuneet minun asioihin. Joskus appi kyllä kävi miehen hermoille. Lasten ollessa pieniä oli kätevää kun lapset pääsi helposti isovanhempien luo. Nyt nuoret käy jeesaamassa yksin elävää yli 9o v anoppia. Tämä riippuu henkilökemioista mikä kenellekin sopii. Meillä kumpikin osapuoli on antanut toiselle tilaa elää omaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se hankala anoppi, joka en lähtenytkään muualle eli maat on myyty, mutta tilan päärakennus tontteineen jäi minulle. Vähän siinä oli miniällä kakistelemista, hän kun oletti, että tilakaupassa "kaikki" olisi tullut mukana. Tässä vain sattuu olemaan niin, että päärakenus on aikanaan tehty toisen tilan maille, lohkottu siitä ja saanut oman kiinteistötunnuksensa. Syytinkinä tulee polttopuut ja vesi, muuten vastaan kuluista itse.

No mitäs poikasi on mieltä?

Toki hän tiesi, mitä on ostamassa ja millä ehdoilla. Maat on vain pojan omistuksessa ja avioehto sulkee puolison pois niin varoista kuin veloistakin. Ei ole miniällä edes moraalista velvollisuutta osallistua tilan töihin, kun ei siitä mitään omista. Eikä hänen tarvitse käyttää omaa omaisuuttaan tilan kulujen kattamiseen. Kaikkihan tässä voittivat.

Vierailija kirjoitti:

Oma uusi talo on paras ratkaisu. Vaikka Appivanhemmat ja muut sisarukset asuisivat muualla, silti tulevat kuin omaan kotiinsa kun vierailevat. Jotenkin kuvittelevat että saavat päättää vanhan talon sisustuksesta, pihasuunnittelusta, tavaroiden esim astioiden järjestyksestä, aivan kaikesta. Tulevat myös mitään ilmoittamatta, koska sehän on heidän lapsuuden kotinsa.

Ei välttämättä. Miehen sisko ei ole meillä käynyt kuin kutsuttuna kun tähän muutettiin. Menee aina tuonne vanhusten puolelle ja hänelle on siellä oma huone. Anoppi myöskin jakoi osan "talon" tavaroista lastensa kesken niin ettei kellään ole nokankoputtamista.

Vierailija kirjoitti:

kannartaa tehdä lain mukaisesti. ellikkä järjestää väistyville asunto. moni järkkää taajamasta tai palvelujen läheltä. tarttee kysyä mitä vanhat haluaa.  toinen mahdollisuus on että asuu niinkuin ennenkin ja käy tilalla kuin töissä kävis.

MInkä ihmeen lain mukaan noin tulee toimia?

Vierailija kirjoitti:

Yli 25 vuoden syytinkikokemuksella älä missään tapauksessa millään ehdoilla suostu syytinkiin tai siihen, että vanha pari asuu lähellä tilaa. 

Lupaan, että välit menevät tosi huonoiksi hyvin nopeasti noissa järjestelyissä. Olemme hukanneet kymmeniätuhansia vanhan päärakennuksen korjauksiin ja lämmitykseen muista vaikeuksista puhumattakaan.

Koko elämäni aikana en ole ollut mistään niin onnellinen kuin siitä, kun pääsin vihdoin eroon syytinkisopimuksesta. Se voi ajaa tilan konkurssiin eikä sitä varmaan nykyisin enää suositellakaan kenellekään. Käytännössä elätin omilla tilan ulkopuolisilla tienesteilläni appivanhempien asumisen ja elämisen.

Totta. Tuolloin tilan hintaan tulee nopeasti 100 000 - 300 000 e lisää, koska syytinki lasketaan osaksi kauppahintaa. Jos sitä ei tule, se pitää maksaa kertakorvauksena rahana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se hankala anoppi, joka en lähtenytkään muualle eli maat on myyty, mutta tilan päärakennus tontteineen jäi minulle. Vähän siinä oli miniällä kakistelemista, hän kun oletti, että tilakaupassa "kaikki" olisi tullut mukana. Tässä vain sattuu olemaan niin, että päärakenus on aikanaan tehty toisen tilan maille, lohkottu siitä ja saanut oman kiinteistötunnuksensa. Syytinkinä tulee polttopuut ja vesi, muuten vastaan kuluista itse.

No mitäs poikasi on mieltä?

Toki hän tiesi, mitä on ostamassa ja millä ehdoilla. Maat on vain pojan omistuksessa ja avioehto sulkee puolison pois niin varoista kuin veloistakin. Ei ole miniällä edes moraalista velvollisuutta osallistua tilan töihin, kun ei siitä mitään omista. Eikä hänen tarvitse käyttää omaa omaisuuttaan tilan kulujen kattamiseen. Kaikkihan tässä voittivat.

Näinhän se kannattaa tehdä kun nykyliitot eivät tahdo kestää.

Meillä appivanhemmat jäivät asumaan tilalle ja me rakennettiin oma talo muutaman kilometrin päähän. Selvä peli näin, nyt koti on meidän molempien yhteinen eikä mene sekaisin tilan kanssa. Mies siis hoitaa yksin tilaa ja minä käyn muualla töissä. Saa nähdä miten tehdään sitten, kun appivanhemmista aika jättää... haluan kuitenkin omistaa puolet talosta, jossa asun, joten jos tilalle muutetaan, tulee sitten vaatimaan omat järjestelynsä.

Vierailija kirjoitti:

Appivanhemmat muuttivat n. kilometrin päähän, tilan maille. Homman piti olla selvä, päärakennus ja pihapiiri minun ja miehen omaa. Heti ekana kesänä anoppi kävi työpäiväni aikana poimimassa viinimarjat, ihan mitään kyselemättä tietysti. Vedin sellaiset herneet nenään että laitoin matalaksi kaikki marjapensaat, on harmittanut hemmetisti jälkikäteen. On myös tultu tekemään heille kotiin polttopuita silloin, kun meillä on ollut vieraita, tosi mukava istuskella ulkona kun sirkkeli huutaa vähän matkan päässä.

Luulisi, että aikuiset ihmiset selviytyisi noista tilanteista ihan puhumalla.

Itse olen kasvanut niin, että samassa talossa asui meidän perheen lisäksi ukki ja isän kaksi nuorempaa veljeä. Äiti hoiti kaikkien ruokkimisen, pyykin ym. Ukki taas maksoi osan menoista.

Meillä on sen verran kallis järjestely etten tiiä viittinkö edes sanoa...

Appivanhemmat jäivät asumaan tilan päärakennukseen, ilmaiseksi. Toki kauppahinta oli hieman alempi mutta me taas jouduimme ottamaan rutkasti asuntolainaa että saimme oman talon sopivan matkan päähän rakennettua. Kaikenlisäksi vanha navetta on niin rahasyöppö että toinen joutuu nyt kulkea muualla töissä ja silti on laskut jatkuvasti rästissä. Varsinkin maidon hinnan laskettua reilusti muutama vuosi sitten otti tiukille ja ottaa siis edelleen. Maksamme nyt siis kahden talon kustannukset. Hyvä puoli on se, että molemmat talot on sitten meidän omia kunhan pankille saa maksettua. Appivanhempien kanssa tulee juuri ja juuri toimeen. Appiukko käy auttelemasa minkä jaksaa/haluaa. Helposti ottaa ns nokkiinsa kaikesta mutta onneksi myös unohtaa nopeaa.